lauantai 17. toukokuuta 2014

Toukokuuta

2.5.
3.5.
  • Washington Postkin sortuu mainostamaan erään museon kuvien myyntikatalogia. Digitaalinen on vaan niin hienoa.  
  • Kokemäen museosillan korjauksessa on irrotettu kaiteista ulkonevat kaaripenkit. Korjataan vanhaa rakentamalla uutta? 

4.5.
  • Ennen vanhaan ei ollut häiritseviä matkustamokuulutuksia... [kuva kotiarkiston aarteesta]
5.5.
 6.5.
8.5.
10.5.
11.5.
 12.5.
  • .@PauliJ tutustui Urheilumuseoon, johon en itse ole vielä(kään) ehtinyt. 
  • Opas äsken yliopiston portailla väitti Senaatintorin viivojen merkkaavan "alueen ekaa kirkkoa". Luulin, että Ulrika Eleonoran.
  • Avoimen yliopiston luento alkaa puolelta ja olen ainoa paikalla. Oven suun lukujärjestys stemmaa, mutta epävarma olo.
13.5.
  • Stadin friidu on varma Kappelin patsaan tekijättömyydestä. Ei Ville Vallgrenin eikä Walter Runebergin
  • Hakoisten linnavuorella joku kaivellut kuoppia. Tässä maassa riittää idiootteja?! [Linkitys kuvalliseen FB-päivitykseen sittemmin rajattu näkymättömiin.]
14.5.
15.5.
16.5.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Taiteellisia ajatuksia Tallinnasta

Viime viikonlopun Tallinna-raportista hyppäsin Kumun yli. En suinkaan siksi, ettei siitä olisi ollut sanottavaa. Erityisesti pidin näyttelystä Lukutaito – lukutaidottomuus. Tallinnan XVI grafiikan triennaali, joka on esillä vielä pari viikkoa. Osa teoksista ei auennut seinäkylttejäkään lukemalla, mutta osa kolahti perille.

Toril Johanssen oli tehnyt aikasarjoja sanojen esiintymisestä tietyissä julkaisuissa. Samaa tekstikaivelua tekevät "digitaaliset humanistitkin", mutta tällä kertaa tämä on taidetta.
Virossa kauneus on naistenlehtien mukaan vaaleissa hiuksissa. Liina Siib kommentoi tätä maalaamalla ihanteeseen sopivien naisten kasvoille brasilialaisen heimon kasvomerkkejä, joiden koodit eivät meille avaudu. Seinäkylttiä lainaten taiteilija herätti kysymyksiä kulttuurin säilyttämisestä, muuttumisesta ja unohtamisesta ja lukutaidottomuuden suhteellisuudesta.
Oliver Lass on kartoittanut utopisten ajatusten syntyhistoriaa. Tutun tekstin sijaan hän esittää tuloksensa kaaviona, jonka informaatiotiheys on huomattavan suuri.
Historian perusopintoja suorittaessani löysin sivuston, jossa oli hieman yksinkertaisempia vaikutuskaavioita, joista oli ymmärtämiselle aitoa hyötyä. Ovatko historiantutkijat tarpeeksi avoimia vaihtoehtoisille (epätieteellisillekin) esitystavoille? Olenko minä?

Innovatiivisuudessa tarvitaan kuitenkin rajoja, niin analyysin kuin esityksenkin kanssa. Andres Talin teos koostui englanninkielisestä Raamatun tekstistä, josta oli vahvennettu sana Jumala. Kertooko kuvio jostain vai ei?
Kuljin toki läpi myös perusnäyttelyn. Edelliseltä eli ensimmäiseltä käynniltä kuutisen vuotta sitten oli jäänyt parhaiten mieleen "ne päät". Tälläkin kertaa Villu Jaanisoon installaatio miellytti. Voiko missään muualla olla "todellisemmin" menneisyyden moninaisten ihmisten keskellä?
Viikonloppuni sai hienon lopun, kun satamaan mennessä poikkesin Viron nykytaiteen museossa. Sen näyttelyssä oli Jass Kaselaanin installaatio, jossa oli myös päitä pylväiden päässä. Niiden mallina olivat olleet kaduilta löytyneet nuken päät, jotka ovat sekä inhimillisiä että geneerisiä.

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

perjantai 16. toukokuuta 2014

Etnografiset menetelmät, 3. luento

Kolmannen luentokerran otsikko oli Havainnoinnin ja haastattelun erityiskysymyksiä. Etukäteislukemisto koski haastattelujen tekemistä ja herätti minut huomaamaan yhteyden sukututkimukseen. Sehän neuvotaan usein aloittamaan haastattelemalla sukulaisia. Etnografista hutkimusta?

Itse en ole haastattelussa kunnostautunut, sillä koen olevani huono haastettelija. (Paljon parempi kuulustelijana.) Lukemistossa oli hyviä vinkkejä, joita voisi soveltaa sukulaisiinkin. Jotain helppoa alkuun, tarinamuotoa hakevia kysymyksiä, entäs-jos -kysymyksiä...

Luennolla puhuttiin "kentän" eli tutkittavan kohteen löytämisestä. Luennoitsija oli omassa tutkimuksessaan lähettänyt sukunimen perusteella sähköposteja, mikä kuullosti sukututkijalle hyvin tutulta touhulta. Amerikassa oli kuulemma akateemisessa tutkimuksessa koettu epäeettiseksi. 

Havainnointiakin voisi sukututkimuksessa (joku) kokeilla dokumentoidakseen elämää nyt tai erityistilanteita kuten sukutapaamisia. Kiinnittää huomiota eri aistien antiin. Tämäkään ei tunnu omalta alueelta ja lusmuilin kotitehtävän teossa. Olisi pitänyt kirjoittaa havaintoja jossain julkisella paikalla. Tuntui epäeettiseltä.

(Tehtävästä tuli mieleen mainion The Art assignment sarjan tehtävä Stakeout, jonka laillisuutta oli epäilty. Taiteen ja tieteen yhteyksistä lisää huomenna Tallinnan matkan jäminä.)

Tarkkailu ilman muistiinpanoja tuotti luennolta huomion, että harmittavan pieni osa paikalla olijoista osallistui opetuskeskusteluun. Itse (tietenkin) olin äänessä, joten en ymmärrä missä mätti. Jos kysytään, että mistäs edellisen päivän sessiossa puhuttiin, niin pitäisi kai siitä jotain muistaa? Mutta sehän niissä sukulaisten haastatteluissakin mättää: eivät muka osaa sanoa mitään ja muistavat vielä vähemmän.

Kuva: Tyne & Wear Archives, Flickr Commons
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Nyt on oikeus tulla unohdetuksi?

Kirjoitin maaliskuussa oikeudesta tulla unohdetuksi eli tietoverkkojen tarjoaman henkilötiedon ongelmista. Toissa päivänä aihe pulpahti uutisiin, kun EU:n tuomioistuin teki päätöksen espanjalaisen miehen nostamassa jutussa: Googlen pitää pyydettäessä poistaa hakuindeksi yksityishenkilöä koskevaan tekstiin, joka on vanhentunut.

Olli Alm huomasi uutisen ulkomaisesta mediasta (7:08) ja kirjoitti blogitekstinsä ennen Ylen verkkouutisia (14:27) todeten, että
jotenkin maailma ei ole vielä sopeutunut digitaaliseen murrokseen. Tieto ja sen julkisuus ei ole muuttunut. Ainoastaan tiedon löydettävyys on muuttunut, ja se laittaa nyt ihmisiltä pasmat sekaisin.
Hän, kuten minä maaliskuussa, lopetti visioimalla vaikutusta arkistoihin
Mitä jos joku sotaveteraani nyt ilmoittaisi, että hänen nimensä on poistettava sotapäiväkirjoista ja hänen kantakorttinsa tuhottava.
Mutta päätöksessähän ei puhuttu aineistosta vaan siihen viittaavasta linkistä. Kari Haakana kommentoi omassa blogitekstissään problematiikkaa näin:
Keskeinen kysymys kuuluu tietenkin, miksi EU-tuomioistuin haluaa puuttua juuri tiedon linkitykseen eikä itse tietoon? Analogiat ovat ongelmallisia, mutta käytetään sellaista kuitenkin: pitäisikö Kansallisarkiston vastaavalla tavalla poistaa arkistojensa indekseistä viittaukset kaikkiin sellaisiin henkilöihin, joiden jälkeläiset kokevat viittaukset ongelmallisiksi? Henkilöiden tiedot toki edelleen olisivat arkistossa, mutta niiden löytäminen olisi oleellisesti vaikeampaa.
Ylen jutussa on haastateltu tietosuojavaltuutettu Reijo Aarniota ja annetaan ymmärtää, että on jo olemassa verkkosivujen julkaisijaa koskeva velvollisuus olla esittämättä vanhentuneita tietoja. Eli internet ei olisikaan "elefanttien hautausmaa, että kun sinne laitat [tietoa], niin siellä pysyy eikä muutu ollenkaan". Mistä juontuu taas uusia haasteita elektronisen tiedon arkistointiin...

Tuomiotekstin julkaisi blogissaan Jukka Kemppinen. Kommentoijat ihmettelivät koukeroista kieltä.

Jyrki Kasvi totesi
Ihmisillä on oikeus saada vapaasti tietoa, mutta ihmisillä on myös oikeus yksityisyyteen. Tämä on tuttu jännite kaikille toimittajille. Netissä se vaan laajenee koko yhteiskuntaan.
IT-viikon verkkouutinen päättyy
Ongelmia on luvassa, sillä ulkopuolisen arvion mukaan oikeuden päätös jättää jossain määrin hämäräksi, millä perusteilla tietojenpoistovaatimuksia pitää arvottaa.
Monenlaisia ongelmia. Yle Uutisten toimittaja Jussi Hanhivaara kirjoittaa näkökulmassaan
Jos meille, yli puolelle miljardillle EU:n kansalaiselle, avataan mahdollisuus pyyhkiä pois menneisyyttämme koskevia tietoja, eikö silloin samalla rajoiteta muiden mahdollisuutta nähdä meidät sellaisena kuin olemme, tai olemme olleet? Kaikkine puutteineen. Ja mikä on tämän merkitys, jos mikään? Tai kenelle delegoidaan valta päättää, missä vaiheessa jokin menneisyydessämme muuttuu merkityksettömäksi?

Toiset ovat kehuneet ratkaisua voitoksi yksilön oikeuksille, toiset taas pitävät sitä verhottuna sensuurina.
 Kuva. Thomas Smillie. Smithsonian Institute, Flickr Commons
Kirjoittanut klo 1 kommentti:

torstai 15. toukokuuta 2014

Etnografiset menetelmät, 2. luento

Kurssin toisen luennon aiheena olivat tutkijan ja kentän välinen suhde, refleksiivisyys ja eettisyys. Etukäteislukemistona oli Helena Ruotsalan artikkeli Mie kotona kentällä ja kentällä kotona, josta piti miettiä oman ja vieraan kulttuurin tutkimuksen eroja, hyötyjä ja haittoja. Lukiessa ei tullut mieleen sukututkimus, vaikka Ruotsala kirjoitti nimenomaan tuttujen asioiden tutkimisesta. Sukututkimuksen etnografiset puolet pulpahtivat mieleen vasta kolmannen luennon lukutehtävän yhteydessä, joten tästä enemmän myöhemmin.

Kakkosluennon aiheista minua kiinnosti eniten eettisyys, mutta sitä käsiteltiin vain ylätasolla. Enemmän tuotiin esiin refleksiivisyyttä. Pitäisi miettiä alusta loppuun miten tutkijana vaikuttaa lopputulokseen. Mitä valintoja tekee, miten oma tausta ja arvot vaikuttavat niihin tietoisesti ja mahdollisesti tiedostamatta...

Luennolla käytiin läpi Outi Fingerroosin artikkelin lista, josta kolahti kipeimmin metodologinen reflektio eli "Menetelmien, teorioiden ja käsitteiden määritteleminen ja auki kirjoittaminen". Sillä Genoksessa julkaistu Ulla Koskisen arvostelu Ångerman-kirjastani ei ole vielä ehtinyt unohtua. Olin pyrkinyt lähemmäksi tietokirjaa kuin tiedekirjaa, enkä selittänyt lähdevalintojani yhtään. En kadu valintaani (ja voisin nimetä ainakin yhden tuoreen ammattihistorioitsijan kirjan, jossa on tehty samoin), mutta mietityttää.

Olen lukenut tutkimuksia, joissa metodologista reflektiota on, ja niitä (vanhempia), joista se puuttuu. Fingerroosin ensimmäiseksi listaama itsereflektio on metogologista harvinaisempaa historian tutkimuksissa. Useimmista tutkimuksista pitää tekstistä kaivaa vaikuttavia tekijöitä kuten nationalismi, kielipolitiikka tai poliittiset näkemykset.

Kieltämättä lukemista helpottaa etukäteistieto lähtökohdista, mutta silti ei voi luopua lähdekritiikistä, jonka pitää kohdistua myös reflektioon. Onko se "totta" vai konstruktiota, jonka rehellisyyden voi toisinaan kyseenalaistaa?

Kuvassa filmitähti Helen Twelvetrees. State Library of New South Wales, Flickr Commons.  Pitäisiköhän perustaa erillinen blogi, jossa reflektoisin tämän blogin kuvitusvalintoja?
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Viikonloppu Tallinnassa (2/2)

Maarjamäestä jatkoin kohti kaupunkia ja pysähdyin seuraavaksi Viron arkkitehtuurimuseossa, josta unohdin ottaa kuvan. Korvikkeeksi sunnuntaina nähty suojelumerkillä varustettu talo Kadriogin suunnalta.
Museon vetolevyille koottujen tietojen joukossa oli maininta tästä koristeellisesta tyylistäkin. Opin, että monet kansallisromanttisen kauden rakennukset ovat suomalaisten arkkitehtien suunnittelemia. Viron oma kansallisylpeys on itsenäisyyden ajan funkkis. Syystä, muistellen Tallinnan länsipuolella kuolaamiani omakotitaloja.

Lepäsin hetken hotellihuoneessa ja lähdin sitten kohti Lennusadamia. Jännitystä oli ilmassa, sillä työpaikalla yksi kävi siellä melko pian avaamisen jälkeen eikä pitänyt kummoisena. Toinen oli tänä keväänä ja viihtyi seurueensa kanssa useita tunteja. Kumman leiriin liittyisin?

Ensimmäisen. Mutta Lennusadam oli kuitenkin käynnin väärti, sillä siellä oli kuin olikin esillä Maasilinnan laivan jäänteet. Törmäsin niihin Olof Ångerman -tutkimuksessa ja taisin lopputuotteeseenkin työntää melko epärelevantin maininnan laivasta, joka näki Olofin kanssa melkein samaan aikaan samat vedet.
Sunnuntaina aloitin Kadriogin taidemuseoissa. Mikkelin museossa oli mukavan pieni katsaus virolaiseen taiteeseen vuosilta 1910-1945. Haaste suomalaisille kävijöille: katsomatta teoskylttejä bongaa "suomalainen maisema". Kadriogin palatsissa oli tunnelmaan hyvin sopiva siluettinäyttely.

Ennen Kumua muistin käydä ensimmäistä kertaa Pietari suuren pirtissä. Mukavaa, että oli säilynyt, mutta historiallisia interiöörejä ei kannata kuvitella autenttisiksi. Kiitettävästi tämä kuitenkin kävi selväksi huoneiden seinien selostuksista.

Kumun jälkeen palasin vanhaan kaupunkiin ja tein pikavierailut kaupunginmuseoon, historialliseen museoon ja taideteolliseen museoon. Antoisin oli Historiallisen museon vaihtuva näyttely Narvan maantien reunalla tehdystä arkeologisesta kaivauksesta. Vaikka alue oli pitkään varsinaisen kaupungin ulkopuolella, löytöjä oli runsaasti keskiajalta alkaen.

Näyttelyn englanninkieliset tekstit sisälsivät pari erikoisuutta. Venäläistyylisen keramiikan runsaus "todisti, että iso joukko venäjää puhuvia asui täällä Suuren Pohjan sodan jälkeen". Puhuvaa keramiikkaa? Lisäksi tuohikengät joidenkin muiden löytöjen kanssa "todistivat, että venäläiset asuivat Kivisillassa 1700- ja 1800-luvuilla".  Koettu tarvetta luoda venäläistä jatkumoa Tallinnaan?

P. S. Viime vuonna lauantai Tallinnassa tuotti kolme kirjoitusta: yksi, kaksi ja kolme.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Viikonloppu Tallinnassa (1/2)

Haettuani lauantaiaamuna vanhan kaupungin turisti-infosta Tallinna-kortin (jonka tehtävä on taannoisen Dan Ariely -kurssin perusteella vähentää maksamisen tuskaa) lähdin seikkailemaan paikallisliikenteessä. Vasta kolmannella pätkällä tajusin, että kuulutuksissa sanottiin sen hetken pysäkki JA seuraava. Aiheutti aluksi siis panikointia, mutta onnistuin kuitenkin jäämään Piritassa pois, sillä Pyhän Birgitan luostarin raunio näkyi komeasti bussiin.

Pyörin rauniolla vähän aikaa fiilistellen romanttista ja keskiaikaista tunnelmaa. Olisi voinut huolehtia siitä, mikä on esiin kaivettua, mikä jälkikäteen rakennettua, mutta kun ei ollut käytettävissä materiaalia, jätin sikseen.

Tallinna-kortti houkutteli käväisemään sitten TV-tornissa, joka ei ollut alkuperäisessä ohjelmassa. Komeat näkymät, yhteys lähihistoriaan ja monitoreissa mahdollisuus kurkistaa maiseman historiaankin. Vinkki: ravintolan vierestä pääsee ulkoilmaan ja maksamalla lisää pääsee häkinkin ulkopuolelle.
Sitten  paluuta kohti keskustaa ja pysähdys Viron historiallisen museon Maarjamäen osaan. Rakennus on entinen kreivillinen kesämökki.
Eteisessä oli neljä kiveä minimalistisena aikajanana. Yksi oli iso riimukivi. Aito? Löytöpaikka? Ei selvinnyt.

Museossa oli 3 näyttelyä. Helpoin ja hauskin esitteli 1900-luvun alun Viron "kesäkaupungeista" valokuvia, jotka oli suurennettu ja käsitelty 3-ulotteisiksi. Efekti toimi osassa todella hyvin.

Viron satavuotinen elokuvahistoria oli kiinnostavinta alkuvuosiltaan ja erityisesti nuorena kuolleen Johannes Pääsuken tarina ja tuotanto kosketti. Hänen ensimmäinen fiktiopätkänsä Pärnun seudun karhunmetsästyksestä puolestaan nauratti, tarkoituksella. Tulikohan Suomen teattereihin? Kaksitoistaminuuttisen filmin voi katsoa YouTubessa Rahvusarhiivin kanavalla.

Kolmas osa oli todennäköisesti museon pysyvin. Tämä katsaus Viron historiaan 1900-luvulla toi mieleen Kuressaaren museon perusnäyttelyn, jossa oli onnistuttu paremmin silmäiltävyyden kanssa. Tätä olisi pitänyt nyhjätä läpi huolella, johon minulla ei ollut kiinnostusta. Sai jälleen epäilemään Suomen historiallisen museon mielekkyyttä.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

tiistai 13. toukokuuta 2014

Etnografiset menetelmät, 1. luento

Eilen aloitin avoimessa yliopistossa kurssin Etnografiset menetelmät. Osin yleisestä kiinnostuksesta ja osin siksi, että luvassa on mahdollisuus suorittaa kansatieteen perusopinnot avoimessa ensi lukuvuonna. Tosin näillä näkymin luennot järjestetään keskellä päivää eli tuskin tulee tehtyä.

Tämän kurssin luennot ovat tiiviissä tahdissa iltaisin ja rakenne vaikuttaa suoritettavalta. Luennoille on hieman etukäteismateriaalia, mikä on minusta hyvä ratkaisu. Pitää itsekin ajatella jotain, millä on yleensä oppimista avittava vaikutus.

Tavoitteenani on saada käsitteitä selväksi ja heti alussa tuli haasteita. Etnografian alkuvaiheet "nojatuolissa" ja "verannalla" kuullostivat lähes samalta kuin viime vuoden maagisen ajattelun aloitusluento. Eikä nojatuolissa istuminen tuntunut sopivat etnografialle olennaiseen osallistuvaan havainnointiin. Ja etnografiaa voi tehdä kuitenkin myös arkistossa muiden havaintoja tutkien?!

Etukäteislukemiston mukaan etnografiassa tutkija on itse tutkimusinstrumentti, jonka havainnointikyvystä riippuu paljon. Dataa kerätään, sitä analysoidaan ja siitä kirjoitetaan. Yhteneväisyydet historiantutkimukseen ovat ilmeiset ja uteliaisuus tutkimuskysymysten erilaisuuden suhteen täten suuri.

Yksi ero tuli jo esille. Eerika Koskinen-Koivisto totesi historiantutkijoiden ihmettelevän etnografisen tutkimuksen "vatvontaa" tutkijan suhteesta tutkittavaan. Mielenkiinnolla odotan seuraavan luennon eettisyyden ohjeita, sillä mieleen on jäänyt Laura Starkin kirjan silmilleni erikoiset kansanperinneaineiston viitteet.

Kuvitus kirjasta "Illustrated Poems and Songs for Young People. Edited by Mrs. Sale Barker". British Library, Flickr Commons
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Ensireaktiot uudistuneeseen sanomalehtiarkistoon




Lisäys 12:08
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

V. 1918 sodan vahinkojen arvioimista ja korvausta koskevat asiakirjat

Isäni mummo Maria syntyi 13.5.1883 Kokemäen Kaarenojan Ala-Potilaan. Vaikka hänet tunteneita ihmisiä on vielä monta elossa, Mariasta ei kerrota juuri muita tarinoita kuin kevään 1918 pako pienten lasten kanssa Kyläkoskesta naapuritalon saunaan. Yhden kertojan mukaan talossa ei palatessa ollut muuta ruokatavaraa kuin piilotetut perunajauhot, joista tehtiin "killivelliä".

En ollut tullut ajatelleeksi, että talosta viedystä tavarasta olisi jäänyt tietoa mihinkään, joten kevätlomani TMA-käynnin merkittävin luetteloselauslöytö oli Turun ja Porin lääninhallituksen lääninkanslian arkiston osa "Ek15 V. 1918 sodan vahinkojen arvioimista ja korvausta koskevat asiakirjat 1918-20. XI Loimaan piiri Huittinen-Keikyä". Tietävämpi tuttavani kertoi, että "kapinavahinkopöytäkirjat" yleensä löytyvät lääninhallitusten arkistosta, mutta Tampereella niitä on myös kaupunginarkistossa.

Kokemäen osalta oli arkistoituna alueittaiset pöytäkirjat, joihin oli kirjoitettu puhtaaksi pitäjäläisten antamia ilmoituksia punaisten viemistä tai ostamista tavaroista. Tämän jälkeen pinkassa oli alkuperäisiä ilmoituksia. Lopuksi oli vielä ilmoituksia hevosista, joita ei oltu saatu takaisin.

Ainakin Kokemäellä talollisilla ja kauppiailla oli pitkiä listoja tavaroista, mutta joukossa oli myös lyhyempiä listoja. Marian appiukko, joka eli vanhana isäntänä syytingillä, ilmoitti myymänsä vaatetavarat sekä hänen puoleltaan viedyt ruokatavarat.


Hevosilmoituksesta esimerkki naapuritalosta.

Kalle Hallamaan pojantyttäret muistavat kuulleensa tarinan hevosten palauttamisen ongelmista. Kotipitäjään saadulle hevoselle oli ulkoisten tuntomerkkien perusteella kaksi omistajaehdokasta. Tilanne ratkesi juottamalla hevoselle verta. Hevonen suostui juomaan ja näin tuli todistettua, että se kuului teurastajalle.

Vuoden 1918 sodasta vielä:
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: , ,

maanantai 12. toukokuuta 2014

Oman elämänsä kansalaishistorioitsijat?

Marko Tikan käsiteklassikko elämäntapahistorioitsija on saanut laajennuksen. Pauli Komosen blogitekstissä Asiantuntijatyön tulevaisuus: päivystävästä dosentista tiedon moniottelijaksi tapaamme "oman elämänsä kansalaistieteilijät", jotka 
"kokoavat kirjavista lähteistä tietoa, jonka pohjalta he kyseenalaistavat viranomaisten tarjoaman tiedon". "Heille sosiaalinen media ja muut verkon rihmastot ovat uudenlaisten kansanliikkeiden hedelmällistä kasvualustaa." "Jos heidän luomansa diskurssi on tarpeeksi vahva, voi se synnyttää jopa tieteen kaltaisen objektiivisuuden illuusion. He pystyvät vaikuttamaan tiedollaan ilman instituutioiden tukea, heidän tietonsa liikkuu salamannopeasti."
Mistä tuli mieleen pari käsittelyä odottanutta aihetta. Pari viikkoa sitten Ylen Perttu Häkkinen katsoi asialliseksi käsitellä yhdessä ja samassa ohjelmassa kontrafaktuaalista historiankirjoitusta ja kyseenalaisia lähteitä sekä olematonta lähdekritiikkiä hyödyntävää "vaihtoehtohistorioitsijaa". Ohjelmasta käydyssä Agricola-keskustelussa Jaakko Häkkinen toteaa
jos vaihtoehtohistorioitsija tutustuu tieteellisiin menetelmiin, hän tajuaa mitä vikaa niissä vaihtoehtoisissa näennäistieteellisissä menetelmissä on. Mutta jos tieteilijä tutustuu vaihtoehtomenetelmiin, hän näkee heti mitä vikaa niissä on ja mikseivät ne voi koskaan haastaa tieteellisiä menetelmiä muuten kuin uskomushoitoina.
Vaihtoehtohistoria on uskomustiedettä.
Entäs jos tieteellisiä menetelmiä korkeakoulututkinnon verran opiskellut katsoo asiakseen arvostella väitöskirjaa? SukuForumilla M. Sjöström hyökkäsi Pasi Pölläsen teoksen "Det lokala gamla frälset som den nordiska lokalförvaltningens stabiliserare i Sverige öster om Åbo Landsrätts doms 25.6.1415 rår och Ryssestenen under 1300–1600-talen" kimppuun. Keskustelu eteni pisteeseen, jossa kaivettiin esiin käsite julkinen panettelu lakikirjasta.

Kaarlo Karin piirros. Tuulispää 9.10.1903

Valitettavasti keskusteluun asiallisesti osallistumista haittasi jonkin verran se, että Pölläsen teos on kirjoitettu toisella kotimaisella ja on liitteineen yli 900-sivuinen. Kovin moni sitä ei siis läpi lue. Mistä voidaankin palata Komosen tekstiin.
Monille tutkijoille median tehokeinot, yksinkertaistaminen ja viihteellistäminen ovat ongelma sinänsä. He kirjoittavat koko elämäntyönsä parille ohjaajalle ja joukolle vertaisarvioijia ja se heille suotakoon. Maailmaa heidän tietonsa ei muuta.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

Mikkelin seudun digitoinnista

Etsin ja löysin muuta kuin etsin. Tällä kertaa kyseessä oli Mikkelin seudun kulttuuriperintöohjelman julkaisu Dostojevskin anoppi ja savustettu hanhi, jossa "FM Jutta Julkunen kirjoittaa Mikkelin seudun historiallisia yhteyksistä Venäjään ja FT Maarit Knuuttila eteläsavolaisista ruokaperinteistä, erityisesti kartanoiden pitoperinteistä".

Kulttuuriperintöohjelmahankkeessa kartoitetaan/kartoitettiin Mikkelin, Hirvensalmen ja Ristiinan alueiden kulttuuriperintöä. Ilmeisesti kyseessä oli vuonna 2012 vedetty projekti, joka ei jättänyt jälkeensä Googlen ulottuville koostetta tuotoksistaan. (Poikkeuksena oppimateriaali, joka on koossa Googlen omalla alustalla.)

Dostojevskin anoppi on julkaistu Issuu.com-sivustolla Mikkelin kaupungin tilillä. Samalla tilillä on vanhempia paikalishistoriallisia julkaisuja ja rohkenen epäillä, että niiden digitointi on ollut osa kulttuuriperintöohjelmaa. Mikkelin kirjaston verkkotietokannan kautta näitä digiversioita ei löydä, joten pahoin pelkään, että kovin pitkälle ei ole mietitty löydettävyyttä eikä pitkäaikaissäilytystä. Toivottavasti tekijänoikeudet on sentään huomioitu.

Joten parasta nauttia niin kauan kuin voi. Tarjolla on
Sekä tuoreempia kulttuuriperintöjulkaisuja
Yksi paikka, johon nämä olisi voitu linkittää on Mikkelin Seutuwiki.  Valitettavasti sen tilaa kuvaa parhaiten viimeisen 30 päivän muutokset, joissa ei ole (tätä kirjoittaessani) muuta kuin spämmisivuja ulkomaan kielellä.

Kuvituksena klassinen yhdistelmä Mannerheim, Mikkeli ja Saksan armeija. Tässä tapauksessa kuitenkin vuodelta 1918, jos hollantilaisen arkiston kuvailutiedot ovat kunnossa. Nationaal Archief/ Fotocollectie Eerste Wereldoorlog
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: , ,

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Palkittuja opettajia vuonna 1900

"Maria Josefina Söderström, Kokkolasta, syntynyt 1828, naimaton, alkoi v. 1862 antaa alkuopetusta pienille lapsille ja elättäen itseään sillä hän myös monta vuotta sai auttaa nykyään jo kuollutta veljeään. Vuonna 1895 hänen heikontuneet silmänsä ja vanhuuden vaivat kuitenkin pakottivat hänet lopettamaan opettajatoimensa. Nyt hän on kokonaan kykenemättömänä mihinkään toimintaan köyhän tyttärensä elätettävänä."
Maria Josefiina oli syntynyt Kokkolassa kaupungin/maaviskaali Johan Michael Söderströmin ja Johanna Maria Rahmin perheeseen, joka oli perustettu avioliitolla 17.4.1817.
"Juho Kustaa Vilander, Asikkalasta, syntynyt 1830, suutari, on ollut sunnuntaikoulun opettajana lähes 50 vuotta ja kymmenen vuotta kiertokoulunopettajana, josta jälkimäisestä toimesta hänen kuitenkin v:n 1881 täytyi kivuloisuuden takia luopua. "Ja nyt viime vuosikymmeninä kun pyhäkoulut ovat kautta maan kiitettävästi kasvaneet, on hän monen pyhäkoulunopettajan sydäntä lämmittänyt ja työhön innostuttanut. Ja vaikka hän on vanha harmaapäinen vanhus, lapset kuitenkin hänen ympärillään hyvin viihtyvät"."

"Karl Johan Bergman, Teerijärveltä, syntynyt 1833, lukkari. On ollut koulunopettaja vuodesta 1859, kunnes hänen syksyllä 1897 vanhuuden ja kivuloisuuden rasittamana täytyi luovuttaa opetus tyttärelleen. Perhettä hänellä on ollut 16 lasta, joista kymmenen vielä elää, ja palkkana on hän nauttinut 12 tynnyriä viljaa vuodessa. Tunnokkaasti ja ahkerasti on hän hoitanut vaatimatonta opetustointaan aikana, jolloin kansanlapsia varten kouluja oli peräti harvassa."
Carl Johanin isä Johan Erik Bergman oli pojan syntyessä 12.6.1833 Närpiön lukkari. Carl Johan meni Teerijärvellä naimisiin 8.2.1865 talonpojan tyttären Greta Johanna Andersdotter Djupsjön kanssa.
Lainaukset: Isänmaan Ystävä 19.1.1900
Tunnelmakuva: Kaarlo Kari Tuulispää 11.3.1904
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , , , ,
Tilaa: Blogitekstit (Atom)