Uutena vuotena.

Nyt alku uuden vuoden,
aika aivan ihanainen.
Lahjat sulle, Suomen niemi,
pitäis' jalot jaettaman,
uuden vuoden uudet lahjat.

Mutta mistä minä leivän
otan korvessa käteeni?
Vähät ovat minun varan'
näitä lahjoja latoa.

Kukas vaatiipi varoja?
sopis' muutaman sanoa;
toivota onnea täyttä,
laula laulu-kandeleellas.

Totta minä toivottaisin
onnen alinomaisuutta,
riemua ja rakkautta;
mutta minun kandeleeni
ombi aina ollut kehno
kaikkumahan kaunihisti.

Lahjat hyvät, hyödylliset
ol'sin minä mielelläni
kiitokseta, kunnialla
koko joukolle jaellut,
yhtä tuolle, toista tälle,
vähän kullekin varoista.

Pistäsin mä pivon täyden
järjen lahjaa juomarille.

Sille jok' on siivotoina
hyvän sukunsa häväistys,
Kaksi kouraa kunniata.

Vaivansa valittajalle,
joka ruikuttaa rumasti,
kapallisen kärsimystä.

Mitan muutaman älyä
lääkitykseks' tyhmän miehen,
jok' on turmellut tapansa.

Helmen verran häpyäkin
kerjäläisen kepin päähän,
jok' on tuhlaja tavaran.

Pienen palan puhtautta
toimituksissa tytöille.

Sitte vielä siveyttä
naulan, pari naitaville
lukuks' lijoille tavoille.

Viisi tuumaa vireyttä
joka laiskan lapa-luihin.

Syldä seitsemän totuutta
joka valheen valajalle.

Nelikon nöyryyttä niille,
joill' on enin ylpeyttä.

Mielelläni minä soisin
vielä varoista jaella
Sielun paimenden povehen,
esi-merkiks' opetusten,
runsaasti rehellisyyttä.

Tynnyrittäin Tuomarille
ostamatond' oikeutta.

Rohkeutta rinda-luihin
Sota-miehelle monelle
itse miehuuden mitalla.

Kuorman, kaksi köytettynä
riemullista rakkautta
pari-kunnille pahoille.

Paljon puhdasta hyvyyttä
koko kansan sydämehen.

Valikoima Jaakko Juteinin runoja (1907)

Loppunutta ja uutta vuotta

Vuodessa 2010 ei ole loppuvuotta enää sanottavasti jäljellä, joten voidaan tehdä loppukatsaus. Tavoitteiksi asetettiin:

1. toimitan kirjan Tavarantasaajat Österholm ja Sutki painoon ja yritän saada aikaiseksi jonkin sortin markkinointiakin
2. työstän GAG I:tä eteenpäin, antamatta 1700-luvun tuomiokirjojen muodostua esteeksi!
3. luen kotihyllyyn kertyneet historiakirjat ja kippaan epärelevantin osan divariin
4. teen jonkun käsityön saadakseni kineettisen yhteyden menneisyyteen
5. kirjoitan tätä blogia

Löysät oli tavoitteet, mutta vielä löysemmät tulokset:

1. Tavarantasaajat olivat tavoitteita asetettaessa lähes valmiita ja tulivat täten myös painettua. Markkinointia yritin muun muassa tässä blogissa ja kirjan ostaneilla on käsissään keräilykappale - myyntisaldo vuoden lopussa reilusti alle sata kappaletta. Neljä näistä odottaa lainaajia Helsingin kirjastoissa.
2. GAG I eteni hieman, mutta 1700-luvun tekstit mukaanlukien tuomiokirjat olivat yksi etenemisen esteitä.
3. Heh, heh...
4. Ostin kinnasneulan, mutta kun en päässyt työväenopiston kurssille niin itse tekemisen yrittäminen jäi. Jos tätä lukee joku, joka osaisi näyttää kädestä pitäen, niin saa ilmoittautua. (Omin käsin tein kylläkin ensimmäistä kertaa eläissäni melkein oikeaa grafiikkaa. Yhdessä itseäni nuorempien kanssa Ateneumin työpajassa. Lopputulosta voi kutsua naivistiseksi tyyliksi tai piirrustustaidottomuudeksi, katso kuva yltä.)
5. Juu, kirjoitin.

Vuonna 2011...

1. Suoritan aloitetut avoimen yliopiston hissan opinnot loppuun.
2. Tarjoan artikkelia johonkin julkaisuun.
3. Luen kotihyllyyn kertyneet historiakirjat ja kippaan epärelevantin osan divariin.
4. Menen seisomaan oman tiskin taakse Sukututkimuspäiville ja yritän myydä kirjahyllyn päälle varastoitua tuotantoa.
5. Kävelen (vihdoin ja viimein) Petter Sundin askelia jäljitellen Senaatintorilta Tuomarinkylään.
6. Kirjoitan tätä blogia.

Kiitän lukijoita tästä vuodesta ja toivon, että poimintani ja juttuni kiinnostavat ensi vuonnakin! Hyvää uutta vuotta 2011!

Olen Kulttuurikuntopotilas

Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmakalenteriin tutustuminen todisti, että historia on mukana kulttuurissa. Tein tästä rohkaistuneena Ylen sivulla kulttuurikuntotestin. Tulokseni oli 9,36 pistettä:

Olette ylikunnossa.
Kulttuurikuntonne on liian hyvä, olette lievässä ylikunnossa. Teille suositellaan varovaista kohtuullisuutta kulttuurin käytössä.

Tästä ei ole helppo jatkaa.

Koska kulttuurikuntonne jo on riittävän korkea, teille suositellaan kulttuurin ulkopuoliseen elämään perehtymistä, oppaananne omat vahvuutenne ja juuri teille ominaiset tavat ja piirteet.

"Kulttuurin ulkopuolinen elämä", mitä se on? Urheiluako??! Yäk. Onneksi

Antamienne vastausten perusteella on syytä olettaa, että ette usko kovinkaan paljoa siitä, mitä tämä testin tulososio teistä väittää. Ette myöskään välttämättä pidä testin suosituksia itseänne koskevina tai teille mielenkiintoisina. Sen profiilin mukaan, joka teistä on nyt luotu, on todennäköistä, että tulette toimimaan jotakuinkin päinvastoin kuin teille suositellaan. Teidän olisikin syytä olla huolissanne, mikäli näin ei tapahtuisi.

Nuuskasta ja tupakasta

Nuuska on jo laitonta ja tupakat pian tiskin alla. Mitäs mieltä näistä tuotteista oli lempparirunoilijani Jaakko Juteini? Valikoimasta Jaakko Juteinin runoja:

Nuuskasta.

(Yli-maan miehelle.)

Näköisä on nuuska-sarvi
miehen mustassa pivossa.
Koskas joskus joukon silmät
tahdot puolees taivutella,
etsit kunniaa elossa,
vedä väljästä povestas
välähyttäin väärä sarvi,
päätä peukaloos kolista.
Nenäs sovita sininen,
kanna kärsäs kätkettynä
kuivan tupakan tomussa.
Täytä sinä tupakalla
lijat lävet Luojan töissä.
Se on kunnia sinulle,
koska suuret sieramesi
ovat lijaksi likaiset,
joista ruskea, rutainen
neste huulilles heruupi.

Kehoitus tupakkaa polttamaan.

Piippu tekee poika-nulkin
mieleltäkin mieheväksi,
koroittaapi kunniahan,
koska paksu savu-pilvi
kuivat posket pullistaapi,
pöllyääpi puhaldaissa
ulos suusta, sieramista.
Kanna, poika, pienyydestä
piippu-nysä nyrkkisessäs
kotona ja kylässäkin.
Vielä aikas veitses kanssa
lehtisiä leikatessas.
Anna nenäs alttarina
olla aina pyhän sauvun.
Ehk' ei mieldä miehen päähän
tule turhasta tomusta,
eikä öljystä älyä;
mutta mies on merkillinen,
jok' on silmäns' sauvuttanut;
kaunis myös on katseldava,
kuinga kallis omaisuudes
sauvuna nyt sakeana
kymmenessä kiekurassa
kohden pilviä katoopi.

Allekirjoitan molempien runojen loppukaneetit.

Tuli tehtyä

HY AY 2010-2011, Hhs127 Talous ja talouspolitiikka

Eilen oli töistä lähtö hidasta ja totesin toiselle konttorirotalle syyksi esseen viimeistelyn tuskan. "Vain yksi sivu? Ja suomeksi?" kuului toteamus, jonka voimin ryhdistäydyin kotiin päästyä. Luin jo aikaansaadun pumaskan, joka kävi koskemattomana joulunvietossa. Ja ähelsin sen määrämitasta puuttuneen liuskan.

Tällainen kirjoittaminen oli maton kutomista yhdistettynä tilkkutyöhön. En tykännyt. En tykkää lukea yleistäviä historiakirjoja, joissa ei ole lähdeviitteitä. Ja vielä vähemmän yrityksestä omaksua moisesta tekstistä tietoa, niin että sen olisi esseen omaisesti voinut tuottaa omiksi ajatuksiksi. Juttu olisi ollut täysin tuhoontuomittu, jollei kotona olisi sattunut olemaan pari toisen tyyppistä kirjaa, joista sai tukea.

Keskiajan maatalouden valitsin työotsikoista, sillä se oli ainoa, joka tuntui yhtään kiinnostavalta. Yllätyksekseni muuttui mielenkiintoisemmaksi tutustumisen myötä. Teki mieli lukea siitä asiallisempaa kirjallisuutta ja enemmän, mutta yritin pitää itseni aisoissa. Kun on muutama muukin juttu kirjoitettavana.

Niinpä saatuani ensimmäisen ähellykseni valmiiksi, avasin uuden tiedoston ja kirjoitin seuraavasta aiheesta melkein liuskan katsomatta kirjallisuuteen. Ajatukset kulkevat hämmästyttävämmän paljon liukkaammin, kun tietää asiasta jotain jo etukäteen.

Dostojevskin vaimon suomalaistaustan selvittelyä

Maanantaina touhuilin itse jotain muuta ja enkä päässyt osallistumaan SukuForumin mainioon yhteistyöponnistukseen. Yksi kysyi

Tänään 27.12.2010 mainitaan Helsingin Sanomain sivulla C4 "suomalaistaustaisen Anna Grigojevna Snitkinan" olleen avioliitossa kirjailija Fjodor Mihaivolits Dostojevskin kanssa.

Mitähän on mahdettu tarkoittaa Annan (1846-1918) suomalaistaustalla? Wikipedian mukaan hän oli ukrainalaisen isän ja ruotsalaisen äidin Pietarissa syntynyt tytär.

Annan suomalaisuutta lienee selostettu aikaisemminkin, sillä Jaanassa n:o 34 vuodelta 1976 on useampi sivu aiheesta: "Anna Dostojevski suuren venäläisen kirjailijan suomalaisyntyinen puoliso"

Mutta onkohan asiaa myös tutkittu?

Ja parissa tunnissa oli saanut vastauksen. Tätä kirjoittaessakin lukee englanninkielisessä Wikipediassa että Anna "came from a Ukrain-Swedish family", lähteenä painettu kirja. Mutta Turun Sanomien avulla ensin forumilaisille ja sitten minulle selvisi, että Anna linkittyy moneen suomalaiseen sukuun. Ruotsalaisuus oli "vain" hänen omassa päässään eli Annan omien kommenttien perusteella häneen tämä liitetty.

Kansalaisuus kun on määritelmäkysymys. Joka voi perustua vaikkapa kieleen.

Vastoin yleisiä tapojani, sukupuun palanen SukuForumille annettujen ja linkitettyjen tietojen pohjalta.

Anna Grigoryevna Snitkina s. 12.9.1846 Pietari

ä Anna Maria Miltopaeus s. 9.4.1812 Korpilahti (joka ei tuolloin enää ollut Ruotsia)

ää Maria Elisabet Hoffrén
äi Nils Adolf (Nikolai) Miltopaeus

äiä Anna Beata Lindh
äii Johan Miltopaeus, komissiomaanmittari

äiiä Margareta Faberman
äiii Mårten Johansson Miltopaeus, Turun kaupunginvouti

äiiiä Kristina Henriksdotter Boije
äiiii Johan Miltopaeus

Annan valokuva Wikimediasta.

Raumalaiset Tukholmassa 1700-luvun lopulla

Ruotsin valtakunnassa henkilötietojen käsittely oli 1700-luvulla jo ihailtavalla tasolla, mutta välillä prosessit pettivät. Niinpä 13.2.1786 ilmoituksessa sanomalehdessä Inrikes tidningar kuulutettiin Johanna Åbergin asiaa. Tämä raumalaisen porvarin tytär oli asunut jonkin aikaa Tukholmassa ja "osin oman osaamattomuutensa ja osin toisten vian vuoksi" oli palannut Raumalle ilman esteettömyystodistusta. Ja nyt piti päästä naimisiin...

Tilanne päättyi ilmeisesti onnellisesti, sillä Rauman vihityistä löytyy Johanna Åberg, joka meni naimisiin Uudenkaupungin porvarin Zacharias Lundenin kanssa 28.3.1786. Kauppiaan vaimona Johanna saattoi päästä vielä käymään Tukholmassa, josta varmaan oli jo aikaisemman oleskelun perusteella kerrottavaa.

Miten muuten Tukholmaan päätynyt raumalainen pääsi kotiinsa takaisin? Esimerkiksi tarjotumalla palvelijaksi sanomalehti-ilmoituksella. Oheinen julkaistu sanomalehdessä Inrikes tidningar 15.3.1799. Vastaajien tuli osoittaa viestinsä D.G.:lle ja toimittaa se Västerlånggatanin ensimmäiseen vaatemyyntitiskiin oikealla kädellä Jerntorgetilta päin katsottuna. Toivottavasti kunniallisen miehen poika pääsi kotimatkalle.

Tukholmasta kun tuli puhe niin muistutan erinomaisesta sivustosta Stockholmskällan sekä Tukholman kaupunginarkistosta, jonka sivuilta löytyy myös paljon hyödyllistä.

Sitä, mikä oli, ei enää ole

Timo Airaksisen kirjan Saasta - Filosofinen johdatus jätteen todellisuuteen keskellä (s. 94-105) on luku Unohdus museointina. Se loppuu

Museoitu on pelastettu tuholta eikä se enää ole pilallista, saastaa, jätettä eikä romua, mutta se on silti vain pelastettua materiaalia jolla on symbolinen merkitys. Sitä, mikä oli ei enää ole.

Airaksinen myös vertaa arkistoa ja museota:

Arkistolla on salaisuutensa, museossa kaikki on esillä räikeässä valossa. Arkisto on salainen, museo on julkinen. Arkiston tieto vaatii selvitystä, työtä ja ponnistusta. Ei riitä, että katselee. Museo avautuu katseelle eri tavalla. Esineen vieressä on selitys siitä mitä vitriinissä on. Selitys kertoo mitä, missä ja milloin. Sitten katsotaan esinettä ja todetaan että niin se on, nyökytellään ja siirrytään seuraavaan esineeseen.

Teksti herättää museoiden osalta monta ajatusta. Siitä mikä muuttuu kun esine viedään museokokoelmaan ja mahdollisesti asetetaan esille. En tiedä onko arkistotieteen puitteissa mietitty vastaavaa arkistomateriaalin osalta, ehkä kannattaisi?

Kultasormuksesta

Joulupukin tämänvuotisissa tuomisissa oli kultasormus. Se on kulunut työtätekevän miehen kädessä eikä pysy minulla edes peukalossa. Antajan kertomus ja pieneen kilpeen kaiverretut nimikirjaimet kertovat kenen sormessa sormus on ollut. Kultaseppä oli leimoista saanut selvää valmistusvuodesta sekä karaattimääristä ja osasi myös arvioida koristelun käsintehdyksi ja täten arvokkaaksi. Se miten isohko kultasormus oli päätynyt pientilallisen käteen jää arvoitukseksi. Sekä se, mitä sormus hänelle merkitsi.

Minä en ole miehen ainoa jälkeläinen sukupolvessani. Sukumuiston saaminen on hieno asia, mutta melkein heti tuli huono omatunto: kuuluisiko tämä paremminkin jollekin serkulleni tai pikkuserkulleni? Mutta heillä on (toivottavasti) tallessa jotain muuta, eikä kenelläkään meistä käsitystä siitä kenellä on mitä. Sekin yksi tapa pitää kateus kurissa.

Parin sukupolven jälkeen voi sitten joku sukututkija lähteä metsästämään jäänteitä. Ehkä siihen mennessä on menneisyys sen verran unohtunut, että kaikki puhuvat kaikkien kanssa.

Siirtolaisen laivamatka Amerikkaan (2/2)

Jatkona eilen aloitetulle matkakuvaukselle:

Irlannin rannikolla tuli laivaan lukuisa joukko irlantilaisia siirtolaisia, tuntuvasti enemmän kuin kaikkia muita oli yhteensä. Jo kaukaa näki, että irlantilaiset olivat aivan eri rotua kuin englantilaiset. Vaikka he olivat herraskaisesti puettuja, loisti jokaisen olemuksesta sivistymättömyys, typeryys ja alkuperäinen luonnonraakuus. Tuskin olivat he päässeet laivaan, kun hyökkäsivät ruokapöydän kimppuun ahneudella sellaisella, ettei olisi luullut heidän viikkokausiin nähneen ruokaa. Kyllä ei ollut niillä pojilla aavistustakaan kohteliaisuudesta, ei edes yksinkertaisimmista ihmistavoista. Miehet olivat tanakkaa tekoa, lurjusmainen ilme kasvoissa. Naiset maalatuita, mauttoman koreissa pukineissa ja kovin kesyjä, niin peittelemättömän kesyjä, että Helsingissä he olisivat jokaikinen arvelematta joutuneet poliisin kirjoihin -- vaikka ei Helsingissäkään siveellisyys aivan arinta laatua ole. Mutta nämä eivät kaihteneet mitään. Retkuivat milloin minkin miehen kaulassa, olipa se juutalainen tai turkkilainen, ja häpeämättä tarttuivat kiini kehen sattui. Jos eivät onnistuneet saamaan miestä käsiinsä, puristelivat ja maasivat edes toisiaan.

Juutalaisten ja irlantilaisten ruokahalua katsellessa näytti siltä, ettei siivompi väki täällä saa mitään suuhunsa. Kadehdittavia nuo herkut tosin eivät olleet, varsinkaan niin likaisissa oloissa kuin niitä tarjottiin, mutta vanhasta tottumuksesta vatsalla kuitenkin oli omat vaatimuksensa. Molemmat edellämainitut kansallisuudet näyttivät tässä liassa olevan kuin kotonaan. Torakatkin, joita laivan siirtolaisosasto kuhisi täpösen täynnä, olivat heille mieluisia leikkitovereita. Heikäläisten mukana kait niitä alkuaan oli tullutkin laivaan. Onneksi nousi heti ensimäisenä yönä Atlannille tultua hyvänlainen tuuli. Siitä oli seurauksena yleinen oksennuskonsertti. Kaikenkieliset yhtyivät samaan "yöö"-virteen, jota hellittämättömällä hartaudella veisasivat pari kolme vuorokautta yhteen painoon. Irlantilaiset olivat merisairaina kaikki tyyni, samoin juutalaiset, joten heistä ei ollut muuta haittaa ruoka-aikoina kuin että oudonpuoleista pöytäkonserttia pitivät ympärillä olevissa kopeissaan. Meitä se ei häirinnyt eikä säälittänyt vähääkään, meitä pohjoismaalaisia. Söimme hyvällä maulla jos jonkun näköisiä ja makuisia sekotuksia, salaa nauttien niistä kärsimyksistä, joilla kohtalo rankasi vastenmielisiä matkatovereitamme. Vaikka tahtoihan siihenkin lopulta kyllästyä. Kun yöllä satuin heräämään kovemmasta laivan heilahduksesta ja ylt'ympärillä kaikuivat puolen tuhannen siirtolaisen yökötykset -- toiset kiukkuisia, uhkamielisiä, toiset jo masentuneita ja nöyriä -- juohtuivat monasti mieleeni järkevän ihmisen kärsimykset ollessaan suljettuna houruinhuoneeseen, raivoavain hullujen ympäröimänä. Naiset ne osasivat koketeerata meritaudillakin: vetelän ja avuttoman näköisinä makailivat mielestään "plastillisissa" asennoissa, hiukset hajallaan ja paljastellen niitäkin paikkojaan, joita toki muulloin pitivät peitettyinä.

Mutta annas kun pääsi irlantilaislauma taas jaloilleen, niin kyllä sai ruoka kyytinsä. Juutalaiset koettivat pitää puoliaan varastelemalla suoraan laivan ruokavarastosta. Siihen keinoon täytyi meidänkin lopulta turvautua. Kun emme viikkokausiin saaneet suolakalaa, alkoi suolainen silli niin voimakkaasti kummitella mielessä, että kiusaus voitti minut, varsinkin kun Liena, jonka luonto ei koko aikana voinut suvaita siirtolaisruokia, useasti valitti ikävöitsevänsä samaa taivaallista herkkua. Minä tiesin, missä laivaväellä oli avattu sillitynnyri, ja yhtenä pimeänä yönä hiivin sinne, kavalalla välinpitämättömyydellä lähestyin tynnyriä, pistin äkkiä käteni sinne ja syvältä suolavedestä pyydystin rasvaisen sillin. Vilkasin ympärilleni -- ei mitään vaaraa -- kaappasin toisen vielä yksin tein. Oi, miltä ne maistuivat silloin! Oli meillä juhla sinä yönä, Lienalla ja minulla! En olisi ikänä uskonut, että halveksittu silliraukka eräissä tapauksissa voi maistua niin hyvältä. Raamattu sanoo, että "varastettu leipä on makia", mutta kyllä se on poikaa varastettu sillikin.

Pitemmälle en itse jatkanut varkausuraani, vaan ilmaisin löydön ovelalle juutalaispojalle, joka kiitollisuudesta sittemmin aina antoi minulle osan saaliistansa. Liena puolestaan aikaa myöten oppi kerjäämään. Laivan leipureilta hän silmäyksillään vietteli höyryäviä leivoksia, toipa kerran kyökistä kokonaisen lintupaistinkin. Jos tätä matkaa olisi kestänyt kauemmin, niin kelpo kansalaisia Amerikka meistä olisi saanut. Ja sittenkin olimme me viattomimpia koko joukossa. Toiset varastivat ja kerjäsivät monta vertaa enemmän ja julkeammin. Eikä se synniltä tuntunut, kun näki laivan ruokavaroja säästämättä heiteltävän mereen -- ämpärittäin kaadettavan parasta ruokaa, joka luokkamatkustajilta oli jäänyt tähteeksi. Tällainen lienee sääntönä Atlanninlaivoissa, koska suuri parvi kalalokkeja oli tiennyt lyöttäytyä mukaamme, seuraten meitä yli aavan valtameren aina Amerikan puolelle. Heillä oli hyvät päivät. Mutta siirtolaisia kiusattiin nälällä siihen määrään, että pakosta jouduimme sangen arveluttaviin keinotteluihin henkipitimiksemme.

Irlantilaiset, kun näkivät olevansa suurena enemmistönä, alkoivat meritaudista virottuaan hieroa tappelua toisten kansallisuuksien kanssa. Varsinkin juutalaisia he koettivat ärsyttää, syljeskellen kuin poikarakit näitten vaatteille ja kasvoille. Juutalaiset silloin ottivat esille hebrealais-englantilaisen kielitulkkinsa ja huutelivat siitä sopivia herjaussanoja vainoojilleen. Kun kielitulkki loppui, ulvoivat yhteen ääneen kuin arosudet: "huu-uu!" Käsikähmää ei syntynyt, sillä molemmilta puuttui rohkeutta alottaa. Irlantilaisten sivistyskantaa kuvaavana seikkana on lisättävä, että heidän parhaat pukarinsa olivat toisen luokan matkustajia, jotka tällä tavoin syljeskelemällä huvittelivat itseään. Olen aina ollut myötätuntoinen sorretuille irlantilaisille, mutta jos satunnaisesta matkustajaryhmästä saisi tehdä mitään päätöksiä, niin eipä moinen kansa ansaitsisi sääliämme.

Oli Irlannin siirtolaisten joukossa kuitenkin yksi miellyttävä nuori mies, pitkä, solakka, tummasilmäinen soittelija, joka nähtävästi oli sivistynyttä alkuperää. Alituiseen hän huilunsa lempeillä sävelillä huvitteli ikäviä iltojamme. Oikeinpa jäimme suu auki kuuntelemaan, kun sieltä tuli tuttujakin säveleitä, sellaisia kuin "Talvi on nyt laannut raivoomasta" ja "On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallihin". Tuskin uskoimme korviamme, mutta sitte ajattelimme mahdolliseksi, että nuo sävellykset oli kaukaa ulkomailta Suomeen lainattu. Meistä tuli ystävät tämän irlantilaisen kanssa. Kerran iltahämyssä hän minulle salavihkaa antoi taskustaan keksileivoksen, jonka oli onnistunut jostain laivan nurkasta "kahvaamaan". Minä tähän kohteliaisuuteen vastasin varastetulla sillillä -- ja toveruus oli perustettu.

Juutalaiset soittelivat huuliharppua. Illoin oli kannella kilpasoittajaiset ja tanssiaiset, joissa kumpikin kansallisuus koki panna parastaan. Venäläinen "prissakka" teki hauskan vaikutuksen, mutta yleensä olivat irlantilaiset tanssit viehättävämpiä. Nämä tanssitilaisuudet näyttivät olevan irlantilaisnaisten elämän tärkeimmät hetket. Kaiken päivää he esiintyivät keskentekoisina, sen puolesta että heidän hiuksensa -- luonnostaan varsin kitukasvuiset -- olivat kierrettyinä käherrysneulojen ympärille, joitten välistä paljas päänahka pilkisteli. Mutta illan suussa nuo samaiset "kiharat" töröttivät kaikessa loistossaan. -- Nuoremmat olivat enimmiten rehellisesti hampaattomia -- olivat kaiketi olleet huonoissa tienioissa vielä --; vanhemmilla oli tekohampaat tai omien jäännökset kimaltelevalla kullalla paikattuina. Tällaisessa asussa ynnä paksu puuteripaklaus ja maali päällä he esiintyivät kaikilla ensi luokan kaunottaren eleillä.

Laivassa oli lääkärikin, joka kerran päivässä tarkasti siirtolaiskoppeja. Mies oli jotenkin yhtä tieteellisen näköinen kuin Suomessa eläinvälskärit. Hänen tarkastuksiensa jälkeen näyttivät torakat yhtä virkeiltä ja elämänhaluisilta kuin ennenkin; mätänevä laivan lihavarasto levitti läkähdyttävää löyhkäänsä läheisiin koppeihin, ja pesuastiat pysyivät täynnä oksennusta perille saakka, kun ei kukaan viitsinyt niitä tyhjentää ja puhdistaa. Silmiä pestiin varkain juomavedellä, vaikka siitä oli ankarasti kielletty. Oltiin juovinaan, mutta puhallettiin vesi suusta kämmeniin ja huuhtastiin kasvot. Tarkastuksien ajaksi komennettiin kaikki ylös kannelle, ettei ketään jäänyt valituksia tekemään. Muutamia päiviä ennen maalletuloa lääkäri rokotti niitä, joissa ei näkynyt rokotuksen jälkiä. Varsin vaarallinen temppu, sillä mokoma puoskari voi helposti saada aikaan verenmyrkytyksen. Arvaahan sen, ettei kelvollisen lääkärin kannata olla niillä palkoilla, mitä ahnaat laivayhtiöt maksavat.

Oli laivalla lasarettikin, joka samalla teki putkan virkaa. Eräs viinahullu siellä oli selviämässä ja sittemmin muuan toistakymmentä alottava poika, joka meritaudin tuskissa oli etsinyt juomavettä, mutta saanut käsiinsä suuren viinapullon ja, kuten kerrottiin, erehdyksessä tyhjentänyt sen. Luonnollisesti ei laivan lääkäri voinut pelastaa pojan henkeä, vaan hän kuoli ja haudattiin. Pari lautaa kahden puolen ruumista rautakahleilla kiini ja sitte laivan sivuportista mereen. Olihan siinä pappikin siunausta lukemassa. Ei niin pahaa paikkaa ole, missä ei olisi pappia. Tälläkin laivalla sanottiin niitä olleen kokonaista kolme kappaletta matkustajina. -- Sitte siirtyi lasarettiin pojan äiti, joka oli sairastunut surusta tai pelosta, kun noin kävi pojalle, joka hänen olisi ollut vietävä Amerikassa olevan isän luo. Kun edellä kerrotut sylkemis- ja ulvomisharjoitukset sekä myöhään yöhön kestävät meluisat tanssit pidettiin juuri lasaretin oven ulkopuolella, voi arvata, kuinka rauhallista siellä oli sairastella ja kuoleman kanssa kamppailla. Lääkärillä luonnollisesti ei ollut aavistustakaan siitä, että tuollaiset pikkuseikat mitään vaikuttaisivat heikon potilaan vointiin.

Noitten Venäjän juutalaisten perhe- y.m. suhteista koetettiin laivassa saada tietoja, ettei heitä tarvitseisi kuljettaa takasin Amerikan rannalta. Mutta siinä olikin mutka, kun ei ollut laivassa ketään, joka olisi osannut venäjää ja englanninkieltä. Selvittiin siitä kuitenkin tulkitsemistavalla, joka oli vielä konstikkaampi kuin Suomen kuuluisa käännösjärjestelmä. Eräs suomalaisista osasi venättä, toinen ruotsia ja eräs ruotsalainen englanninkieltä. Suomalainen kysyi venäjäksi ja käänsi vastauksen suomeksi, toinen suomalainen tulkitsi sen ruotsiksi ja ruotsalainen sen käänsi englanninkielelle. Tarkkaa siinä lie tullut, kun asia kulki kolmen tulkin kautta.

Laivamme viipyi 12 päivää Glasgowin ja New Yorkin välillä. Kuului olleenkin alkuaan rahtilaivaksi rakennettu. Jotkut enemmän matkustaneet kehuivat toisia linjoja paremmiksi kuin "Anchor", mutta toisten kertomuksista päättäen ei erotus taida olla suuri. Siirtolaista kohdellaan kaikkialla siirtolaisena.

Maata tulee vähin ikävä, kun viikkomaäriin näkee vain vettä ja taivasta. Ja ihmisiä alkaa kaivata, ollessaan pitemmältä juutalaisten ja irlantilaisten parissa.

Kun parisen viikkoa on suljettuna valtamerenlaivaan, muodostuu se ikäänkuin omaksi maailmakseen, jonkunlaiseksi kokonaisuudeksi, jonka puitteihin täytyy asettaa elämänsä, tahtoipa taikka ei. Ja olihan siinä yhteiskuntaa kerrakseen siinäkin, 1032 henkeä, eli enemmän kuin Naantalin kaupungissa asukkaita. Laivaväkeä oli 130 miestä, lääkärit, parturit, leipurit ja kaikki siihen luettuina.

Harvoin nähtiin toisia laivoja, ehkä puoli tusinaa koko matkalla. Onhan se Atlanti sentään siksi avara, että vaikka samojakin suuntia kuljetaan, ei toisiaan nähdä kuin sattumalta. Liena jo alkoi epäillä, tokko siellä maata onkaan toisella puolella, ja väitti laivan eksyneen pois oikealta kulkuväylältä. Oli täysi työ todistaissa hänelle, että täytyyhän se Amerikka jossain täälläpäin löytyä, koska satojatuhansia suomalaisiakin jo oli sinne siirtynyt samoja teitä, mitä mekin olimme kulkeneet ja mihin meille oli piletti myyty. Nytpä voin kuvitella Kolumbuksen ja hänen toveriensa tunteita, kun ei kukaan ollut ennen kulkenut näitä matkoja. Varma sen Kolumbuksen täytyi olla asiastaan, kun hidaskulkuisilla purjealuksilla uskalsi yrittää ja sitkeästi vaan pyrkiä eteenpäin, vaikka kuukausi meni kuukauden perästä maata näkemättä ja vaikka kaikki toverit epäilivät, koko maailma epäili.

Vihdoin alkoi laivallamme huhu kertoa yhä lisääntyvällä varmuudella, että ennen pitkää jo ruvetaan tulemaan maihin. Eräänä iltana tiedettiin sanoa, että seuraava yö olisi viimeinen merellä. Myöhään me silloin oleskelimme kannella. Ja kun pimeni ilta, niin jopas pilkotti etäältä laivojen merkkitulia useampia, ja vilkkumajakan ystävälliset silmäniskut huomattiin aamupuolella yötä. Nyt ei maa enää voinut olla kaukana. Päivän valetessa nähtiin saaria häämöttävän kaukaisuudessa.

Amerikan rantaa lähestyessä ensimäisinä pöyhistelivät rintaansa -- uhkaavan näköiset patterit. Tekipä se kaikkea muuta kuin vierasvaraisen vaikutuksen. Sodan ja vainon henki on anastanut valtaansa tämänkin "vapauden maan", se ajatus ehdottomasti nousi mieleen noita varustuksia katsellessa. Nolona siellä seisoi Vapauden patsas vallituksien välissä, ikäänkuin olisi itsekin ymmärtänyt, ettei hänellä enää täällä ole oikea sijansa. Se lieneekin vapauden muistoksi pystytetty, kuolleen, menetetyn vapauden.

Siirtolaisten maihinnousu ansaitseisi oikein eri luvun, niin siinä oli paljo mutkia, tarpeetonta, joshan tarpeellistakin muodollisuutta ja raakuutta. Mutta minun kynäni, vaikka se ei ole paha säästämään väriä, on kuitenkin voimaton luomaan tästä oikeata kuvaa vähällä vaivalla. Olisi pitänyt olla valokuvanottaja mukana. Ensinnä meitä ulkona satamassa marssitettiin kannella kuin sotaväkeä. Jälkeenpäin kuulin, että laivaan oli saapunut amerikkalainen lääkäri ja että hän tarkasti terveyttämme tässä marssissa. Minä häntä en huomannut koko otusta, tallustelinhan vain siinä missä muutkin.

Tullimiehet täälläkin penkoivat tavaroitamme, joitten muassa meidät pikkulaivalla lähetettiin "siirtolaispalatsiin" Ellis-saarelle. Se oli avara rakennus ja täynnä väkeä. Joshan vain on joka päivä yhtä paljon tulijoita, luulisi Amerikan piankin saavan täytensä. Viranomaisten kohtelu siellä joka askeleella tarkoitti osottaa meille, kuinka vähän tervetulleita olemme tähän maahan. Varsinkin juutalaisia ja italialaisia näkyivät pitävän lujilla. Paljain päin ja kieli ulkona suusta he kulkivat -- kielestä näet joku asianomainen katsoi terveydentilaa. Meitä ei sentään niin tarkoin tutkittu, vaan nimet kysyttiin ja rahat. Kuului pitävän olla vähintään 30 dollaria taskussa (nykyään pitää olla 50 dollaria, ja muutenkin on siirtolaistarkastusta silloisesta paljo kovennettu), jos mieli päästä eteenpäin. Jollakulla meistä oli se summa, ja silläpä sitä mentiin kaikki. Yksi kun oli läpässyt tarkastuksen, pisti salaa rahat toisen taskuun, tämä taas kolmannen j.n.e. Olihan se niinkuin amerikkalaista alkua amerikkalaiselle elämälle. Kun sitte yksi työnnettiin menemään yhdestä ovesta, toinen toisesta, katosivat meiltä matkatoverimme, niin että heitä emme sen perästä enää nähneet. Jäähyväisittä täytyi erota.

Pilettiä kysyi jokainen vastaantulija, kunhan vain oli ukko. Minua neuvottiin muutamalle luukulle ottamaan loppumatkalla tarvittavia lippuja. Ajattelin, että ovatkohan täälläkin "aamiaisella" ne herrat, jotka tietävät antaa lipun niin kaukaiseen, pieneen ja syrjäiseen paikkaan kuin Nanaimoon, joka ei edes ole Yhdysvaltain alueella. Mutta ei -- eivät olleet aamiaisella. Ensimäinen mies, joka eteen sattui, ryhtyi heti liistaroimaan ja leimaamaan lappuja sellaisella varmuudella ja kätevyydellä kuin olisi kaiken ikänsä tehnyt vain Nanaimon-lippuja. Vajaassa kahdessa minutissa oli valmiina piletti, niin tarkka ja täydellinen, että sillä sai ilman eri maksua vuokra-ajurinkin Chicagossa, kun oli siirryttävä asemalta toiselle. Eri komanto siellä oli kuin Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön konttorissa Helsingissä.