Kirjapaino-oppilaana Jyväskylässä 1870-luvulla

Ote lehdessä Graafikko 4/1935 julkaistusta Hjalmar Öhrnbergin (1863-1940) muistelmasta:

Vuosi 1876 on jokseenkin etäällä takanapäin. Kesäkuun 1 päivänä mainittuna vuonna koeteltiin 12 1/2 vuotiaan pojan kyynärpäitä kastin laitaan Weilin & Göösin kirjapainossa Jyväskylässä, mikä kirjapaino sittemmin muutettiin Helsinkiin. Poikaa oli ensin koeteltu kauppiaan ammattiin. Mitä nyt tulee tuohon kyynärpäiden koettelemiseen, niin kävihän se laatuun laatikon avulla, jommoisia kirjapainossa oli koko joukko eri korkuisia aina oppilaiden pituuden mukaan. Kun juoksupojan käsite siihen aikaan oli tuiki tuntematon, otettiin minut heti oppiin, mutta oppilaiden velvollisuuksiin kuului siihen aikaan myöskin asioilla juokseminen, ja se olikin mieluisaa hommaa, sillä kyllä päivä totisesti olisi tuntunut pitkältä sen ikäisestä pojasta, jos olisi ollut pakko seistä koko päivä samalla paikallaan.

Kirjapainoksi oli muodostettu Weilinin omistaman talon pakarirakennus. Sima oh neljä huonetta, joista suurin, akkunoineen kummallakin seinällä, oli latomo. Sitten oli faktorilla pienehkö huone, missä myöskin oli kaksi regaalia. Koska liikkeen kirjakauppa ja konttori olivat samassa talossa, mutta toisessa rakennuksessa, täytyi faktorin tämän tästä juosta sinne asiakkaita tapaamaan. Sitten oli paino, missä oli yksi Augsburger-kone, yksi käsipainokone, puolikuun muotoinen amme paperin kostuttamista varten, satineerausprässi ja suuri määrä kiiltopahvia, jota tämän tästä täytyi liiduta, niiden välissä kun painetuista töistä puristettiin matot pois. Mutta ennen pahvin väliin asettelemista täytyi painotyöt paperin kastelun johdosta ensin ripustaa kuivumaan. Sitä varten kulki lähellä katonrajaa nuoria seinästä seinään, ja niille nostettiin arkit puisella kolmihaaralla kuivumaan. Sitten seurasi varsinainen pakari, missä oli kolme regaalia ja niiden ääressä tuon tuostakin tilapäisesti työhön otettu »luffari». Tässä yhteydessä en voi olla miettimättä sitä, miten painossa tavallisissa oloissa yksi ainoa painaja yhdessä oppilaansa kanssa ehti selviytyä 12: n latojan töistä, sillä hänen tehtäviinsä kuului iltapuhteilla paperin kostuttaminen seuraavan päivän painatusta varten, arkkien asetteleminen kuivumaan, niiden sijoitteleminen pahvien väliin ja kaikki muutkin painossa esiintyvät askareet. Ja kun liikkeen sitomokin oli melko kaukana, aivan toisessa talossa, täytyi hänen vielä huolehtia siitäkin, että arkit kunnolla joutuivat matkaan.

Painossa työskenteli niihin aikoihin 6 taituria ja 6 latojaoppilasta, 1 painaja ja hänen oppilaansa sekä 2 koneenvääntäjää, mutta toisin ajoin oli ylimääräinen painaja käsikoneessa ja kolmaskin mies painokonetta vääntämässä. Kuvaavaa oloille oli, että meidän latojaoppilaiden täytyi olla m.m. käsikoneen värittäjinä, ja jos siinä sattui olemaan nopsa painaja, niin kyllä veri tihkui peukalon ja etusormen välistä, ennenkuin esim. postillan formuun sai värin tasaisesti, sillä koko ajan täytyi telan olla väripöydällä liikkeessä. Kyllä siinä sai »riivata» kuin henkensä kaupalla! Kun työaika oli 11-tuntinen (13-tuntinen ruoka-aikoineen), olisi niissä oloissa luullut pojan illalla olleen »kuitti», mutta ei sinne päinkään. Kyllä sitä vielä senkin jälkeen jaksoi aika tavalla kisailla nuoruudestaan huolimatta, tahi ehkä juuri sen vuoksi. [...] 

Liikkeen omistamassa talossa, missä painokin väliaikaisesti oli, kun rakennettiin uutta tehdasrakennusta, muodostettiin kaksi rakennusta asunnoiksi, otettiin niihin hoitajatar ja vahtimestari, minkä jälkeen sitomon ja painon pojat pantiin yhdessä asumaan, 2 —4 huoneeseen. Hälinää oli totisesti, kun me kaikki ryntäsimme ruokaannoksillemme. Voita saatiin vain määräpäivinä. Siihen aikaan ei vielä tunnettu voimittoja, vaan kunkin voinokare oli arviokaupalla asetettu hänen lautasensa reunalle. Huomasimme kuitenkin pian, etteivät nuo voinokareet suinkaan olleet yhtä suuret, ja mies se, joka ehti ensimmäiseksi vaihtamaan lautasensa, toisinaan useampaankin kertaan, sillä aina näytti toisen voiannos suuremmalta kuin oma. Meillä painon pojilla oli se etu, että paino sijaitsi samassa talossa kuin asuntommekin, joten mc aina ehdimme ennen sitomon poikia etujamme valvomaan. Muuten vallitsi keskuudessamme hyvä sopu, muutamaa pienempää tappelun nujakkaa lukuunottamatta, ja hyvinhän me myöskin viihdyimme. Tämmöinen kasarmijärjestelmä ei kuitenkaan liene ollut talon kannalta edullinen, sillä noin vuoden perästä se lopetettiin, kun olimme suostuneet isännistön ehdotukseen, että saisimme 20—30 markkaa kuukaudessa elantorahaa koko jälellä olevana oppiaikanamme. Muille oppilaille, joilla oli vanhemmat kaupungissa, tämä oli cdullistakin, mutta minun täytyi kerran jos toisenkin venytellä pennosiani saadakseni ne riittämään. Täyshoitoa ei voinut ajatellakaan, vaan täytyi pysyä »omissa ruoissansa». Kotoa sitä tosin joskus lähetettiin avuksi, mutta hyväpä se oli ruokahalukin siihen aikaan, ja vaatteetkin kuluivat nopeasti. Muuten kuului välipuheeseen kolmen vuoden oppiaika, jonka kuluttua tuli »ulosoppineeksi», mutta ei suinkaan taituriksi, sillä sen jälkeen oli vielä työskenneltävä 3/4 laskulla, jonka jälkeen vasta pääsi taituriksi. Sitoumuksia noudatettiin niin tarkasti, että kun eräs oppitoverini jostakin syystä — en enää muista mistä — karkasi painosta, hänet tuotiin takaisin kruunun kyydillä naapuripitäjästä. Työssä oli pysyttävä! [...]

Työpäivä alkoi klo 7 aamulla ja päättyi klo 8 illalla, välillä kahden tunnin ruoka-aika. Riemu oli keväisin suuri, kun ei enää tarvinnut sytyttää lamppuja, vaan pääsi kevään ihanuudesta nauttimaan ...

Kun sitten nuo kolme vuotta ohvat kuluneet umpeen, ja pojasta tullut »ulosoppinut» sekä päässyt 3/4 laskulle, kyllä sitä silloin huomasi osaavansa latoa paljon nopeammin kuin oppilasaikanaan. Eipä edes tehnyt enää mieli pistäytyä »ulkonakaan» niin usein kuin ennen ja siitä kuulemaan faktorin pistopuheita. Ansiokin nousi sen mukaan.

Neljännen vuoden kuluttua umpeen sitä tietysti tahtoi päästä täydelle laskulle, mutta siihen ei faktori suostunut vaan väitti, ettei 16-vuotiaana vielä taituriksi kelpaa. Ei auttanut muu kuin vaatia kokeilua ja vedota toisten taitureiden arvosteluun. Pari rommipulloa ja omasta mielestä hyvinkin hyvästi suoritettu pääsylipputyö auttoi siitäkin pulmasta, ja kun vielä lupasin pitää taiturikestitkin, niin jopa innostui faktorikin. Kestit pidettiinkin sitten, ja siinä oli läsnä myöskin toisen, myöhemmin perustetun painon faktori ja painaja (Johansson ja Nordberg). Niin oli mies sitten julistettu »taituriksi», ei kirjatyöntekijäksi, ja oppilaita kiellettiin enää sen perästä sinuttelemasta moista herraa. Herraksipa sitä silloin tunsikin itsensä.

Pajut rahaksi

Limingassa 1851 syntynyt Eero Helin kirjoitti nimellä Eero Sissala vuonna 1887 ilmestyneessä kirjassaan Heikki Helmikangas kuvauksen päähenkilön työnteon aloituksesta isättömänä poikana. Itse hän ei tällainen ollut, mutta uskoisin kuvauksen vastaavan lapsuutensa ajan tapoja.

Olen aiemmin lainannut muistelmaa, jossa poikakin pantiin kehräämään, mutta Sissalan päähenkilö kertoo, että

Äitini jäi kotiin villoja kehräämään, joita hän sanoi kehräävänsä ruustinnalle. Minä olisin mielelläni häntä auttanut kehräämisessä, mutta äitini sanoi sen olevan poikalapselle sopimatonta työtä että villoja kehrätä. 

Sopivaa työtä löytyi myöhemmin

Minä puolestani ehdottelin äidilleni, että alkaisin minäkin henkeni eläkkeeksi jotakin tehdä, keventääkseni häneltä elättämisen vaivaa. Mutta äitini sanoi kyllä jaksavansa vielä minua elättää ja huomautti samassa, että olin vasta puolen seitsemättä vuoden vanha. Kyllä vielä tulevaisessa olisi minullakin aikaa ansaita leipäni eikä hänellä ollutkaan semmoista työtä, joka olisi minulle sopinut. Sain siis itse miettiä sopivata työtä ja onneksi sitä olikin. Tulin näet ajatelleeksi, että lähellä mökkiämme kasvoi koivuja ja niissä paljon varpuja. Minä osoitin äidilleni vispilää, jolla hän velliä hämmenti, ja sanoin kyllä jaksavani kuoria vispilävarpuja, jos vaan äiti niitä itse iltaisin sitoisi. Sen piti äitinikin mahdollisena ja hän sanoi: sitä työtä sinä olisit kyllä voinut tehdä jo vuosia ennen, vaan kyllä nytkin vielä on aikaa. Koetahan sitten, lisäsi hän vielä, jos ahkera olet, voit niillä monet kopeikat ansaita. Luvan saatuani ryhdyin työhön. Minä katkoin hyvin paljon koivun varpuja ja kannoin aika taakan kotiin. Mutta kun aloin niitä kuoria, niin ei iloni pysynytkään samalla asteella kuin katkoessa. Lehti oli jo päässyt liian suureksi, se oli jo aikoja sitten jättänyt hiirenkorvan, ja niin muodoin ei kuori enää ollutkaan niin helppo irti saada. Kuitenkin minä kiskoin kuoren irti varvuistani, joista saatiin kappale toistakymmentä vispilää. Olipa silloin syytä olla tyytyväinen, kun työni oli siihenkin määrään myöntynyt, vaikka vaivaakin oli ollut.

Vispilän tekemistä ei sillä kertaa jatkettu, sillä äitini sanoi niiden liian ruskeita tai kellertäviä tulevan, kun ei oltu varpuja kuorittu koivunlehden hiirenkorvan suuruisena ollessa. Sen sijaan esitteli äitini toista työtä. Hänelle oli nimittäin annettu lupa ottaa noita niittyä tukehduttavia roistopajupensaita, kolaaksensa niistä kuoret pois ja polttaaksensa itse pajut. Kuoritut pajut olivat erinomaisen hyviä polttopuita, ja pajun parkin sanoi äiti olevan erittäin kelpaavaa tavaraa karvareille, jotka niistä maksoivat melkoisen hinnan Oulun kaupungissa. Tätäkös puhetta minä hartaasti kuuntelin. Ensi tilaisuudessa lupasin minä ruveta noiden roistopajujen nylkijäksi ja sitten pajunvuota-kauppiaaksi.

Monenkertainen voitto oli minulla mielessäni, tämä uusi yritys edessäni. Mikä erinomainen asia niitylle, että pajupensaat tulisivat pois ja koko suuri niitty tulisi paljaista kukista ja sakeasta heinästä lainehtimaan. Kuvailin mielessäni, kuinka monta heinäsuovaa enemmän nousisi niitylle, kun pajupensaat ovat pois karsitut, kuinka monelta käärmeeltä ja sisiliskolta häviäisi lymypaikat, joten heinän tekijät sitten turvallisesti uskaltaisivat käydä niityllä avojaloin, varustamatta itseänsä pitkävartisilla niittysaappailla, jotka helteisellä kesäsydämellä ovat niin rasittavia. Kun näitä ajatuksiani kertoelin äidilleni, niin en kuitenkaan saanut kannatusta; päin vastoin vastauksen, joka oli vähän harmittavaa viattomalle ilolleni. Hän sanoi näet pajujen kasvavan niin suunnattomassa määrässä, että kun ne tänä vuonna katkotaan juurta myöten kaikki, niin on jo tulevana vuonna samalla paikalla entistä tiheämpi pajupensas ja niitä nuoria pensaita sanottiin suvikuntaisiksi pajuiksi. Niin muodoin oli yhtä mahdoton hävittää pajupensaita, kuin käärmeitäkin. Niillä oli niin luonnollinen sukulaisuus, että jos oli käärmeitä hävittämässä, niin paju sillä aikaa kasvoi, ja jos oli pajuja hävittämässä, niin käärme sillä aikaa kasvoi. Siis kaksi voittamatonta sukukuntaa: käärmeen suku paratiisista lähtenyt, ja pajun suku vedestä ja maasta, jo alusta mailman. Piti kumminkin parastansa koettaa, ja äitini johti minun sakeaan pajukkoon, jommoista en ollut vielä ijässäni nähnyt. Äitinikin unehtui parkin kiskontaan minun kanssani, vaikka tiesin olevan työtä tehtävää Helmikankaan suuressa talossa, mutta olihan se Helmikankaan niitty, jota perkkasimme. Muutoin tuli niittyä tarkoin varoa. Oli Juhannuksen edellä, ja luvatonta oli heinää tallata. Sentähden me astuimmekin niin varovasti, että tuskin jälkiä näkyi siinä mistä olimme vesakkoon tulleet. Kuinka taitava oli tuo äitini heinikossa kulkemaan!

Me kiskoimme päivän, kiskoimme kaksi, ja aina eteenkin päin kiskoimme, ja pensas kaatui pensaan perään ja entisen tihkun pajukon sijaan tuli avara aukea. Me kannoimme taakka taakan perään puolikuivia pajunparkkia kotipihaamme ja asetimme ne kotipihassa paremmin kuivamaan, ja kuta useamman päivän sitä työtä teimme, sen rivakammasti alkoi se käydä. Näin oli meillä tuon suloisen Juhannuksen tullessa jommoinenkin joukko parkkia kiskottuna, ja äitini sanoi kasaa katsellessaan siitä tulevan neljä vahvaa kärryhäkkiä. Mutta millä saada parkit kaupunkiin, kun ei ollut hevosta, eikä kantamista voinut ajatellakaan, siksi oli tie liian pitkä. Tähän kysymykseen en minä tiennyt mitään vastata. Kuitenkin lohdutti äitini minua ja sanoi: kun kerran työ on tehty, niin kyllä maksun saannista Herra itse huolen pitää; kunhan Juhannus ensin on kauniisti vietetty. Ja niin tuli kaikille Juhannusilta, niin rikkaan ja äveriään kuin köyhänkin majaan, ja tuli se meillekin eikä virkkanut pahaa sanaakaan.

Täydennysosia

 

1) Taannoisen huvilatekstini muistoksi koottava kesähuvila joululehdestä December 1910.

2) Elokuussa 2019 järjestetyn seminaarin The "Great White North"? Critical Perspectives on Whiteness in the Nordics and its Neighbours esityksistä on ilmestynyt kirja Finnishness, Whiteness and Coloniality.

3) Kolerakesän 1853 yhteydessä oli puhetta köyhimpien rivihaudoista. Tämä tuli mieleen, kun artikkeli "Kuinka köyhiä haudataan" (Wuoksi 2.12.1893) alkoi minulle oudolla suomalaisella sananparrella "Köyhä ei tiedä, mihin joutuu kuoltuaan". Kirjoittajan mukaan

Kun köyhiä tuodaan hautoihin ei heitä kannata "koululla" haudata, saavat he maata haudoissaan, siksi kun heitä karttuu enemmän ja sattuu joku „koululla" haudattava, jolloin pappi heidät joukolla siunaa — köyhää kansaa ei näet, inhimillisen ajatuksen mukaan, kannata yksitellen lähettää jumalan vastaan otettavaksi, vaan sopii heitä lähettää joukolla.

Tästä muuten mukavasta tavasta on vaan yksi pieni epäkohta. Haudan kaivaja kaivaissaan yhteistä hautaa peittää arkkuja jälelleen päin ja pistää seiväspalasen merkiksi, missä mikin kuollut on. Vaan tuollaiset merkit sattuvat kaatumaan lumeen tai joku koiranhammas panee pari kolme seivästä lisää. Nyt ei saadakaan kuolleista selvää, ja voi tulla hauta luetuksi seipäillekin ja jäädä lukematta kuolleille. Kyllähän on maasta tullut seiväskin, vaan on mielestäni vähän liikaa manata sitä viimeisenä päivänä ylösnousemaan.

Tällaisesta hautauksen jälkeisestä vainajien sarjasiunauksesta en ole koskaan kuullut.

4) Valtioneuvoston linna täyttää syksyllä 200 vuotta. Ainakaan Yliopisto-lehden artikkelissa ei mainittu rakennuksen tekijöitä eli Korastileffejä (Nikolai ja Ivan). 

5) Keväällä pohdin aviisi-sanan merkityksiä. Se ja monet muut väitöskirjatutkimukseeni liityvät sanat olivat esillä Kotuksen blogissa Kalle Järvelän kirjoituksessa Arpakapula pitää kyläin välillä juokseman.

6) Merkityksellisten etunimien kokoelmaan sain täydennystä Haudan hiljaiset -tumblrista: Vuonna 1912 syntynyt Lahja Anna Mieluisa.

7) Vanhat katumusiikkitekstini (Posetiivarit pappiloissa ja muuallakin & Posetiivien paluu) tulivat mieleen Leif Runefeltin tuoreesta tieteellisestä tekstistä Threat or Nuisance? Foreign Street Entertainers in the Swedish Press, 1800–1880.

Melkein menin halpaan

Olin maanantaina Helsingin yliopiston kirjastossa tutustumassa muutmaan 1700-lukua käsittelevään graduun. Yhdessä käsiteltiin naisten lukemista. Perukirja-aineiston tueksi viitattiin kahteen 1700-luvun lopun päiväkirjaan. Toinen kirjoittajista oli tietenkin Jacobina Charlotta Munsterhjelm, mutta toisesta en ollut koskaan kuullutkaan. Jos oli kirjoittanut lukemisesta ja päiväkirja oli painettu, niin ei ollut mitään syytä olla tutustumatta teokseen.

Niinpä tilasin Kansalliskirjaston varastosta vuonna 1935 painetun kirjan, jonka nimiösivu antoi sanalla "utgiven" ymmärtää, että päiväkirjan oli toimittanut Louise Adelswärd. Tämän lyhyt etupuhe totesi Hedda Klinkowstömin olleen Axel von Fersenin sisarentytär ja esiintyneen lyhyesti tämän päiväkirjassa. 

"I sin morbroders märkliga dagbok är Hedda bara en skymt av ett levande ungt ansikte, en varm fläkt i en mycket kylig atmosfär. Men hon hade ju också ett eget liv - och kanske också en egen journal."

Kanske?! Eikös tämä olekaan aito päiväkirja? Luin pari sivua ja kolmen vuoden aikana kertyneen 1700-luvun ruotsin kielikorvalla vastaukseni oli ei. Kaipasin kuitenkin vahvistusta ja googlasin. Wikipedian mukaan kyseessä on "En fingerad dagbok", mikä tuntuu vielä jättävän mahdollisuuden osittaiseen aitouteen. Jatkoin hakuja kunnes arvostelu Bonniers litterära magasinissa osoitti kiistattomasti, että kyseessä on fiktio.

Sama olisi toki selvinnyt myös Kansalliskirjaston luettelotiedoista, joissa Adelswärd on tekijä ja genre kaunokirjallisuus & romaanit. Hups! Mutta ainakaan en erehtynyt käyttämään lähteenä. Esipuheet kandee lukea! (Ja luettelointitiedot myös.)

Tarvetta heinälaatikolle?

Nuorempi tuttava kyseli sähkönsäästövinkkejä ja toinen tuttava alkoi muistelemaan 1990-luvun haudutuskupuja (?). Tästä tuli mieleeni vanha opastusteksti eli Maria Furuhjelmin Tehtaan tytöt -fiktion lomaan vuonna 1912 upotettu heinälaatikon käyttöohje.

Rouva oli kerran ullakolla nähnyt suurenlaisen nelisnurkkaisen puulaatikon, jossa oli säpillä eli hakasella kiinni pantava kansi. Hän lähetti Liisan pappilaan noutamaan muutamia voilokinpalasta, joita oli käytetty pianoa pappilaan kuljetettava. Sitten hän naulasi voilokinpalaset laatikon sisäpuolelle, sulloi sen heiniä täyteen ja vei sen taas ullakolle. Kun kaikki olivat lauantai-aamuna menneet työhön, tuli papinrouva Tervolaan. Hän voiteli suuren padan Pohjan voilla, pani sen puolilleen vettä ja pisti sen tulelle. Kun vesi kiehui, vispilöitiin ohraryynit siihen sekaan. Kun Liisa oli huolellisesti hämmentänyt puuroa noin neljännestunnin niin, että koko seos kiivaasti kiehui, nostettiin pata tulelta, tiukasti sopiva kansi pantiin padan päälle ja pata pistettiin laatikkoon syvälle heiniin. Heinätyyny asetettiin padankannelle ja sitten suljettiin laatikon kansi säpillä.

"Kun väki tulee päivälliselle, niin on puuro valmista", sanoi papinrouva.

Liisa katsoi vuoroin rouvaan, vuoroin laatikkoon ja änkytti: "mutta, mutta…"

"Puuro kypsyy hiljalleen padassa", selitti rouva, "mutta ei saa avata kantta eikä laskea ulos lämmintä."

"Mutta ei suinkaan se vaan pala pohjaan?" kysyi Liisa.

"Ei pala", vakuutti rouva.

"Ja kypsyyköhän se? Kun ne kaikki tulevat kotiin, on niillä nälkä kuin susilla."

"Kyllä se kypsyy", vastasi rouva ja katsoi kelloaan.

Sitten hän meni kotiin.

***

Nytkös oli Liisasta hauskaa, melkein joka päivä hän keitti ruokaa heinälaatikossa. Milloin laittoi hän puuroa, milloin velliä, milloin perunakeittoa, milloin uunijuustoa. Sill'aikaa kun ruoka kypsyi, teki hän työtä puutarhassa tahi pihamaalla, juotti vasikat, syötti porsaat ja piti pikku Tiinaa työssä niin, ettei tämä päässyt tekemään niin paljon pahaa.

Mutta kerran kävi hullusti.

Liisa ei ollut varannut tarpeeksi aikaa hernekeittoa varten ja herneet olivat vain puolikypsät, kun muut perheenjäsenet tulivat päivälliselle. Silloin häntä taas toruttiin ja taas hän itki, mutta hämärissä hän otti pikku Tiinan syliinsä ja riensi pappilaan. Ja papinrouva antoi hänelle pienen kirjoituksen, jossa oli neuvoja niille, jotka tahtoivat keittää heinissä.

*Hernekeiton* täytyy olla heinälaatikossa 5 tahi 6 tuntia. Sen saattaa jo edellisenä iltana kiehauttaa ja pistää heinälaatikkoon ja sitten keittää uudestaan aamulla. Kuutta desilitraa herneitä kohti tarvitaan 3 litraa vettä. *Riisi-*, *ohra-* ja *tattariryynit* tarvitsevat kypsyäkseen 3 tuntia. Neljää desilitraa ryynejä kohti tarvitaan 2 litraa vettä tai maitoa. *Mankeloitujen kauraryynien* tarvitsee olla laatikossa vain tunnin. *Isot ohraryynit* tarvitsevat 5—6 tuntia kypsyäkseen laatikossa ja imevät itseensä enemmän vettä kuin pieniksi survotut ryynit.

*Lampaanlihaa ja kaalia* valmistetaan seuraavasti: 1 kilo pieniksi palasiksi leikattua lampaanlihaa, 20 kuorittua perunaa, 1 1/2 litraa hienoksi leikattua kaalia, 1 litra vettä, vähän suolaa, sipulia ja muutama pippurinjyvä keitetään hyvällä tulella 20 minuuttia. Pata asetetaan heinälaatikkoon 4—5 tunniksi. Kantta ei saa nostaa katsoakseen, onko ruoka valmista, sillä silloin pääsee lämpö ulos laatikosta. Kun on ottanut ruuan heinistä, voi sen vielä kiehauttaa tulella. — Vähän tottumusta ja harjoitusta tarvitaan, jotta oppisi keittämään heinissä.

Märta on Margareta ja tekijät pitää merkitä lähteisiin

Varaan ja lainaan useimmat Suomessa ilmestyvät historiakirjat kirjastosta, mutta e-rit-täin harvoin innostun niitä lukemaan. Niinpä yllätin itseni tavaamalla Mirkka Lappalaisen uutuuden Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta ilman suurempaa vaivaa tai ähkintää läpi ihan kokonaan. Tyyli, jossa lähteiden jättämä tulkintavara oli jätetty näkyviin, miellytti. Verrokkitapaukset olivat relevantteja, eikä niitä ollut liikaa tai joka välissä. Eikä kirja ollut turhan pitkä.

Kannen suljettuani muistista puski Lappalaisen kirjamarkkinointitilaisuus herra-ties-kuinka-monta-vuotta-sitten. Kirja tuolloin oli Maailman painavin raha eli julkaisuvuodesta voisi arvioida ajan kulun, mutta en viitsi. Pointti oli yleisökysymys naiselämäkerrasta, johon Lappalainen vastasi, ettei 1600-luvun naisista ei ole tarpeeksi lähteitä. Mutta kun hän on nyt osoittanut, että muutamasta oikeusjutusta saa kokonaisen kirjan ja Anu Lahtinen on todistanut, että 1500-luvun naisesta voi kirjoittaa elämäkerran...

Apropoo, naiset. Ainoa kohta, jossa Lappalaisen uutuuden lukeminen sakkasi oli luku Nimismiehen tytär (s. 78-82). Lappalainen tekee megaongelman siitä, että mahdollisesti samaa naista kutsutaan kahdella "eri" etunimellä: "Oikeuden kirjuri taas oli sotkenut kaksi nimeä keskenään ja kirjannut vahingossa Märtan Margaretaksi tai toisin päin." (s, 80). Mutku, Märta on Margaretan variantti eikä "eri" nimi. Eli sama juttu kuin Katarina, joka on toisinaan kirjattu Kaisaksi, tai Kerstin, joka onkin joskus Kristina. Mikä ei kuitenkaan (eikä tietenkään) tarkoita, että Lappalaisen löytämät maininnat koskisivat yhtä ja samaa naista.

Lisäksi herne pyrki hienoisesti nenään, kun lähdeluetteloa silmäillessäni huomasin, että Yrjö Kotivuoren kokoama Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852 oli kirjattu ilman tekijää. Ei ollut ensimmäinen kerta, mutta avauduin FB:ssä. Tuttavani, joka muisti saaneensa saman motkotuksen, kommentoi, että tekijän nimi löytyy vain, jos avaa viittausohjeen. Ja eihän koulutetetut ammattilaiset sellaista tarvi ja vielä vähemmän on syytä pysähtyä miettimään käyttämiensä kirjallisuuslähteiden alkuperää. 

Niinpä myös kulttuurihistorian professori Hannu Salmen uutuuskirjassa Tunteiden palo. Turku liekeissä 1827 oli sama virh... ratkaisu. Salmi oli käyttänyt myös "Suomen papisto 1800-1920 -verkkojulkaisua", joka on lähdeluettelossa tutkimuskirjallisuuden joukossa eikä Kotivuoren Ylioppilasmatrikkelin tapaan otsakkeen "Tietokannat ja Internet-lähteet" alla. Suomen papisto -sivuston oikean reunan valikosta kohdasta Tekijänoikeudet käy ilmi, että "Aineiston on tuottanut Suomen kirkkohistoriallinen seura - Finska kyrkohistoriska samfundet, ja sen on koonnut VTL Iikko B. Voipio." Tämäkään sivusto ei siis ole pudonnut valmiina taivaasta, vaikka kirkollista teemaa käsitteleekin.

Teemaan päästyä noteerataan vielä, että sekä Lappalainen että Salmi ovat merkinneet verkko-osoitteita painettuihin ja digitoituihin aineistoihin, joita ilmeisesti olivat käyttäneet verkossa. Mutta sisäinen johdonmukaisuus ei ole tarpeen, sillä Salmi ei kerro (painettujen) sanoma- ja aikakauslehtien kohdalla, missä muodossa (paperi, mikrofilmi, digitointi) on niitä nähnyt. Ota tästä nyt sitten mallia ja odota ohjeistusta tietokantojen käytön dokumentoinnille?

Valtakunnalliset kiitoksen aiheet 1751-1753

Yksi joukkoviestinnän muoto 1700-luvun Ruotsissa olivat valtakunnalliset kiitosjumalanpalvelukset. Ne määrättiin Tukholmassa ja tieto ajankohdasta ja syystä välitettiin tuomiokapitulien kautta seurakuntiin. Tarkoituksena oli, että kiitosjumalanpalvelus vietettäisiin joka paikassa samana sunnuntaina, jotta rukous saisi maksimaalisen voiman (ja kansa voisi kokea yhtenäisyyttä). Mutta käytännössä viesti ei tietenkään ehtinyt kaikkiin paikkoihin ajoissa.

Olen poiminut tiedot A. J. Hornborgin kokoamasta opuksesta Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd (1872) ja täydentänyt ajankohtatietoja väitöskirjani aineistosta eli Posttidningarin sanomista. (Edellisessä osassa oli vuodet 1730-1750.)

Uudenvuodenpäivänä 1751 Jumalaa kiitettiin edellisen vuoden erinomaisesta sadosta ja muustakin siunauksesta. Samalla seurakuntalaisia piti muistuttaa siitä, ettei tätä Kaikkivaltiaan armeliaisuutta saa tuhlata synnilliseen ylellisyyteen vaan se pitää käyttää hädänalaisten auttamiseen. Vastaavaa ohjeistusta ei annettu muiden vuosien alussa eikä vuoden 1750 satoa edeltänyt kirjallisuuden perusteella katovuodet, joten tämän tilaisuuden motivaatio jää epäselväksi.

Kuningas Fredrik I kuoli 25.3.1751. Porvoon tuomiokapituli ilmoitti tämän johdosta kiitosrukouksen tarpeesta 8.4.1751 ja 17.4.1751 tiedotti, että kiitosjumalanpalvelus tarvittaisiin Adolf Fredrikin valtaannousun johdosta. Kuninkaan hautajaisten johdosta ei ole Porvoon tuomiokapitulista lähetetty ohjeistusta, mutta Uudestakaupungissa kirjoitettu kuvaus viittaa siihen, että hautajaispäivä eli sunnuntai 27.9.1751 huomioitiin kaikkien seurakuntien jumalanpalveluksissa (PT 17.10.1751).

Uuden kuninkaan kruunajaiset järjestettiin torstaina 26.11.1751. Niitä juhlittiin samana päivänä ainakin kaupungeissa, kuten Turussa ja Loviisassa (PT 16.12.1751&2.1.1752). Mutta Porvoon hiippakunnan seurakunnille ohje kiitosrukouksesta lähti vasta 2.12.1751. Juvalla ja Joroisissa tilaisuus järjestettiin joulupäivänä, joten tämä on ollut todennäköisesti annettu määräys (PT 2.3.1752).  

(Itäinen Suomi ei suinkaan ollut vihoviimeinen kruunajaisten huomioija Ruotsissa. Kautokeinossa juhlittiin vasta talvikäräjien ja markkinoiden yhteydessä (PT 25.3.1752).)

Seuraavana kesänä Adolf Fredrik kiersi Suomea ja Länsi-Pohjaa. Selviämisensä takaisin Tukholmaan oli kiitosrukouksen arvoinen suoritus. Ohje tästä annettiin Porvoossa 27.8.1752. 

Kuningasparille syntyi 8.10.1753 prinsessa, joka sai nimet Sofia Albertina. Porvoon tuomiokapituli ilmoitti tämän johdosta kiitosrukousten tarpeesta 20.10., 6.11. ja 3.12.1753. Viimeksi mainitun aiheena oli tavanomaisesti kuningattaren synnytyksestä tervehtyminen. Vaasassa, Kokkolassa ja Pietarsaaressa ensiksi mainittu kiitosjuhla järjestettiin 3.11.1753 (PT 3.12.1753).

P. S. Prinsessan veljiään erikoisempi nimi herätti kysymyksen sen mahdollisesta vaikutuksesta kasteelle vietäviin lapsiin. Täysin epätieteellisesti otin Hiskistä kaikki 1752-1754 syntyneet Sofiat. Yhtä epätieteellisesti voin todeta, että vaikutus oli marginaalinen, jos sitä oli ollenkaan.