Eero Väkiparran kirjaamaa kansanperinnettä Räisälän ympäristöstä

Nimiesimerkkinä käyttämäni Eero Väkiparta keräsi ja kirjoitti sarjan Kansantapoja ja kertomuksia sanomalehteen Wuoksi. Koska kaivoin osat esiin, mahdolliseksi hyödyksi muille:

I. Taikauskoa. Wuoksi 15.12.1894 no 99 

II. Peltomiehen ja metsästäjän taikoja Räisälästä. Sotamuistoja Savosta. Wuoksi 02.01.1895 no 1 

III. Räisälästä. Wuoksi 06.02.1895 no 11 

IV. Räisälästä. Wuoksi 06.03.1895 no 19. 

V. Rääkkylästä. Keyrin vietto. Tyttöjen puuhia. Wuoksi 13.03.1895 no 21 

VI. Lempaalasta. Tyttöjen puuhia. Räisälästä. Tinan valaminen y. m. Wuoksi 23.03.1895 no 24 

VII. Kun pirut söivät omiansa. Kuolleitten kulkuja. Wuoksi 24.04.1895 no 33  & Wuoksi 27.04.1895 no 34 

VIII. Kuolleitten kulkuja Hiitolasta (Venäläis-kreikkalais hautuumaalla) Wuoksi 04.05.1895 no 36 

IX. Räisälästä. Kummituksista y. m. Aarteista. Wuoksi 01.06.1895 no 44 

X. Rikoksista. Wuoksi 02.11.1895 no 88. 

XI. Rikoksista. Wuoksi 16.11.1895 no 92 

XII. Silmäyksistä ym. Wuoksi 30.11.1895 no 96 

XIII. Lasten hoidosta. Wuoksi 08.01.1896 no 2. 

XIV. Lasten hoidosta. Räisälästä. Wuoksi 22.02.1896 no 15. 

Lisäksi

Pyhä puu. Wuoksi 02.05.1896 no 34

Vanhoja muistoja. Wuoksi 24.10.1896 no 83

Vanhoja muistoja. Wuoksi 14.11.1896 no 89

Kansanlaulu Räisälästä. Wuoksi 29.01.1898 no 11

Kansan ajatelmia Räisälästä. Wuoksi 05.03.1898 no 26

Naisten töiden määritelmä Ilmajoella 1925

Töiden sukupuolittuneisuus niin nykypäivässä on lähes jatkuvasti esillä, puhutaan sitten palkka- tai kotitöistä. Useimmiten kyse ei ole fyysisestä voimasta tai muusta biologiasta vaan muodostuneista tavoista ja käsityksistä. Alkuviikosta näin somessa videon, jossa amerikkalainen mediapersoona ilkkui miestä, joka oli vaimonsa (tai jonkun naisen) kanssa ruokakaupassa. Ikään kuin tämä olisi sopimatonta.

Menneisyydessä ei ollut ruokakauppoja, mutta rajoja vedettiin silti. Mummoni isä lähti tarinan mukaan maatalousoppilaitoksesta, kun siellä olisi pitänyt lypsää. 

Ilmajoella miehillä oli omat käsityksensä heille kuuluvista töistä. Tämä käy hienosti ilmi Kangasalla kasvaneen ja Helsingissä käsityönopettajaksi kouluttautuneen Katri Virkkusen kirjoituksesta. Vuonna 1918 hänestä tuli papin rouva Ilmajoella. (Laajemmin: Katri ja Paavo Virkkunen). Seitsemän vuotta myöhemmin hän kirjoitti:

Kun on talous, joka käsittää parikymmentä henkeä, huoneusto, jossa on huoneita, niinkuin vanhanaikaisessa pappilassa niitä on, maa- ja karjatalous, ovat todella ruuanlaittaja ja muut kotiapulaiset sangen lujalla. Aamusta iltaan he saavat olla jalkeilla. Kun miehet nousevat, pitää heille jo olla kahvi valmiina ja viimeisenä, kun miehet ovat töistään vapaina, täytyy naisten vielä hommata askareissa. Samaa mieltä eivät olleet meidän etelä-pohjaiaiset renkimme. Heitä nimittäin sanomattomasti harmitti, että työt olivat meillä niin asetetut, että heidän piti tuoda halot asuinrakennukseen. Se oli sellaista naisten »passausta», jota he eivät mitenkään olisi halunneet tehdä.

Sattui menemään vesijohto epäkuntoon. Nuorista rengeistä olisi ollut aivan niinkuin olla pitikin, että naiset kantoivat veden jokitöyrän alta, liejuisesta jokirannasta koko suurelle perheelle. Kun sitten määrättiinkin, että vettä piti tynnörillä ajattaman keittiön eteen hevosella, herätti tämä taas suurta pahennusta miehissä. Kuulin heidän mutisevan, että sellainen naisten »passaus» ei voisi tulla kysymykseen missään muualla kuin meillä.

Tuli luminen talvi, Pohjanmaalla harvinaisen luminen. Minä »vedentuoma» en ymmärtänyt ollenkaan, että teiden aukipitokin olisi kuulunut naisväelle. Ihmettelin, kun miehet niin äärettömällä voimalla viskelivät lunta, aivan kun kilvalla. Vasta jälestäpäin sain kuulla, että he olivat niin läpeensä suuttuneita, kun heidät pantiin tämäkin »akkaväen» työ tekemään. Rengeistä oli kaksi veljiä, reippaita ja ahkeria miehiä, suuren perheen poikia. Heidän perheessään oli ainakin 7 veljestä.

Kun miehet tulivat työstään, eivät he enää voineet pidättää itseään, vaan tahtoivat lausua halveksumisensa meidän talon naisväelle ja kehua omaa äitiään. Toinen heistä sanoi: »Me olemmekin sellaisen äidin poikia, jota ei ole tarvinnut passata.» (Vaasa 4.4.1925)

Kun viranhaku ei onnistu

 Daniel Wirzeniuksen (1711-1780) matrikkelitiedot eivät kerro menestyksestä, mutta eivät myöskään sen syistä.

Vihitty papiksi Turun hiippakunnassa 30.11.1743. — Armovuodensaarnaaja Loimaalla 1743, sittemmin vt. pappina eri seurakunnissa. Hoiti Ryngön ratsutilaa Loimaalla 1743–55. Turun suom. seurak. kirkkoherran apulainen 1755. Varapastori.

Vika ei ollut ainakaan olemattomassa taustassa tai verkostoissa, sillä Daniel Wirzeniuksen isä oli pappi, äiti pappissukua ja appiukkokin oli pappi. Kyse ei myöskään ollut hakupaperien laatimattomuudesta. Tidningar Utgifne af et Sällskap i Åbo kertoo 20.8.1772 Daniel Wirzeniuksen päässeen Rymättylän kirkkoherran vaaliin, 16.7.1774 Espoon kirkkoherran vaaliin ja 16.8.1775 Nousiaisten kirkkoherran vaaliin. Viimeksi mainittu valintatilaisuus oli niin erikoinen, että Eero Matinolli kirjoitti siitä artikkelin Vähän Anders Achreniuksesta. (Genos 2/1954, 54-57).

Nousiaisten kirkkoherra Abraham Achrenius oli kuollut syksyllä 1769 ja poikansa Anders jatkoi sujuvasti tehtäviä tämän jälkeen, nuoresta iästään huolimatta. Seurakunta halusi hänet seuraavaksi kirkkoherraksi, mutta tuomiokapituli asetteli heinäkuussa 1775 kolmelle vaalisijalle mihiä, joilla oli ennestään virkavuosia. Nousiainen oli kuitenkin regaaliseurakunta eli kuninkaalla oli lopullinen päätösvalta. 

Seurakuntalaiset anoivat ensin Magnus Wilhelm Armfeltin johdolla Anders Achreniuksen saamista neljännelle vaalisijalle. Kun tuomiokapituli kieltäytyi vedoten vähäisiin virkavuosiin, seuraava anomus lähti kuninkaalle ja sisälsi syytöksiä kahdesta vaalisijoille asetetuista papeista. Matinolli ei selosta syytöksiä ja vaiheita, jotka johtivat kuninkaalliseen päätökseen 14.11.1777. Daniel Wirzeniuksen osuutta löytyy arkistojen ohella Dagligt Allehandassa 21.8.1776, johon joku oli toimittanut hänen vastineensa kuninkaalle. 

Wirzenius toisaalta valitti professori Gadolinista, joka oli jotenkin (ainakin hänen mielestään) torpannut Wirzeniuksen uran Turun suomalaisessa seurakunnassa. Selkeämmin viranhakuun liittyivät kaksi syytöstä esiintymisestä humalassa julkisesti. Toiseen liittyi tarkka paikka ja Wirzenius oli hankkinut turkulaisen kahvihuoneen pitäjä Anders Roosin todistuksen siitä, ettei hän ollut koskaan ollut kahvilassa humalassa.

Nousiaisten kirkkoherraksi tuli kuninkaan päätöksellä huhtikuussa 1778 Anders Achrenius. Daniel Wirzenius ei lannistunut vaan oli jo kesällä vaalisijalla Laitilan kirkkoherraksi (TÅ 15.7.1778). Tätäkään paikkaa hän ei saanut ja ehkä joku halusi vinoilla epäonnistuneelle uralleen toimittamalla Dagligt Allehandaan 27.9.1779 Daniel Wirzeniuksen Turun tuomiokapitulille työpaikkaa anoessaan 4.11.1768 lähettämän runon. Yksi säkeistöistä kuului:

Trettifem år Kragan bär,

Tolf jag vice Pastor heter, 

Men af wäntan och förtreter

År jag min förwandling när;

Ty at lefwa utan flärd,

Men at lefwa utaf wäder

Hwarken föder eller kläder,

Uselheten är min wärd.

Runebergin patsaan hatutus

Johan (John) Robert Wahlman perusti Helsinkiin hattukaupan vuoden 1884 paikkeilla. Jo varhain liikkeen tunnuksena oli sen ulkopuolella riippunut metallinen silinteri, joka muistetaan tulipunaisena. 

Noin vuotta myöhemmin paljastettiin Esplanadilla paljaspäisen J. L. Runebergin patsas. Sitten

Runebergin patsas oli aivan äskettäin paljastettu. Tähän juhlatilaisuuteen olivat kaikki helsinkiläiset ottaneet osaa. Niinpä myös "siivikset" L., F.. J. ja A. Meidän neljä ystäväämme sekä pari heidän toveriaan, joiden nimet eivät tämän yhteydessä ole tarpeellisia mainita, istuivat eräänä iltana Kaisaniemessä, ylioppilasten silloisessa pääasiallisessa kokouspaikassa. Mieliala oli jotenkin hilpeä ja viinin jumalattarelle uhrattiin jotenkin runsaasti. Pikkutunneilla lähtee seurue kävelylle kaupunkia kohti, ja jokaisen mielessä pyöri, että "jotakin" pitäisi tehdä. 

 

Äkkiä pysähtyy seurue kuten annetun merkin mukaan lieriömäisen, suuren metallikyltin alle erään tunnetun hattuliikkeen edustalla. Pikainen neron leimaus loistaa toveri L:n kasvoissa. "Hattu alas", on tunnussana. Toveriensa harteilla kapuaa L. ylös, asettuu kahtareisin kylttitangon päälle ja suurella taidolla sekä kaksikymmennyksivuotiailla nyrkeillään onnistuu hän irrottamaan hatun. Hattua kannetaan sitten juhlakulussa katua eteenpäin, jolloin L. kulkee vakoilijana edellä. Kulku ohjataan Runebergin patsasta kohti. Ajatus ja päätös ovat sama. Etuvartijoita asetetaan huolellisesti ympäristöön. Tosin koettaa hiljainen F. estää ohjelman toimeenpanoa, puhuen "kuolleen henkilön loukkaamisesta", raa'asta pilasta, rehtorin rankaisevasta kädestä y. m., mutta hänen, sanoilleen ei omisteta vähintäkään huomiota. J. kapuaa pitkän ja komean A:n harteille ja L. kiipee edellisiä pitkin patsaan jalkojen väliin. Pian on hattu paikoillaan, tosin kyllä liian suurena painuen aina runoilijakuninkaan hartioille. Yölliset hurjastelijat painuvat sitten rauhallisesti tiehensä, sitten kuin kukin heistä oli ensin tarpeeksi nauranut koomilliselle näylle. 

 

Seuraavana aamuna hämmästyttää uneliasta Helsinkiä seuraava näky: Runeberg komeilee suuressa, punaiseksi maalatussa "sylinderissä". Utelias katsojajoukko lisääntyy nopeasti. Nuorukaiset nauravat ja ojentelevat käsiään, vanhat hymyilevät. Ja hattumestari. joka kaipaa "kylttiään", saa tiedon, että Runeberg on sen ottanut ja kiruhtaa esplanaadille, mutta pysähtyy hänkin sen nähtyään ja nauraa. Näytelmä tuli jotenkin lyhytaikaiseksi, sillä kaksi poliisia näyttäytyy, nostaen tikapuut patsaalle ja hattu nostetaan alas pitkällä seipäällä. Siitä hetkestä saakka on runoilija saanut seistä avopäin ja sade ja lumi ovat vapaasti saaneet valua hänen päälaelleen. Mutta meidän "siiviksemme" olivat kotonansa ja lepäsivät vanhurskaan unta. Heidän ilonsa kohosi ylimmilleen saatuaan kuulla näytelmän loppuvaiheet.(Helsingin kuvalehti 7/1912) 

Hattumestari Wahlmanin poika muisti tilanteen näin:

— Minä olin silloin pikku poikanen, mutta muistan varsin hyvin, kuinka isäukko hämmästyi vappuaamuna, kun silinteri oli tipo tiessään — kertoo johtaja A. Wahlman, vanhan hattumestari Johan Robert Wahlmanin poika, joka nyt jatkaa tätä erästä pääkaupungin vanhimpaa, saman suvun hallussa pysynyttä käsityöläisliikettä. — Niin — ukko noitui aikansa, otti sitten keppinsä ja lähti mainoshattua etsimään ja tultuaan Runebergin patsaan lähettyville näki hän sen komeilevan auringon kirkkaassa paisteessa nurmikolla kevätiloisten helsinkiläisten naureskellessa sen ympärillä. Ukko otti hatun — hänkin jo täysin leppyneenä — mukaansa ja toi takaisin Erottajan varrella olevaan liikkeeseemme. Sillä varalta, etteivät tällaiset vallattomuudet joka vappu uusiintuisi, kiinnitti hän silinterin rautapulteilla seinään. (Seura 31/1939)

Eerik vai Eero?

Etuniemen käsittely on aihe, josta saa sukututkijoiden keskuudessa aina käyntiin vilkkaan keskustelun. Tämä tuli todistettua jälleen viime viikolla, kun Suomen sukututkimusseuran blogissa julkaistiin Jouni Elomaan kirjoitus Nimellistä asiaa. Verkkokeskustelussa meni sekaisin verkkoalustojen käytännöt, normalisoinnit ja suomentamiset. Ensiksi mainitut mahdollistavat useiden nimivarianttien tallennuksen ja esityksen. Normalisointi (esim. Eric > Erik) on tarkoituksenmukaista tiedon löytymiseksi. Suomentaminen yrittää tavoittaa todellisuutta, joka ei ole saavutettavissa. Per Perssonin voi kirjata Pekka Pekanpojaksi tai Pietari Pietarinpojaksi, mutta on erittäin epätodennäköistä, että kyseinen menneisyyden mies olisi itsensä näin esitellyt. Elävän elämän nimikäytäntöjen kirjaus ei ollut menneisyyden virkamiesten tehtävänä.

Asiakirjoihin tallentui kuitenkin osa nimikäytäntöjen joustosta eli usein kohtaa henkilöitä, joiden nimi on kirjoitettu hieman eri tavoin eri yhteyksissä. Yksi esimerkki tästä tuli vastaan viime viikolla, kun kokosin tietoa miehestä, joka kirjallisuudessa tunnettiin Eero Väkipartana. 

Sanomalehtihaku nimellä osui runsaaseen uutisointiin Räisälän rettelöistä vuonna 1892. Päivälehti uutisoi välikäräjistä 30.1.1892 ja luetteli syytetyt:

talollinen Erik Mikonp. Puputti Läheniemen kylästä, räätäli Matti Aataminp. Tantti Humalapellon kylästä, talokkaat Erik Simonp. Väkiparta, Yrjö Aataminp. Varne ja Jonas Matinp. Ohva Hytinlahden kylästä, Antti Martinp. Kiuru ja poika Martti Kivipellon kylästä ja Matti Juhonp. Niukkanen Köninginmäen kylästä, loinen Juho Antinp. Tantti Piiskonmäen kylästä ja mylläri Matti Yrjönp. Varvas Unnunkosken kylästä

Puoli vuotta myöhemmin Jonas on Juonas ja Väkiparran etunimi Eero (Päivälehti 19.6.1892). Karjalattaressa 18.10.1892 mainitaan Juonas Ohjo ja Eerik Väkiparta. Viimeksi mainittu muoto on myös ajan rippikirjassa

Räisälä RK 1890-99, 46

Kun sama Väkiparta astui kesällä 1903 Englannissa laivaan, joka vei hänet Kanadaan, matkustajalistaan kirjoitettiin Erik.

Mutta Väkiparta kutsui itseään Eeroksi sekä Suomessa että Amerikassa. Nimimerkkinsä suomalaisissa sanomalehdissä tosin oli Väkelän Eero, eikä Väkiparran Eero.

Toveri 16.2.1910

Eli virallisiin asiakirjoihin tallentunut nimi ei ollut se, jota mies itse käytti. Mikä on "oikea" nimensä? Erkkikö?

Tamperelaisten liukumäkien patapori

K. R. viittaa 1860-luvun vuosiin katsauksessaan Entisajan leikit ja urheilut.

Ellei hiihdosta suurtakaan tiedetty, niin sitä ahkerammin laskettiin mäkiä kelkoilla. Kelkka olikin joka pojalla, sekä myöskin monilla tytöillä ja se vehje olikin koko talven ahkerassa käytännössä. Kelpasi sillä laskea Erkkilän ja Muulan ahteet ynnä monet muut paikat, joissa vähänkin mäkeä oli. Moni poika hankki itselleen myöskin "pataporin". Tuon merkillisen mäenlaskuvehkeen merkillinen nimikin lienee jo unholaan vaipunut tai vaipumassa, mutta sietänee se pari riviä muistokseen. "Patapori" oli paksu, ympyriäiseksi veistetty jäämöhkäle, sen halkaisija oli noin 50 cm. Alta oli se aivan sileä, kuten jään alapinta ainakin, päällispuolelle oli koverrettu istuinsijan tapainen. Se liukui vinhaa vauhtia mäkeä alas, mutta sillä tahtoi olla se paha vika, että se liukuessaan pyöri ympäri, joten siinä laskija ei ollut ainoastaan etenevässä, vaan myöskin pyörivässä liikkeessä. Mutta kaipa se hauskaa oli, koska "pataporia" niin yleisesti poikien keskuudessa suosittiin. (Aamulehti 6.3.1927)

Kansan lehti 9.2.1929

Amurin poika ajoittaa "Vanhan Tampereen laskiaisen" noin vuoteen 1880.

Kaikilla työläislapsilla ei ollut siihen aikaan keikkaa, eipä sellaista ollut allekirjoittaneellakaan, sillä koti oli köyhä, paljon lapsia, isällä huono palkka, 9 markkaa viikolta, josta ei riittänyt rahoja kelkkojen ostoon. Työläislasten enemmistö ehkä oli minunlaisiani, mutta Onkiniemen mäessä emme kelkkoja kaivanneetkaan sillä meillä oli "pataporimme", joilla laskiainen tuli vietettyä täysin traditsioonien mukaisesti.

Nykyajan tamperelainen ei kait lainkaan käsitä mikä on, tai oikeammin oli, "patapori”. Se oli paksu, raskas jäälohkare, saatu jäännostopaikoilta sellaisista jäänkappaleista jotka olivat ylös nostettuina nostajain käsitteleminä rikkuneet, joten niitä ei ollut korjattu pois sahauspaikoilta. Tällaisesta rikkuneesta lohkareesta muodostettiin kirveellä tavallisesti pyörän muotoinen pyöreä kiekko, jonka pintapuoli hakattiin syväksi istuintilaksi, vettä vasten ollut puoli säilytettiin koskemattomana liukumispintana ja sivuun kaiverrettiin reikä johon solmittiin nuora ja silloin oli patapori valmis. Se oli raskas vetää mäenpäälle, mutta kulki kuitenkin sinne heikoillakin voimilla ja palkitsi vaivan alas laskettaessa. Sitä ei voinut mäessä ohjata kuten kelkkaa, mutta ohjausta se ei kaivannutkaan. Kevyt kelkka hyppäsi mielellään mäessä sivuun, mutta raskas patapori sitä ei koskaan tehnyt, vaan kulki mieluummin kovalla tiellä, ellei muuten niin kieppuen, jolloin laskija joutui kulkemaan selkä edelläkin. Nykyajan tamperelaiselle tällainen mäenlasku näyttäisi peräti vaaralliselta, mutta allekirjoittanut ei muista Onkiniemen mäessä, enempää kuin muissakaan mäiesä lasketellessaan vakavampia tapaturmia sattuneen. (Kansan lehti 9.2.1929) 

Elin Munterhjelmin (s. 3.8.1880) muistelmassa eletään ehkä vuotta 1890.

Mainioita mäkiä meillä pellavatehtaalaisilla olikin. Pelosta ja arkuudesta eivät pienimmitkään meistä mitään tienneet, ainakaan eivät sitä näyttäneet. »Anti mennä vaan, kyll’ ämmä reessä pysyy», oli minuakin koruton sotahuutoni kun suurempien mukana karahutin alas pitkiä, jyrkkiä mäkiä. Jos teki kuperkeikan tai jos tuoksahti yhteen kasaan edellisten haaksirikkoisten kanssa, niin että silmissä säkenöi, ei mitään, ylös taas vaan. Mies se, joka ei kaikesta pillittänyt! Oliko pakko mennä mukaan jos on sellainen raukka! Kelkan asemesta käytimme joskus paksua jäämöhkälettä, jonka alapinta hiottiin sileäksi, kun taas päällispuoleen koverrettiin syvennys. Tällä "pataporilla" istuen sitä sitten huristettiin alas jäämäkiä niin että maailma silmissä pyöri kieppuvan jääkappaleen mukana. Usein siinä jouduttiin viereiseen hankeen pää edellä tai vierittiin patapori ja "padassa" istuja loppumatka kumpikin omia luikeroteitä kunnes mäen alla taas tavattiin. Mutta sitä hauskempaa oli! (Aamulehti 11.3.1923)

Pakinoitsija teki havainnon vielä tammikuussa 1928.

Pataporinkin näimme eräänä päivänä. Tietääkö herrasväki mikä on patapori? Kyllä, se on sellainen jäänkappale, jolla palleroiset laskettelevat. Usein se on saatu vesisangon tai saavin pohjalta, jonne vesi on jäätynyt. Kun astia käännetään kumoon irtautuu sieltä "pata" s.o. pyöreälovinen jäänkimpale. Ja kun siihen istutaan muuttuu se pataporiksi, siis eräänlaiseksi "linnoitukseksi" - borg'iksi - jonka turvissa on erinomainen laskea mäkeä alas. Pari ihmisenalkua, poika ja tyttö, laskettelivat eräänä päivänä pataporilla pientä mäennyppylää alas huutaen julmalla äänellä: hei, hei, hei, eläköön Tyynperi, Paakmanni ja Kutsnappi ... hei, hei, hei ... Tyttö, joka oli hieman jäänyt toveristaan jälkeen, nikotti harmista ja kiukusta ja huusi kateuttaan peittääkseen: eläköön Matti ... ii ... Matti oli tietenkin pojan nimi. Mutta samalla kun Matti pääsi maaliin muksahti hän kupperiskeikkaa, Liisa ajoi pataporilla huimaa vauhtia hänen sivuitseen ja hihkui ahteen alla: rouva Jaakopsonni voitti.

Ja sitten kajauttivat molemmat yhteen ääneen: eläkööt Muut Ristit ...

He tarkoittivat tietenkin Moritz'ia, Sant Moritz'ia. Mutta yleisö, jota vähitellen oli kertynyt sievoinen väestö pataporikilpailujen päättymistä seuraamaan, nauroi katketakseen. (Tampereen Sanomat 21.1.1928)

Yhteisiä merkkipäiviä vuonna 1814

Wikimedia

Venäjän armeija oli Briennen taistelussa 29.1.1814 Napoleonin voittavalla puolella, joten Turun tuomiokapitulin kiertokirjeessä 9.3.1814 oli kehoitus kiitosjumalanpalvelukseen ja Porvoon vastaavasti 12.3.1814.[1] Turussa juhlapäivä ehdittiin viettää jo 6.3.1814.[2]

Ainakaan sanomalehdessä ei mainittu juhlaelementtejä. Sen sijaan Anders Johan Sjögren kirjasi päiväkirjaansa 24.3.1814 juhlavalaistuksen, jonka ainoa selitys oli samana päivänä ortodoksisessa kirkossa huomioitu keisarin hallitsijaksitulon vuosipäivä. [3] Kotimaanuutiset olivat niin harvinaisia, että tästäkään tapahtumasta ei ole sanaakaan Turussa ilmestyneessä lehdessä.

Pippingin luettelon mukaan vuoden alussa Suomessa painettiin Tacksägelse i anledning af Freden med Dannemark, mutta kiertokirjeiden mukaan Tanskan liittymisestä Venäjän kanjssa samaan liittoumaan ei kiitetty Jumalaa.

Fere Champenoisen taisteluvoitto 25.3.1814 ja Venäjän keisarin voitokas saapuminen Pariisiin 31.3.1814 olivat aiheeba seuraavalle kiitosjumalanpalvelukselle, joka tiedotetettiin Turusta 4.5.1814 ja Poirvoosta 13.5.1814. Mukana olleet Sota-Sanomat oli alaotsikoltaan suomeksi Se suuri ja werinen taistelemus, joka jo kauwan aikaa, mutta erinomattain näinä kahtena wiimeisinä wuosikausina on ollut merkillinen, ja tuottanut paljo onnettomuutta ja häwitystä Europan Kansakundain ylitze, näkyy wihdoin Sen Korkiamman kaikkiwaldialla awulla, ja niiden Yhdistettyin Armejain usiain loistawain woittoin kautta, lähestymän loppuansa. [4]

Turussa Turussa juhlapäivää vietettiin 8.5.1814 tykinlaukauksin, juhlavalaistuksella, hyväntekeväisyyskeräyksellä sekä assembleella Seurahuoneella.[5] Anders Johan Sjögren laittoi päiväkirjaansa muistiin väkipaljouden ja koko elinaikansa Euroopassa jatkuneen sotaisuuden.

Sednare gick jag, som vanligt till Poppius.Med honom spatserade jag först utom Tavasttullen och sedan, då det blef mörkt inuti staden. Det var allmän illumination. Gatorna voro ytterst fulla af folkmassor, som kommo och gingo. Man måste slingrande söka att komma fram genom de täta grupperna. Denna dagens intryck måste för mig blifva oförgätligt. Det är något omineust att mensklighetens interesse af denna dag så underbart förknipat sig med det individuella interesset som dagen i och för sig sjelf hafver för mig. Min tydning är åtminstone en lycklig dröm. Just på denna dag. då jag slutar 2ne decennier af min verldsbana, firas en fred efter ett blodigt krig, som i ungefär lika lång tid härjat Europa. Uti den af vilkoret införda nya Dynastiens störtande och med det helas återvändande, såsom det ej sällan plägar ske vid sådana strider emellan nytt och gammalt, i sitt fordna skick, ser menskligheten med glada blickar en fred till mötes, hvilken man redan på förhand, under det man hållit på att tillkämpa.[6]

Rauhansopimus Ranskan ja liittoutuneiden välillä allekirjoitettiin Pariisissa 30.5.1814. Kiitosjumalapalvelusmääräys lähti Turun tuomiokapitulista 13.7.1814 ja Porvoosta 8.7.1814. [7] Turussa jumalanpalvelus pidettiin 10.7.1814 ja illalla järjestettiin juhla-ateria ja "koko kaupungin" valaistus.[8] Lisäksi akatemialla oli oma ohjelmansa oratorioineen [9]. Helsingin juhlallisuudet raportoitiin Pietarin lehdessä, jota Turussa uskallettiin lainata. Kuvauksessa mainitaan "saksalainen teatteri" ja keisarin patsas, joten on mahdollista, että tekstit ovat jossain vaiheessa sekoittuneet. [10]

Lähteet:

[1] ÅCB 168, IV:168; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 250
[2] Åbo Allmänna Tidning 17.03.1814 no 31
[3] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 1458
[4] ÅCB 169, IV:172; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 250
[5] Åbo Allmänna Tidning 17.05.1814 no 57
[6] Anders Johan Sjögren, Allmänna Ephemerider. Dagböckerna 1806–1855. Esko Häkli, Marja Leinonen & Michael Branch (red.), Helsinki: Kansalliskirjasto 2020, 1492
[7] ÅCB 170, IV:176; Sammandrag af Domkapitlets i Borgå härförinnan otryckta Cirkulärbref (1725-1829) i alfabetisk och kronologisk följd utarbetadt af A. J. Hornborg. Borgå 1872 s. 250
[8] Åbo Allmänna Tidning 19.07.1814 no 83
[9] Åbo Allmänna Tidning 11.10.1814 no 119
[10] Åbo Allmänna Tidning 15.10.1814 no 121