Kaiken maailman videoita

Bell telephone magazine 1964

Etäyhteydet kuvankin kanssa ovat olleet viikon teemana, mutta eivät toistaiseksi itselleni tarpeen. Mutta olen rentoutuakseni tuijottanut (ja toisinaan vain kuunnellut) YouTube-videoita, joita on jatko-opiskelusta innostuttuani kertynyt "katso myöhemmin" -listalle joitakin satoja.

Tuoreeltaan katselin eilen australialaisen kakkutubettajan pätkän, jossa hän käsitteli suosittuja videoita, joiden reseptit eivät voi toimia. Minulle oli uutta tietoa, että tuottaja on venäläinen firma, joka työntänyt verkkoon myös vinoutunutta historiaa.

Ei tietenkään ole yllättävää, että (esimerkiksi) YouTubesta löytyy historiaa esittäviä videoita, joissa poliittinen agenda tuottaa viestintää, jota voi kutsua valheelliseksi. Ja siellä on ehkä vielä enemmän videoita, joiden tekijät eivät ole jaksaneet kerätä tarpeellista määrää tietoa. Mutta myös laadukkaita luentoja sekä kevyempiä pätkiä, joita olen vuosien mittaan kerännyt soittolistoiksi, jotka pidentynevät seuraavan kuukauden aikana entisestään.

Kertauksena:

• Historiaa Suomesta ja suomeksi (tällä hetkellä 420 videota)
• Historia på svenska (203 videota)
• History stuff (1854 videota)

Lisää eläimiä Tukholmassa

Posttidningar 23.10.1732

Posttidningar 25.6.1733

Yllä kierrätettynä tammikuun kuukausirapsastani myynnissä olleet kanarianlinnut ja kadonnut/karannut pieni valkoinen turkkilainen koira.  En näiden jälkeen kerännyt järjestelmästi jokaista eläinilmoitusta, mutta alla valikoimaa seuraavalta vuosikymmeneltä.

Posttidningar 24.11.1740

Bolognalaisella tai espanjalaisella pienellä koiralla oli mustat roikkuvat korvat ja valkoisen perusvärin päällä (musta?) läikkä selässään.

Posttidningar 16.7.1741

Aina ei tarvinnut tyytyä kanarianlintuun, sikkä papukaijojakin saattoi olla myynnissä.

Posttidningar 5.4.1742

Useimmiten ilmoitukset koskivat kadonneita koiria. Tässä tapauksessa valkomustaa väritystä verrataan tiikeriin. Selkeämpi tunnusmerkki lienee silmien erivärisyys: toinen ruskea ja toinen sininen. Määre raphöns hund tarkoittaa, että kyse oli lintu(metsästys)koirasta.

Posttidningar 30.8.1742

Herää vain kysymys siitä, miksi metsästyskoira on tuotu Tukholmaan?

Posttidningar 11.5.1749

Kreivillisen talouden koira oli espanjalaista laatua, valkoruskea.

Posttidningar 6.1.1743

Örebron apteekista sai ostaa universaalin balsamin ja puutarhasiemenien ohella valkoisia ja harmaita kanarianlintuja. Ehkä lintuja oli joskus Suomessakin myynnissä? Koiria oli ainakin. Tiina Miettinen kirjoitti juuri Pietarsaaren koirista 1600-luvun puolivälissä.

Kadonnut vai kuollut merimies?

Porin rippikirjassa 1737-43 on Kirkkokorttelissa porvari Matts Bruunin puotirenkinä Anders Bruun, jolla on vaimo Greta Öberg. Eeli Granit-Ilmoniemi ei tiedä Mattsista paljoakaan, mutta kuolinpäiväkseen 21.3.1741. Tämä sopii rippikirjaan, jossa sekä Matts, että vaimonsa on ylivedetty ja vaimon kohalle kirjoitettukin "död". (Tyttäret Maria ja Anna jäävät eloon.) Anders Bruunia ei ole vedetty yli, mutta nimensä viereen on piirretty risti. Viimeinen ehtoollismerkintä on vuodelta 1739.

Rippikirjan sekavassa jatkeessa 1744-1751 Greta Öberg on kirjattu Maria Bruunin ja Anna Bruunin väliin Kirkkokorttelin sivun loppuun. Andersin puuttuminen puhuu sen puolesta, että hän on kuollut. Rippikirjaan merkitty Marian kuolema tarkentuu haudattujen listasta päivään 4.6.1746. Annan ehtoollismerkinnät loppuvat samana vuonna, mikä sopisi siihen, että hän on "Anna Mattsd:r", joka 1.4.1746 meni naimisiin Henrik Melcherin kanssa. Tämä oli edellisessä rippikirjassa Bruunien kanssa samalla sivulla.

Rippikirjassa 1751-1757 (s. 10)  ei siis yllätä Greta Öbergin (s. 4.2.1699) kirjaus yksinään. Hän kuoli 26.8.1753. Haudattujen listan mukaan hän oli merimiehen leski.

Kaikki selvää? Kyllä, ellei satu löytämään Posttidningarissa 24.9.1753 julkaistua ilmoitusta. Siinä kerrotaan, että Greta eli Margaretha oli testamentannut omaisuutensa porilaiselle porvarille Carl Sillström. Mitään tietoa ei ollut miehestään Anders Brunista, joka noin 10 vuotta aiemmin oli lähtenyt merille! Mitään tietoa ei myöskään ollut Greta Öbergin lähiomaisista, joten testamentin vahvistamiseksi valtakunnallinen kuulutus oli tarpeen. (Nämä eivät tähän aikaan olleet yhtä yleisiä kuin myöhemmin.)

Peltomiehen elämäkerta

Peltomiehen kotikoulu : maataloudellisia kertomuksia, tietoja, neuvoja y.m. y.m. Suomen kansalaisille no 4/1891 toi kuvan kanssa esille ylöjärveläisen Juha Penjami Mäkkylän elämäntyön. Hän

syntyi Mäkkylässä 22 p. helmik. v. 1821. Vanhemmat olivat ratsutilallinen Kaarle Kaarlenpoika Mäkkylä ja hänen vaimonsa Eeva Kaisa Juhanantytär. Tämän pariskunnan 9:stä lapsesta oli Juha Penjami kolmas järjestyksessä, joten siis näytti että hänestä oli tuleva "setämies". Mutta kun sitten vanhin lapsista, sisar Eevastiina, ja vanhin poika Kaarle kuolivat noin parinkymmenen tienoilla, niin sai Penjami isä-ukoltaan huomautuksen, että nyt hänen oli tehtävä työtä niinkuin noin itseänsä varten. Kun sitten isä kuoli sai Penjami poika talon noin 30:n vuotiaana. Yhdelle veljelle ja 4:lle sisarelle oli maksettava yhteensä 4,500 ruplaa.

Poikana oli P. setänsä merikertomusten viehätyksestä tuntenut halua päästä merille ja nähdä avaraa maailmaa; mutta sittekin osoitti hän jo poikamiehenä harvinaista pontevuutta ja työtarmoa. Paikkakunnalla on tapana että "lapset" saavat erikoisviljelyksiä ikäänkuin palkan asemesta. Niinpä nuori Penjamikin. Mutta eipä hän kotinurkkiin pysähtynyt. Tuolla 4 tai 5 km. päässä pohjoiseenpäin oli avara Salinkorven suo, oikea rahka, jossa jää ja halla ainaisesti hallitsivat. Siinä sitä oli miehen työtä! Sitä siis ojittamaan ja muokkaamaan. Tosin juhanneksenkin aikaan tirskahti lapio ja kuokka jäähän, tosin oli suossa liekoja ja juuria "ristissä rauhassa", mutta vähät siitä, sulaksi sitä suota sentään sai jonkun verran. Ja jo seuraavan vuoden sato "pannin" (20 kapan) kylvöstä oli runsas. Mitäpäs muuta kuin uusiin ponnistuksiin! Suota taas sulaksi entistä enemmän, ja toivossa tekee Penjami kylvön entisestään monenkertaisen. Ja viljaa tuli taaskin maan päälle, tuli ojatkin ja pyörtänöt täyteen. Mutta yhtenä yönä vei halla kaikki. Samoin seuraavanakin vuonna. Tyhjänä, käyttämättömänä seisoa törrötti Salinkorven sivuun rakennettu riihi ja luuva puitavia odotellen; laiho ei enään hallalta säilynyt. Mutta Penjami kyllä keinon keksi, pani koko hallaisen korpensa heinälle. Tosin joskus heinäkin hallalle kelpasi, ja niittomies sai vaan suolakkeita; mutta ainahan siitä jotakin sai. Tuottavampaa, kiitollisempaa työ'alaa kaivaten ryhtyy P. kuivaamaan erästä talon tilusten piirissä olevaa lampia, Vasamajärveä. Ja monen, monen hikisen ja helteisen päivän noustua ja mailleen mentyä juosta lirittää vesi vihdoin avattua uraa järvestä ja jättää uutteran uurastajan palkaksi laveat, ruohoa kasvavat vesijätöt.

Mutta sittenkuin P. talonhallituksen saa, vasta myllertäminen alkaa. [...] Eikä ollut henkinenkään viljelystyö suoranaisemmastikaan Mäkkylälle vierasta. Paitsi hengellisiä kirjoja, joita talossa viljeltiin, todistavat moniaat vuosikerrat "Maamiehen ystävää", "Sanomia Turusta" ja myöhemmiltä ajoilta "Suometar", että mies, joka ennen tuumaili merille mennä, harrasti sellaisiakin asioita, jotka tapahtuivat Mäkkylän tilusten ulkopuolellakin. Yhteisiin asioihin osaa ottaissaa lausui M. ajatuksensa lyhyesti melkeinpä ujosti, mutta suoraan. Hän olikin tottunut antamaan töittensä puhua.

Turun Siirappi-jumaliset 1830-luvulla

Kuokkamiehen matkamuistelmista (Sanomia Turusta 4.9.1863):

Jos esimerkiksi menemme Raunistulan tietä "Rieskalähteen" sivutten; niin johtuu kohta mieleeni se lahkokunta, joka noin viisikolmatta vuotta takaperin Turun ympäristöllä ilmaantui: niin kutsutut "siirappijumaliset", joittenka johdattaja ja pääpappi, N. niminen suutari, näillä tienoilla asuntoansa piti. 

Mitkä näitten lahkolaisten oikiat pääkappaleet autuuden asiassa liene olleet; jos samalaatuset kun nykyaikain tekopyhien eli toisten, sitä en varmaan taida sanoa, sillä siihen aikaan oli ikäni vielä niin lapsuuden, etten senlaisista seikoista suuresti ymmärtänyt vaaria ottaa. — Erinäisiä kokouksia kuitenkin viettivät, välin yhden välin toisen tykönä, ja niissä äsken mainittu suutari tavallisesti oli saarnamiehenä, jonkatähden häntä myös mailman lapset tavallisesti "siirappi-jumalaksi" kutsuivat. — Siirappi-jumalisten nimen sanotaan tämän lahkokunnan saaneen siitä, että saarnamies aina ensimäisenä tuli kokouspaikkaan, siellä voiteli huulensa siirapilla eli hunajalla ja sitten vastaanotti jokasen sinne tulevan suutelemisella, elikä niin kutsutulla "rauhan suunannolla." Arvattavasti kuului myös nuoria neittojakin lahvon-yhteyteen ja nämätpä tavallisesti saivatkin paljo pidemmän muiskun suutariltamme kun muorit ja muut vanhat kyöpelit. 

Suutarin pyhä-ylpeys menikin niin kauvas, että eräänä päivänä kävi arkkipispa M. vainaan [Erik Gabriel Melartin, arkkipiispana 1833-47] tykö, pyytäen ensi sunnuntaina saada Turun pääkirkossa saarnata. Pispa tietysti tähän pyyntöön ei suostunut, vaan toki lempeän sydämensä parhailla sanoilla suutaria villityksestansä luovuttaa. Tästä saapas-seppämme mielen ei kuitenkaan näkynyt muuttumaan; sillä muutama aika sen jälkeen, yhtenä pyhä-aamuna, suomen ja ruotsin jumalanpalveluksen välillä astui tämä, jota seurasi vaimonsa ja pari oppilaistansa, pitkillä askeleilla pääkirkon isoa käytävää myöden alttaria kohden. Tänne ehdittyä lankesivat seuraajansa alttari-johteen ulkopuolla polvillensa, mutta N. itse pyrki alttarin eteen, sekä alkaa suurella äänellä messua. Messun päätettyä aikoo ruveta jakamaan Pyhää ehtoollista kumppanillensa. 

Tästä rikoksesta suutaria oikeudessa lanketettiin korkeaan sakkoon, jonka veden ja leivän syömällä Turun linnassa sitte sovitti. Tämän rankastuksen pitivät uskolaisensa vaan mailman väijymisenä uskon tähden, jonka perästä suutarillemme, niinkuin totuuden marttyrille aina suuremman kunnian osottivat. 

Isoovaisille, mutta erittäinki sairaille N. myös jakaili Pyhää ehtoollista, sekä asetteli kuolevaisten päähän "kunnian kruunun". Tämän toimitti seuraavalla tavalla: sittekun tavalliset tervetykset olivat vaihetellut ja rukouspuhe pidetty, antoi sairaalle ensin pyhän ehtoollisen myötäolevasta franskan-viini pullosta; otti sitten plakkaristansa punasen säämiskän sisälle käärityn palasen tavallista ryssän saipuaa, jonka N. kuitenkin "pyhäksi palmu-voiteeksi" kutsui; kastaa tämän saapuvilla tuotuun vesiastiaan, tarttuu sairaan hiuksiin, sekä rasvottaa niitä siksi että hiukset saipuasta kankistuneena saattoi kiertää kruunun kaltaseksi kiekkuraksi sairan pään ympäri. Läsnäolevaiset sitten hyppivät ylös ja ales sairaan vuoteen ympäri laulaen: hän on kunnian kruunun saanut, hän on kunnian kruunun saanut. — Näin voideltuna ja uskotettuna menikin sairas polonen usiasti ijänkaikkisuuteen. 

 [...]"Siirappilaisten" kokouksesta on minulla vielä lapsuudestani, jolloin jouduin heitä näkemään, seuraava temppu mielessäni. Akkunalle oli asetettu viinapikari, johon oli koottu usioita monijalkasia harmaatakkisia itikoita, jotka tavallisesti ruokottomuudesta kasvavat sekä hiuksissa että paidassa. Pikarin yläpuolella oli naulaan kiinitetty hieno silkkilanka, jonka alapää rippui pikarissa. Tämä toimitus piti nyt olla nähtävä esimerkki ihmisen vaelluksesta tässä surkeuden maassa. — Ne itikat, jotka pyrkivät lankaa myöden ylöspäin verrattiin niihin, jotka tämän mailman ja sen menot kokonansa hylkäsivät ja joittenka koko vaellus vaan olisi pyrkiminen taivasta kohden. (Tähän luokkaan lukivat itsensä epäilemättä myös kaikki siirappi-jumaliset.) Mutta ettei itikkain aivan varsin vaivatta pitänyt ehtimään lankan ylipäähän, niin saapuvilla oleva entinen polisi H. veti muutamia sormellansa lankan puolivälistä pikariin takasin. Tämän piti sitte osottamaan ettei kaikki suoraan, vaan vasta monen kilvotuksen perästä määränsä perille ehdi. Ne taas, jotka eivät ensinkään koettaneet lankaa myöden kiipeemällä onneansa, kuvailivat senlaisia, jotka unohtaen paremman osansa ylhäällä, tämän mailman vaan ainoana turvanansa pitivät sekä sen ropakossa rypivät. Tähään luokkaan kuuluivat epäilemättä kaikki, jotka vaan "siirappilaisten" lahkoon eivät saattaneet luettaa. — Kuvaus mahtoi olla hyvinkin valaiseva yksinkertasille; mutta kuitenkin kuinka kunnotonta! 

Kristillistä rakkautta, sen korkeimmassa määrässä, he niin luonnollisella tavalla myös harjottivat, että äsken mainitun H:n vaimo sen vuoksi tuli vaadituksi hakemaan miehestänsä laillista eroa; joka hänelle myös sallittinkiin. — Mitkä "siirappi-suutarin" viimeiset elämän-vaihet olivat ja mihinkä lahkolaisensa lopullisesti hajosivat, sitä en varmaan tiedä; loppukoo siis koko juttu tästäkin suuresta suutarista. 

Suomalainen laululintu ja ruotsalainen veljensä

Nils Fredrik von Schoultzin ja Johanna Henrietta Gripenbergin kaksi lasta tarjoavat (jälleen kerran) mielenkiintoisen esimerkin kansallisen identiteetin liimaamisesta ja leimaamisesta. Perhe von Schoultz eli ennen Suomen sotaa Kuopiossa, jossa 7.10.1807 syntynyt poika sai nimen Nils Gustaf. Sodan jälkeen perhe asui Tukholmassa, jossa 6.3.1813 syntynyt tytär sai nimet Johanna Carolina Ulrika.

Perheen isän kuoltua tammikuussa 1816 viiden lapsen huoltajaksi jäänyt leskensä muutti Poriin, jossa veljensä piti koulua. Kun tämä muutti koulun vuonna 1821 Sääksmäelle, perhe palasi Tukholmaan. Saman vuoden aikana Nils Gustaf aloitti opintonsa Karlbergin kuninkaallisessa sota-akatemiassa. Johannalle hankittiin kotiin, joka sijaitsi "Södermalmilla Pihlinkadun ja Pormestarinkujan kulmassa", jouluksi 1825 piano ja viimeistään tuolloin alkoivat musiikkiopintonsa, joiden tulosten ensiesitys oli laulukonserttinsa vuonna 1828.

Kotitunnelmaa 1820-luvulta. (Andersson 1942)

Nils Gustafin lupaavasti (tai ainakin tavanomaisesti) alkanut armeijaura päättyi jo vuonna 1830, jolloin hän sai pyynnöstä eron. Oman kertomuksensa mukaan hän oli sitten mukana Puolassa ylioppilaiden ja kadettien kapinassa. Syksyllä 1831 hän oli Pariisissa ja liittyi muukalaislegioonaan. Taisteltuaan oman kertomuksensa mukaan Algeriassa hän ilmaantui ihmisten ilmoille maaliskuussa 1833 Firenzessä, jossa sisarensa oli opiskelemassa laulua. Nils Gustafin tyttärentytär Annie Furuhjelm on kirjassaan Människor och öden kertonut, että sisarusten veli Carl oli eräänä päivänä kadulla yllättänyt huonosti puetun nuoren miehen, jonka tunnisti Nils Gustafiksi.

Nils Gustaf meni Firenzessä naimisiin skotlantilaisen naisen kanssa keväällä 1834. Pari muutti Ruotsiin, jossa Nils Gustaf perusti Karlskronaan kemian laboratorion. Vaimonsa synnytti kaksi tytärtä. Pian jälkimmäisen tultua maailmaan Nils Gustaf lähti Lontooseen etsimään rahoitusta keksinnöilleen. Lähettämättä viestiä Ruotsiin hän jatkoi Lontoosta New Yorkiin, jossa esiintyi puolalaisena nimellä Nils Scholtewskii von Schoultz. Hän perusti oitis laboratorion ja kehitti suolan jalostusta. Toukokuussa 1837 hän otti Amerikan kansallisuuden ja kirjoitti vihdoin vaimolleen.

Ainoa taho, joka näyttää pitävän Nils Gustafia suomalaisena on Kanadan suurlähetystömme, jonka sivuilta saa lukea, että

vähemmän tervetullut oli Nils Gustaf von Schoultz, joka rantautui vuonna 1838 lähellä Prescottia Ontariossa. Hän nimittäin johti 190-miehistä amerikkalaista hyökkäysjoukkoa, jonka tarkoituksena oli "vapauttaa" Ylä-Kanada. Von Schoultz kuitenkin vangittiin ja teloitettiin.

Teloituksesta kertoi Pohjolassa tuoreeltaan ainakin Norrköpings Tidningar 30.1.1839, mutta niin lyhyesti ettei Schoultzin kansalaisuuteen otettu kantaa. Eikä mainittu hänen olleen samaan aikaan monesti sanomalehdissä esiintyvän laulajattaren veli.

Ruotsalainen Göthen kirjoittaa 2.3.1839 Johannan isänmaan olevan Ruotsi. Åbo Underrättelser 3.8.1839 raportoi Johannan saapumisesta Turkuun todeten, ettei tämän "suomalainen luonne" antanut poiketa jo tehdystä päätöksestä. Tukholmassa syntynyt nainen ei ollut Suomessa viettänyt aikaa sitten lapsuutensa. Mutta kun sata vuotta myöhemmin julkaistiin Otto Anderssonin kirjoittama elämäkerta suomennettuna oli sen nimi "Suomen satakieli Johanna von Schoultz". Esipuheessa vakuutetaan laulajattaren pitäneen Suomea kotimaanaan, jota se elämänsä lopussa olikin. Naisbiografiakokoelmat sekä Suomessa että Ruotsissa ovat ottaneet hänet mukaan ja molempien maiden kansallisbiografiasta löytyy myös artikkelinsa.

Nils Gustafilla ei tätä kirjoittaessani ole suomenkielistä Wikipedia-sivua. Hänen elämästään kertovat ainakin kirjat

• Carl Carmer: Dark trees to the wind. A cycle of York State years. 1949
• Ella Pipping : En orons legionär. Nils Gustaf von Schoultz 1807-1838. 1967
  (käännös englanniksi Soldier of fortune; the story of a nineteenth century adventurer. (Boston 1971) ja This creature of fancy: the story of a soldier of fortune (London 1972))
• Dan Weissenberg: Saltsjudaren. Nils Gustav von Schoultz 1807-1838. 2014

Kirjoitus perustuu kuitenkin pääasiassa Wikipedia-artikkeleille: Johanna von Schoultz, Johanna von Schoultz & Nils Gustaf von Schoultz  sekä kanadalaiselle biografia-artikkelille Schoultz, Nils von. Kanadan tapahtumista on lisätietoa Lennard Sillanpaan artikkelissa Death of a Liberator, 1838.

Arkeologiasta tutkittua

1) Opinnäytelistauksien sarjassa vuorossa arkeologia. Lista ei ole kovin pitkä, joten alkuun uusin Pirkanmaan alta. Yli sata sivua asiaa, mukana Vesilahden Laukko, Pirkkalan Tursiannotko, Lempaalan Aimala, rajamerkkejä ja paljon muuta.

2) Ja koska tämän voi lukea muutama Time teamia kaipaava, niin tiedoksi, että DigVentures-kanavalla voi katsella ja kuunnella tilaisuudesta DigNation'18 tuttujen arkeologien esityksiä, jotka on koottu soittolistaksi.

3) Helsingin yliopiston arkeologian väitöksiä oli runsaasti viime vuonna ja yksi jo tämänkin vuoden puolella. Nämä ja muutamat muut siis.

• Vanhanen, Santeri: Prehistoric cultivation and plant gathering in Finland : An archaeobotanical study
• Hamari, Pirjo: Roman-period roof tiles in the eastern Mediterranean - towards regional typologies
• Ehrnsten, Frida: Pengar för gemene man? Det medeltida myntbruket i Finland
• Ahola, Marja: Death in the Stone Age : Making Sense of Mesolithic-Neolithic Mortuary Remains from Finland (ca. 6800 to 2300 Cal BC)
• Marila, Marko: Introductory Notes to a Speculative Epistemology of Archaeology

4) Ja muita opinnäytteitä:

• Winter, Jan-Robert: Falken från öst eller korpen från väst? : En analys av bronserade nycklar med fågelmotiv från Kyrksundet i sydvästra Finland
• Salomaa, Sanni :Satakunnan esiroomalaisen rautakauden röykkiöt kahden raumalaisen röykkiökohteen valossa
• Malmius, Anita: Burial textiles: Textile bits and pieces in central Sweden, AD 500–800
• Reinikainen, Samuel: The Pottery of Pahamäki at Pahka, Lieto in Southwestern Finland
• Oksanen, Emmi: Mies ja helmikaulakoru? : Miehet ja naiset kolmessa Aurajokilaakson ristiretki- ja varhaiskeskiaikaisessa kalmistossa
• Anttila, Marika: Hailuodon kirkkokaivausten rahalöydöt ja niiden kuluminen 
• Eriksson, Matilda: Arkeologia Tandslitage som åldersbedömningsmetod : Vad berättar tänderna om diet? 
• Kangaskesti, Janne: Se syntyi sysimäellä, kasvoi hiilikankahalla : hiilimiilujen arkeologiset jäännökset Suomessa 
• Biga, Jimena: Yhteisöön perustuvan arkeologian kehittäminen Suomessa : Sosiaalisiin muutoksiin vaikuttavaa arkeologista käytäntöä kohti 
• Norgrann, Katarina: ”Det räcker inte med ett stolphål” : H­­ur effektiv är arkeologernas mediastrategi