Täydennysosia

1) Vuosia sitten pohdin Kauanko turkiseläimet ovat olleet tarhoissa? Hakusanojen keksintä tuotti haasteita ja ilmeisesti en kokeillut kettutarhaa, jolla olisi voinut löytyä ylle liimattu kuvapari Helsingin Kaiusta 30-31/1916. Sittemmin julkaistiin Otto Latvan artikkeli Tuote vai elävä olento? Näkökulmia turkiseläinten historialliseen rooliin Suomessa 1900-luvulla, jonka johdannossa todetaan, että "Häkkikasvatusta on Suomessa harjoitettu aina 1910-luvulta lähtien ja erilaisten eläinten nahoittamista paljon kauemmin."

Syksyllä ilmestyneessä kirjassa Naturen och platserna. Vardagens föränderliga rum under 1900-talet 1 (SLS, 2024) Niklas Huldénin ei artikkelissaan Pälsdjursfarmningen – en föränderlig näring pyri tarhauksen alun ajoitukseen, mutta antaa väläyksen aiempaan turkiskaupan volyymiin:

På 1880-talet var en handelsfirma i S:t Petersburg den största uppköparen av pälsdjursskinn i landet. Under åren 1883–1884 uppges firman ha köpt 110000 harskinn, 200000 ekorrskinn, 3 500 rävskinn, 140 utterskinn, 100 mårdskinn,

2) Väitöskirjaa tehdessäni referoin toisen tutkimuksesta tänne tietoja sesonkityöstä 1700-luvulla. Kyseessä ei tietenkään ollut vuosisadan uutuus, mikä konkretisoitui E. Kailan artikkelissa Pohjanmaan "vinterliggarit" 1600-luvulla (Laivastolehti 1/1935).

3) Pohdintaan Milloin verkkopalvelut avattiin? on ilmestynyt lähdekirjallisuutta eli Juha Hakalan tutkimus Yksissä tuumin - Suomen tieteellisten kirjastojen kansalliset IT-hankkeet 1971-2003.

4) Nostaessani esiin Sofia Peranderin jätin tietoisesti varjoon sisarensa hoidokit Eva ja Anna Ingmanin. Heistä on kerrottu ainakin Kyllikki Takalan artikkelissa Elias Lönnrotin kannel Elben rannalla - palanen Suomea Dresdenissä (Opintotoveri 3/1935). Otsikon kannel lienee tässä kuvassa.  

5) Esittelin aikanaan Gabriel Winter Computus manualis-kirjasen. Winter kertoi oppineensa metodin isältään, mutta se oli toki tunnettu pitkin Eurooppaa. Konkreettisesti tämä selvisi Kensy Cooperriderin esseestä Handy Mnemonics. The Five-Fingered Memory Machine.

Ilmestynyt: Alahärmän Kalmookangas ja Rauniomäki ennen ja nyt

Kalmistopiirin joulukalenterissa ilmestynyt tekstini Alahärmän Kalmookangas ja Rauniomäki ennen ja nyt sai FB-sivulla saatteen

Alahärmän Kalmookangas ja Rauniomäki kuulostavat varsin jännittäviltä paikoilta. Minkälaisiin kalmoihin tai raunioihin nimet viittaavat? Mitä varhaiset muinaistutkijat paikoista ajattelivat ja mitä niistä tiedetään nykyään?

Kyseessä oli kirjoitustyössä orgaanisesti syntyneen trilogian kolmannesta osasta. Alunperin minun piti kirjoittaa vain juttu Johan Törnistä. Sitä kirjoittaessa tuli vastaan sekä Kalmookangas että Oskar Rancken, jonka vaiheista minua kiinnosti eniten arabialaiset rahat.

Rikkeistä Kurikassa

Lönnrotin Kanteleessa (1829-31) julkaistu runo, jonka hän oli kuullut Kiteellä. En rehellisesti sanottuna saa enempää tolkkua kuin, että tapahtumat ajoittuvat tapaninpäivään.

Kurikass' ol' kuullut vaimo, 

Kaisa kaikista parahin, 

Jok' on virren veisannunna. 

Käypi laulaen kylällä, 

Käypi vielä toisessain. 

Kurikassa kuulu kummat, 

Alko riita rikkehistä, 

Kalmajauhoista kapina; 

Alko Antti Koljosesta. 

Antti pisti pienen tuuman, 

Teki liiton Tenhuselle 

Joulun pitkiksi pyhiksi, 

Tarkotteli tahvanaksi. 

Kuin tuli tupahan Matti, 

Koljonen sano samassa: 

"Ei nyt Matti maata joua,

Eikä Tenhunen levätä, 

Ei kumohon kuutumella; 

Jouvu Matti jousinesi, 

Pyrittäy pyssynesi, 

Jouvu jousesi keralla! 

Vieköön pelko Pennasehen, 

Kanna tuonne kalmajauhot 

Kuretsuussa kukkarossa, 

Pienen pihlajan nenässä, 

Kahen kannon haarukassa!" 

Läksi miehet marsimahan, 

Kulkemaan kujan sisälle; 

Koljonen astu eellä, 

Matti matkusti jälestä.

Kati kahto rappusilta, 

Kysy kohta Koljoselta: 

"Minne miehet matkustavat, 

Kunne kuletta urohot?"

Koljonen sano kovasti: 

"Tallihin hevosten luoksi, 

Luoksi luontokappaleihen."'

Kati kaipasi tuvassa; 

Liisa istu ikkunassa, 

Allapäin pahoilla mielin, 

Sano sievillä sanoilla: 

"Joko nyt juutas lienee 

Yhet miehet yllyttänyt 

Syömään uuelta lihoa,

Keuhkot, maksat keittämähän, 

Kuin kuuluu kumu tuvassa, 

Häly härkähuonehessa, 

Outo suhki orren alla."

Heikki hermoton makasi 

Lasten kanssa lattialla, 

Penkin vieressä pehuilla; 

Kati Heikin heilahutti, 

Ylös nosti yksinänsä: 

"Jouvu kultanen kujahan!

Jo nyt on kujassa kummat, 

Tapahtunna tanhuassa; 

Ota pesmeli perästä, 

Mittaporkka porstuasta, 

Puristele puntariisi, 

Terju eessä Tenhuselle; 

Anna kumposet kujassa, 

Isot lätkyt läävän eessä; 

Jot' ei liiaksi lihoa, 

Tapettaisi tahvanaksi."

Kuin kuuluu kumu kujasta, 

Häly härkähuonehesta, 

Tomu toisehen talohon; 

Mari mankasi tuvassa, 

Rutosti rukoeleepi: 

"Nouse Lassi lattialta, 

Riski renkini rehuilta, 

Pötrynen ylös pölätä! 

Määr' on päästä Päiväläistä, 

Ota pois oma isäntä, 

Jussi koprista kovista, 

Kamaloista kauheista! 

Kaks' on miestä Mielosia, 

Kolmas on kotonen Jussi, 

Jotka lyövät lyytykällä, 

Mittaporkalla porivat, 

Tallissa tavattomasti."

Läksi Koljonen kotiinsa, 

Antti astu ahkerasti, 

Kirves kiilu kainalossa; 

Jussi julmasti puristi, 

Ja ahisti ahkerasti; 

Punasta putosi maahan. 

Matti sano mahtavasti, 

Osavasti Ollin poika, 

Kovan äänen Koljoselle: 

"Hiis huoli hevosistasi, 

Lempo lehmän kuolioista; 

Määppäs juo jouluna olutta, 

Pajarista palkastani!"

Tämän tuhman turvan kanssa, 

Koljonen suree kovasti, 

Katuu Antti katkerasti: 

"Meni entiset eloni, 

Meni kuin lietoon mereen, 

Kuin tuo juutas julki saatto, 

Piru pihlajat yhytti, 

Lempo löysi lätkät läävän eestä."

Matti sano mahtavasti, 

Osavasti ollin poika, 

Kovau äänen Koljoselle: 

"Kuin et panne palkastani, 

Runtanne rukihitasi, 

Kyllä mä kostan Lemmon koiran, 

Ja panen omat pahasi: 

Turvin siltahan tuperot, 

Koprin tartut tanterehen."

Mari Mattia likisti: 

"Mattiseni, marjaseni, 

Älä suutu suotenkahan!

Mä sulle paraiten palkan maksan; 

Minä runttahan rukiita, 

Nyt jo pistä piirohota, 

Lihavan sian lihoa." 

Mari Mattia opetti 

Tavan vuoksi taitavasti: 

"Vie on kontissa kotiisi, 

Emollesi ensin anna 

Vanhoistansa vaivoistansa, 

Vanhan vaivansa perästä; 

Osan niistä Olli saapi 

Loihtimistansa lihoista, 

Pyytämistään piirohista; 

Anna siitä Annillenkin, 

Pistä kanssa Katrillenkin." 

Koljonen suree kovasti, 

Katuu Antti ahkerasti: 

"Meni entiset eloni, 

Meni kuin lietoon merehen, 

Kuin tuo juutas julki saatto, 

Piru pihlajat yhytti, 

Lempo löysi lätkät läävän eestä."

Matti sano mahtavasti, 

Osavasti Ollin poika; 

"Äl' itke isäntä rukka!

Ei sinun elosi joua 

Tiellen tietämättömälle; 

Suru on Suomessa elosta, 

Katovuos' on Karjalassa. 

Jos ei minussa miestä liene, 

Ota Sairasen hevonen, 

Aja uutehen kylähän! 

Mä porautan Pohjan maalle, 

Tuoaan piru Pielisestä, 

Mustatukka muilta mailta, 

Poromekko Pohjolasta, 

Jotka toisin toimittaapi, 

Ajavat tämän asian; 

Jotka tuovat tuiman pussin, 

Kerallansa Keiulaiset; 

Jotka jousen jännittääpi, 

Kiinteheksi kiinnittääpi, 

Jotka antaa aika paukun 

Koko Pennasen pereelle, 

Ihollen imeisien,

Ruumillen on raavaihen."

Jumalaansa Jussi luotti: 

"Viel' on luoja taivahassa, 

Entisellänsä elossa, 

Jok' on vahva varjelia 

Lapsilaumansa keolla; 

Jot' ei pysty Pohjan piilit, 

Eikä ampujan asehet.

Täys' on noiat nuolianne, 

Ampujat aseitanne, 

Jos tapatte lehmät tanhuassa, 

Läävähän läpäkkökielet, 

Ei pysty imeisihin.

Jo nyt on jouset katkennunna, 

Leppäpölkyt pötkähtännä, 

Rieputullot töllynnynnä, 

Lankasolmut lauennunna, 

Pienet pihlajat palanna 

Omassasi uunissasi, 

Palavassa pätsissäsi, 

Joulun pitkinä pyhinä, 

Lasten päivänä paraassa."

Mahistaan on Matti puisti, 

Työnsä eestä Tykkyläinen; 

"Mitäs panet palkastani, 

Pistätkö pikarin mulle, 

Jutkohotko juomapullon, 

Paatko Partasen rahoja , 

Vaan paat ainoat elosi, 

Pitkän matkan käytyäni, 

Salon suuren samottuuni?"

Sopimatonta joulupäivänä

Tampereen Sanomat 28.12.1869:

Sattumasta kuulimme eilen seuraavan ruotsinkielellä käyvän keskustelun.

Ä. Sinä tulit joulupäivänä kirkkoon aivan myöhään, papin jo ollessa saarnastuolissa — etkö älyä, että se on sopimatointa?

Ö. On kyllä niinkin, sen myönnän mielelläni. Tahdon ainoasti muistuttaa, että vaikuttava syy aina on otettava lukuun, ja siis tässäkin asiassa. Minä en tietänyt, milloin jumalanpalvelus aljettaisiin. Kuinkahan sinä tiesit hyvään aikaan mennä kirkkoon?

Ä. Helposti sen voi arvata. Suomalainen jumalanpalvelus alkaa joulupäivänä kello 6, ja ruotsalainen kohta suomalaisen loputtua. Jos siis lähtee kirkkoon kello 9 tahi vähä ennen, niin tulee aina hyvään aikaan, kumminkin ennen saarnan alkamista.

Ö. Minä puolestani, joka vasta äskettäin olen seurakuntaan muuttanut, en tietänyt sitäkään, milloin suomalainen jumalanpalvelus alkaisi, sitä vähemmin ruotsalaisen alkua. Sopisihan papiston sanomissa ilmoittaa edes aikaa, jolloin suomalainen kirkonmeno aljetaan, koska toki sen aika on määrätty.

Ä. Kyllähän sanomissa ennen on sitä moitittu, ett'ei ruotsalaista kirkonmenoa aina aljeta määrättynä kellonlyömänä, mutta huolii siitä, mitä sanomat morkkaavat. Olkoon vanhoillaan, koska ennenkin on toimeen tultu.

Ö. Onko, sinun mielestäs', pappi seurakuntaa varten, vai päinvastoinko? Jos papit ovat asetetut seurakuntaa palvelemaan, jota ei kukaan kieltäne, niin tulee heidän noudattaa seurakunnan mielihaluja, eikä mitä heille itse saattaa olla mukavaa. — Minäkin puolestani tahtoisin muistuttaa, että on sopimatonta joulupäivänä kirkkoon riepottaa 2—3 vuotisia mukuloita, jotka puhuvat ääneen ja joita ehtimiseen täytyy viedä ulos, josta täysiikäisten hartaus häiritään.

Ä. Minun mielestäni on aivan sopivaa totuutta lapsia olemaan osallisena yhteisessä jumalanpalveluksessa, varsinkin näin kalliina juhlapäivänä, sillä ... 

Ö. Älä lörpöttele! Mukulia laahataan sinne vaan katselemaan joulukynttilöitä, ikäänkuin jotakin muuta "karamatti"-näyttelöä, ja kun lapset näkevät, paitsi satoja kynttilöttä, koreisin kullattuihin ja hopeoittuihin pukuihin vaatetetut papit alttarilla, niin tämä käykin täydestä "karamatti"-näyttelöstä.

Ä. Koska tässä olemme ruvenneet muistutuksia tekemään, en saata olla mainitsematta, kuinka sopimattomalta näyttää, että aikaihmiset rukouksia luettaissa malttamatta syöksevät ulos kirkosta. Niinpä nytkin joulupäivänä huomasin, kuinka kaksi nuorta vallasnaista rukousten aikana lähti kirkosta. Samaten pidän sopimattomana, että viimeistä värsyä veisattaissa suuri osa väkeä lähtee kirkosta, ikäänkuin tämä värsy olisi joku lähtömarssi.

Ö. Mitä ensimäiseen muistutuksees' tulee, tahdon huomioosi saattaa, että moni on jouluaattona valvonut myöhäseen illalla, jotta ei aina tiedä, luetaanko rukouksia vai kuulutuksia. Niinpä, arvatakseni, oli näidenkin hätäisten kirkosta lähtevien tyttöjen laita.

Jouluaatto Kulamaan Helkkilässä 1850

Kirjoitus on julkaistu Länsi-Suomessa 28.12.1911. Kulamaa oli kylä Rauman maaseurakunnassa. Helkkilän talon historiaa on esitelty Hellman-suvun sivustolla. Kuvauksen isä ja isäntä on Emanuel Hellman ja sen kirjoittajaminä Juho Helomaa.

Piirrettiin vuosiluku 1850. Olin silloin jo syyskuussa täyttänyt 8 vuotta, kävin alun yhdeksättä. Oli joulu tulossa, siitä iloittiin, mutta sanottiin, ettei tänä vuonna olekkaan jouluna kuun valoa. Se oli mielestäni ikävää, mutta Kustaa-veljeni lohdutti: "Hual' siit', paremi kyntlä valu näky." [...]

Tuli sitte tuo: "3 päivää ennen joulua." Silloin oli häärinää ja puuhaa. Talon tupa pestiin "ylt'vesin" — s. t. s. pestiin lattia, seinät ja katto. Paperoituja huoneita maaseuduilla ei siihen aikaan vielä ollut. Päreitä oli ehtookaustöinä paljon tehtynä, muutamat niillä koristivat koko tuvan katon. Pärevalkealla oli aina muulloin huoneet valaistu, mutta jouluksi teki äiti talista kynttilöitä, joista parhaat vietiin kirkkoon, joku lukumäärä manttaalin mukaan. Tehtaan teoksia ei silloin käytetty, itse tehtiin kirkon kynttilätkin. Naiset tekivät oljista joskus hyvinkin taiteellisesti kattoruunun, joka langasta kieppui tuvan katossa. Tehtiin myöskin päreistä kynttiläruunu; se oli monivärisillä papereillä koristettu, ja siinä paloi 5 kynttilää. 

Aattopäivän aamulla varhain klo 4—5 kuului isän ääni: "poja, nouska ylös! Joul' on toises pääs päevä." Sinä päivänä ajettiin aina talon kotilato heiniä täyteen ja silloin oli hauskaa, porokello kiinnitettiin hevosen aisaan. Helkkilän talo oli vähän kylästä erillään, mutta tyyneenä aamuna kuului sieltäkin heinämiesten porokellojen kaiku ja iloiset laulut; ehtoopuolen hakkasivat miehet nuorista, tuoreista koivuista n. k. "prasupuita" — Viime työksi pantiin olkia lattialle. Se oli minulle ja Eva-sisarelleni iloisin toimi: — kannoimme joulun sisään. Sitte mentiin saunaan kylpemään. Sieltä tultua tehtiin tuvan takalle "risti-prasu", puut ladottiin pinonkarkun tavalla ristiin. Tuvan perällä oleva pitkämäinen pöytäkaappi peitettiin valkoisella lakanalla, jonka alta punaruutuisen vaatteen reunat näkyivät. Tuvan peräseinällä oleva vanha kello löi 5. — Nyt sytytettiin "jouluprasu". Sen iloisen valkean ympärille kokoontui talon perhe (palvelusväkikin). Veisattiin jouluvirsi ja luettiin kappale Kristuksen syntymisestä. Sitte polvistuimme kaikki olkien päälle ja äiti piti innokkaan, sydämestä lähtevän rukouksen. Sitten jouluttelimme, sytytettiin mainittu kynttiläruunu ja loikoilimme olkien päällä, jolloin isämme iloisena lauloi: 

"Tääll' joulutelkaamm', Täällä pysykäämme. Tääll' aikaamm' lapsen Kanssa viettäkäämme."

Sitten kokoonnuttiin ehtoollispöytään, jossa pääruokana oli likokalat, perunain ja maidon kanssa keitettynä. Likokaloja silloin saatiin halvalla, noin 40—50 penniä kilo. Ruon jälkeen veisattiin lyhyt virren värsy. Sitten kiirehdittiin nukkumaan. Isä vääräsi kellon viisarin 10 minuttia eteenpäin, sanoen: "ett' keritä kirkko." 

Olimme kuulleet, että kaupungissa heitetään ovesta joululahjoja herrasväelle. Semmoisia ei meillä ollut, emmekä niitä kaivanneetkaan. Meidän joululahjamme ja ilomme oli Jesuslapsi Betlehemin seimessä; näissä ajatuksissa nukuin rauhallisesti. 

— Klo 2 aamuyöstä heräsin heleäsointuiseen veisuun. Äitini seisoi vuoteeni vieressä kynttiläruunu kädessä ja veisasi:

"Sinä yönä, kun Kristus syntyi meill', Paimenet kaitsit laumaans kedoll'." (v. virsik. 119: 3 v.)

Kynttiläin valo häikäisi untuneita silmiäni, mutta muistin, että nyt on joulu ja minulle oli annettu lupa päästä jouluna kirkkoon. Hieroin unen silmistäni, hyppäsin lattialle, oljet rusahtivat jalkaini alla. Siitä tiesin, että todellakin nyt on joulu. — Akkunat olivat härmässä. Kahdenkertaisia ikkunoita ei ollut silloin vielä maaseuduilla. Kylmää oli, mutta runoilija sanoo: "vaikk' nipistäiskin nenää, ei viihdy tuvass' enää." Äkkiä valmistettiin ja lähdettiin. Hauskaa oli. Kulkuset kilisivät ja "roskut" helisivät, hevonen juoksi nopeasti. Jo pysähdyttiin Långforsin portin eteen. Se oli meidän kirkkokortteeri (nykyään rva Ekqvistin talo). Portti oli lukittu. Me ihmettelimme, että kauan kaupungissa maataankin, me kun olimme jo penikulman ajaneet. Kolkutimme porttia. Silloin kello kirkontornissa löi 4. Onko todella niin varhainen? — Kolkutimme uudestaan: silloin Raastuvan tornikello todisti niin olevan. Liiaksi olimme kiirehtineet. Kello 6 vasta alkoi jumalanpalvelus kirkossa. Mutta portti aukeni, ja pian senjälkeen alkoi rumpu päristä. Sepä vasta hauskaa oli. Rummutettiin joulurauhaa. Pimeä oli, ainoastaan katujen kulmauksissa tuikutti lyhdyissä pieni talikynttilä. Mutta rummuttajan edellä kävi mies lyhty kädessä, rummuttaja löi rumpua ja me juostiin nauraen perässä. Sitte mentiin kirkkoon. Jo kirkkosillalla näimme akkunoista välähtelevän kynttiläin kirkkaan valon. Silloin Amalia-sisareni, joka käveli vieressäni, huokasi sanoen:

O taivaan koreus! Suo meill' osallisuus

Kirkkoon astuttuani oli ensimäinen huomioni tuo majesteetillinen, monihaarainen kynttiläruunu, jossa monet kynttilät säteilivät. — Aamuvirren veisattua alkoivat jo kynttilät himmentyä ja tippua, joten monet henkilöt väen tungoksessa saivat talia vaatteisiinsa. Silloin täytyi unilukkarin tulla niitä "niistämään". Silloin olikin sitävarten tehdyt erilaiset kynttiläsakset, joissa toinen haara oli toistaan pitempi, pitemmässä terässä oli pieni säiliö, johon lyhempi terä työnsi kynttiläin karret. — — Nyt astui saarnatuoliin tuo kansan rakastama saarnaaja, pastori Karl Hacklin, jonka tulo jo kyllä tiedettiin taulun numeroista 321, v. 7, joka oli hänen saarnavirtensä. Hän, pastorin pidettyä lyhyen rukouksen, sanoi: "Katso, minä ilmotan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: Teille on tänäpänä syntynyt Vapahtaja", ja puhui sitten tekstinsä johdosta sydämeen sattuvia sanoja, — ja — oli ikäänkuin Vapahtajan ja apostolien kuvat lehterien syrjässä olisivat hymyilleet, kun seurakunta lopuksi urkujen säveltäessä veisasi: 

"Me riemull' mainit' mahdam Herran hyvyyttä." (v. virsik. 122: v. 7).

Kotiin mennessä ajettiin tavallista kovemmin. Sanottiin näet: "viedä joul' kotti." Se, jolla oli nopein hevonen ajoi toisten sivutse ja vei siis ensimmäiseksi joulun kotiin. Hevonen siis kyllä juoksi, mutta minä olisin suonut sen kovemmin juoksevan. Muistin näet ne kaksi erilaista kakon puolikasta ja neljännys piimäjuustoa, jonka äiti jo juhlan alussa oli kaikille lapsilleen jakanut. Kotiin päästyä kurkistin siis heti Eva siskoni kanssa tuonne pöytäkaapin hyllylle, jossa nuo arvokkaat esineet olivat. Söimme niitä ja laskeuimme sitte olkien päälle loikoilemaan. — Mutta nyt tuli pieni paussi, joka sai meidänkin kohottamaan päätämme. Isä oli näet aamulla kirkkoon läydettyä pannut parhaat housut jalkaansa, jonka äiti nyt vasta huomasi ja sanoi suruvoittoisesti: "Oleks sä kuules pannu ne musta housu jalkkas?" — Mutta isä vastasi iloisesti: "No ko joul' on, nii joul' on." Sitten taas pitkitettiin juhlaa hauskassa sovussa: laululla, lukemisella ja rukouksella. 

Joulunvietosta 1820-luvulla Keuruulla

Sanomalehdessä Keuru-Pihlajavesi-Multia julkaistiin syksyllä 1929 kahdeksan osaa Abraham Aaltion (1847-1930) enimmäkseen lukkari-isältään Abram Andelin (1813-1868) kuulemia tapahtumia. Osassa 7 (23.10.1929) aiheena oli joulun vietto.

Kuten jo olen maininnut, oli isäni vesikeuruulaisen Ylä-Häkkisen talon poika. Siinä talossa, kuten muissakin, odoteltiin, etenkin lasten keskuudessa, kovasti joulua ja sitä alettiin valmistella jo viikkoja ennen. Ennen kaikkea valettiin talikynttilöitä niin runsaasti, että ainakin joulunaika tultiin niillä toimeen käyttämättä pärevalkeata. Jouluksi valmistettiin myös jonkunlainen lamppu, jota ei muulloin käytetty. Sitä varten oli syysteurastuksen aikaan varattu lehmän ruokakurkku, se puhdistettiin nyt, asetettiin keskelle langasta kierretty pumpulinen sydän, minkä jälkeen torvi täytettiin juoksevalla kuumalla talilla, annettiin sen jäähtyä ja niin oli ”lamppu” valmis. Jouluaattona se sytytettiin ja kun siihen vähäväliä kaasi hienonnettua kylmää talia, kesti se kauvankin palaa. 

Jo muutamaa viikkoa ennen joulua alettiin myös olutta valmistella ja joulun lähetessä leipoa erikoisia joululeipiä, kuten varituista, rieskoja y. m. Joulua varten tehtiin myös ohraryyniä. Niiden valmistus oli erikoisemman laatuista. Ohran jyvät kaadettiin sitä varten puusta tehtyyn suureen huhmariin, ne kostutettiin hieman vedellä, minkä jälkeen niitä survottiin rautakangen silmäpuoleisella päällä. Kun kuoria oli irtaantunut, kaadettiin ne huhmarista pois, pantiin pohtimeen ja pohdittiin pois kaikki irtaantuneet kuoret ja pölyt. Tämän jälkeen pantiin ohrat uudelleen huhmariin ja survottiin niitä uudelleen, kunnes kaikki kuoret olivat irtaantuneet ja aina välillä pohdittiin kuoret pois. Jos havaittiin, että ohrat survottaessa kuivivat ja kuumenivat, kostutettiin niitä hieman vedellä, niin että ryynit pysyivät kokonaisina. Isäni kertoi näin valmistetun oikein hyviä ryynejä. Mutta luullakseni ei silloin ollut syömämiesten enempää kuin emäntienkään vaatimukset niin suuret kuin nykyajan kansalla. Puuroa syötiin sitten keitettynä maidon kanssa, mutta jouluaattona paistettiin se vadeissa ja kannettiin niissä juhlapöytään. Mutta suurin puuha oli emäntäväellä kai kuitenkin oluenpanossa, sillä se vaati huolta ja taitoa. Ja hyvän taidon olivatkin vanhanajan keuruulaiset emännät siinä saaneet, sillä keuruulainen olut viime vuosisadan alkupuolella oli ollut hyvää. Hyväksi kiittivät kaikki vanhat ihmiset lapsuudessani myös heidän leipomistaitoaan. 

Mutta olipa miesväelläkin kiirettä ennen joulua. Päreitä kiskottiin tuvassa, että vain yksi räiske kävi ja niillä vuorattiin sitten kokonaan musta pirtti, sekä seinät että katto sitomalla päreet kuten pärekopassa. Lattia pestiin niin puhtaaksi kuin se vain lähti ja jouluaattona, puolenpäivän aikaan hajoitettiin pirtin suuruuden mukaan lattialle useita kupoja olkia. Sauna oli myös lämminnyt jouluaattona jo aamusta päivin ja sinne mentiin päiväsaikaan. Kukin pani tämän jälkeen luonnollisesti päälleen puhtainta ja parhainta mitä hänellä oli. Niinpä ruvettiin olemaan valmiita ottamaan itse joulua vastaan, jota varten työt olivat enimmäkseen seisoneet jo Tuomaanpäivästä asti.

Aamulla oli kuitenkin vielä kerran lämmitetty tuvan suuri leivinuuni. Siellä paistuivat nyt lihat suurissa pannuissa ja kourussa, ohraryyni-, junkki- ja naurislaatikot. Sensijaan ei silloin ollut perunalaatikkoa, sillä perunaa viljeltiin niin vähän, että sitä syötiin vain sunnuntaisin. Tehtiinpä suuremmissa taloissa, kuten Ylä-Häkkisessä, pannukakkuakin, mutta vain jouluksi. Yhtä harvinaista herkkua se oli vielä kotonanikin Antilassa. Sen aikuinen pannukakku tehtiin kuitenkin vain ohrajauhoista, sillä ulkomaan nisujauhoja ei ollut saatavissa, ei niistä ainakaan isäni koskaan mitään puhunut. Sitävastoin viljeltiin jo silloin jonkun verran vehnää. Myllyt olivat kylläkin huonoja jalkamyllyjä, mutta seulomalla erotettiin karkeammat jauhot pois ja hienommista leivottiin jonkunlaista vehnästä juhlatiloiksi. 

Kello kuuden seutuvilla ja jo ennenkin vedettiin sitten suuri valkoinen pellavainen liina pirtin suuren pöydän ylitse ja juhlapöydän kattaminen alkoi. Siihen kannettiin nyt leivät, monenlaatuiset laatikot, lihat, pannukakut, maitoa. Leipiä oli pöydässä suuret röykkiöt, voita suuret kupit täynnä, siankinkku tai kylki paistettuna, samoin kokonainen lehmänreisi ja muuta pienempää lihaa. Talikynttilät sytytettiin nyt kynttilänjaloissa, samoin ”lamppu”, isoisäni Samuli Samulinpoika Ylä-Häkkinen, talon isäntä ja kirkon kuudennusmies, luki joululuvun raamatusta tai joulusaarnan, kiitti Jumalaa joulusta, siunasi ruuan ja niin alkoi juhla-ateria.

Karamellipaperit arvopapereina

HKM

Jaakkiman kansanjuhlassa syksyllä 1897 herätettiin pahennusta: "Yleisön käytös juhlassa oli siivoa ja muuten kaikinpuolin moitteetonta, ellei yhä vieläkin olisi löytynyt semmoisia, jotka ilman pääsylippua koettavat juhlassa esiintyä, vieläpä semmoisiakin, jotka karamellipapereilla koettivat eksyttää juhlan järjestysmiehiä. Ei ole vielä epärehellisyys kyllin tarkoin karsittu Karjalastamme! (Wiipurin Sanomat 4.8.1897)

Joko tapaus ei jäänyt ainokaiseksi tai sitten se jäi jollekin tiukasti mieleen, sillä vuosikymmen myöhemmin uuden juhlan edellä kirjoitettiin

Niinikään ei sinne tarvita eikä siellä suvaita sellaisia pettureita, jotka joko pääsyliputta tai väärennetyillä pääsylipuilla, karamellipapereilla ja muilla sellaisilla koettavat sinne salavihkaa tunkeutua. Siinä suhteessa on juhlatoimikunta kuuleman mukaan tällä kertaa päättänyt ruveta entistään ankarammaksi. Ja se onkin aivan oikein. (Jaakkiman sanomat 27.7.1906)

Rehellisyyttä puuttui myös Joutsassa.

Kekseliäs petkuttaja. T. k. 7 p. poikkesi Joutsan pitäjän Mieskonmäen kylässä sijaitsevaan Kälän kauppapuotiin muuan saman pitäjän kirkonkylästä kotoisin oleva torppari sekä esitti kaupanhoitajalle "uuden satamarkkasen" vaihdettavaksi, sanoen samalla aikovansa puodissa tehdä ostoksia. Kaupanhoitaja aluksi hieman epäili tuota mielestään perin uudenaikaista seteliä, mutta kun mies, joka parhaallaan oli erään kirkonkylän kauppiaan rahdissa, vakuutti sen saaneensa molemmille tunnetulta meijerinomistajalta sekä että kirkonkylässä se kyllä olisi täydestä vastaanotettu, jos vaan olisi sattunut olemaan yhdessä paikassa niin paljon pientä rahaa, haihtuivat kaikki epäilykset ja "satamarkkanen“ kelpasi kelvolleen. Ostokset suoritettiin ja loppusumma annettiin rahassa takaisin. — Suurestipa kumminkin kaupanhoitajamme ällistyi, kun tuo uuden uutukainen seteli ei ottanutkaan sen pitemmälle kauppoja tehdäksensä. Tarkastettaessa, näet, huomattiin setelin olevankin vain K. Fazerin suklaatikonvehteissa käytetty käärepaperi. — (Mikkelin Sanomat 14.7.1898)

Olisi luullut kaupanpitäjän ymmärtävän mitä elementtejä setelissä pitää olla, oli se sitten kuinka uudenaikainen tahansa. Erehdystä selittänee se, että Wikipedian mukaan osin Englannissa painetut setelit poikkesivat olennaisesti entisistä. Satamarkkanen näytti tältä:

Helpompi on ymmärtää yritykset hämätä kiireisiä ihmisiä.

20 mk. seteli karamellipaperiksi. Eilen unehutti eräs vaimo muutamaan puotiin tiskille Kastreninkadulla 20 mk. setelin. Huomattuaan vahingon ja mennessään rahaansa hakemaan, löysi hän paikalta karamellipaperin! Kuikka Koposen aikoja, vai? (Työmies 13.8.1907)

Lurjuksen tapoja käyttämällä koetti muuan noin kaksitoistavuotias poikanen hankkia rahoja viime torstaina. Tuli erääseen ruokatavaran kauppaan Uudenkadun varrella ja pyysi vaihtaa viidenmarkan setelin hopeaksi. Emäntä antoikin pojalle rahat ja poika samalla tuppasi "setelinsä" hänelle kouraan ja lähti juoksemaan pois. "Setelin" huomasi kuitenkin emäntä heti — makeispaperiksi, joka väriltään muistutti viisimarkkasta. Kiiruhtaessaan pojan perään näki hän tämän juoksevan erääseen kartanoon Heikinkadulla, jonne katosi. Kumma kyllä, eivät talon asukkaat sanoneet poikaa nähneensä, nauroivat vaan ja ilkamoivat "kepposelle". Vähän myöhemmin näki se, jota oli yritetty pettää, kuitenkin pojan tulevan samasta kartanosta aidan yli kiiveten ja huusi miehensä ottamaan lurjusta kiinni. Kun tämä näki itseänsä takaa ajettavan ja luuli joutuvansa kiinni - lähellä oli myös poliisi - niin heitti hän rahat maahan ja pääsi juoksemaan pakoon. Kaupan omistaja, vaikkakin tuntee pojan, ei vaatine hänelle edesvastausta rumasta petkutusyrityksestä. (Kansan Tahto 15.10.1908) 

Karamellipapereita markkojen asemesta. Kun muuan henkilö lauvantai-iltana vallinneen ukkossateen aikana häätyi käyttämään ajuria, maksoi hän kyydin viisimarkkasella sopivamman rahan puutteessa. Pimeässä antoi ajuri takaisin 25-pennisen ja, kuten kertojamme otaksui, neljä kokoon taitettua markan seteliä, mitkä hän kaivoi nuttunsa taskusta. Silloin ei kyyditty huomannut mitään petosta tapahtuneen, mutta jälestäpäin huomasi hän kukkarossaan neljä kokoonkäärittyä — karamellipaperia, jotka nelitaitteisina kokonsa ja paperin laadun puolesta hyvin muistuttiwat markan seteleitä. Oliko ajuri epärehellinen, vai oliko häntäkin petetty, on tietysti mahdoton sanoa. Joka tapauksessa tuli lyhyt kyyti kalliiksi. (Tampereen Sanomat 4.7.1916)

Karamelli- ja setelipaperin samankaltaisuus tuntuu erikoiselta, mutta se oli joidenkin mielestä ilmeinen vuonna 1915 käyttöön otetun markan setelin kohdalla. 

... nyt, kun se ihan uutukaisena lepää edessäni pöydällä, niin muistuttaa se, kaikella kunnioituksella sanoen, kiusoittawan paljon karamellipaperia, nimittäin huononpuoleista karamellipaperia. Fazerin kohopainoinen "Lex", Blomqwistin "National" vaakunoineen tai "Turs" hopeisine hevosenkenkineen ja punaisine hevosenpäineen ovat kukin ehdottomasti enemmän maksavia painotuotteina ja sitten niissä on vielä sekin etuus, että niissä kussakin on maukas karamielli sisällä ja silti ne maksawat vain noin viisi penniä kappale. Mutta uudesta Suomen Pankin setelistä pitää maksaa kokonainen markka, vaikkei sen sisään ole kääritty minkäänlaista karamellia eikä edes raskittu sen toista puolta painattaakaan. (Etelä-Suomen sanomat 14.9.1915)

Markan setelit ovat lyhyestä ajastaan huolimatta ehtineet saada niin suurta tuntemusta osakseen meidän "kuluttajien" taholta, että tuskin kukaan enää epäilee tällaista seteliä karamellipaperiksi tai pullon kylestä jossakin vississä tarkoituksessa irroitetuksi etiketiksi. Kajaanissakin otetaan markan seteleitä jo vastaan aivan täydestä rahasta, vaikka ensimäisten suhteen oltiin Kajaanin kauppaliikkeissä sillä kannalla, että "ollakko toi nyt oikeeta rahaa tai muuta moskaa". Markan setelien ilmestyminen on jo muuten vanha, päiväjärjestyksestä pois siirtynyt juttu ja nyt tuntee tuon pienimmän setelin jokainen, joka vain on jaksanut markan omistajaksi kohota. (Uusi Heinolan Sanomat 25.9.1915) 

Omituiselta kuitenkin tuntuu se, että jollain "Lompakossa oli m. m. tuhannen markan seteliä muistuttava karamellipaperi"(Työmies 6.9.1917)

Yllättävää on myös se, etteivät karamellipaperien ja seteleiden yhteydet rajoitu 1900-luvun alkuun. Pankin automaattisesta säästökellosta kirjoittaessa tulee mieleen, että "Kellon käyttäjä voi tietysti "vetää sitä nenästä" panemalla siihen esim. sopivankokoisen karamellipaperin setelin asemasta" (Uusi Aura 15.5.1921). Yhteys tulee esiin myös Urpo Sankilan tarinassa Seteli (Kurikka 50-51/1923)

Eivätkä huijaus- tai väärennösyrityksistäkään luovuttu. Eräs mies oli "Parkkilan Osuuskaupan myymälän hoitajattarelle kaupannut oikeana 100-markkasena suklaakäärenä olleen 100 markan näköisen paperin, jota hän oli hiukan muovaillut" (Salmetar 20.10.1927). Poika yritti vaihtaa Lahden kadulla oikeaksi rahaksi väärän satamarkkasen, joka "oli muodostettu kahdesta toisiinsa liimatusta karamellipaperista" (Etelä-Suomen sanomat 25.8.1928). 

Hyvinkään aseman lippuluukulla naishenkilö tarjosi maksuksi "Fazerin karamellitehtaan maitosuklaalevyn käärepaperia, mikä tosin jossain määrin muistuttaa tuhatmarkkasta, ei kuitenkaan erehdyttävästi" (Riihimäen sanomat 24.8.1929) Jaalassa oli vastaavasti yritetty ostaa lehmää "suklaalevyjen päältä otetuista kääreistä liimatulla "tuhatmarkkasella"" (Nurmeksen sanomat 14.10.1932). Pankkiin Kokkolassa tuotu 100 kruunun seteli oli valmistettu karamellipapereista (Helsinginsanomat 29.9.1936)

Mutta ainakin joulutarinassa yhtäläisyys saattoi kääntyä toisinpäin.

Eräs vanha mummo, jonka poika oli Amerikassa, valitti usein, ettei poika lähetä hänelle rahaa, vaikka lähtiessään lupasi ja vaikka hän muuten aina kirjoittaa niin rakkaita kirjeitä. »Eikö hän sitte ole koskaan mitään lähettänyt?» kysyttiin. »Ei ole», vastasi mummo. »On tosin joka kirjeessä ollut kauniita pitkulaisia papereita, mutta mitä minä sellaisilla karamellipapereilla teen. Tuonne piironginlaatikkoon olen ne kuitenkin pannut kirjeiden kanssa.» 

Katsottiin sinne piirongin laatikkoon. Eivät ne olleet mitään karamellipapefeita. Ne olivat Amerikan dollareita. Siellä oli paljon rahaa. Mummu ei vain ollut tiennyt, mitä oli saanut, saadessaan noita värillisiä papereita. (Joululyhde 1927)