Entisajan rakennuksista

Hämäläisessä keväällä ja kesällä 1859 julkaistu jatkokertomus 100,000 (*) on lähimpänä realismia repliikissä "Oletkos nyt peräti hölö päästäs" ja muuten kaukana todellisuudesta. En suuresti yllättyisi, jos ulkomailta löytyisi vanhempi tarina samoilla juonenkäänteillä.

Jatkokertomuksen alussa on aiheeseen minusta täysin liittymätön katsaus: "Suomen kaupunkien rakennuksissa taitaa tarkka katselia vielä havaita kolme aikakautta, jotka puolestansa kyllä selvästi kuvailevat ihmisten elämän niin eri aikoina." Näistä aikakausista ensimmäinen päättyi jo 30-vuotiseen sotaan, mutta silti sen

"rakennuksia nähdään joksikin puhtaita vanhoissa palamattomissa kaupungeissa, niinkuin Raumalla ja Naantalissa, vaikka ne monasti jo ovat korjatut ja usein myös punamullalla tahritut. Puhtaimmassa vanhuudessa nähdään näitä vielä Turussa, erinomattain Luostarin mäellä."

Kyseisen sodan jälkeen

Huoneet kasvoivat kooltansa, akkunat levenivät, klasit suurenivat. Rakennukset nousivat ylös ilmaan, tulivat enimmästi kahdenkertaisiksi. Semmoisia on vielä paljo nähtävänä kaikissa kaupungeissa, jotka vielä eivät ole tykkänään palaneet. Semmoinen on vielä Hämeenlinnan vanha puoli vielä enimmästi.
Näitäkin me nyt kehnoksumme; huoneet sisältä ovat matalat ja vähäiset, niiden käytävät kaidat ja pimiät, niiden katot murretut ja peljättävät. Mutta muistaminen on että näissäkin on jaloja miehiä viettänyt aikansa tytyväisesti ja vaikuttanut maansa puolesta paljon hyvää kahden vuosisadan kuluessa.
Se aika on vielä tuleva, jolloin meidän nykyiset uudet asuntomme, joihin laveat akkunat, korkiat perustukset ja avarat huoneet päästävät paljon valoa ja tilavuutta, kerran antavat siaa vieläkin mukavammille tiloille. Me tosin emme taida sanoa millinen tuo uusi rakennuslaatu on oleva, yhtä vähän kuin esi-isämme olisivat taitaneet aavistaa mimmoiset meidän asuntomme nyt ovat; mutta sen vaan tiedämme että parempi aina vaatii siansa huonomman jälestä, jos sivistyksemme ei anneta varsin lakastua.

Suomen kaupunkirakentamisen historia on vielä lukematta, joten en tiedä löytyykö sieltä käännekohtaa 1600-luvulta. Mutta tuossa lopussa on ihan asiaakin.

Kuva: Ampiainen 20/1910

(*) 100,000:

• 18.03.1859 Hämäläinen no 11 sivu 2, sivu 3, sivu 4  
• 24.03.1859 Hämäläinen no 12 sivu 3, sivu 4 
• 01.04.1859 Hämäläinen no 13 sivu 4
• 08.04.1859 Hämäläinen no 14 sivu 2, sivu 3 
• 21.04.1859 Hämäläinen no 16 sivu 3 
• 27.05.1859 Hämäläinen no 21 sivu 3 
• 03.06.1859 Hämäläinen no 22 sivu 3, sivu 4 
• 10.06.1859 Hämäläinen no 23 sivu 2, sivu 3, sivu 4 
• 17.06.1859 Hämäläinen no 24 sivu 3, sivu 4

Luin kuvakirjoja

Päivi Honkakosken kirjoittamat ja Ludi Wangin kuvittamat kirjat Tervatonttu Toivo sekä Tervatonttu Toivo ja kadonnut isoisä ovat samalla harmittoman oloisia lastenkirjoja ja tietopaketti tervan valmistuksesta, myynnistä ja käytöstä "ennen vanhaan". Ainoa satuelementti oli henkilöiden tonttuus ja sen olisi voinut minusta jättää käyttämättäkin, sillä kaikki käyttäytyivät ihmisten tavoin.

Olisi luullut lapsille kirjoitetun Ruotsin historian osuneen kirjastohakuhini jo vuosia sitten, mutta ei. Onnekseni 90-luvun alussa panetut kirjat eivät olleet kuluneet käytössä niin, että olisivat joutuneet poistoihin, joten saatoin nautinnolla tutustua Sonja Hulthin tekstiin ja neljän eri kuvittajan käden jälkeen.

När människorna kom... alkoi ihmisten tuloa varhaisemmasta ajasta eli kuvasi jääkautta ja Itämeren vaiheita järvestä mereksi ja merestä järveksi ja mereksi. Jälkimmäisiä en ollut painanut mieleeni, joten sain pieniä oppimiselämyksiä tästä.

Kivikauden liikkuvan elämän kohdalla Hulth toteaa "fick inte alla nyfödda barn leva", mutta ei ota kantaa siihen, mikä vastasyntyneiden elämän päätti ennenaikaisesti. Jäisikö lapsilukija tätä miettimään? Ehkä kauemmin kauhistelemaan seuraavalla aukeamalla kivikauden perusruokana esiteltyä veripuuroa, jossa eläimen vereen oli sekoitettu villiheinien siemeniä ja paahdettuja pähkinöitä. Itse ihmettelen tässä kohdassa, että miten usein verta oli käytettävissä kun kotielämiä ei kuvattuna aikana ollut. Helpommin on ymmärrettävää, että ruokalaji kuului rautakauteen, kuten kirjassa myös kerrotaan.

Rautakauden 400-luvulla Ruotsissa ei (tietenkään) ollut tunnetta kuulumisesta yhteen kansaan vaan paikallisidentiteetti oli merkityksellinen. Tämä mahdollisti hyökkäykset naapurialueille esimerkiksi ruuan ryöstämiseksi. Leviävä asutus synnytti riitoja myös rajoista, joille riitti rautaa, sillä se oli järvimalmin ansiosta halpaa. Lienee sovellettavissa Suomeenkin.

Jatko-osat Se där, en stad! , När Sverige var som störst ja När svenskarna flyttade till stan kertoivat historiallisesta ajasta enimmäkseen tuttuja asioita. Tykkäsin tavasta, jolla sopivin väliajoin valtakunnan vaiheiden vaikutukset tai niiden olemattomuus tavallisten ihmisten elämässä tuotiin esiin. 30-vuotinen sota ei ollut loiston aikaa vaan tavallisten ihmisten piti vesisateessakin mennä kirkkoon kuuntelemaan kruunun sotapropagandaa saarnastuolista.

Kansanuskosta ja 1800-luvusta

Ensinnäkin Project Gutenbergiin on ilmestynyt Christfrid Gananderin Mythologia Fennica. Ennestään siellä oli Elias Lönnrotin Suomen kansan muinaisia loitsurunoja.

Tuoreempaa tutkimusta kansanuskosta tai taioista:

• Ratia, Katri: Taikojen väkevät ainekset : tutkielma väestä ja sen ilmenemisestä esineissä ja materiaaleissa vanhassa pohjois-suomalaisessa taikaperinteessä
• Sandholm, Saana: Lemmenloitsut - kuka puhuu?
• Iisakkila, Miia: Äänen voima : Puhuttu, resitoitu ja laulettu esitystapa suomalais-karjalaisissa tulen loitsuissa
• Kohonen, Siria: Kanna kipusi, visko vihasi – Maaginen ajattelu esimodernissa suomalaisessa haavaparannuksessa
• Pekkola, Airi: Hammasta särkee: Tutkimus hammassäryn kansanomaisesta parantamisesta ja hammasmädän ehkäisystä Suomessa ja Virossa

Lisäksi ruotsalaisessa julkaisussa Ancient Death Ways: Proceedings of the workshop on archaeology and mortuary practices. Uppsala, 16–17 May 2013 on Milton Núñezin artikkeli Dread of the dead – Living in the Vicinity of Dead Relatives in Finland 1751–1850

Ja sitten kaikkea muuta 1800-luvusta:

• Munck, Pirjo: Valistajista ammattimiehiksi : Toimittajien ammattilaistumisen pitkä tie 1771-1921
• Hirn, Joonas: Talouskasvun pioneerit? Ulkomaalaiset teollisuusyrittäjät Suomessa 1809–1855
• Paasikivi, Sofia:”Waikioita Waiwoja Watasta” Kolera ja siitä käyty keskustelu 1800-luvun Turussa
• Snåre, Maria: Rukiista ranskalaisiin viineihin : eri sosiaaliryhmien kulutuskäyttäytyminen Raahen seudulla vuodesta 1825 vuoteen 1850 
• Laitila, Valtteri: Yhteisestä seurakunnasta yhteiskunnaksi : julkisen kulttuurin ja seurakuntaelämän murros Oulun Wiikko-Sanomia -lehden kuvastamana 1829-1879
• Hirvonen, Maiju: Sitä oikeaa etsimässä : avioituminen ajallisena, sosiaalisena ja alueellisena ilmiönä 1800-luvun Suonenjoella
• Aaltonen, Iisa: ”En för bägge och bägge för en” Helsingin venäläinen kauppiasyhteisö 1840–1860
• Kantanen, Anna: Henkirikos parisuhteessa Suomessa 1850-luvulla
• Tuusa, Soile: Kuopion hiippakunnassa vuosina 1851 - 1896 vihityt papit
• Ylimartimo, Teija: Uudisrakentamista ja ylläpitoa : Oulun lääninrakennustoimisto ja lääninarkkitehti L. I. Lindqvist 1855-1867 
• Salmela, Timo: Kuopion Hippakunnan Sanomia 1859 - 1860
• Miikka Voutilainen: Poverty, Inequality and the Finnish 1860s Famine" 
• Eliza Kraatari: Domestic Dexterity and Cultural Policy. The Idea of Cottage Industry and Historical Experience in Finland from the Great Famine to the Reconstruction Period
• Lilja Aikio: Opettajattareksi sopimaton? Diskurssianalyysi seminaarien naisoppilaiden poikkeavuuden tulkinnasta ja kontrollista Suomessa 1860–1960-luvuilla
• Nykänen, Nooa: Industrial Clusters in the Russian Empire, 1860-1913 
• Sirkku Piispanen ja Torsti Hyyryläinen: Kaupungin herrat ja salomaiden ymmärtämättömät asukkaat. Maaseutu ja kaupunki Mikkelin paikallis-lehtien keskusteluissa 1861–1910 Pdf 
• Björklund, Stina: Sigrid Juséliuksen jäljillä. Heijastuksia porvarillisesta lapsuudesta ja lapsuuden ihanteista 1800-luvun lopun Suomessa
• Hyötyläinen, Sofia :Kahvipöytäkeskusteluita rosvon ja runoilijan tapaan - Rosvolegendan synty 1800-luvun lopun Kangasniemellä 
• Laitinen, Reetta: Kirkko ja uskonto Karjalattaressa vuosina 1874 – 1893
• Aho, Anri: ”Kamala loppu surkealle elämälle” : Itsemurhat uutisartikkeleissa 1880-1899
• Marttila, Juuso: Työ teollistumisen ja arjen rajapintana : Strömforsin ja Ramnäsin rautaruukkiyhteisöt 1880-1950 
• Niemelä, Juho: Isänmaan kuvista rajattuun luontoon : julkinen kansallispuistokeskustelu Suomessa vuosina 1880-1910
• Aronen, Tanja-Annika: Kirkko ja hengellisen yhtenäiskulttuurin murros Merikarvialla 1880–1940
• Gaskin, Hanna: Amerikansuomalaisten kirkolliset olot Vartija-lehdessä vuosina 1888-1910
• Palamaa, Saana: ”Ihmisiä vilisi kihisevänä virtana”: Kaupunki ja kaupunkilaisuus Päivälehden ulkomaankirjeissä 1889–1894
• Helena Lonkila: Syvällä sydänmaassa – Yrjö Blomstedtin ja Victor Sucksdorffin Kainuu
• Nuutinen, Riina: Avioero viritetty : avioerot avio-ongelmien ratkaisuna Jämsässä vuosina 1890-1910
• Rajoo, Ainomaija: Ylirajaista rauhaa rakentamassa. Kansainvälisyys osana rauhanaatetta Concord-lehdessä vuosina 1898–1903
• Syrjälä, Heli: Tarinat ja elämä. Rättäkitti Tepon talossa 1800–1900-luvuilla [Ypäjä]

Kuva Uusi Kuvalehti 10/1895

Schönberg-sisarusten surulliset kohtalot

Lupauksen (vai uhkauksen) mukaisesti tarkastelussa jälleen Petter Sundin jälkeläiset. Tällä kertaa pojanpojantyttärensä Helena Sunnin lapset. Helenan aviomiehestä Lars Schönbergistä on ammatilliset perustiedot kellomuseon sivulla

Hänet kirjattiin oppiin vuonna 1783 ja julistettiin kisälliksi 1789. Hän sai mestari- ja porverioikeudet kaupungissa vuonna 1796 ja toimi Helsingissä kuolemaansa saakka, vuoteen 1828.

mutta perhetaustansa on selvittämättä. Haku digitoituihin sanomalehtiin kertoo, että perhe asui Hämeenkadun varrella viimeistään vuonna 1822. Rakennus oli kaksikerroksinen ainakin myöhemmän vuokrailmoituksen perusteella.

Pariskunnan esikoinen oli kuollut alle vuoden ikäisenä. Muut tuntemani lapset näkyvät lastenkirjassa 1805-1827. Gustaf Adolfin ura on esitetty Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa. Hänen jälkeensä syntyi Gustava Vilhelmina 13.6.1801. Perheen kuopus Fredrika Sofia kuoli 7.3.1833 keuhkosairauteen kuukautta ennen 24:ttä syntymäpäiväänsä.

Finlands Allmänna Tidning 10.4.1833

Perheen isä oli kuollut 11.11.1828 ja äiti kuoli 25.11.1837.

Tulkitsin rippikirjan 1856-1869 I sivun 300 niin, että perheestä jäljellä olevat sisarukset Gustaf Adolf ja Gustava Vilhelmina olivat perineet Pukin korttelista tontin 4. Kaivoin kaupunginarkiston digitoinneista kiinteistökortin ja huomasin erehtyneeni.

Samoihin aikoihin kun lapsuuden kodin rakennuksia huutokaupattiin (FAT 23.8.1839) sisarukset olivat ostaneet tontin yhdessä ja veli oli pari vuotta myöhemmin myynyt oman osansa Gustavalle ja tämä puolestaan koko tontin eteenpäin 1861.

Mutta minkä rippikirjan sivulle 280 Gustava Vilhelmiina on tämän jälkeen siirretty? Tähän en löytänyt vastausta, mutta sanomalehdet kertoivat kaksi surullista tarinaa. Ensinnäkin tonttia ei ollut myynyt Gustava, sillä hänet oli määrätty "heikkomielisenä" kesällä 1860 veljensä holhoukseen ja heti tämän jälkeen kotonaan pidetty irtaimiston huutokauppa (FAT 28. & 30.7.1860). Sanomalehtihakuni ei kertonut holhouksen purkamisesta eikä kuolemasta.

Siis ei Gustavan kuolemasta. Ilmarisesta 14.4.1871 sain otsikon Surullinen ja merkillinen tapaus alta lukea Gustaf Adolfin lesken itsemurhasta Imatran koskella. Pariskunnalla oli neljä lasta.

Aavetilejä ja mahdollisuuksia historian popularisointiin

VÄYRYNEN!! Sanoit että nämä "tviitit" ovat yksityisiä, "hieman kuten päiväkirja". Miten Hesari sitten tiesi tämän? pic.twitter.com/9ZIyk0XBZw

— Sanokaa Urkki vaan! (@KekkonenUKK) July 18, 2016

Kuten yltä näkyy eilisessä Hesarissa Taika Dahlbom nosti esiin FB:n ja Twitterin "aavetilejä", joilla "julkaistaan lainauksia henkilöiden teoksista ja kommentoidaan päivän uutisaiheita." Jutussa esitellään laajemmin viime vuoden projektia, jossa Pekka Halonen ja Akseli Gallén-Kallella juhlistivat pyöreitä vuosiaan FB-profiileilla, jotka eivät enää rahoituksen puuttuessa päivity.

Jutussa vilahtaa myös Ylen sota39-projekti, mutta mainitsematta jää tuoreempi Titanicilla ja kokonaan opettajien (kuten Aira Roivaisen) osallistuminen näihin sekä heidän itsenäiset hankkeensa. Ilmiötä aktiivisemmin (jo vuodesta 2012) seuranneena jäin kaipaamaan myös analyysiä, jota toivottavasti joku graduntekijä tai tutkija innostuu tekemään. Sekä tietenkin jäi mainitsematta omia lempparitilejäni .

Niinpä täydennykseksi ja tekstin kierrätykseksi kesäkuisen kesäyliopistokurssin opintopäiväkirjasta pätkä, joka syntyi some-ekspertin esiintymisestä syntyneestä harmituksesta.

Vierailevan kouluttajan otsikko oli Sosiaalinen media - mahdollisuuksia historian popularisointiin. Sen alla olisi voinut kertoa, että... 

… tarjoamalla sosiaalisessa mediassa popularisoivaa sisältöä voi symbioottisesti luoda asiantuntijaprofiilia sekä markkinoita kirjoilleen (ja esiintymisilleen). Esimerkkinä historian alalta kurssilla aiemmin mainittu Kaari Utrio, jonka FB-sivulla kannattaa kiinnittää huomiota päivitystiheyden lisäksi tyyliin, jolla Utrio kuuntelee yleisöään. Sen verran kun olen Utriota seurannut, hän kertoo yleensä tulossa olevasta kirjasta. Enni Mustonen (Kirsti Manninen) on FB-sivulla Syrjästäkatsojan tarinoita valinnut toisen tavan ja on alkanut vasta uuden kirjan ilmestyttyä julkaista siihen liittyviä arkistokuvia.

… voi olla haastavaa luoda yhtä aikaa tutkijan ja popularisoijan profiilia.

… sosiaalinen media voi olla myös yksinkertaisesti kanava julkaista popularisoivaa historiaa. Keskustelussa mainittiin viimevuotiset Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen FB-sivut, joissa elettiin 100 vuotta aiempaa aikaa. Ensiksi mainittu oli ehdolla Vuoden museojulkaisuksi, mutta ei voittanut. Vielä laajempaa näkyvyyttä ja innostusta herätti tänä keväänä Ylen #Titanicilla-projekti, jota varten Twitteriin luotiin lukuisia tilejä. Ennestään siellä on jo lukuisia historian hahmoja joko kertomassa oman aikansa huomiota (esim. @LinnaeusSkane) tai kommentoimassa nykyaikaakin poliittisesti (esim. @AndersChydenius) tai humoristisesti (esim. @MikaelAgricola). [Piirros Agricolan patsaasta yllä Ampiaisesta 19/1910]

Mutta esitys oli oikeasti geneerinen sosiaalisen median markkinointisetti, joka keskittyi liikaa kanaviin ja pääsi asiaan “strategioiden” muodossa liian myöhään. Ryhmän iltapäivälehtijulkisuuteen eksynyt keskustelu ei auttanut asiaa.

Huuhaata?

Helmikuussa esitin satunnaisena sitaattina Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen väitöskirjasta pätkän, jossa pidettiin tosiasiana assyyrialaisen ja suomalaisen sivistyksen yhteistä pohjaa. Kuittasin tämän "Historialliset totuudet eivät ole pysyviä." tarkoittaen, että enää moista ei esitettäisi.

Yllätykseni oli siis suuri kun sain käsiini viime lauantain (16.7.2016) Hesarin, jossa Suvi Ahola lauantaiesseessään esitteli Simo Parpolan sumerin kielen etymologista sanakirjaa. Parpola oli julkistustilaisuudessa todennut, että "Sumeri kuuluu uralilaisiin kieliin".

Ahola ei ollut niellyt tätä kustantajan vallankumouksellisena mainostamaa väitettä sellaisenaan vaan oli haastatellut kolmea kielentutkimuksen professoria, Johanna Laaksoa, Ulla-Maija Forsbergia ja Juha Jantusta. Kaikki suhtautuvat Parpolan väitteisiin erittäin skeptisesti ja Laakson mukaan esitetty kielisukulaisuus "vaikuttaa huuhaalta".

Parpola on assyrologi eikä haastateltujen tapaan vertailevaan kielitieteeseen erikoistunut tutkija, mikä herätti heissä epäilyjä ammattitaidosta. Vaikka tieteen rajoja vierastankin, olen sen verran nähnyt ja kuunnellut kielitieteilijöiden esityksiä, että tiedän metodinsa ja teoriansa kaikkea muuta kuin triviaaleiksi. Tontilleen meneviltä vaaditaan perehtyneisyyttä. "Foneetikoille, historioitsijoille ja psykologeille kielihistorian ja vertailevan kielitieteen metodit ovat vieraita."

Ahola esseessään kertoo myös sen, että esitetty kielisukulaisuus ei ole uusi idea. Johanna Laakson mukaan "niitä ovat aina kehitelleet muut kuin fennougristit".

Johanna Laakso ei usko, että kaikilla pseudokielitieteilijöillä olisi kansallista agendaa. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, että kansallismieliset usein pitävät heidän tuloksistaan: kun lähihistoria on kaoottinen tai surkea, on tarve löytää identiteetilleen vahvistusta uljaasta menneisyydestä.  

Kuvassa hautalöydöistä rekonstruoitu sumerilaisasu British Museumissa. JMiall, CC BY-SA 3.0

Esteettömyyskuulutuksia Ruotsin puolella 1800-luvulla

Renki Matts Sjöblom, joka oli syntynyt Rymättylässä 1796 ja vuodesta 1811 alkaen asunut Ruotsissa, tarvitsi ilmoituksen sanomalehteen Post- och inrikes tidningar 4.1.1821 vahvistaakseen esteettömyytensä aviolittoon.

Paimiossa syntyneen merimies Matts Mattssonin esteettömyyden kuulutus sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 21.4.1825.

Entinen renki Samuel Andersson, joka merimieheksi ryhdyttyään otti sukunimen Norberg aikoi avioliittoon Tukholmassa 1826. Oli saanut 1819 papintodistuksen Kemiöstä, jossa oli syntynyt. Ilmoitus sanomalehdestä Post- och inrikes tidningar 6.7.1826.

Keuruulla syntynyt merimies Matthias Lundström kuulutti esteettömyyttään sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 7.8.1827.

Omien sanojensa mukaan Mynämäellä vuonna 1786 syntynyt entinen merimies Adam Sundell siirtyi Ruotsin puolelle rengiksi 1812 ja oli avioliittoaikeissa 15 vuotta myöhemmin. Kuulutus sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 17.11.1827.

Nummella 1787 syntynyt Johan Henriksson Hagelberg suunnitteli avioliittoa Tukholmassa. Ilmoitus sanomalehdestä Post- och inrikes tidningar 17.9.1828.

Paraisilla 2.10.1786 syntyneen merimies Anders Lingrenin esteettömyyskuulutus sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 18.9.1828.

Kustavin kappelissa 1787 syntynyt entinen merimies Simon Eriksson aikoi avioitua myös Suomessa, tarkemmin sanottuna Taivassalossa, syntyneen Anna Michelsdotter Ekrothin kanssa Tukholmassa. Kuulutus sanomalehdessä  Post- och inrikes tidningar 8.4.1829.

Kemiössä 1802 syntynyt renki Jacob Jacobsson Sjöblom aikoi avioliittoon Östra Rydin seurakunnassa. ilmoitus sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 27.2.1836.

Maalahdessa 1810 syntynyt merimies Johan Söderlind oli oleskellut Ruotsin puolella vuodesta 1834. Esteettömyytensä kuulutus sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 8.8.1838.

Pietarsaarelainen merimies Matts Mattsson Westersund, joka oli syntynyt 8.12.1831 aikoi naimisiin Göteborgin suunnalla 1842. Kuulutus sanomalehdessä Post- och inrikes tidningar 25.2.1842.

Kustaa IV Aadolf Iisalmesta Ouluun

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.
Jouko Pennasen artikkelissaan lainaa Tuomas Kortelaisen Iisalmen seurakuntahistoriaa, jonka mukaan

Iisalmen pitäjänkokouksen pöytäkirjassa on 10.10.1802 ylistävä kuvaus hänen majesteettinsa armollisesta vierailusta Iisalmessa ja hänen lempeästä olemuksestaan. Maan lempeän isän sanottiin huojentaneen alamaistensa murheita siirtämällä uusien verojen määräämistä ja lupaamalla, että Iisalmen komppanian jalkaväen harjoittaminen tapahtuu Kuopiossa, jollei rykmentin harjoittaminen muuta vaadi. Kuopiossa oli silloin 700-800 asukasta.

Sanomalehdessä Posttidningar 2.8.1802 julkaistu kirje (leike alla) tarkentaa, että Iisalmelle tultiin 12.7. ja seuraavana päivänä oli jatkettu kohti Pulkkilan kappelia Oulun läänissä. Läänin rajalla odotti vastaanottokomitea, jossa edustus kaikista säädyistä.

Hieman myöhempi kuva Oulusta kirjasta Finland framstäldt i teckningar

Sanomalehteä elävämmän kuvan vierailusta Ouluun saa Sara Wacklinin kirjasta Satanen muistelmia Pohjanmaalta, jossa sille on omistettu kokonainen luku. Näyte alkupuolelta (suomennoksesta):

Korkeat vieraat tulivat eräänä pilvisenä iltana Ouluun. Maaherra Edelsvärd oli kuninkaallisia vastaan ottamassa. Koko kaupungin väestö oli liikkeellä. Virkamiehet, maistraati ja porvaristo odottivat usiampia tuntia vieraita Limingan tulli-portilla. 

Vihdoin tuli ratsastava käskyläinen ja sen perästä toinen virkasauvoinensa. Nämät ilmoittivat korkeain matkailijain jo pian tulevan. 

Nytpä aaltoili väkijoukko niinkuin meri huokealla tuulella. Siinä tungettiin, kurkistettiin ylös ilmaan, nyittiin, siunattiin, kirottiin ja litistiin. Väkevämmät imivät ilmaa keuhkohinsa että väkevästi jaksasivat huutaa hurraa, kuin tuli kuninkaalliset vaunut näkyviin. Asianomaiset olivat määränneet, että sitä hurraa piti kestämän Limingan-tullista kaupungin lävitse aina mylly-tulliin asti ja vielä vähän enemmänkin, siksi että kuninkaalliset seuroinensa tulisivat maaherrataloon Rännisaarelle. 

Maistraati ja porvaristo olivat puetetut Kustaavin-aikaisiin vaatteihin, soukat silkkikapat ja pienet miekat sivulla. Näitten johtajana oli pormestari, sittemmin lakmanni Lilljedal.
Mutta kaikista silmäänpistävin oli vara-pormestari ja raatimies Timbom väkevän kurkkunsa ja palavan virkaintonsa tähden. 

Kuin kyytihevoset riisuttiin ja maistraati porvariston kanssa kävivät paikallensa, oli pormestarimme ilosta ja kunniasta oikein hurja. Milloin veti hän siloista, milloin taas veti vaunuja eteenpäin huutaen täyttä kurkkua ja suu auki: "hurraa, hurraa!" Vaivattuna lihavuudeltansa hän sekä punotti että hikoili, kunnes vihdoin huokuen ja höyryten kaatui kuraan vaunujen alle. Tämän onnettomuuden ei antanut estää iloansa, jota kesti määrän päähän asti, vaikka suuhunsa saama kura esti parin minuutin ajan häntä huutamasta. Mutta pian soi äänensä taas yhtä kirkkaasti.