Marraskuussa

2.11.

• Miksi verotiedot julkisia? Proffa @uniturku: Kun meillä on laki. #Historia

5.11.

• Kirjallisuushaussa alan bibliografiaa on vaikea päihittää. Älyvapaa on, jos sen löytää vasta sattumalta. Minä, siis.
• FB-ryhmään laitettu "Finna.kuva vuodelta 1968". Attribuutiota mahdollista tehdä helpommaksi @KDKhanke ?

6.11.

• Ekaa kertaa tänään @taidehalli kokemassa "101 kaikkien puolesta"-teosta. Vaatii toisenkin käynnin. Eikä ongelma, sillä @museokortti
• YaleNews | A postal ‘piggybank’ from the 17th century sheds light on the culture of that time
• Star Trek and monocultures
• Yhdysvalloissa dinofossiilit ovat kauppatavaraa ja paleontologit menettävät tietoa

11.11.

• .@nordiskamuseet esittelee Ruotsin kansallisia vähemmistöjä esinevideoilla. Suomalaiset puukulholla

13.11.

• .@hannusalmi on aloittanut tubetuksen. Hieno avaus!
• En arvostanut Sandi Toksvigin kirjaa Girls are best, mutta hyvä loppusivu.

• Näytettinkö sarjaa Raumpatrouille koskaan Suomessa? Jännästi StarTrekin oloinen.

17.11.

• Vanha vitsi (Päivälehti 16.10.1901)

18.11.

• SVT lupasi, että Julkalendern 2015 näkyy Ruotsin ulkopuolella. Paree olisi! Traileri
• Bestseller Stockmann Yard sisälsi historiallisenkin paljastuksen. #Tallinna

@K_KM_K Kyse on Johanneksen spitaalin hautausmaasta. Sitä on laajalla alueella Liivalaialta Kivisilta-kadulle. Osa nyt auki lasin takana.

— tabularius (@tabularius) November 21, 2015

Kivikautiset lohenkalastajat

Ilana Aallon  viesti eilen Paikka kaikelle FB-ryhmässä alkoi "Tänään haastan teidät ryhtymään. Hoida pois päiväjärjestyksestä jokin roikkumaan jäänyt asia. " Olisin voinut toteuttaa tämän tiskaamalla vuoren astioita tai silittämällä toisen vuoren vaatteita. Mutta päätin näiden sijaan vihdoinkin katsoa uudelleen mieltä vaivaamaan jääneen edX-kurssin A Global History of Architecture luennon.

Jääkauden jälkeistä aikaa edustamaan luennoitsija Mark Jarzombek oli valinnut perinteen, joka liittyy valtamereen, kalastukseen ja metsään, ja rajasi tämän Tyynen valtameren pohjoiselle rannikolle Pohjois-Japanista Pohjois-Amerikkaan. Siis kauas Suomesta. Mutta Jarzombek totesi myös "This happens, actually, not only in this area, but in many places in the world."

Alueen kulttuureita yhdisti lohi, joka sai elintilaa jäästä syntyneistä joista. Lohi oli (luennoitsijan mielestä) helppoa pyydettävää, mutta rasvaisena kalana hankalasti kuivattavaa. Se oli myös punaista, kuten okra, joka oli ollut pyhää jo ensimmäisille ihmisille. Lohi ei ollut vain kala vaan myös esivanhempien henki. Vielä nykyäänkin alkuperäiskansojen kalastajat Luoteis-Amerikassa uhraavat ensimmäisen lohen kauden saaliista takaisin mereen.

Kalastuspaikkojen myötä porukka omaksui pysyviä asuinpaikkoja. Rakentamiseen oli käytössä puuta  ja kehitettiin hirsirakenteita, joiden kokoaminen vaati useita ihmisiä toisin kuin keppien varran tehdyt asumukset. Hirsien varassa olevan katon alle myös mahtui asumaan isompi ryhmä ihmisiä, jotka näkivät lähiympäristönsä omanaan. (Kuva Karl Bodmer, Wikimedia)

Ensimmäisissä rakennuksissa oli alkuna kaivanto. Mahdollisesti siksi, että asumuksen lattia saataisiin routarajan alapuolelle. Kaivettu maa voitiin käyttää valleihin, jotka estivät sadeveden tuloa rakennukseen.

Suomen kivikauden rekonstruoidut kylät tulevat mieleen. Jos oli outoa ajatella, että laavu-tiipii oli käytössä pohjoisella pallonpuoliskolla Lapissa, Siperiassa ja Amerikassa niin ei ole helpompaa ymmärtää, että saman tapaisia kalastuskulttuureita syntyi kauas toisistaan.

Ilon hetkiä maanantaina

Maanantaina oli niin hieno päivä, että sitä voi muistella nyt viikon loppupuolellakin ja mielellään myöhemminkin.

Annan salongissa Anna Kuismin kertoi epävirallisista kansanopettajista 1800-luvulla. Innoituksen hän oli saanut blogipostauksistani Tammikuun 14. päivän rahaston palkinnonsaajista! Ihanaa, että niistä oli hyötyä, ihanaa, että Anna kävi läpi varsinaisia hakemuspapereita, ihanaa, että Anna oli löytänyt muitakin lähteitä, ja ihanaa, että aihe saa hänen artikkelinsa myötä lisänäkyvyyttä. Toivottavasti myös lisätutkimusta.

Salonkilaisille rahasto oli tuntematon ja minulle vielä yllättävämmin heille oli uutta myös naisten toimiminen "epävirallisina" opettajina. No, on tietenkin silkkaa sattumaa, että olen innostunut Kokemäen paikallishistoriasta, jossa kaksi naisopettajaa on muistettu ohuessakin kouluhistoriikissa esitellä. Siltä pohjalta rahaston palkittujen naisvaltaisuus tuntui aivan luonnolliselta.

Kotimatkalla kävin kirjastossa noutamassa kassillisen varauksia, joiden joukossa oli kovasti odottamani Kustaa H. J. Vilkunan Juomareiden valtakunta 1500-1850. Suomalaisten känni ja kulttuuri. Lähdeviitteet vilisevät tuomiokirjamerkintöjä eli kyse ei ole mistään kirjallisuuskatsauksesta.

Mutta kirjallisuuttakin Vilkuna on toki käynyt läpi. Miten satuinkaan vilkaisemaan kirjallisuuslistasta juuri sellaista kulmaa, jossa oli MINUN KAKSI KIRJAANI! En ollut uskoa silmiäni ja piti vapisevilla käsillä ottaa epäskarppi kuva todisteeksi. Sekä tietenkin jakaa se Facebookissa saatteella

"JEESUS JA MARIA! KUSTAA H. J. VILKUNA (!!!!!) on listannut kirjojani lähdeluetteloonsa. Urani huippu on saavutettu, alamäki odottaa."

Siis, että arvostamani tutkija ja kirjoittaja on

a) viitsinyt tarttua johonkin kirjaani,
b) löytänyt siitä olennaista tietoa, jota ei ollut tarjolla laadukkammassa lähteessä JA
c) rohjennut käyttää kirjojani lähteenä VERTAISARVIOIDUSSA kirjassa.

Yksinkertaisesti vaikea uskoa.

Tarjotaan sitä viinaa kuolleillekin

Seuraava K. F. W.:n kirjoittama tarina julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 22.2.1879 viitteellä "Tosi tapaus entisen vuosisadan lopulta tai nykyisen alulta". Tapahtumapaikka eli Perttelin kirkko nykyasussaan yllä Nieran ottamassa valokuvassa (CC BY-SA 3.0).

Kerran oli Ingeren kartanossa, Perttelissä, renki kuollut, joko viinan vaikutuksista tahi muutoin, mutta kumminki juomuksissa. Ruumis vietiin kirkon tykö; mutta ei ehditty hautaamaan ennen pyhää, kun sattui olemaan heinän aika ja sentakia työnkiire miehillä. Lauvantai-illalla meni pehtuori ja eräs Matti-niminen renki Salon kauppalasta tuomaan maahanpaniais-aineita, ja maistelivat kai niitten kelvollisuutta, koska palatessaan olivat pikku "hutikassa". Perttelin kirkkoa lähetessään kerskaili Matti rohkeuttaan, että hän muka tohtii mennä tarjoomaan ehto-naukkua toveri vainaalleen. "Mene", sanoi pehtuori, "minä odotan läpikäytävän edessä siksi kun palaat". Matti otti tasku-kaiman mukaansa ja meni. Kirkkotarhaan päästyänsä huutaa rojautti Matti: tules nyt veikkonen ottamaan ehtoo tintti pään parannukseksi! Kyll' kyll', kuului vastaus läpikäytävästä, vartoo nyt vähäsen! Samassa rupesi kuulumaan kolina ja askelten pauke läpikäytävästä. Mutta tähänpä Matin rohkeus loppui. Hän lähti pötkimään piliviitaan, eikä enää ehtinyt katsomaan mistä aita matalin oli. Matti loikkasi veräjän yli, jotta jakun liepeet tarttuivat listeitten huippuihin, repesivät ja jäivät siihen. Niistä ei ukko enää huolinut; pääasia oli vaan, päästä vanhan toverinsa seurasta. Eipä ollut pehtuorillakaan aikaa odotella siksi että Matti olisi rattaille ehtinyt. Hän ajoi minkä hevonen ottaa voi ja Matti rukka laahasi polvillaan perässä, pitäen kiini perälaidasta. Matin kyyti ei ollut hupainen, mutta hupainen ei ollut hellittäminenkään. Kurike-sillalla, noin lähes venäjän virsta kirkosta tohdittiin sen verran seisattaa että hän rattaille pääsi. Santa oli housun polvet rikki laahannut ja veri sirkamoitsi polvista.

Kuolleen toverin, jota Matti ryypylle huusi ei kuitenkaan ollut vähintäkään syytä Matin konnelmuksiin; hän makasi rauhassa, kuten kuollut ainakin. Mutta kanttori-ukko teki heinää kirkkopihassa ja oli päivän helteestä ja että "heinä-matojen" tappamisesta uupuneena, mennyt läpikäytävään maata ja nukkunut yöhön myöhäiseen. Hän kun nyt kuuli ryyppyä tarjottavan, lähti paarien alta komppuroimaan ulos ja huusi: kyll' kyll'; vartoo nyt! Se Ingeren miehille kiirun antoi.

 P. S. Vielä luotettavampi Pertteliin ja hautoihin liittyvä teksti Waasan lehdestä 30.6.1888:

Hautoja kirkon alla. Perttelin kirkon vanhaa sisustusta purkaissa tuli, kertoo U. S., laattian alta esiin sadottain kirstuja ruumiinensa aivan matalasti santaan kätkettynä, muutamat ihan peittämättä. Kirstut olivat osittain aivan ehyitä, muutamat kuin äskettäin tehtyjä. Ruumiista oli myöskin joku vielä muodossaan. Selvää on että kirkon alustaa ennen on täytetty hautausmaana, mutta milloin, ei voida tarkemmin määrätä. Vanhempi vuosiluku, mikä kirstuista havaittiin oli 1698. Eräässä kirstussa luettiin: "Fru Probstinnan Christina Wallenius. Helsingfors 8 Aprill 1775, 56 Ar Gammalls", ja sisälsi naisruumiin ynnä sen vieressä miehen sekä kolmen lapsen ruumiit. Nämät olivat kaikki holvatussa muurihaudassa. Muutamissa kirstuissa oli useampia ruumiita. 

Papin urapolku 1800-luvulla

Käynnissä olevan (kyllä!) kirjaprojektin osana olen yrittänyt saada kokoon ymmärrystä pappien uran kulusta 1800-luvulla. Mitään kokonaisesitystä ei ole löytynyt valmiina ja epäilen, että allaolevassa on aukkoja ja siinä voi olla väärinkäsityksiä. Lähteinä kirjallisuus (lista alla) ja havainnot sanomalehdistä. Jos tiedät paremmin, kommentoi!

Ensinnäkin pelkällä yliopiston (Luotsi- ja majakkalaitos - Luotsi- ja majakkalaitoksen arkisto - Maisemat ja rakennukset - Yliopisto; yliopiston päärakennus -1--1 (Uai:1413)) käymisellä kukaan ei ollut pätevä papiksi. Tarvittiin pappistutkinto, jonka suorituspäivämäärä tyypillisesti löytyy Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista. Voi myös löytyä sanomalehdistä, joissa tutkinnosta kertoo myös matkustaminen Turkuun (jos kyse siitä hiippakunnasta) ja saarnavuorot tuomiokirkossa.  (Kuva Velikulta no 15/1902)

Tutkinnon käytännöstä Porvoossa 1804 on tekstiä täällä blogissakin. Vuonna 1806 annettujen tutkintovaatimusten mukaan yliopisto-opintoja piti olla takana 3 vuotta, joka tekemäni tilastollisen analyysin mukaan onkin tyypillisin aikaväli ylioppilas- ja pappistutkinnon välillä.

Analyysissäni oletin pappistutkinnon työllistymiseksi, mutta tarkemmin työllistymiseen on sidottu papiksi vihkiminen, johon vaadittiin sekä tutkinto että työpaikka. Kun vuonna 1830 Turun hiippakunnassa oli virattomia pappeja, ei uusia vihitty.

Johan Björklundin analyysin mukaan 1800-luvun alkupuoliskolla Turun hiippakunnassa oli töitä noin sadalle papille vakinaisten seurakuntavirkojen ohella. Kun kappalaisten vaalisijojen täyttämisessä oletettavasti (tästä en löytänyt kirjallisuutta) huomioitiin virkavuodet eli työkokemus, oli juuri valmistuneelle papille tavallista päästä apulaiseksi tai sijaiseksi. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka pitkään pätkätyöllisyyttä tyypillisesti jatkui, mutta tästä en löytänyt mitään tietoa. Oikealla häkkeröinnillä ylioppilasmatrikkeli voisi tämänkin paljastaa.

En myöskään löytänyt tietoa siitä, miten nämä apu- ja tilapäistoimet täytettiin. Saiko seurakunta tai pappi vaikuttaa henkilövalintaan vai oliko kyseessä tuomiokapitulin määräys? Miten siellä pidettiin kirjaa työttömistä tai sellaiseksi pian päätyvistä? Pitikö työttömäksi työnhakijaksi erikseen ilmoittautua kuten nykyään?

Apulaisten toimet olivat huonosti palkattuja ja sijaisuudet määräaikaisia eli eivät kovin houkuttelevia. Kappalaisen palkkakin oli huono, mutta paikka pysyvä. Näiden hakemisesta en löytänyt siis mitään tietoa, mutta käsittääkseni pidettiin vaali ja prosessi lienee muistuttanut kirkkoherran valintaa. Kirkkoherran virkaan vaadittiin 30 vuoden ikä eli niitä eivät vastavalmistuneet voineet hakea.

Kirkkoherran paikkoja ainakin haettiin ja 1800-luvun sanomalehdissä usein (aina?) listattiin kaikki hakijat. Jos joukossa oli sellaisia, jotka eivät olleet suorittaneet pastoraalitutkintoa, tuomiokapituli antoi hakijalle määräajan, jossa tutkinto piti suorittaa. Tämä ennen vuotta 1870 kirkkoherran virkaan vaadittu tutkinto ei ollut läpihuutojuttu. Jaakko Gummerus on kirjoittanut perhekirjeiden perusteella siitä elävän kuvauksen.

Pastoraalitutkinnon arvosana otettiin työkokemuksen ohella huomioon, kun tuomiokapitulissa hakijoista poimittiin ja järjestettiin kolme vaalisijoille. Näiden nimet ilmoitettiin tietenkin myös sanomalehdissä. Ehdollepanon valitusajan kuluttua seurakunnassa annettiin kuulutuskirje, jossa oli tiedot ehdokkaista ja heidän vaalisaarnapäivänsä. Jos kyseessä oli n.s. regaaliseurakunta, seurakuntalaisilla oli mahdollisuus anoa neljättä ehdokasta. Mutta anomuksiin ei läheskään aina suostuttu.

Ehdokkaiden epämieluisuus saattoi näkyä annettujen äänien vähäisyytenä ja jossain sanomalehdessä tämä arvelu sanottiin melko suoraan. Ja joka tapauksessa ehdokkaiden saamat äänimäärät ilmoitettiin lukijoille.

Kauko Eränummen analysoimissa nimityksissä useimmiten yksi ehdokkaista von saanut huomattavan äänten enemmistön. Vaalimenestykseen vaikutti yhdeydet seurakuntaan. Syntyminen siellä, aiempi oma tai sukulaisen työskentely seurakunnassa tai sen naapurissa. Kun useammalla kuin yhdellä ehdokkaalla oli siteitä seurakuntaan, oli äänien jakautuminen tasaisempaa.

Ajan tiedonvälitys- ja matkustusnopeuksilla yhden kirkkoherran viran täyttö ei sujunut hetkessä. Todennäköisesti tuomiokapitulin oman työn yksinkertaisemiseksi oli määrätty, että uutta hakemusta ei saanut jättää sellainen, jolla oli joku hakemusprosessi vielä kesken. Aika ikävät tunnelmat, jos samassa postissa tulee tieto pääsemisestä vaalisijalle, jolla ei ole voittomahdollisuuksia, ja uutinen lapsuuden seurakunnan kirkkoherran paikan avautumisesta.

Miten muuten avonaisista paikoista tiedotettiin? Pääteltiin sanomalehtien kuolinilmoituksista ja nimityksistä? Kaveri kertoi? (Kuva Ampiainen 19/1910)

Lähteet:

• Joh. Björklund: Suomen papisto 1800-luvulla. Erityisesti silmälläpitäen pappistarvetta ja sen tyydyttämismahdollisuuksia. SKHST 42. 1939
• Kauko Eränummi: Keisarinpitäjien kirkkoherran virkojen täyttäminen vuosina 1810-1826. Kirkkohistorian laudaturkirjoitus, Helsingin yliopisto. 1968
• Jaakko Gummerus: Pohjalaisia pappeja pastoraalitutkinnossa 1830-luvulla. Jouko II siv. 31-56

Tulipalo Viaporissa 1813

John Thomas James saapui Helsinkiin maaliskuussa 1813 ja kirjoitti sitten kirjassaan Journal of a tour in Germany, Sweden, Russia, Poland in 1813-14 (Vol 1) näin 

We had scarcely finished our meal and settled ourselves in our apartments at the hotel, when the church bell tolled, and the muffled drum was beat with a tome that sounded mournfully amidst the stillness of a winter evening; it was for the purpose of announcing to the public the appearance of one of the greatest subjects of dread in these countries - a conflagration.

Our curiosity led us out of doors, where a strong bright flame issuing from a distant island, which we were told was Sveaborg, pointed out the source of alarm, and seemed to direct the steps of the crowd that was rapidly assembling from all quarters.

On arriving at this place, we found that a large house had taken fire from a wooden windmill, which (as is the custom) was affixed to its roof. The building was in short time consumed to ashes: little other mischief, however, ensued; although it would be impossible to compliment very highly the skill of those engaged in extinguishing the fire.

Though they were militia-men, and of course inured to some notions of the advantages of regularity and order, it was with great difficulty that we were able to induce them to form a line for the sake of passing the buckets in succession; they seemed highly delighted, however, when this was done, and grinned upon us, for gestures on our sides had supplied the palce of words, in token of their gratitude.

A sight of this nature is never devoid of certain features of grandeur and sublimity, and the peculiar circumstances of the place rendered it here wonderfully striking: the glare of its pale light reflected over the snow for many a dreary mile, added to the general confusion and hurry of the moment, presented a scene that amply repaid us for our trip of five versts, even during this weather, over the frozen sea, and was a sigt which no lapse of time will ever efface from my recollection. 

Siis Helsingistä käveltiin (tai ajettiin reellä?) jäätä pitkin Viaporiin auttamaan tulipalon sammutuksessa? Ja sotilaat olivat niin avuttomia, etteivät osanneet tehdä ämpäriketjua?

L. Sparren piirros Viaporista kirjasssa Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808-1809
(Via British Library & Flickr Commons)

Turun ja Tursiannotkon löytöjä

Aamulla mainitsemani arkeologiasession oli markkinoitu kaupunkiarkeologiseksi, mikä oli pikkasen harhaanjohtavaa, sillä ainoastaan yksi esityksistä sopi otsikon alle. Se oli ensimmäinen, jossa Ilari Aalto kertoi Aboa Vetuksessa esiin kaivetun ison kellarin tuloksista.

Minullahan oli ilo käydä paikan päällä joku vuosi sitten Ilarin opastuksella (luulin maininneeni tästä blogissa, mutta ei löydy). Sen jälkeen on kaivettu maata lattiatasoon ja löydetty tulisija, astian kappaleita ja ruuan jäänteitä. Kun kellariin vei portaat kadultakin, helposti voi visioida 1400-luvun krouvin, jossa tilauksen pystyi tekemään alasaksaksi.

Tilaa käytettiin kaksi sataa vuotta, mutta varmuudella ei koskaan tulla tietämään miten. Eikä ole varmaa, että seinät kellarin yläpuolella olivat kiveä tai edes tiiltä, minkä Ilari tunnusti yleisökeskustelussa. Museon uudessa pienoismallissa ne ovat kuitenkin siististi rapatut.

Sami Ranisen esitystä Tursiannotkosta ei voine kutsua kaupunkiarkeologiaksi?

Olin nähnyt samat kuvat viime vuonna, mutta kertaus oli paikallaan. Radiohiilellä vuosiin 790-970 ajoitetussa rakennuksessa on varhaisin Suomesta tunnettu kiuasuuni. Miksei tästä ole pidetty yhtä lailla meteliä kuin Ravattulan kirkosta? Muutti asuintilan rakenteen ja valaistuksen ja vaati uuden ruuanlaittotavan. Ja mahdollisti upouuden tavan saunoa!

Herää kysymyksiä. Miten saamelaiset saunoivat vai saunoivatko? Minkälaisia ajoituksia on kiuasuuneista Virosta ja Ruotsista?

Toinen talonpohja on 1100-luvulta ja sen lautalattian alle on todennäköisesti taikatarkoituksissa kätketty eläimen luita. Mikä ei tarkoita, etteivätkö ensiasukkaat olisi voineet olla kristittyjä. Vastaavia kätköjähän löytyi myös Helsingin pitäjän keskiaikaisesta pappilasta.

Tursiannotkon savinen maa pysyy niin kosteana, että löydöissä on puuta ja luuta, jotka eivät tavallisesti Suomessa säily. Menneisyys saa aivan uusia koristeita.

#Pirkkala´n #Tursiannotko tarjosi taas löytöjä. Lusikka 1000 vuoden takaa. #rautakausi. #maakuntamuseo. Lue lehdestä. pic.twitter.com/H79WLqnSkW

— Pirkkalainen-lehti (@Pirkkalalehti) September 30, 2015

Sarsan retkiraportti Virosta liikkui samoissa maisemissa kuin viiden vuoden takainen retkeni. Tuolloin ohitimme valtatien varteen rekonstruoidut paasihaudat, joista sain nyt (vihdoin) paremman ymmärryksen. Kyse ei todellakaan ollut multamaan puutteesta. Kolmessa päivässä retkeläiset olivat tietenkin nähneet paljon ja jos saan joskus mahdollisuuden lähteä hyvällä opastuksella ja kartanoita vältellen, niin lähtisin mielelläni.

Rupriikki 2.0 ja kaksi taidenäyttelyä

Lauantaina suuntasin Tampereelle kuuntelemaan esityksiä arkeologiasta (mistä erillinen teksti myöhemmin) ja tarkistamaan Rupriikin uuden ulkoasun Vapriikin osana. Vanhassa kävin kerran ja sisällöstä jäi päällimmäiseksi muisto kaulinlaudasta, jonka kaiverrukset eivät olleet hölynpölyä, ja hienosta oltermanninsauvasta. Kumpikaan ei kuulunut nykyiseen näyttelyyn.

Koska en katsonut lipunmyyjän antamaa karttaa, osuin Rupriikin alueelle Vapriikissa vahingossa. Onnekkaasti Mediakaupunki-osioon niin, että pääsin katsomaan sen kronologisessa järjestyksessä, josta niin kovasti pidän. Minkä vuoksi en ymmärtänyt pelistudion vitriinin upottamista janalle aivan epäloogiseen kohtaan.

Vitriineissä kerrottiin sanomalehdestä, radiosta, televisiosta. Kaikki kosketusnäytöt toimivat, mikä teki tutustumisesta informatiivista. Ja kun ei ollut ruuhkaa, klikkailin esiin kuvia ja musiikkia. Tekstin määrä oli järjellisen vähäistä, mikä hyvä.

Mediakaupunki oli tietenkiin Tampere, sillä tämähän ei ole valtakunnallinen joukkoviestinnän museo? Vähän kaikkea oli Suomen ensimmäisenä, mutta muusta Suomesta ei selvinnyt mitään. Eli osio nimetty asianmukaisesti.

Sen loputtua edessä oli osio Kaikki pelaa? Sen oikeassa reunassa on aikajana peleistä 1800-luvun alusta nykypäivään. Mutta jos haluaa katsoa sen aikajärjestyksessä pitää kävellä ensin toiseen päähän.

Ja jumittua matkalla pöntölle pelaamaan absoluuttisen kökköä Tetris-tyyppistä peliä kerta toisensa jälkeen... Jos Pelimuseossa tulee olemaan tällaista... Niin, mitä tälle osalle Rupriikkia tapahtuu, kun Pelimuseo avataan?

Aikajanalla oli 1930-luvulta sähköllä toimiva tietokilpailupeli! Väitettiin, että "Kiinnostus roolipelejä kohtaan oli 1980-luvun alussa valtavaa". Ehkä Tampereella, mutta Kokemäellä sellaisesta kuulin ekaa kertaa 1980-luvun puolivälissä Ruotsista paluumuuttaneelta pojalta.

Sitten varsinaimpaan (?) näyttelyyn Verkkovoimaa!, jota ainakin osin kierrettiin vastapäivään. Loppupäässä hukkasin logiikan ja aloin epäillä askeliani.

Mutta sitä ennen olin yrittänyt viestittää Edelcrantzille optisella lennättimellä, mutta viestini ei mennyt hänelle perille ollenkaan. Laitteesta puuttui verkkovoima? Sähkötyspisteestä puuttui näyttö ja taitoni eivät ihan riittäneet sokkona taputteluun. Myöhemmin vastaan tuli toinen piste, josta näin, että kaksi kirjainta oli ihan oikein!

Paikallisia (ainakaan museokortin haltijoita) tuskin haittaa, jos laitteet eivät ole aina käyttökunnossa. Mutta kun tulee pidemmän matkan päästä... niin pitää muistaa, että tämä museo on tehty tamperelaisille eikä meille muille.

Sähkölennättimen kohdalla kävijä sai tietää milloin se alkoi toimia Tampereella, mutta ei mitään ympäröivästä maailmasta. Tiedoksi: lennättimen pointti on, etä viesti lähtee muualle, jossa pitää olla kyky vastaanottaa se. Olisi voitu esittää lennättimen käyttölaajuus, kun se otettiin Tampereella käyttöön eli minne kaikkialle voitiin nyt viestiä?

Lankapuhelinta olisi saanut kokeilla, mutta kun siinä ei ollut yhtä yksityiskohtaisia ohjeita kuin Riihimäen kaupunginmuseossa, niin en uskaltanut yrittää.

Lopussa hypättiin kännyköihin ja tietokoneverkkoihin tavalla, jossa en pysynyt mukana. Hieman huvittuneena kuuntelin itseäni vanhempaa ryhmää vitriinin ääressä. "Tällainen oli Erkillä" "Ei tässä ole sitä, niin eihän tässä ole kaikkia". Juu ei.

Kertauksena ja tiivistyksenä: Rupriikkia ei ole tarkoitettu helsinkiläiselle, joka on ennenkin nähnyt Telex-laitteiston.

Otsikossa luvatut taidenäyttelyt katsastin arkeologian kuuntelun jälkeen. Werstaassa on esillä Lenin-museon kokoelmien taidetta ja julisteita. Kaikki mielenkiintoista, mutta edes kansion kanssa kulkemalla työt eivät saaneet tarpeeksi kontekstia. Erityisesti Neuvostoliiton viimeisten vuosien ja sen lopun jälkeiset teokset mietittyttivät. Oliko kaikki tehty "tosissaan"?

Tampereen Taidemuseoon talsittuani kello oli viisi ja olin hieman väsynyt, mutta näyttelyssä Elämänvirrassa - Alvar ja Ragni Cawén oli maalauksia, joista jaksoin innostua. Erityisesti pidin Alvar Cawénin äidistään tekemistä muotokuvista.

Lukemisia kansalle - osat 43-56

Taas Lukemisia kansalle

43. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Zarpathin leski. 1855
44. Kristillisiä lauluja. Weisattawia Kirkko-Wirsien nuoteilla. Toinen painos. 1860.
45. [Ahlgrén, Johan Ephraim]: Waimon siemen. Toinen painos. 1860
46. Kaffe ja tupakki. 1855

Kahvin historia oli tässä mukavasti kerrottu, mutta digitointi on jättänyt niin paljon sanoja katveeseen, etten saanut lainausta irti.

Martin LaBar. CC BY-NC 2.0

47. Toimellinen ja taitawa apilan wiljeliä. Toinen painos 1861
48. Toimellinen ja taitawa ojittaja. Toinen painos. 1855

Ensiksi mainittu hyödyntää kerronnallista otetta kuten lampaanhoidollinen julkaisu aiemmin. Lisäksi se on ottanut päähenkilön toisesta aiemmin julkaistusta tarinasta Mikkolan torppa. Kerronnan lisäksi tietoa apilan viljelyksestä välitetään dialogilla. Ojittamisesta kirjoittanut taas on valinnut hyvin kuivan ja oppikirjamaisen tyylin sekä rakenteen.

49. Kristillisiä lauluja. Weisattawia sekä Wirsi-kirjan että omilla nuoteilla. 1855.
50. Kuun pinta. 1855

Kyllä, kuun pinnasta oli tuolloin tietoa jaettavaksi kahdeksan sivun verran.

51. Kuinka nuoresta waimosta tuli kelpo ihminen. 5 painos. 1864

Tuttu tarina, sillä kirjoitin sen puhtaaksi sanomalehdistä. Tuolloin olin löytänyt myös tiedon, että kirjoittaja saattoi olla Gustaf Erik Eurén.

52. [J. L. Runeberg]: Joulun ilta luutsin majassa. Kertomus. [1856]
53. Raision kirkon rakentaminen. (Satu.)  1856
54. Kolme muinaisajan satua. Suomentamia. 1856
55. Neljä uutta hengellistä wirttä. Kolmas painos. 1871
56. Orrdén, Carolina: Rauha-laulu. 1856

Kuka oli Carolina Orrdén, "murhettivainen ja väsytetty vaimohenki"? Sanomalehtihaku ei auta. Hiskissä sukunimi esiintyy Suomusjärvellä, jossa elää ja lisääntyy pitäjän nahkuri Tobias Orrdén 1830-, 40- ja 50-luvuilla. Salanimi?