Paluu Paimelaan eli tilahistoriahuitaisu

Valmistellessani esitystä toukokuulle kaivoin esiin vanhan blogitekstini Torwiggestä ja sisuunnuin: Hollolan Paimelasta on oltava jossain (kirjastoon lähtemättä) lisätietoa. 

Kansalliskirjaston digitoinnit jäivät ehkä pari vuotta testaamatta. Nyt niistä löytyi Etelä-Suomen sanomien (23.4.1931) artikkeli Paimelanlahden rannoilta. Se kuvastaa verkkosivujen vähäistä kiinnostusta Paimelan "kartanoon" lyhyellä kappaleellaan

Seudun vanhaa kulttuuria ja viljelystä osoittaa myös Paimelan säterirustitila Paimelanjärven rannalla. Kuuluttuaan aikoinaan Torvigge, Vilchman ja v. Heideman suvuille oli se viime vuosisadalla Lönnqvist ja Bonden sukujen (v:sta 1857) hallussa. Vanha päärakennus uusittiin v. 1920.

Vuoden 1932 tilannetta edustava Suomen maatilat tuntee Paimelasta Kartanon, joka on ollut emännän (o.s. Bonden) suvulla n. 70 v., sekä Uusi-Kartanon, jonka omistaja vuodesta 1928 oli V. Bonden, jonka suvun hallussa tila on ollut 70 v.  Jälkimmäisen kuvauksessa luetellaan samat kolme sukunimeä kuin sanomalehtijutussa.

Koska Paimela oli käräjäpaikka ja kylä, jossa oli muitakin tiloja, Kansallisarkiston Tuomiokirjahaku tuotti osumia enemmän kuin tarpeeksi. Käymättä niitä kovin huolellisesti läpi löysin Hollolan tuomiokunnan renovoi... Varsinaisten asioiden pöytäki... 1825 (KO a:73) sivulta 209 jutun, jossa selitetään leskirouva Erika Gustafva Nordanwehrin (o.s. Wikman) myyneen säterirusthollin vänrikki Georg Reinhold von Heidemanille.

Googlaillen löytyy Genistä ja Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista varatuomari Erik Volter Nordanwehr, joka kuoli Paimelassa 1821, ja, jolla oli vaimo Erika Gustava Wilchman (1787-1865). Erikan isä Eric Wilchman oli Hollolan rippikirjassa Paimelassa samalla aukeamalla kuin tutkimani Torwiggen leski. Heidän välillään omistus lienee siirtynyt kaupalla. 

Jäätyään toista kertaa leskeksi Erika Gustava oli vielä suhteellisen nuori nainen ja meni kolmannen kerran naimisiin Georg Johan Reinhold von Heidemanin (1797-1843) kanssa. Joko vahingossa tai jollain tarkoituksella tämä mies vaimoineen ja tyttärineen (Amanda Olivia Fredrika s. 23.3.1827) puuttuu Adelsvapenin sukutaulusta. Ei ole siis yksinkertaisesti tarkistettavissa oliko hän vänrikki edellä mainitun tilakaupan aikaan. Todennäköisesti. Paimelassa hän joka tapauksessa kuoli.

Borgå tidning 25.10.1843

Etelä-Suomen sanomien tiedon Lönnqwististä vahvistaa yksi lehti-ilmoitus. Kurkistus Tuomiokirjahakuun laajentaa omistajan nimen muotoon "Ägodelningsrätts Secreteraren Herr August Vilhelm Lönnqvist".

FAT 13.9.1856

Nimellä Bonden tilan omistuksen siirtoa vuoden 1857 paikkeilla Tuomiokirjahaulla tuskin olisi löytynyt, mutta Lönnqwist toi esiin Iitin tuomiokunnan renovoidut... Varsinaisten asioiden pöytäki... 1857 (KO a:27) s. 1163, josta käy ilmi, että kaupat olivat tehneet Adam Karlsson ja Elias (oik. Esaias) Adamsson Marjaniemi eli sittemmin Kartano. Miehet eivät siis edes tässä vaiheessa käyttäneet myöhempää sukunimeä, jolla etunimen kera löytyy kuitenkin muita oikeuspöytäkirjoja, joten Tuomiokirjahaku selvästikin sekä helpottaa suku- tai tilatutkimusta että tuottaa entistä enemmän luettavaa ja mietittävää. (Yksinkertainen tapa kopsata täydellinen lähdeviite olisi kiva lisä sivustolle.)

Kansalliskirjaston digitoinneista haku nimellä tuotti täysosuman lehdestä Lahti 28.1.1922

... Esaias Bondén (vanhempi). Hän oli syntynyt viime vuosisadan alussa Heinolan Marjoniemessä ja sieltä tullut tuohikontti selässä ja sitten huutokaupassa ostanut Hollolan Paimelan Kartanon suuren säteritilan. Hänellä tietysti oli suuri viinapannukin. Mutta kun hän oli lukenut tuon "Paloviinan kauhistus" -nimisen kirjan, niin toi hän sen suuren vaskisen viinapannunsa, työväkensä päivällisellä ollessa, keskelle asuintupansa lattiaa ja piti sille näin kuuluvan puheen:

"Sinä suuri lurjus olet niin monta pahennusta, kirousta ja kurjuutta matkaansaattanut, että se rangaistus, minkä minä nyt sinulle voin antaa, on kyllä liian lievä, mutta minä kuitenkin teen voitavani." Sitten hän otti kirveen ja hakkasi viinapannunsa mäsäksi, minkä sitten myttyyn hakattuna vei Heinolaan ja möi kuparisepälle.

Esaias Bondén (vanhemmasta) on toinenkin hauska tarina. Hän oli erään kerran joutunut sanakiistaan kenraali Ehrnrothin kanssa ja kenraali uhkasi antaa hänelle korvapuustin. Silloin Bondén tyynesti lausui: "No, paneeko herra kenraali kätensä niin alas, että lyö talonpoikaa?" Kenraali leppyi ja lausui: "Sinä olet viisas mies, minä annan sinulle ryypyn!" Bondén vastasi: "Kiitos tarjouksestanne, herra kenraali, mutta minulla ei ole tapana ottaa ryyppyjä." Silloin sanoi kenraali: "Se on kumma! Sinä olet todellakin viisas mies, kun et huoli ottaa ryyppyä, vaikka minä tarjoan."

Vastaavassa raittiusasian historiaa esittelevässä tekstissä Bondén esiteltiin myös Kylväjässä 24-25/1912. Lahteen kirjoittanut on virheellisesti yhdistänyt Bondéniin Lönnrotin läpikulun Paimelassa 1830-luvulla ja lehdessä Sanomia Turussa 8.11.1853 julkaistun tarinan Paimelan ukko.

Vielä yksi tanssiva karhu

Kun alkaa etsimään, niin aina vaan löytyy. (Aiemmat osat: Kesyjä karhuja, Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa, Pappilan karhu ja Täydennysosia karhuista Keuruulla) Tyko Hagmanin kirjassa Ihminen ja eläin. Tositarinoita elämäni tien varrelta kasvavalle nuorisolle (1905) ensimmäinen tarina on Karhu-Pekka ja Pietari toinen. Siinä Hagman todennäköisesti kuvaa kohtausta lapsuudestaan eli 1850-luvun Kälviältä:

...pyydän lukijani seisahtumaan muutaman pohjalaisen talonpoikais-talon pihaan.

On talvi taaskin, vaikka sattumalta sinä päivänä niin leuto, että räystäistä tippuu. Pihalla seisoo koko joukko ihmisiä, vanhoja, nuoria ja erittäinkin paljo lapsia. Ne muodostavat sakean ympyrän kehän, jonka läpi ei ole aivan helppo päästä. Niin paljo heitä on, lähes koko kylä.

Kehästä kuuluu katkeamatonta naurun hohotusta, hahatusta ja hihitystä, josta voit päättää että sen sisässä mahtaa jotain erinomattain hauskaa tapahtua. Kehän keskipisteestä kuuluu milloin soreaa soittoa jostakin oudosta koneesta, milloin kummallisella kielellä lausuttuja komentosanoja, ikäänkuin nahkapoikia eli sotamiehenoppilaita harjoitettaisiin. Lähestyen loitompata pyrimme me heti, sinä, lukijani, ja minä tuon kehän läpi, nähdäksemme mitä sen sisällä tehdään. Koemme siinä luikertaa ihmisten välistä, mutta meitä tuupitaan ja ahdistellaan aika lailla, niin ett’ olemme vallan litistyä. Ollaan kuitenkin vain kahdeksan-vuotiaita kakaroita ja notkeita ja sitkeitä kuin kissat, niin että, miten onkaan, viimein päästään tuon sakean seinän läpi ja seistään sen sisäpuolella muiden meidän ikäistemme ihmisolentojen joukossa. Sillä sisimmäinen kehä on pelkkää pientä väkeä. Kaikkein pienimmät piimäsuut istuvat vähän taampana seisovien äitiensä käsivarsilla pitäen heitä kaulasta kiinni.

Mutta tuskin olemme päässeet päämaaliimme, se on: kehästä sisään, ja katsahtaneet sen keskikohtaan, kun silmämme lentää selälleen ja meitä jo heti rupee hieman kaduttamaan että laisinkaan tähän ponnistimme. Sillä kehän keskellä seisoo tai istuu kummallinen, kamala, pelottava otus pitkät, mustanruskeat karvat nahassaan ja tuikea kivääri toisessa kädessä. Vai eikö sinua, hyvä lukijani, sentään vähän pelolta, kun ensi kertaa elämässäsi äkki-arvaamatta näet edessäsi moisen kummituksen?

[... karhu] ei näkynyt olevan siitä millänsäkään; seisoi siinä vain, tai liekö istunut, hiljaa kuin huhmaro, toinen käsi rintaansa vasten ja toisessa tuo tuima kivääri, jonka perää se painoi maata vastaan. Sen lähellä seisoi lyhyeeseen, päällyksettömään lammasnahkaturkkiin ja villaiseen patalakkiin puettu parrakas mies, joka näkyi pitelevän karvaista kuningasta rautaketjuista aivan kuin koiraa. [...]

Mutta samassa nykäisi patalakkinen mies hieman rautaketjuista ja lausui vitkalleen kovalla, komentavalla äänellä: Na -. - - plee tsho!

Olisitte nähneet mitä tästä tuli. Metsän kuningas keikahutti kiväärin olalleen, kohotti turpamaisen nenänsä kohden korkeutta, mulkoili silmillään vihaisesti ympärilleen ja murisi julmalla äänellä: Mrr!

Jo sykähteli taas sydän parka rinnassani ja käännyinpä kauheaan kuninkaaseen selin, tunkeakseni ihmiskehän läpi pois tästä varmaankin vaarallisesta paikasta. Mutta kun siinä samassa nytkin kuulin yleistä, hauskaa naurua ympärilläni, pyörähdin ympäri jälleen ja jäin paikalleni tuijottamaan tuikeaa otusta.

Patalakkinen mies seisoi siinä naurusuin ja väänteli muuatta venyvää soittokonetta, jommoista en myöskään ollut nähnyt. Siitä tuli räikeää, mielestäni hiukkasen käheää musiikkia, jonka mukaan metsän karvainen kuningas niin totta kuin tuli palaa! oli pistänyt polskaksi. Niinpä niinkin. Kivääri olalla, kuonon kaltainen nenä ylöspäin ja toinen käsi juhlallisesti rinnoillaan pyörähteli se siinä paikallaan seisten ympärinsä monta kertaa, ensiksi oikealle ja sitten, kun patalakkimies nykäisi sitä ketjuista, vasemmalle yhtä monta kertaa. Ja jatkoi se siinä tanssiaan hyvän aikaa, mutta kaikki kävi jotenkin kömpelösti, niin että lukuisa katsojajoukko nauraa hohotti sydämensä pohjasta. Liekö sitten tämä nauru kuningasta suututtanut, vai mikä lienee ollut, mutta tuon tuostakin avasi se avaran suunsa ja murahti vihaisesti: Mrr! [...]

Se ei enää seisonut pystyssä ihmisen tavoin kahdella jalalla, vaan nelin kontin kuin koira, turpa-nenä alaspäin maata vasten. Patalakkinen mies kaiveli esille reikäleipiä säkistä, joka hällä oli isossa kelkassa vieressään. Hämmästyen metsän kuninkaan uutta, eläinkaltaista asentoa ja silmillä seuraten patalakki-miehen tointa, odotin erinomaisella, pelon pehmittämällä jännityksellä mitä nyt tulisi.

Saatuaan esille puolen tusinaa reikäleipiä säkistään, komensi silloin patalakki nostellen toista syltä pitkää, rautakärkistä seivästä kelkasta: Smirnaa!

»Metsän kuuluisa kuningas» ojensihe vitkalleen seisomaan takaraajoillensa taas painaen molemmat etukäpälänsä rintaansa vasten. Kivääri makasi maassa. Mrr!

Antoi nyt patalakkinen mies otukselleen kokonaisen reikäleivän. Ja tarttuen taitavasti siihen molemmin käsin, mursi karvainen kuningas, jolla näkyi olevan terävät kynnetkin, saamansa Jumalan-viljan kolmeen neljään palaseen Ja rupesi sitten hyvällä maulla syömään. Pala palalta katosi reikäleipä aika kyytiä sen kauheaan kitaan. Sitten murahti se taas: Mrr!

Se kai merkitsi että hänen majesteettinsa tahtoi lisää. Mutta patalakki kutkutti silloin rautakärkisellä seipäällään hieman sen sieraimia Ja lausui sitten selvällä suomen kielellä: Pietari toinen, pukkaa päätä!

Ja Pietari toinen, joka kai siis oli kuningasotuksen nimi, kumarsi pari kertaa pörhöistä päätään, kumarsi kuin kiltti lapsi, vaikka jotenkin kömpelösti, niin että katsojat taas täyttä kurkkua nauramaan. Minäkin nauroin, vaikka varovaisuuden vuoksi toisella kädelläni vielä pidin kiinni lähimmän mieskatsojan takin liepeistä.

Mutta jo otti patalakki toisen leivän ja antoi sen kuninkaallensa, joka veti sen vatsaansa samoin kuin ensimmäisen. Ja murahtipa sitten taas hänen majesteettinsa, mutta ei saanut lisää ennenkun oli kärsinyt pienen kutkutuksen sieraimiinsa taas ja kumartanut kauniisti. Ja samalla tapaa söi se sitten toisetkin reikäleivät väkijoukon suureksi ihastukseksi. Ja ihmettelinpä minäkin kovasti karva-kuninkaan ruokahalua.

[...] Mutta vieläkin herttaisempi naurun tulva syntyi, kun kuninkaan-tanssittaja nyt otti patalakkinsa viisaan otuksen päästä ja pani sen hänen käpäläinsä väliin, niin että karva-kuningas sitä piteli kuin ketterä piika puurovatia. Ja mitäs ollakkaan! Hänen majesteettinsa rupesi, kömpelöä ruumistaan tuuditellen kuin vesiltä vasta palannut merimies, astelemaan takajaloillaan pitkin ihrniskehää, pitäen avonaista patalakkia etukäpälissään, Ja patalakkiin putosi ihmisten käsistä toinen lantti toisensa perään, enimmäkseen vaskinahan, mutta siellä täällä hopeariunakin. Takariveistäkin tunkeusi esille miehiä, Jotka heittivät helisevän kappaleensa kukin kuninkaalliseen patalakkiin. Missä milloinkin kesti vähän kauvemmin ennenkun mitään lähti, kohotteli kuningas nenäturpaansa Ja murisi väkijoukon sanomattomaksi ihastukseksi: Mrr!

Seuraavan neljänkymmenen vuoden aikana "Tulihan, kuten tietänette, se aika Suomessa, jolloin karhujen kuljettaminen maanteillä kiellettiin; peljättivät muka hevosia ja ihmisiäkin. No, minun täytyi lakata ammatistani. Mutta silloin oli jo kunnon Pietari toinen tanssinut mulle kokoon rahasumman, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen pienikään."

Keisarin Suomeen antamia mitaleita 1838

Renki Isac Sandberg pelasti Helsingissä joulukuussa 1836 pistooliseppä Rostedtin alaikäisen Frans-pojan hukkumiselta. Hän sai keisarilta hopeisen hengenpelastusmitalin. (FAT 14.2.1838)

Koskenraivaustyön tarkastusmiehet Liljeqwist ja Östman saivat ahkeruutensa vuoksi kultaiset mitalit keisarilta (FAT 9.4.1838).

Turun museokeskus, CC BY 4.0

Oulun lasaretin hoitaja luutnantti Johan Fredrik Löthman oli hoitanut virkansa niin mallikkaasti, että hän sai keisarilta kultaisen mitalin (FAT 9.4.1838). Turun museokeskuksen kokoelmiin kuuluu kesällä 1839 päivätty perheportretti, jossa Löthmanilla on mitali kaulassaan. Ties vaikka oli kokoonnuttu juhlimaan nimen omaan kyseistä huomionosoitusta.

Vaasalainen perämies Anders Fredrik Gynther pelasti matruusi Ungherin hukkumiselta varrantaen oman henkensä. Hän sai hopeisen hengenpelastusmitalin. (FAT 23.6.1838)

Porilaisen kauppa-alus Dygdenin perämies Otto Reinhold Spof pelasti kuusi miestä englantilaisen Caledonian miehistöstä. Hän sai kultaisen hengenpelastusmitalin. (FAT 16.7.1838)

Ruhtinas Galitzinin tiluksilla Viipurin läänissä Stephan Michejeff Gratschoff, Alexander Pönnönen ja Knut Mätänen tekivät jotain niin erinomaista, että kukin sai keisarilta kultaisen mitalin. (FAT 12.11.1838)

Kuten koko sarjassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Mikko Kuitulalta saamani tiedonannon mukaan arkistomateriaalia voisi hakea Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta.

Koko maailman pelihistoriaa

Lupasin eilen museoraportin. Karkasin konffasta torstaina Världskulturmusetiin, josta minulla oli vuosien takaa erittäin hyvät muistot, joten en ollut edes tarkistanut näyttelytilannetta. Hyvin iloinen yllätys oli siis vain pari viikkoa vanha näyttely Världens spel, sillä ainahan pelihistoria kiinnostaa.

Kyseessä ei ollut tavanomainen "katsotaan pelilautoja vitriinissä" -juttu. Ensinnäkin näyttelytila oli kooltaan mahtava, mikä mahdollisti toiminnallisuuden. Pitkin näyttelyä oli pisteitä, joissa sai kokeilla pelejä. Kokemuksesta sai siis eniten irti, jos oli liikkeellä toisen ihmisen tai pienen ryhmän kanssa. Aivan näyttelyn lopussa oli vielä erillinen pelialue, jossa oli yli puoli tusinaa pelipöytää ja ja pari videopelipistettä. Kaikki olivat ahkerassa käytössä ja lapsien määrästä päätellen Ruotsissa oli joku koululoma.

Kustakin pelistä oli tietenkin taustoitus ja yleisesti inhoamillani kosketusnäytöillä sopivasti taustoitusta esimerkiksi kuvien muodossa. 

Näyttelyssä oli toki vitriineitäkin ja niissä esineitä runsaasti. Alkaen intialaisesta jumalahahmosta, jonka satulasta roikkui noppia. Egyptiläisistä seinämaalauksista (ja YouTube-videoista) tuttu senet. Museon antropologisista kokoelmista esimerkiksi peli, jolla jaetaan kuolleen omaisuus Ecuadorin alkuperäiskansan keskuudessa. Ruotsin 1700-luvun kuninkaallisten turnajaisleikin asuja, jotka rinnastettiin nykyaikaiseen roolipeliin. Ja perinteisempiä pelejä enemmän kuin ehti tai jaksoi katsella ja miettiä.

Toiminnallisuuden ja esinepaljouden ohella tai jopa enemmän ihastuin näyttelyteksteihin, joissa muistutettiin pelin yhteydestä uskonnollisuuteen, normien oppimiseen ja yhteisöllisyyteen. Sekä yhteisöstä pois sulkemiseen - kaikkia ei oteta peliin mukaan. Kommentoitiin myös pelaamista rahasta ja kielletyillä peleillä oli oma alueensa. Pelin raja leikkiin ja urheiluun on määritelmä kysymys, mutta kummatkin oli onnistuttu rajaamaan näyttelystä pois niin, että aloin kaivata niitä vasta jälkikäteen.

Runsaudesta olisi ollut paljon opittavaa, mutta yritin kai silmäillä liikaa, sillä mieleen jäi vain yksi asia. Hämmentymiseni alkupuolen eteläafrikkalaisesta morabarabasta: tuohan on suomalainen mylly! No, muutaman kymmenen metrin päästä löytyi iso interaktiivinen kartta, jossa sai seurata klassikkopelien historiaa ja leviämistä. Selvisi, ettei myllyssä ole mitään erityisen suomalaista.

Kiersin näyttelyn kahteen kertaan ja se kestää hyvin useita käyntejä. Näyttely onkin esillä ensi vuoden elokuuhun ja siirtyy sitten sisarmuseoon eli Tukholman Etnografiskaan.

Göteborgissa torstaista lauantaihin kuultua

Torstaiaamuna osuin erinomaiseen sessioon. Minut oli houkutellut paikalle Sari Naumanin esityksen otsikko, joka lupasi suuren Pohjan sodan pakolaisten käsittelyä. Näistä Naumanilla on isompi projekti. mutta esityksessään hän pohti pakolaisten anomuksissaan käyttämiä sanoja vieras ja pakolainen. Minä puolestani jäin pohtimaan, että olikohan Aminoff-Winbergin tekemissä pakolaisluetteloissa mukana nämä anomukset vai onko mahdollista, että jonkun "tutun" tekstejä olisi löydettävissä vain erillisellä kaivauksella?

Peter Olaussonin aihe liikkuvuudesta 1600-luvulla muuttui vielä mielenkiintoisemmaksi, kun paljastui, että lähteenään on yhden seurakunnan (Köla) pappien kirjoittamat epätavallisen pitkät elämäkerrat haudattujen listassa. Yritin väikkäriä varten näitä harvinaisuuksia metsästää, mutta tätä seurakuntaa ei kirjallisuudessa mainittu. Kattavampi kartoitus voisi ehkä paljastaa kirjoittamiseen innostaneita tekijöitä. Tässä tapauksessa tuli mieleen, että ulkomailla kouluttautuneella papilla ei pikkuseurakunnassa ollut parempaakaan tekemistä. Tosin, jos ymmärsin oikein, tarkastusmatkalla ollut piispa/rovasti oli ollut sitä mieltä, että hyödyllisempiä toimia olisi ollut. Omaehtoisesta innosta todistaa osaltaan se, että 1600-luvun puolella kirjoitetut tekstit Olaussonin mukaan pitenivät ajan myötä.

Kuullosti todella hyvältä, mutta kurkistus itse asiakirjaan ei näytä aivan yhtä eksoottiselta kuin esityksen esimerkit. Mutta varmasti antaa aineksia Olaussonin tutkimuskysymykseen liikkuvuudesta. Esityksen perusteella erityisesti kertaalleen liikkeelle lähteneet metsäsuomalaiset ottivat ja jättivät myöhemminkin. Yksi esimerkkipariskunta oli lähtenyt Värmlannista kokeilemaan onneaan Inkeriin, mutta palannut vuoden kuluttua takaisin.

Session kolmas esitys yllätti olemalla sanomalehtihistoriaa, vaikka se ei otsikosta käynyt ilmi. Väitöskirjantekijä Erik Thosteman esitteli kahta 1800-luvun ruotsalaisten siirtolaislehteä Chicagosta. Ei ollut kiinnittänyt suurempaa huomiota lähetettyihin kirjoituksiin, joita lehdessä saattoi olla neljännes, joten oli (tietenkin) mielestäni hukannut merkittävän lähderyhmän. Joka olisi esimerkiksi vastannut esitettyyn kysymykseen lehtien maantieteellisestä levikistä. #kuhansanon

Karkasin loppupäiväksi museoon, josta kerron huomenna. Palasin konffaan perjantaiaamuna, jolloin ohjelmassa oli paikantamista ja kartallistamista kolmessa erilaisessa ja mielenkiintoisessa projektissa ja näistä kertovissa esityksissä. Puolalaisessa projektissa Kartografia w służbie reform państwa epoki stanisławowskiej – krytyczne opracowanie »Geograficzno-statystycznego opisania parafiów Królestwa Polskiego« oraz map województw koronnych Karola Perthéesa tehdään kriittistä verkkoeditiota 1700-luvun kartta-aineistosta. Se syntyi erikoisesti eli ei fyysisellä kartoituksella vaan lähettämällä seurakuntiin kysely kylistä, merkittävistä paikoista, teistä ja etäisyyksistä. Kysymykseen siitä, miten papit mittasivat ja ilmaisivat etäisyydet ei saatu selvää vastausta.

Alkuperäiset lomakkeet tuhoutuivat toisen maailmansodan aikana, mutta jäljellä on niiden perusteella tehdyt karttahahmotelmat ja varsinainen kartta. Verkkoversiossa nämä esitetään vierekkäin samaan tapaan kuin SLS:n editioissa.

Kroatiassa puolestaan kerättiin monipuolisesta lähdeaineistossa paikannimiä ja tietoa Zagrebin ympäristön keskiajasta projektissa Povijesna topografija Zagrebačke županije (14.-16. stoljeće). Mukana oli myös arkeologista inventointia 1990-luvun miinoja vältellen, joten projekti kuullosti suomalaisesta näkökulmasta erikoiselta jo ennen kuin alettiin puhua ottomaaneista. Mutta jotain tuttuakin oli mukana. Hämmästyksekseni nimittäin paikallinen kymmenyslista 1550-luvulta näytti ihan samalaiselta kuin Suomessakin.

Kolmas esitys käsitteli projektia COMMUNES - Infrastructure géospatiale de la France 1700-2020, jossa ensisijaisesti pyrittiin kartallistamaan vallankumouksen jälkeen syntyneet yli 40000 kuntaa (commune) ja näiden muutokset seuraavina vuosisatoina. Tässäkin on haastetta riittämiin, sillä lähteet ovat ensisijaisesti tekstuaalisia ja kunnat olivat aluperin pieniä ja monimutkaisia eli esimerkiksi yksittäiset talot saattoivat olla enklaaveja, jotka kuuluivat toiseen kuntaan. 

Projektissa ei kuitenkaan pelätä haasteita ja siinä on lisäksi tavoitteena liittää kunnat niitä edeltäneisiin seurakuntiin. Näitä oli kerätty 1780-luvun maantiedettä esittelevistä kirjoista ja koko Ranskan kattaneesta Cassini-kartastosta. Yhdistäminen oli niin massiivinen tehtävä, että siihen oli käytetty algoritmejä. Lopputuloksena ei ole "seurakuntia" vaan "pseudoseurakuntia" eli konstruktioita, joiden suhde todellisuuteen on kyseenalaistettavissa. (Projektissa tehdään vielä muutakin, mutta kaikesta ei ehditty kunnolla kertoa.)

Session kommentoija nosti esityksistä yhteiseksi kysymykseksi yhteiskäytettävyyden eli interoperabiliteetin. Kaikki vakuuttivat jakavansa dataa, mutta se riittää vain vähän matkaa. Ja tuo mieleen huolen datan säilyvyydestä...

Perjantain kaksi muuta sessiota eivät tarjonneet positiivisia elämyksiä eivätkä uutta tietoa aiheista, joiden perusteella ne valitsin. Lauantai onnistui paremmin eli Viabundus-projektin kaksi sessiota käsittelivät keskiajan teitä ja niiden etsintää odotusteni mukaisesti. Antoisin kuudesta esityksestä oli Kasper H. Andersenin katsaus tanskalaisiin lauttayhteyksiin. Koska saaret ja vuonot, lautoille oli tarvetta, vaikka lähes kaikki kaupungit ovat meren rannikolla. Pysyvistä lauttayhteyksistä on tietoa jo Adan von Bremenillä 1075. Paavin lähettilään matkalaskuista vuosilta 1331-34 saadaan tietää, että hinta vaihteli ihmisten ja hevosten määrän mukaan. Lisäksi hinnat nousivat, kun Skoonessa oli kalamarkkinoiden aika. Ylhäisen matkaajan tiedoista 1493-94 kävi ilmi, että matka-aikaa tapettiin kaljan juonnilla sekä kortin ja nopan peluulla. Siis ihan samaa meininkiä kuin Ruotsin lautoilla myöhemminkin.

Bart Holtermanin esityksessä merireiteistä oli kuvituksena 1500-luvun kartta, jota minä en ollut aiemmin nähnyt. Ihmeellisempää oli se, että asiantuntevammatkin tutkijat totesivat ääneen saman. Annetuilla kuvailutiedoilla "Hans Brask 1533" kartta kuitenkin löytyi usealta verkkosivulta. Asiallisen oloista tietoakin on tarjolla ja alle liimattua parempilaatuinen kuva. 

Göteborgissa keskiviikkona kuultua

Viime viikolla lomailin Göteborgissa, jossa järjestetyssä European Social Science History konffassa kuunneltavaa riitti aamusta iltaan, keskiviikosta lauantaihin. Ihan täyttä settiä en jaksanut, mutta paljon mielenkiintoista selvisi.

Ihka ensimmäisessä sessiossa puhuttiin pappispariskuntien roolijaoista ja syntymisestä. Miia Kuhan havainnot sukupuolten tunnejaosta herättivät kummastusta kv-yleisössä. Esimerkiksi esitätini Catharina Arensbeck (1665-1697) esitettiin ruumissaarnansa personaliassa eli elämäkertaosuudessa käytännön asioista huolehtivana ja miehensä puolestaan tunteiden vallassa. Mahdollisesti tämä heijasti vaimojen merkittävää taloudellista roolia, jota korosti kolmea professorin vaimoa tutkinut Mari Välimäki. 

Itselleni herättävin oli Ina Lindblomin esitys, jossa tarkasteltiin Pehr Stenbergin muistelmaan perustuen ensimmäistä avioliittoaan. Papin paikan saatuaan Stenbergillä oli vaikeuksia löytää sopivaa vaimoa ja parin vuoden yrittämisen jälkeen hän avioitui talonpoikaistaustaisen taloudenhoitajansa kanssa. Useat Uumajassa tekivät saman johtopäätöksem kuin minäkin näillä lähtötiedoilla: ajolähtö. Mutta tästä ei ollut kyse. Ei kyllä myöskään syvästä rakkaudesta eli hyvä muistutus arvailemisen hedelmättömyydestä.

Keskusteluosiossa huomautettiin, että esityksissä oli käytetty lähteenä eri "medioita". Itse puhuisin tekstigenreistä ja olen väikkäriproggiksen jäljiltä samaa mieltä kuin Charlotta Wolff, joka vastasi viitaten oman esityksensä runouteen, että on olennaista lukea rinnan muita kirjoittajia ja ymmärtää, että omana aikanaan tekstit keskustelivat toistensa kanssa.

Tietoa markkinoista
on myös tässä
painatteessa,
johon British
Museumilla
on mielestään
tekijänoikeudet.

Toisessa keskiviikon sessiossa olin digitaalisen analyysin parissa. Kiinnostavin oli projektia CoMOR - Configuration of European Fairs. Merchants, Objects, Routes (1350-1500) edustaneen Ulf Christian Ewertin osuus. Tietokantaan lyötynä aineistona olivat 1500-luvun puolivälistä painettuina julkaistut laajoja alueita koskevat markkinalistaukset. Minähän rakastan painotuotteita ja listoja, joten olin hämmentynyt siitä, etten tuntenut mitään mainituista opuksista (Esim. Richard Rowlands: The Post of the World (1576), The European Mercury: Describing the Highwayes and Stages from Place to Place, Through the Most Remarkable Parts of Christendome. With a Catalogue of the Principall Fairs, Marts, and Markets, Thorowout the Same. By J.W. Gent. (1641)). Uutta tietoa oli myös käsikirjoituksina käytetyt ja säilyneet kauppiaiden oppaat (toki 1700-luvulla painetut ovat tuttuja). 

Esiintyjä oli taloushistorioitsija ja hän ihmetteli ääneen sitä, että markkinalistoja oli alettu julkaisemaan muille yleisöille kuin kauppiaille. Tavallaan validi kysymys, varsinkin kun osa tiedosta oli kopioitu sellaisenaan eli ei ollut täysin paikkaansa pitävää. Mutta pitäähän jonkun markkinoille tullakin eli miksei tieto olisi relevanttia matkaoppaassa. Viimeisenä päivänä kuuntelin esityksen, jossa mainittiin lauttamatkojen hintojen nousseen markkina-aikaan eli markkinapaikkojen välttelyssäkin oli mieltä.

Samassa sessiossa ruotsalainen Johan Malmstedt kertoi parlamenttipuheiden "nuotintamisesta". Malmstedt on analysoinut Riksdagenin radiossa ja tv:ssä vuodesta 1978 lähetettyjen puheenvuorojen sävelkulkuja. Esimerkkien ja eroista ja muutoksista heräsi mielenkiintoisia kysymyksiä vaikuttavista tekijöistä. Äänitys-/toistotekniikalla saattoi olla vaikutusta puhetapaan, mutta se sai varmasti vaikutteita palautteesta ja myös muista puhujista, joiden kanssa joko halutaan olla samanlaisia tai erilaisia. (Mieleen tuli blogipätkä Kansanedsutajien esiintymiskoulutuksesta)

Kolmannessa sessiossa oli kaksi esitystä isojen demografisten tietokantojen luonnista. Skotlannissa on hanke Scottish Historic Population Platform (SHiPP) eli yritys muodostaa historiakirjojen tapaisista (syntyneet, vihityt, kuolleet) tiedoista "ihmisiä" ja näiden välisiä suhteita. Sain Eric Malmi -viboja, mutta skotlantilaisissa vihkitiedoissa on mukana vanhemmat, joten yhdistämiseen on enemmän eväitä kuin suomalaisessa Hiskissä. Todennäköisyyspohdinta kuullosti myös validilta. Esittäjä sai tosin keskustelussa reipasta kritiikkiä metodin validoimisesta, mihin oli käytetty (ajateltu käyttää?) ruotsalaista dataa, joka sekin on rakennettua todellisuutta eikä "ground truth". Sain kiinni kommentoijan pointista, mutta ymmärsin kyllä myös skotin lähtökohdan: jotenkin pitää/kannattaa testata tekemistään.

Tanskalaiset ovat hankkeessa Link lives rakentamassa tietokantaansa m.m. väestönlaskennoista, jotka muodoltaan muistuttavat yhdysvaltalaisia tai brittiläisiä. "Ongelmanaan" oli kenttä, jossa on yleensä perheen päälle ammattitieto ja muille sukulaisuussuhde. Päädyttiin filosofiseen keskusteluun siitä, onko ahistoriallista erotella perheenpään asema ammatista.

Session kolmannessa esityksessä klusteroitiin humanistisiin joukkoistusprojekteihin osallistuneita. Sopivasti siirryinkin seuraavaksi ja päivän päätteeksi Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä -proggikselle omistettuun sessioon. Kolme tapaustutkimusta (Jesse Hirvelä, Ira Jänis-Isokangas, Aappo Kähönen) tarjosivat minulle aivan uutta tietoa Neuvostoliiton historiasta ja erilaisista suomalaisista ryhmistä. Esityksillä oli erinomainen kommentaattori Andrej Kotliartchouk, joka tarjosi jokaiselle verrokkeja muista maisemista ja kansalaisuuksista. Ei ainoastaan suomalaiset... joiden määrittelyproblematiikkaan päädyttiin Sami Outisen tietokantaa esitelleen esityksen myötä. Kotliartchouk huomautti, että Neuvostoliitossa määriteltiin Länsipohjassa suomenkieliseksi kasvanut suomalaiseksi, kun taas Suomen ja Ruotsin näkökulmasta kyseessä on "ruotsalainen".

Tietokannan myötä keskustelussa päästiin tietenkin GDPR-problematiikkaan. Hiukan huvitti kuunnella Kotliartchoukin valitusta Ruotsin tiukoista säännöistä, mutta ehkä sukututkijat ottavat enemmän vapauksia kuin akatemiassa on tarjolla. Yleisöstä kerrottiin GDPR:n erilaisten tulkintojen olevan tapetilla COST-hankkeessa HIDDEN, joka kuullostaa mielenkiintoiselta: "The History of Identity Documentation in European Nations (HIDDEN) network unites scholars in history, migration studies, geography, sociology, law, linguistics, postcolonial studies, human rights and more to look at the history of ID regimes in Europe and beyond, drawing connections between the past and present."

Helmikuusta huhtikuuhun

7.2.

• Do-niin. Olen muuten sitä mieltä, että kv-ajat voisi aina ilmoittaa UTC:na, ettei menisi tarkastamiseen ja miettimiseen aikaa. Eikä tilaisuudet ohi.
• Gamla Uppsala museumin "esitelmäilta" on mallia rento (mutta asiapitoinen). Alussa puhuttiin kesken jääneestä ilta-ateriasta ja äsken esitelmöitsijä huusi jollekin "olen suorassa lähetyksessä!".

10.2.

• Aamun aluksi pistäytyminen Arkeologisten kenttätöiden esittelypäiville.

13.2.

• Tuttava kertoi, että Tampereen yliopistossa Grammarlyn käyttö on (äskettäin?) kielletty. Sattuisiko joku tuntemaan päätöksen taustaa? Muissa yliopistoissa vastaavaa?

15.2.

• Potentiaalinen "quiet desk reject" muuntui hyväksytyksi tekstiksi. Jokohan ei tämä p*ska kuukausi kääntyis...ai niin, huomenna pidän konffapresiksen. Eli ehei.

20.2.

• Keskisarjan Hattujen sota on saanut asiantuntevan ja kiitävänkin arvion Petri Karoselta.[pdf]

11.3.

• Vielä ei olla tässä. Uusi Suometar 28.9.1916

15.3.

• Vuoden toistaiseksi paras aikataulutuskonflikti: Suomi tieteen kielenä vs. Suomen ruotsalainen historia [Aikanaan valitsin jälkimmäisen. Tallenne: Finlands svenska historia]

16.3.

• [Sini vinkkaa: Historiallinen YA] YA-ammattilainen löysi varsin vähän nuorille kirjoitettua historiallista fiktiota, mikä on ollut omakin käsitykseni.

19.3.

• Olin eilen paikan päällä kuuntelemassa hyvää keskustelua, jossa @SamuNystrom taustoitti tuoretta historiallista sarjakuvaa 1910-luvun Hesingistä. Opin häpeällisen paljon. [Tallenne: Sörnäisten tyttö (Suuri Kurpitsa)]

5.4.

• Ruotsissa on käynnissä keskustelu romaanista, joka väitti olevansa totuudenmukainen, mutta paljastui osittain valheelliseksi. Syntyneen kohun kirjailija kokee epäoikeudenmukaiseksi, sillä hänhän sanoi teoksen olevan romaani. Vaikka kertoi arkistotutkimuksestakin.

8.4.

• Kiva valokuvanäyttely Päivälehden museossa. Aikaa ennen omaa elämääni, mutta tunnistin sentään biisin, jota toinen kävijä innostui laulamaan: Paul Ankan You are my destiny. #museot