Luin ruotsalaisia lehtiä (DSH)

Viime viikon DSH ei tarjonnut kotiin kannettavaksi vain yhtä lehteä ja koska yksi valitsemani sessio oli SLS:n juhlasalissa sain sieltäkin pussillisen luettavaa, joten kertyi ihan mittava pino. (DSH:n tarjontaan kuuluu myös kirja, joka lähetetään jälkikäteen.)

SLS:n Källan ei ole ruotsalainen lehti, mutta menköön nyt tämän otsikon alle. Numerosta 1/2019 selvisi, että SLS aikoo digitoida kaikki julkaisunsa vuodesta 1886 eteenpäin ja viedä ne verkkoon, jos edelleen voimassa olevien tekijänoikeuksien haltijoilta saadaan luvat. Oikeudenhaltijoiden etsintä on ollut käynnissä syksystä 2017. Haastetta on erityisesti 1900-luvun alussa syntyneiden jälkeläisten jäljittämisessä, minkä sukututkija hyvin ymmärtää. (Toivottavasti SLS myös pystyttää aiempaa paremman käyttöliittymän aineistolle.)

Axess oli minulle uusi tuttavuus. Numerossa 6/2019 oli erityisenä teemana historian käyttö nykyajassa. Artikkelit olivat laadukkaita, mutta eniten kolahti Christoph Heinin kirjan Gegenlauschangriff arvostelu. Kirjasta oli jo etukäteen julkaistu osa, jossa Hein väittää Suomessakin suuren suosion saaneen elokuvan Toisten elämä perustuvan vääristellen elämäänsä. Niin tai näin, Hein kertoi myös, että jonkun kirjallisuudentutkimuksen professorin opiskelijat eivät uskoneet Heinin DDR:n aikaista tekstiä aidoksi, sillä se ei sopinut elokuvasta saamaansa täysahdistavaan kuvaan DDR:stä. Näin se populaarikulttuuri muokkaa historiakuvaa ja kieltämättä kyseinen filmi on iso osa omasta DDR-mielikuvastani.

Nya företagshistoria 2/2019 kertoi lyhyissä uutispaloissaan, että Malmön yliopistossa Robin Ekelund tutkii historiasta kiinnostuneiden verkkoon tuottamaa tietoa. "Ekelund hoppas komma åt hur historia etablerades på nätet och om deltagarna själva reglerar vad som ska få utrymme för diskussion eller inte." (Olin tästä huhtikuussa lukenut tiedotetekstin Nättidningen svensk historiassa ja sittemmin unohtanut.)

Bo Franzén oli lyhentänyt HT 2/2018 ilmestyneen tieteellisen yhteisartikkelin liiketaloudelliseen ytimeen: kiinteistösijoittaminen Tukholmassa tuotti vuosima 1420-1600 useimmiten inflaation päälle 5% per vuosi. Paha ruttoepidemia tai muu katastrofi saattoi kyllä romahduttaa hintoja hetkessä 20-30%.

Yrityshistorialla on Ruotsissa opetusmateriaaliportaali, josta oli lehteen esimerkiksi poimittu tietoa priimuskeittimestä. on saanut nimensä alkuperäisestä tuotenimestä. Testihaku Finland toi eteen menestyneenä maahanmuuttajana esitellyn Berndt August Hjortin, Snickers Workwearin perustajan Matti Viion ja kaksi lyhyttä pätkää Anders Chydeniuksesta.

Painetussa lehdessäkään jutut olivat enimmäkseen lyhyitä. Kokonaan luin Mia Elisabeth Skottin väitöskirjastaan Tapetmakerskarna i 1700-talets Stockholm poimiman katsauksen Bruhnien tapetintekouraan. Inga Catharina Bruhn aloitti yrityksen vuonna 1741 ja kuollessaan 9 vuotta myöhemmin tytär Maria Christina oli parikymppinen ja valmis jatkamaan. Talouden käänne 1763 vei yrityksen kannattavuuden ja Maria Christina Bruhn on jäänyt historiaan yrityksestään kehittää tykistön ruutipussi. Tästä voi lukea SKBL:n artikkelista.

Luin Populär Historia 10/2019:n (DSH)

Kuten DSH-raportissa mainitsin, saamassamme kassissa oli Populär historian tuore numero, jossa oli runsaasti luettavaa.

Alun uutispaloissa oli flashback Turkuun ja Kendra Willsonin esitykseen, jossa vilahti Yhdysvalloista "löydetty" riimukivi. Näköjään tulossa on tv-sarja, joka paljastaa "lopullisen totuuden". Varsinaista totuutta riimukivistä oli lehden pääartikkelissa, jonka on kirjoittanut Ihan Oikea Riimukivitutkija Magnus Källström. Artikkelin mukaan varhaisimmat kivet ovat ehkä 300- tai 400-luvulta, mutta suurin osa on tehty 800-luvulta alkaen eli viikinkiajalla. Todellinen yleistyminen tapahtui tosin vasta 900-luvun lopulla ja suosio jatkui noin sata vuotta.

Tapa oli alkanut Tanskassa ja levisi etelästä pohjoiseen niin, että nuorimmat kivet ovat Upplannissa, jossa aloitettiin vasta kun 1000-lukua oli kulunut pari vuosikymmentä. Siellä kiviä on niin paljon, että niitä riittää yksi joka toiselle viikinkiajan tilalle. Kyse ei siis tuolloin enää ole eliitin tavasta..

Kartan mukaan Ruotsissa on rannikollakin enimmäkseen alueita, joista ei ole löytynyt yhtään tai vain yksittäinen riimukivi. Kivettömyys ei ole siis olemattoman asutuksen tai yleisen merkityksettömyyden todiste, kuten Suomessa omaa riimukivettömyyttämme usein mielletään. Miksi tänne olisi pystytty muistokivi, jos sitä ei ollut kukaan lukemassa? Ja tuskin kauppareissuille otettiin mukaan kivenhakkaajaa.

Toinen pidempi artikkeli käsitteli Anjalan liittoa ja Bo Erikssonin artikkelisarjan osa Nuijasotaa, joten Suomen kapinallisuus oli lehdessä hyvin edustettuna.

Taksin historiasta kertovasta artikkelista opin, että Ruotsissa vuokra-ajurien sääntely alkoi 1851. Mutta ei kerrottu milloin nämä tulivat kaduille. Onko vuokra-ajurien historia Suomen isoimmista kaupungeista kirjoitettu?

Lopun lukijakysymyksissä kysyttiin sanomakellojen soitosta, mutta ei saatu kovin informatiivista vastausta. Kirkonkelloista pitäisi kyllä joskus lukea enemmän.

Takaisin Volgan mutkaan

Eilen illalla kävin kuuntelemassa virolaisen arkeologi Valter Langin nykytietämyssynteesin suomalais-ugrilaisen kielen puhujien saapumisesta Itämeren alueelle. Helsingin yliopiston arkeologian professori Mika Lavento oli paikalla, eikä puhjennut vastalauseisiin, joten tulkitsin Langin esityksen edustavan hyväksyttyä tai ainakin uskottavaa mallia. (Tänään Lang pitää saman esityksen Vapriikissa.) Joten hyvä, että Langin kirja Läänemeresoome tulemised (2018) ilmestyy suomennoksena vuoden kuluttua. Tiivistyksen sen sisällöstä saa Riho Grünthalin kirja-arviosta.

Esityksen, ymmärrykseni ja muistiinpanojeni perusteella 2000-1500 eaa Suomessa, Virossa ja Pohjois-Latviassa on ollut porukka hukassa. Maa ei ehkä ollut aivan tyhjä ja autio, mutta läheltä pitää. Suomen ja Viron aineistoista tehdyissä radiohiiliajoituksissa on tähän aikaan vähän osumia ja myöhäisen kivikauden kirveitä on löytynyt huomattavasti vähemmän kuin aiempia vasarakirveitä. Kirveiden määrät ovat tavanomaisemmassa suhteessa eteläisessä Latviassa.

Mihin on menty tai kuoltu? Kaalin meteoriitti iski liian myöhään eikä ole voinut aiheuttaa näin laajaa tuhoa. Ilmaston äkillisestä viilenemisestä on tieto 1628/1627 eaa. Kulkutauti on mahdollinen kuin myös orjia (hyvin tehokkaasti) hakeneet ulkopuoliset. Joku näistä tai jotain muuta.

Tanumin kalliopiirros laivasta, Wikimedia 

Ja mitä sitten tapahtui? Pronssikaudelle päästyä Suomen ja Viron rannikoille rakennetaan samanlaisia hautoja kuin Skandinaviassa ja sikäläiset vaikutteet näkyvät myös muinaispelloissa ja mahdollisesti kuppikivissä, jotka tunnetusti ovat mahdottomia ajoittaa. Suomessa nämä haudat ovat siis hiidenkiukaita eli pronssikauden röykkiöhautoja. Eli porukkaa lienee tullut meren yli ja jäänyt rannikolle. Samoihin aikoihin Suomen sisämaahan tuli idästä tekstiilikeramiikkaa tehnyttä väkeä.

Viron käänteissä en ihan pysynyt perässä, mutta oleellisinta on saada uralilaiset kielet kartalle. Kielitieteilijöiden mukaan uralilaisten kantakieli oli 2000 eaa. yhtenäinen eli sitä puhuttiin melko pienellä alueella  Kyseinen alue oli siellä jossain Volgan mutkassa. Länteen (tai luoteeseen) sieltä lähtivät ensin tulevat saamen puhujat. Myöhemmät lähtijät kulkivat tai vähitellen muuttivat ehkä/todennäköisesti jokia seuraten ja poimien matkalla lainasanoja balttilaisista kielistä. Latviassa kääntyivät pohjoiseen ja kun pääsivät tai joutuivat meren rannikolla kontaktiin Skandinaviasta lähteneiden tai näiden jälkeläisten kanssa, he omaksuivat näiltä mereen liittyvää germaanista sanastoa.

Päädyttyään Pohjois-Viroon heillä oli edelleen lähtöseutuihin yhdistettävissä oleva suorakulmainen eli taloa muistuttava hautamalli, jota tarhakalmistoksi kutsutaan. Tällaisesta hautauksesta on muinais-DNA:sta löydetty varhaisin N3a-haploa edustava mies. Nykyisin tuo haplo on erittäin yleinen Suomessa ja Virossa sekä lähialueilla.

Näin on siis saatu uskottavasti yhdistettyä arkeologinen jäänne, kieli ja nykyväestö. Ihme ja kumma oli, ettei kantasuomalaiset otsikkoonsa nostanut esitys kerännyt paikalle asiaan "intohimoisesti suhtautuvia". Kysyjissä herätti eniten tunteita se, että kun kantasuomen puhujat vihdoin jatkoivat matkaa Virosta pohjoiseen, he Langin karttakuvan mukaan rantautuivat ensin Turun seudulle. Miksei Uusimaa kelvannut? Kiinnostusta herätti myös se, että kartan ja esityksen mukaan kantasuomen puhujat asettuivat myös Mälarin seudulle Ruotsiin. Tai ainakin sielläkin on tarhakalmistoja.

Avioliiton ikärajat 1700-luvulla

Sukututkijoiden keskustelufoorumeilla on vuosien varrella tietenkin kysytty ja vastattu moneen kertaan avioliiton alaikärajaan, mutta en muista koskaan nähneeni niin perusteellista esitystä kuin lehdessä Aika 9/1915. Se kuitenkin rajoittuu miehiin, joten jää hieman täydennettävää.

Miehen naimaikää koskeva pääsääntö on 1734 vuoden lain Naimiskaaren 1 1. 6 §:ssä, jossa säädetään, että mies ei saa mennä avioliittoon ennenkuin on täyttänyt yksikolmatta vuotta, jollei kuningas katso kohtuulliseksi siihen lupaa antaa.

Pykälä kuuluu "Mies eli waimo ei mahda awioskäskyyn itzens andaa, ennen cuin mies on täyttänyt yxicolmattakymmendä, ja" Eli naisen pitää olla 15 vuotta täyttänyt eikä tässä tahtunut muutosta ennen 1900-lukua. Ainakaan tarinan mukaan 14-vuotias neito ei avioliittoa saanut solmittua.

Tästä säännöksestä myönnettiin kuitenkin pian sen säätämisen jälkeen poikkeuksia. Niinpä "luku- ja kristillisyydentaidon sekä jumalisuuden harjoitusten edistämiseksi" myönnettiin kuninkaallisessa kirjeessä helmikuun 15 p:ltä 1745 Lapin miehelle oikeus mennä naimisiin 17 vuotta täytettyään, jos hän oli "oppinut välttävästi lukemaan kirjaa ja käsittämään tarpeellisimmat kristinopin kappaleet".

Gabriella Nordinin väitöskirjasta Äktenskap i Sápmi: Giftermålsmönster och etnisk komplexitet i kolonisationens tidevarv, 1722-1895 selviää, että alkuperäinen ilmaisu oli lapp-yngling. Nordin on kerännyt Pohjois-Ruotsin avioliitoista osapuolten iät ja vuodesta 1746 noin 5-6% sulhasista oli alle 21-vuotias solmiessaan ensimmäistä avioliittoaan.

Kun kuninkaalle kävi ylen rasittavaksi käsitellä yhteisen kansan hakemuksia naimisiin pääsemisestä ennen laissa määrättyä ikää, säädettiin asetuksessa maaliskuun 18 p:ltä 1748, että rahvaan hakemukset saada mennä avioliittoon ennen laissa määrätyn ijän täyttämistä olivat ilmoitettavat kihlakunnanoikeuksissa, joiden tuli ne heti samoissa käräjissä päättää sillä tavalla, että sellaisia avioliittoja ei saanut kieltää silloin kun Suomessa asuva alaikäinen oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja hänellä myöskin oli jokin tilanosa tahi torpanpaikka viljeltävänään ja asuttavanaan.

Kun valtiosäädyt pyysivät lisähelpoitusta alaikäisten naimisiin menemisen suhteen, niin selitti kuningas asetuksella joulukuun 8 p:ltä 1756, että alaikäisten avioliitot ovat, ilman edelläkäypää tutkimusta kihlakunnanoikeudessa, sallittavat, kun nuorukainen on täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja on jossakin vakinaisessa vuosipalveluksessa taikka harjoittaa käsityötä tai muuta ammattia.

Käytännön ongelmista

Mainittujen meillä vielä voimassa olevien asetusten tulkinta on käytännössä johtanut varsin ristiriitaisiin tuloksiin. 1748 v. asetus on selvä siinä kohden, että se koskee vain rahvaan nuorukaisia, joten sen määräyksien ulkopuolelle jäävät kaikki kaupunkilaiset sekä n. s. säätyläiset maalla. 1756 v. asetuksen ovat toiset katsoneet poistavan vain ne 1748 v. asetuksen määräykset, joiden mukaan avioliittoon pääsemisen edellytyksenä oli tilanosan tahi torpanpaikan viljeleminen ja asuminen sekä kihlakunnanoikeuden suostumus, kun taas toiset ovat katsoneet asetuksen määräysten ulottuvan kaupunkilaisiinkin ja säätyläisiin maalla. Tätä jälkimäistä tulkintaa vastaan on; varsinkin lakimiesten taholta huomautettu, että laissa lausuttu sääntö miehen naimaijästä sen mukaan olisi menettänyt kaiken merkityksensä ja väitetty, ettei sellaista ole tarkoitettukaan, koska NK 1 1. 6 § edelleen jätettiin muuttamattomana voimaansa.

Tosiasia kuitenkin on, että sangen useissa seurakunnissa on 1756 v. asetusta sovellutettu kaupunkilaisiin, vieläpä muutamissa seurakunnissa säätyläishenkilöihinkin. 1756 v. asetuksen määräystä vakinaisesta vuosipalveluksesta on myös tulkittu eri tavalla. Toisinaan on avioliittoon pyrkivältä nuorukaiselta vaadittu todistus, että hän on sitoutunut vuosipalvelukseen aina 21 ikään asti, mutta on toisaalta, taaskin lakimiesten taholta, esitetty, että ehto täytetään, kunhan vain nuorukainen kuulutusta otettaessa on vuosipalveluksessa. Joskus lienee käytännössä menty niinkin pitkälle, että kaupunkilaisnuorukaiset ovat lyhyeksi aikaa muuttaneet maalle ja hankkineet todistuksen vuosipalvelukseen sitoutumisesta, mutta sitten heti avioliiton päättämisen jälkeen siirtyneet takaisin kaupunkiin. Käsityön ja ammatin harjoittajalla taas ovat toiset ymmärtäneet itsenäistä käsityöläistä, toiset taas ovat lukeneet tähän luokkaan kuuluviksi kaikki kättensä työstä elävät, kunhan he vain eivät ole irtolaisasetuksen alaisia.

Kuva Välskärin kertomusten kuvitusta.

Tajusin vasta julkaisun jälkeen jutun jääneen kesken. Kirjoitin jälkikirjoituksen.

Pyykkipojista ja -nuorista

Taiteiden yössä kuuntelemassani Värttinän setissä oli mukana laulu, jossa pyykkiä pestään ja lopuksi ripustetaan kuivumaan. Mutta kauanko pyykkejä on ripusteltu narulle ja kiinnitetty pyykkipojin? Aikojen alussahan pestyt vaatteet laitettiin kuivumaan nurmelle tai pensaiden päälle.

Aihe jäi mielen päälle ja aloitin vihdoin selvityksen sanomalehdistä. Mutta millä sanalla hakea pyykkipoikia ja -narua? Hapuilun jälkeen löytyi hamppuinen klädstrek, jota huutokaupattiin Hämeenlinnassa keväällä 1824 (FAT 25.5.1824). Tavaralistauksessa oli muutakin pyykkäämiseen liittyvää, mutta ei pyykkipoikia.

Naantalin museo. CC BY-ND 4.0

Klädstreck oli myös se, jolta kaupungeissa varastettiin vaatteita. Kun uutisointi alkoi suomeksi, kyseessä oli vaatenuora. (Esim FAT 21.6.1859, 29.5.1861, 6.8.1861, Suometar 2.11.1864, SWL 31.10.1866, Sanomia Turusta 12.7.1872.)

Pyykkipoikia oli syytä mainita paljon harvemmin tai sitten en löytänyt oikeita sanoja. Olivatko klädpinnar pyykkipoikia (Vasabladet 5.12.1863)? Ainakin klädpinnspåse esiintyy myöhemmin pyykinripustuksen yhteydessä (Västra Nyland 4.8.1893).

Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0

Åbo Postenissa 30.9.1875 mainitaan puukäsityön käsittelyn lomassa "s. k. "bykpojkar"". Sana bykpojke ei siis ollut tuolloin vakiintunut, mutta oliko sillä joku edeltäjä? Ensimmäiset hakuun osuneet pyykkipojat ovat tamperelaisen työhuoneen tuotelistassa (Aamulehti 15.11.1884). Pari vuotta myöhemmin Porissa kaupattiin "hyviä koivuisia pyykkipoikia" (Satakunta 17.4.1886).

Sana on tietenkin käännöslaina, mutta kummin päin? Kyseessä on suomenruotsin sana.

Klädklyka on käytössä samanaikaisesti (Helsingfors Dagblad 12.1.1885). Ruotsissa käytössä oleva/ollut sana klädklämmare lienee Suomessakin pyykkipoika, sillä mainitaan puutöiden joukossa (Norra posten 16.10.1889, Hbl 1.6.1893).

"Vaatenuorat" olivat levinneet kaupungeista maaseudulle ainakin fiktiossa vuosisadan lopulla (Eläinsuojelus 3/1898). Kaupungeissa jatkuivat varkaudet, joiden yhteydessä pyykkinaru saattoi olla myös bykstreck (ÅU 23.12.1900).

Meritalon museon kokoelma. Salon historiallinen museo. CC BY-ND 4.0

Viittaavatko sanojen muutokset pyykkipojan kehitykseen? Yhdysvalloissa patentoitiin vuosien 1852 ja 1887 välillä 146 pyykkipojan mallia. Nykyaikaista metallisella jousella varustettua muistuttava jo vuonna 1853 (*). Varsin yllättävästi myös yhdestä puusta tehdyllä pyykkipoikamallilla on vuonna 1809 annettu patentti (**). Tai näin tarina kertoo. Parin ulkomaisen lehtijutun perusteella pyykkipojan historia on selvittämättä kansainvälisesti puhumattakaan Suomesta. Minkään Finnaan viedyn puusta veistetyn pyykkipojan yhteydessä ei muuten ollut ajoitusta.

(*) Hilary Greenbaum & Charles Wilson: Who made that clothespin? New York Times, Magazine 11.5.2012
(**) The curious history of the clothespeg. The Economist 2016

Valoja, historiankirjoitusta ja Inkerinmaata (DSH 2. päivä)

Paikannimien ja keskiajan jälkeen siirryin lauantaina kuuntelemaan Sari Naumanin väitöskirjastaan Ordens kraft: Politiska eder i Sverige 1520-1718 tiivistämää esitystä. Valoja en ollut aiemmin miettinyt yhtään, mutta Nauman sai ne kuullostamaan erinomaisen mielenkiintoisilta.

Hän aloitti perusasioilla: Vala ei ole sopimus, mutta se luo luottamusta. Valan vannoja kohentaa luotettavuuttaan, mutta osapuolet ymmärtävät, että tulevaisuus on epävarma.

Vaasa-kuninkaiden aikaan kruunajaisten yhteydessä hallitsija vannoi tekevänsä parhaansa sanamuodoin, jotka tarjosivat kaikenlaisia mahdollisuuksia myöhempiin venkoiluihin. Emmekä voi olla varmoja, mikä vala vannottiin, sillä on säilynyt erilaisia tekstejä ja vala annettiin suullisesti. Oli nimenomaan tärkeää, että kaikki oleelliset henkilöt (siis hallitsija ja aateli) olivat samassa huoneessa, sillä vastavuoroisesti nämä antoivat oman uskollisuudenvalansa.

Käytäntö muuttui, kun Sigismund oli kaukana Puolassa ja koettiin lähtökohtaisesti epäluotettavaksi. Hänet painostettiin allekirjoittamaan paljon yksityiskohtaisempi teksti. Hallitsijan antamasta valasta tuli tämän jälkeen vähemmän tärkeä, ehkäpä siksi, että valtiokone monimutkaistuu. Valtaa siirtyi virkamiehille, jotka puolestaan vannoivat valoja. Nämäkin olivat kirjallisia ja muotoseikoista oltiin hyvin tarkkoja.

Ja nykyäänhän kaikki valat ja vakuutukset ovat tekstiltään ennalta määrättyjä. Mutta edelleen käytössä. Vaikka, kuten Nauman lopuksi totesi, pakon edessä annettu vala (kuten joissakin maissa suunniteltu/toteutettu uusien kansalaisten uskollisuusvala) ei luo luottamusta.

Seuraavaksi siirryin saliin, jossa Bo Erikson kertoi kirjoittamastaan 16-osaisesta artikkelisarjasta Populär historia -lehdessä. Siinä on ollut tarkoitus kertoa siitä, miten jo ennestään tutuista historian aiheista voi selvitä uutta tietoa kun kysytään uusia kysymyksiä, käytetään toista näkökulmaa tai löydetään uusia lähteitä. Mutta vanhasta tutusta ja mukavasta tarinoista on vaikea luopua.

Kaikki vanha tutkimus ei kuitenkaan ole huonoa eikä kaikki uusi parempaa. Vanhaa tutkimuksta voi lukea miettien sen mahdollisia ongelmia ja nähdä uusia mahdollisuuksia. Perinteistä tulkinnan pitävyyttä pitää testata. Selitysmalleja voi olla useita, esimerkiksi eri tarkkuustasoilla.

Lounaan jälkeen kuuntelin Mirkka Lappalaisen Kustaa II Aadolf -esityksen ja sain lisäymmärrystä m.m. vuoden 1616 valituksiin. Esityksessään Lappalainen ei mainnut kuningatarta ollenkaan, mutta jätti keskustelun alkaessa esiin parimuotokuvan, joka ehkä innoitti kysymykseen hänestä. Lappalainen kuvaili Maria Eleonoraa vastauksessaan henkisesti epästabiilina. Mahdollisesti toisen vastauksen kysyjä olisi saanut tuntia myöhemmin, kun Karin Tegenborg Falkdalen lopetti tuoretta kirjaansa markkinoivaa esitystä Ruotsin kuningattarista. Nimittäin Populär Historian 10/2019 jutussa hän pitää kuningattaren voimakasta surua ajalle ja perinteiselle kuningattaren roolille tyypillisenä eikä hysteerisen luonteen osoituksena.

Sitä kun voi olla historiasta erilaisia tulkintoja. Bo Erikssoniin näin palaten, artikkelisarjansa seuraava osa käsittelee Kustaa II Aadolfia. Siinä ehkä käyttää Lappalaisen ruotsiksi käännettyä kirjaa. Tuorein julkaistu osa jo mainitussa Populär Historian numerossa puolestaan tarttui nuijasotaan. En ole Lappalaisen Susimessua lukenut, mutta päätellen siitä, että artikkelissa ei mainita Puolaa ollenkaan, ei ole kyllä Erikssonkaan. Lukusuosituksissa on kaksi yleishistoriaa ja Anu Lahtisen ruotsiksi käännetty väitöskirja.

Mutta minä en sitten mennyt kuuntelemaan juttua kuningattarista vaan Martin Neuding Skoogia, joka esitti pääkohtia väitöskirjastaan I rikets tjänst. Krig, stat och samhälle i Sverige 1450–1550. Viime aikaisiin kiinnostuksen kohteisiini liittyen mielenkiintoisin yksityiskohta oli se, että ennen reformaatiota Ruotsin piispojen yhteenlaskettu sotavoima oli kaksinkertainen valtionhoitajan vastaavaan verrattuna. Vaikutti siltä, että kirjaan kannattaa ajan sotaväen järjestämisestä kiinnostuneen tarttua ja tämän vahvistaa sen arvio Populär historiassa 10/2019. (Kyseinen lehti jaettiin osallistujille ja palaan sen muuhun sisältöön myöhemmin.)

Viimeiseksi sivistin itseäni Kasper Kepsun Inkerinmaa-katsauksella, joka paljasti tiedoissani merkittäviä aukkoja. En ollut ymmärtänyt, että Stolbovan rauhan jälkeen alueelle muutti suomalaisia Savosta ja Kannakselta. Olin luullut, että alueen "suomalaisuus" oli inkeroisten suomalais-ugrilaisuuden varassa. Että sillee.

Ja koska Inkerinmaan asukkaista (niin tuolloisesta luterilaisesta enemmistöstä kuin ortodoksisesta vähemmistöstäkin) tuli suuren Pohjan sodan jälkeen venäläisittäin maaorjia, he eivät päässeet muuttamaan minnekään ja tarjosivat metsäsuomalaisten tapaan 1800-luvulla kansanperinteen säilytyskomeron.

Apropoo tietämättämyys, samana lauantaina Yle julkaisi verkkoartikkelin Venäläisiä Suomessa, suomalaisia Venäjällä – inkeriläiset haluaisivat tulla tunnustetuksi osaksi Suomen historiaa, jossa lainataan haastateltavaa

– Suomessa oli vaiettu inkeriläisistä 40 vuotta. Opettajat, kavereiden vanhemmat, yhteiskunta eivät olleet kartalla siitä, keitä inkerinsuomalaiset ylipäätään ovat. Koulussa ei inkerinsuomalaisista puhuttu mitään. En saanut kontekstia sille, mitä olin perheen sisällä kuullut siitä, mitä perheellemme on tapahtunut.

Ja tässä puhutaan siis vaikenemisesta 1900-luvun tapahtumista, ei 1600-luvusta. Kepsu käsitteli myös tuoreen historian, josta minulla oli sentään jotain käsitystä

Ruotsia puhuvien asettuminen Suomen rannikolle (DSH, 2. aamu)

Kun lauantaiaamuna kävelee elottoman Helsingin läpi kuunnellakseen kello 9 alkavaa esitelmää ruotsia puhuvien tulosta Suomeen ei ole kiva kuulla sen aluksi ilmoitusta "Minä en ole historiotsija. Minä olen kielitieteilijä, mutta en ole erikoistunut ruotsin kieleen." Minä puolestani totean heti aluksi, että en osaa arvioida puhuiko Mikael Parkvall samaa kuin monet muut aiemmin, olennaisesti jotain väärin tai jossain kohdin kummallista. Mutta yritän kertoa mitä kuulin ja ehdin muistiin merkitä. Ja yleisökeskustelussa eläköitynyt professori Nils Erik Villstrand antoi Parkvallille kannustavan kommentin eli ei kai juttu täyttä kuraa ollut.

Parkvallin mielestä aiheesta on kirjoitettu vähän ja sotia ennen enimmäkseen kielikiistan värittämänä. Parkvall oli innostunut selvittämään itselleen "milloin, miten ja mistä" ja kertoi saaneensa kokoon kirjan käsikirjoituksen verran tietoa. Ihan kaikkea käyttämäänsä aineistoa ja tekemiänsä päätelmiä hän ei siis tosiaankaan ehtinyt 45 minuutissa esittämään.

Koska Parkvall ei ole historioitsija hän oli omien sanojensa mukaan yllättynyt siitä, että kirjoitetut lähteet eivät muutosta kerro mittän. Murreanalyysi todistaa sen puolesta, että Suomen puolella ei ole puhuttu muinaisskandinaavia ennen viikinkiaikaa, sillä täkäläisen ruotsin erot läntisiin variantteihin ovat syntyneet keskiajan jälkeen. Tästä olisi voinut tietenkin esittää yleisökysymyksen siitä, miten yhteisen valtakunnan kieli on vaikuttanut paikallisiin murteisiin.

Rikkaampaa tietoa tarjoaa (ei mitenkään yllättävästi) paikannimet. Suomesta ei löydy paikannimien päätteitä, jotka Ruotsissa esiintyvät viimeistään viikinkiaikaan astuilla paikoilla. Sen sijaan täällä on nimiä, joiden päätteet Ruotsissa ovat tyypillisiä 1200-luvun uudisasutukselle. Suomen ruotsinkielisissä paikannimissä ei ole muinaisuskoon viittaavia osia.

Paikannimien perusteella asumaan on siis asetuttu kristinuskon omaksumisen jälkeen, 1100-luvun lopulla tai 1200-luvulla, jolloin Pohjolassa meni taloudellisesti hyvin. Eurooppaan meni kaupaksi suolakalaa paastopäiviä varten ja turkiksia, joita ei siellä enää saatu pyydystettyä. Seuraavalla vuosisadalla meni taloudellisesti huonommin jo ennen kuin rutto vei ison osan porukasta hautaan autioittaen kokonaisia kyliä. Tuolloin ei siis enää ollut syytä lähteä.

Suomen alueiden ruotsalaisasutuksen aloitusjärjestystä voi päätellä jo mainittujen päätteiden lisäksi paikannimiin sisältyvistä etunimistä. Olettaen, että kristinuskon omaksumisen jälkeen meni muutama sukupolvi ennen kuin omaksuttiin siihen kuuluvat nimet, voidaan tarkastella näiden suhteellista osuutta verrattuna skandinaavisiin nimiin. Tällä periaatteella ruotsinkielinen asutus tuli ensin Ahvenanmaalle, sitten läntiselle Uudellemaalle, Varsinais-Suomeen, Etelä-Pohjanmaalle, itäiselle Uudellemaalle ja lopuksi pohjoisemmalle Pohjanmaalle.

Tai oikeastaan näitä varhaisempaa oli asettuminen kauppaa varten Kokemäenjoen ja Kymijoen suuhun, mutta tämä porukka on luopunut kielestään.

Jotkut siis tulivat kaupantekoon tai -valvontaan, mutta entäs muut? Oliko muutto jonkun päsmäröimää, kuten Eerikinkroniikka antaa ymmärtää? No, kuten juuri eilen kuulimme, tähän aikaan ei ollut valtiota. Eli mahdolliset organisaatiot ovat kirkko ja ledunglaitos. Parkvall oli etsinyt nimiä, joiden osat viittaisivat hallintoon, ja ainoa paikka, jossa tällaisia oli merkittäviä määriä oli Porvoo. Ahvenanmaalla puolestaan on puoli tusinaa kylää, jotka on nimetty Ruotsin maakuntien mukaan ja Parkvall epäili tämän kielivän rekrytoiduista muuttajista.

(Tästä syntyy ristiretkinarratiivin kaltainen aikasarja, jossa Ahvenanmaa asutetaan ensin sillanpääasemaksi ja Porvoo on myöhempi itärajan turva.)

Kun päästiin kolmanteen kysymykseen "mistä?" aika alkoi loppua ja keskittymiseni herpaantui kriittisellä hetkellä. Käsittääkseni sanastollisesti Hälsingland oli vahva hypoteesi ja muutenkin Norrlannin suunta vahvoilla. Helsingin nimestä keskustellessahan vastaava on usein tyrmätty sanoen, ettei tuolla alueella ollut ylimääräistä väestöä lähtijöiksi. Parkvallin vasta-argumentti tähän oli, että väestömääriä pitää tarkastella suhteessa alueen resursseihin.

Lopuksi Parkvall esitti synteesin tuloksistaan asutuksen alkuajoista, -syistä ja lähtöpaikoista, mutta sanoi selvästi (ja varoituskolmion kera), että kyse on spekulaatiosta.

• Kaupallisista syistä Turussa, Kokemäenjoen suussa ja Kymijoen suussa 1190-1200.
• Viljelymaan perässä Varsinais-Suomessa 1200.
• Porvooseen 1240 jonkinlaisen hallinnollisen aktiviteetin seurauksena
• Uudenmaan rannikko 1240, tanskalaisilla voi olla jotain osuutta asiaan.
• Pohjanmaan rannikolla Vaasan eteläpuolella 1250 ja hieman pohjoisempana 1280, enimmäkseen maanviljelyksen, mutta myös jonkun järjestetyn muuton seurauksena

Lähtöpaikat paljastavat värit kartalla eivät erottuneet ja en kuullut kaikkien merkitystäkään. Toivottavasti ei mene kauaa, että tutkimuksensa on julkaisukunnossa ja osaavampien arvioitavana. Tai, että joku muu osaaja esittää oman tutkimuksensa niin, että maallikkokin ymmärtää (ja muistaa) johtopäätökset.