lauantai 16. syyskuuta 2023

Reititys Torniosta Turkuun vuonna 1709

Kootessani vuoden 2019 alussa "tiennäyttäjiä"  eli matkustajille tehtyjä oppaita, joissa luetellaan tietyn tien etappeja, totesin, että varhaisinta tuntemaani ei oltu vielä digitoitu. Sittemmin puute on täytetty eli vuonna 1709 painettu Peter Warnmarkin Then Swänske Ulysses Eller En nyttig Rese-Book: Jnnehållandes Christeliga och Andächtiga Böner för the Wäg- och Siö-farande/ med Doct. Avenarij Morgon- och Affton-Signelser; Som ock några gudeliga Psalmer: Tillijka med en Wäg-Wijsare Öfwer Swerige och ther under liggiande Provincier on saatavilla Litteraturbankenissa. Nimensä mukaisesti puolet kirjasta on matkustamiseen liittyneitä rukouksia.

Kun (vihdoin) tutustuin kunnolla toiseen puolikkaaseen, hämmennyin. Kun paperi oli kallista ja painaminen tehtiin käsin, mitä järkeä oli painaa Suomen puolelta ensin reititys Torniosta Turkuun yhtenäisesti ja sitten myöhemmin sama tie, samoilla pysäyspaikoilla pätkittäin? No, minulle toisinnosta on se hyöty, että hieman kryptisistä kirjoitusasuista on kaksi versiota. 

Aika monta yllätystä olisi tullut tämän tiedon varassa liikkuvalle vastaan. Kuten tarve ylittää lukuisia jokia lautoilla. Jos ei ollut kiinnostunut Vaasasta, koukkaus Vähäkyrön Ojaniemen ja Laihian välissä olisi ottanut ainakin itseäni rankasti päähän. Satakuntalaisittain tietenkin ihmetyttää Kokemäenjoenlaakson ohittava koukkaus, mutta se on tuttu muistakin lähteistä. Omituisinta on kuitenkin pysähdyspaikaton 25 peninkulman loppupätkä Turkuun. Warnmarckilla ei ollut mitään tietoa tältä väliltä?

  • Til Tormo Stad (Tornio)
  • Til Kiemi / Kimi (Kemi)
  • Til Rugesta / Reiste
  • Til Simo / Suno (Simo)
  • Til Qwifwanjemi / Qwifwanjemi (Kuivaniemi)
  • Til Allhofwa / Ahlhafwa (Olhava)
  • Til Ihio / Ihio (Iijoki)
  • Til Kiällo / Kåhlo (Kello)
  • Til Uhlåstad / Uleå (Oulu)
  • Til Kiembola / Kiembla (Kempele)
  • Til Limingo /  Lännunge (Liminka)
  • Til Lunijocke / Lunwacki (Lumijoki)
  • Til Brahestad / Brahestad (Raahe)
  • Til Sahla / Sahle (Saloinen)
  • Til Pyhäjeki  / Pyhujocki (Pyhäjoki)
  • Til Yxhara / Yxare
  • Til Calojeki / Calajocki (Kalajoki)
  • Til Perkehauta / Parkaheuta
  • Til Lochto / Lackta (Lohtaja)
  • Til Rothsahla / Rotsala
  • Til Cautsari / Cuntsari
  • Til gamla Carleby Stad / Gamble Carlebystad (Kokkola)
  • Til Cronoby / Cronoby (Kruunupyy)
  • Til Läppelax / Läppelax
  • Til Kråkenäs / Kråkenäs
  • Til Jacobs Stad / Jacobstad (Pietarsaari)
  • Til Sundbyen / Sundbyen
  • Til Carleborg eller Nya Carleby St. / Carlebystad (Uusikaarlepyy)
  • Til Munsala / Munsala (Munsala)
  • Til Åhrewais / Åhrawiss (Oravainen)
  • Til Kåskie / Kåskie
  • Til Åynienie i lilla Kyro Sochn / Åjaniemei (Vähäkyrön Ojaniemi)
  • Til Waxa Stad / Wasa Stad (Vaasa)
  • Til Lachola / Lahela (Laihia)
  • Til Gumsehla / Gunsala
  • Til Hollolan / Hollola
  • Til Päldonemie / Päldome
  • Til Kuricka / Kuricka (Kurikka)
  • Til Kanhojocki / Kunsajocki (Kauhajoki)
  • Til Tafwaste Skantz / Tawaste Skantz (Hämeenkyrö?)
  • Til Åbo på Tawastkiöroskougun / Åbo, på Kyrckeskogen

Kauhajoelta Hämeenkyröön kulkeneella historiallisella tiellä on sivusto Kyrönkankaantie.

perjantai 15. syyskuuta 2023

Rakkarin ja rankkurin ero?

Eilen lainaamastani muistelmasta syntyi tarve perehtyä tarkemmin sanojen rakkari ja rankkuri merkitykseen. Oliko niillä 1800-luvun suomen kielessä eroa vai ei?

Useassa sanomalehdessä toistettu pikku-uutinen antaa ymmärtää, että ero oli merkityksellinen.

"Rankkuri ei ole rakkari. Tammisaaren kaupungin rankkuri on, kuten E. N. kertoo, haastattanut raastuvanoikeuteen vastaamaan erään henkilön, joka häntä oli kutsunut rakkariksi, ja saikin vastaajan tuomituksi 12 markan sakkoon." (Uusi Suometar 11.4.1888)

E. N. tarkoittaa Ekenäs Notisbladia, jossa oli kirjoitettu "Rädd om sin ära synes stadens "politiekarl" vara, efter som han till i går inför Rådstufvurätten hade instämdt en person för ärekränkning. Svarande parten hade begagnat ordet "rackarn", hvilket kostade honom för det han ej anwändt riktig titel Fmk. 12 utom wittnes arwode (EN 10.4.1888). Lainausmerkkien perusteella kirjoittajan mielestä sanojen ero ruotsiksi ei ollut oikeusjutun arvoinen.

Vuonna 1883 ilmestyneessä Ruotsalais-Suomalaisessa Laki- ja Virkakielen Sanastossa politikarl oli suomennettu rankkuriksi ja arvostelija Valvojassa 24/1883 kommentoi "Tarkoitetaanko rakkaria vai kuinka?" eli oli sitä mieltä, ettei rankkuri ollut oikea vastine suomeksi. Rakkari on kuitenkin mielestäni ja löytämieni esimerkkien perusteella yleisempi ilmaisu pahantekijälle.

Rankkurin itse yhdistän vahvimmin koirien kiinniottoon ja tälle käsitykselle löytyy 1800-luvun lehdistä lukuisia esimerkkejä (esim. US 1.3.1892). Kyseessä ei kuitenkaan ole ainoa käytetty sana vaan "koirantappaja" saattoi myös olla "kaupungin rakkari" (Pohjois-Suomi 12.4.1879). Hufvudstadsbladetissa 7.8.1866 julkaistussa lähetetyssä kirjoituksessa kuvataan Helsingin keskustassa tapahtunutta tilannetta, johon puuttui politiekarlen eller "med respekt te' säjandes, stadens rackare". Tätä kommentoivassa kirjoituksessa on toistettu rakkari lainausmerkeissä, mutta rinnalle ei ole otettu rankkuria (SWL 15.8.1866). Lapsille ja nuorisolle tarkoitetussa eläinsuojeluslehdessä Sylviassa 3/1895 "jollei maksa veroa, niin vie rakkari koiran".

Hakkapeliitta 45/1937
Rankkurista ei ole koiraraivon yhteydessä jälkeäkään myöskään  Wiipurin sanomissa 15.7.1892: "Tunnetuin mies täällä nykyään on politiikari, putimies taikka, niinkuin sitä murhamiestä yleisimmin nimitetään, kaupungin rakkari." Politiikarin toimenkuva tiivistettiin Kotkan uutisissa 20.7.1899 "raatoin y.m. korjaajaksi". Uudessa Suomettaressa 28.6.1891 "mies, jonka tavallisena tehtävänä on kissan- ja koiranraatojen etsiminen ja kuoppaaminen" oli rankkuri, jolle Vaasassa oli annettu tehtäväksi hukkuneena löydetyn sotilaan "arkun vieminen hautausmaahan", mitä kirjoittaja ymmärrettävästi paheksui.

Huomattavasti myöhemmin Helmer Winter ihmetteli Hakkapeliitassa 45/1937 sitä, että Turun kaupungin kunnalliskertomuksessa 1935 oli mainittu kaupungin putimiehenä useita vuosia toimineen anoneen eläkettä. "Emme voi olla tuntematta omituista hämmästystä tällaisen keskiajalta peräisin olevan "virkanimityksen" säiylymisestä meidän aikoihimme. Puti eli putimies nimittäin Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee piiskuria eli profossia." (Kuvituksena käytetty Turun piiskurin virka-asu perustuu joko Veikko Puron piirrokseen (Kodin kuvasto 13/1914) tai molemmilla on yhteinen lähde. )

Vanhan rankaisukulttuurin sanat jäivät siis käyttöön ja jotkut ymmärsivät käsitteellisen eron menneisyyteen merkitykselliseksi ja jotkut eivät. Aikatasot menevät iloisesti sekaisin esimerkiksi Konni Zilliacuksen kirjoituksessa Bobrikovin ajasta, jolloin sekä raipparangaistus että häpeäpaalu olivat historiaa. 

Maistraattikaan ei kieltäytynyt täyttämästä velvollisuuttaan, vaan määräsi kaupungin molemmat rankkurit — "piiskuri" ja "rakkari", kuten heitä entisajan karkealla ja selvällä vaikkakaan ei niin aivan sirolla kielellä kutsuttiin — auttamaan painoasiainylihallitusta kotitarkastuksia toimeenpantaessa. (Vastaisuus 18/1906)

torstai 14. syyskuuta 2023

Häpeäpaalun lopusta Helsingissä

Muutama vuosi sitten mietiskelin raipparangaistuksen loppuaikaa helsinkiläisen muistelman inspiroimana. Siinä esiteltyä paalua Leppäsuolla käytettiin vielä pidempään häpeärangaistuksiin. Tämä tuli eteen, kun kesällä kaupungin arkistossa selailin läpi kilpakirjoituksia vuodelta 1968 (HKA. Helsinki-Seura ry. Ec:1 Muistelmia vanhasta Helsingistä).

Kirvesmiehen poika Harju, Johan Severi oli syntynyt 27.1.1885 Isojoella ja muuttanut kesällä 1887 Helsinkiin, jossa hän asui vuoteen 1924. Muistelmassaan kirjoitti

Kirjassaan "Näin Helsingin kasvavan" Väinö Tanner mainitsee, että Töölön kallioita kutsuttiin Rakkarin kallioiksi. Tieto on virheellinen. Nämä Malminkadun päässä olevat kalliot olivat saaneet sen nimen juuri rankkurin, rakkarin, niillä olleen asunnon johdosta. Rakennukset purettiin pian vuoden 1890 jälkeen. 
 
Rankkurin asuntokallion pohjoispuoleisen rinteen alla oli ruohoa kasvava sorainen tasanne. Siihen oli pystytetty kaupungin häpeäpaalu. Pienenä naskalina palatessani muutamien vähän vanhempien toverieni kanssa hautausmaan rantaretkeltä oli paalulla häpeämässä eräs "täti". Hän seisoi paalun juurella olevalla jakkaralla ilman minkäänlaista kytkentää. Muksuja tietenkoin oli paljon sekä muutamia naisia tätä näytelmää seuraamassa. Tapauksen vuosiluku oli joltisellakin varmuudella 1890. Paalu oli paikoillaan useita vuosia rankkurin rakennusten purkamisen jälkeen, mutta häpeäseisonnasta en sen koommin ole kuullut.

Johonkin toiseen muistelmaan perustuu Vicke Petterssonin teksti kirjassa Entisaikain Helsinki. Helsingin historiayhdistyksen vuosikirja I (1936). Siinä paalu ei ole rinteen alla vaan mäellä.

Entisessä metsäisessä alueessa, josta alkoi ns. Rakkarinniemi - joka ulottui mereen - saattoi nähdä mäellä, missä nyt on kaasukello, korokkeen. Korokkeen keskelle oli pystytetty pitkä paalu, johon oli kiinnitetty karkeat rautaketjut sekä käsiraudat. [...]

Kyseinen kaasukello, jonka takana Malminkadun synagoga. 
Anton Rönnberg 1931. HKM

Eräs vanha helsinkiläinen on kertonut, että viimeisen kerran käytettiin raipparangaistusta kaupungissamme v. 1882. [...] Niinkin myöhään kuin v. 1890 kertoo eräs sanomalehtiuutinen, että "Nuorempi nainen, syytetty parituksesta, on kolmena päivänä tämän viikon aikana ja eilen viimeksi seissyt 'Rakkariniemen' häpeäpaalussa tuhatkunnan uteliaan katselijan töllistellessä häntä". Arveltiin kuitenkin, että oli aika lakkauttaa sellaiset inhoittavat vapaanäytännöt myöskin meillä.

Eräs toinen vanha helsinkiläinen, jolta olemme halunneet asiaa tiedustella, muistaa kouluaikanaan nähneensä, kuinka eräs nainen ja mies seisoivat paaluun kahlehdittuna häpeämässä. Heidät oli tuomittu parittamisesta, ja siinä seisoi itkien katuva nainen, ja mies näytti todella häpeävän, eikä ihmekään, sillä olihan heidät asetettu siihen nähtäviksi ja pilkattaviksi. Voipa melkein sanoa, että koko kaupunki oli jalkeilla ja tavaton ihmismäärä ympäröi rangaistuspaikan, mutta ei kuulunut pilkkaa eikä parjaussanoja ihmisjoukosta. Hiljaisuus vallitsi, ja sai sen käsityksen, että ihmkiset säälivät tuomittuja. Painostava tunnelma ja yleinen hiljaisuus pikemminkin toivat mieleen hautajaiset. Se saatettiin myöskin tulkita häpeämiseksi siitä, että sellaista alentavaa rangaistustapaa jatkuvasti käytettiin sivistyneessä yhteiskunnassa.

Kun ensi uteliaisuus oli lauennut ja tilanne kävi kiusalliseksi, ryhdyttiin rahankeräykseen. Lantit heitettiin astiaan, joka oli heidän jalkojensa juuressa. Missä määrin tätä armeliaisuustekoa voitiin pitää laillisena tai laittomana, on tuntematonta. Oltiin kai sitä mieltä, että pari oli hiukan siistimpien vaatteiden tarpeessa saadessaan vapautensa, sillä vankipuvussa kulkeminen ei ollut millään lailla pukevaa. Järjetön teko, arveli moni, kun häpeäpaaluun tuomittua paria kuljetettiin avoimissa rattaissa Katajanokan vankilasta "Kampille" ollakseen hetken aikaa vmatkalla ja paikalla katseltavana ja samoin takaisin, mikä saattoi tapahtua monta kertaa rangaistusajan loppun asti.

Hieman toisenlaisen kuvauksen häpeärangaistuksesta Helsingissä olen poiminut vuoden 1887 sanomalehdestä. Pettersonin esittämää vastaa paremmin Kaiussa 16.7.1887 julkaistun Helsingin kirjeen teksti

keskiviikko 13. syyskuuta 2023

Lisää Ruotsin ajan palovakuutuksia

Kesätauon jälkeen nykyisen Suomen alueen palovakuutusten listausta numeroista 3751-4000 (*).

Digitoituina palovakuutuksia (sanallisia arviointeja ja piirustuksia) ei enää ole entisissä osoitteissa vaan Riksarkivet ohjaa nyt osoitteeseen Brandförsäkringsverkets stiftelse för bebyggelsehistorisk forskning. Panu Savolaisen esityksistä tiedän, että Turun palovakuutuksia on Turun kaupunginarkistossa.

N:o 3751 Byggmästaren Herr Johan Blomströms Gård i Åbo Stad
N:o 3776 Förbättringar och Tilbyggnader å en Gård i Åbo Stad, tilhörig Professoren Herr Magister Johan Gadolin och Med-Interessenter
N:o 3777 en Byggnad å Manufacturisten och Swärdfäjaren Abraham Tillbergs Gård i Åbo Stad
N:o 3779 en Träbyggnad i Åbo Län, Wemo Härad Nykyrko Socken i Kådjala By å Saukola Frälse-Hemmans Ägor, tilhörig Lands-Secreteraren och Krono-Befallningsmannen Herr Hustaf [p. o. Gustaf?] B. Sahlberg [digitoitu]
N:o 3784 en Höglofl. Kongl. Seraphimer-Ordens Gillet tilhörig Gård i Uleåborgs Stad
N:o 3798 Directören Herr Johan Magn. Gottskalk tilhörige Kard- Skrubb och SpinnMaschiner i Björneborgs Stad
N:o 3804 Kommissions-Landtmätaren Herr Gust. Ad Zidens Gård i Cuopio Stad
N:o 3808 Vice Land-Sekreteraren Herr Joh. Fredr. Stichaei Gård i Cuopio Stad
N:o 3816 Apothekaren Herr Carl Bäckers Gård i Ekenäs Stad
N:o 3838 Fendricken wid Kongl Arméns Flotta Herr Carl Fredric Hyllgrens Gård i Åbo Stad
N:o 3859 Åbyggnaden å Skatte-Nybygges-Hemmanet Wiaswesi i Björneborgs Län, Nedre Satagunda Härad och Ulfsby Socken, tillhörigt Öfwersten och Riddaren af Kongl. Swärds-Orden Herr Johan Grönwall [digitoitu]
N:o 3870 Lagmannen Hr Johan Olivecreutz's Gård i Åbo Stad
N:o 3885 Åbyggnaden å Hr Stads-Sekreteraren Er. Joh. Synnerbergs Gård i Åbo Stad

Forstenin tontti Kuopiossa

N:o 3893 Krono-Befallningsmannen Herr Gustaf Ernst Forsténs Gård i Cuopio Stad [digitoitu]
N:o 3905 Råd- och Handelsmannen Per Petrelii Åbyggnader å dess Tomter i Uleåborgs Stad
N:o 3912 Åbyggnaden å Skatte-Hemmanet N:o 1 o Åbo och Björneborgs Län, Ålands Härad, Sunds Socken och Tosarby By, tillhörigt Lands-Kamreraren och Ladt-Räntemästaren Herr Lars Jung [digitoitu]
N:o 3916 Löjtnanten Herr Ludvig Lagermarks Åbyggnad wid Säteriet Pånäs i Björneborgs Län, Nedre Satagunda Härad och Ulfsby Socken [digitoitu]
N:o 3920 Fruntimmers-Skräddaren Mäster Johan Södergrens Gård i Åbo Stad
N:o 3927 Tillbyggnad å en Mjölqwarn i Åbo Län, Pikis Härad och Pemar Socken i Kungs- eller Högfors Strömfall, tillhörigt Tull-Fiskalen Herr Jac. Ahrenberg [digitoitu]
N:o 3931 aflidne Råd- och Handelsmannen S. Carlenii Enkas, Fru Susanna Ekhammars Gård i Torneå Stad
N:o 3953 Sätesbyggnaden å Irjala Skatte-Säteri-Rusthåll, i Nylands och Tawastehus Län, Nedre Hållola Härad och Loppis Socken, tillhörigt Enkefru Borgmästarinnan Maria Christina John [digitoitu]
N:o 3969 Enkefru Anna Helena Holmgrens Gård i Helsingfors
N:o 3993 Handelsmannen Gabriel Gestrins Nybyggnad å dess Gård i Åbo Stad
N:o 3994 Snickaren Mäster Johan Johan Lindros's Gård i Åbo Stad
N:o 3995 Krigs-Komissarien Hr Anders Awelins Gård i Åbo Stad
N:o 3998 Theologiae Adjuncten Hr Mag. Jac. Bonsdorffs Gård i Åbo Stad
N:o 4000 Åbyggnader å Ahlberga berustade Säteri i Nylands Län, Raseborgs Östra Härad och Esbo Socken, tillhörigt Öfwersten och Riddaren af Kongl. Swärds-Orden Herr Ad. Schenbom [digitoitu]

(*) Inrikes Tidningar 1801-07-03, 1801-09-15, 1801-10-23, 1802-01-27, 1802-02-26, 1802-04-07, 1802-09-24, 1802-10-06, 1802-10-15, 1802-11-03, 1802-11-09, 1802-11-17

tiistai 12. syyskuuta 2023

Pähkinäsaaren rauhasta yhtä ja toista

Pähkinäsaaren rauhan vuosipäivä jäi täällä noteeraamatta ja minun kuplani ulkopuolella meni varmaan monelta kokonaan ohi. Itselleni tuli vastaan kaikenlaista mediaa, jota oli varastossa myös vuoden alun Tieteen päiviltä. Niiden kokoamiseen yhteen innoitti Veli-Pekka Leivon tuore opetusvideo Pähkinäsaaren rauha pähkinänkuoressa (HI5). Kuuntelin sitä hyväksyvästi kunnes Leivo loihi sanomaan "raja on toki kulttuurisesti merkittävä, koska se kuitenkin jossain määrin jakoi Suomea kahteen alueeseen. Erot näkyvät tänäkin päivänä esimerkiksi perinteissä, ruokakulttuurissa ja genetiikassa". Ei näin vaan paremminkin toisin päin.

Elina Salmela on blogitekstissään vuonna 2016 todennut genetiikan osalta, että raja vedettiin alueelle, jossa asutusta oli harvassa eli kontakteja puolin ja toisin vähän. Näin kehittyi varmaankin myös toisistaan eroavat kulttuuripiirit.

Tuoreempaa tutkimusta aiheesta tehdään projektissa Biological evolution and diversification of languages. Vuosipäivän kunniaksi työryhmä, johon kuului myös Salmela, jakoivat tuloksiaan kansankielellä. Käytetyissä materiaaleissa kulttuurien raja ei asettunut aivan samaan paikkaan. Lisää tietoa on vielä tulossa.

Tammikuun Tieteen päivillä pidettiin sessio Pähkinäsaaren rauha 700 vuotta, jonka tallenteesta voi vieläkin kuunnella esitykset

  • Professori Jukka Korpela (Itä-Suomen yliopisto): Vuoden 1323 rauha ja myöhempi satu sen rajasta 
  • Professori Hanna Lappalainen (Itä-Suomen yliopisto): Kuuluuko Pähkinäsaaren rauhan raja vielä suomen kielessä? 
  • Dosentti Jukka Palo (Helsingin yliopisto/Terveyden ja hyvinvoinnin laitos): Ympäristö, asutushistoria ja geenit: Pähkinäsaaren rauhan rajat veti luonto jo ammoin 
  • Professori Terhi-Anna Wilska (Jyväskylän yliopisto): Rahan raja? Pähkinäsaaren rauhan raja, moderni kulutus ja varallisuus
Korpela ei ole ainoa historiantutkija, joka on rajasta puhunut. Sanu Sarviaho, jonka väitöskirja Ikuinen rauha : vuoden 1323 Pähkinäsaaren rauha suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakulttuurissa 1800- ja 1900-luvuilla hyväksyttiin vuonna 2017, piti verkkoluennon nimenomaan historiografiasta. Siitä oli paljolti myös kyse Anu Lahtisen ja Reima Välimäen keskustelussa podcastissa Menneisyyden jäljillä.

maanantai 11. syyskuuta 2023

Keskiajan arvoituksia läntisellä Uudellamaalla

 

Lauantaina olin piiitkästä aikaa arkeologisella retkellä. SKAS:in järjestämä kierros osoittautui mysteeriseksi. Ei siksi, että meillä olisi ollut taitamaton opas, vaan nimenomaan siksi, että arkeologi Tarja Knuutinen kertoi avoimesti tutkimustilanteesta ja vastausta vailla olevista kysymyksistä. Muunlaista opastusta en nykyään jaksaisikaan kuunnella.

Eka kohde oli Junkarsborg eli kai yksi viimeisistä keskiajan linnanpaikoista, jossa en ole koskaan ollut. Toisin kuin joillain muinaislinnoilla, täällä ei ollut epäselvyyttä linnan olemassa olosta. Maavallit rajoittavat edelleen linnan pihaa, josta on sekä aseistumiseen että raudankäsittelyyn liittyviä löytöjä. Sekä kaivo, jonka ympärille rakennettu aitaus melkein erottuu yllä olevassa kuvassa. 

Yllä näkyvän vesiesteen takana on esilinnan jäänteet, joiden hahmottaminen ei minulta onnistunut. Linnan ajoitus 1300-luvun lopun ja 1400-luvun alun välissä on selvä, mutta ei ole havaintoa linnan rakennuttajasta tai rakentamisen tarkoituksesta. Tuoreimmat kaivaukset olivat laajimmat ja jäivät raportoimatta.

Päivän toinen kohde oli Raaseporin linna, josta juuri mikään maanpinnan yläpuolella ei ole alkuperäistä, joten koko paikka on mysteeri, joka ärsyttää minua joka käyntikerralla entistä enemmän.

Lounastimme Tammisaaressa, jonka arkeologinen kohde oli aloitetun mutta rakentamattoman linnan paikka. Se oli laastittomuudessaan kummallinen, mutta kaupungin varsinainen mysteeri oli se, että en ilmeisesti koskaan ole kiertänyt kortteleita torin ja museon väliä kauempana. Eli oli näkemättä eksoottinen Constantin Kiseleffin suunnittelema palotorni-vankila yhdistelmä vuodelta 1876,  

asuinrakennus 1790-luvulta(!)

ja kaakinpuu, jonka autentisuudesta en sano mitään.

Jatkoimme matkaa parin kilometrin päähän, jossa keskellä metsää on 1600-luvun alussa hylätty kylätontti. Se oli löytynyt inventoinnissa vanhojen karttojen avulla vasta 2000-luvulla ja on vielä tutkimaton. Etukäteen arvasin, että näytetään kivikasoja ja kerrotaan niiden olevan uuninpohjia. Saimme kuitenkin hieman enemmän todistetta ihmiselämästä, sillä Knuutinen nosti silmiemme edessä myyrän möyhimästä maasta palanutta savea.

Päivän viimeinen kohde tunnetaan Grabben kanavana, vaikka se ei välttämättä liity kehenkään Grabbeen eikä välttämättä ole kanava. Mutta jonkun vallalla ja jotain varten on keskiajalla tehty 900 metrin kaivanto, joka nyt näyttää melko tavalliselta ojalta. 


Päivän viimeinen mysteeri oli opastaulun sijoitus pensaan taakse, niin ettei tekstiä voinut kunnolla lukea.

sunnuntai 10. syyskuuta 2023

Vielä ulkomaalaisista henkikirjoissa

Kesän käytännön oppia (Venäläiset 1800-luvun henkikirjoissa, esimerkkinä Matrosoff) vahvistaakseni lainasin kirjastosta Antero Leitzingerin kirjan Ulkomaalaiset Suomessa 1812-1972 (2008). Se osoittautui kultakaivokseksi aineistoesittelyineen ja suosittelen lämpimästi ulkomaalaisia hakeville. Itselleni oli uutta (tai unohtunutta) esimerkiksi Leitzingerin kokoama tietokanta Suomen kansalaisuuden vuosina 1832-1946 ottaneista. Se on osa Siirtolaisuusinstituutin tarjoamaa eli vaatii maksun. Vanhaan tapaan pääsee toki ilmaishaulla näkemään ovatko nimet mukana. Ja Matrosoffeja oli.

Leitzinger kirjoittaa sivulla 21, että henkikirjoihin ja seurakuntien kirjanpitoon yleensä "merkittiin kuitenkin vasta pysyvästi Suomeen asettuneet ja siten Suomen kansalaisuuden saaneet, joiden oli pakko kuulua johonkin seurakuntaan." Seuraavalla sivulla on esimerkki Leitzingerin omasta sukututkimuksesta. Sakkolan henkikirjaan oli 1828 merkitty sveitsiläinen juustontekijä, vaikka hän samana vuonna sisäistä passia saadessaan todettiin Sveitsin kansalaiseksi.

Eli kirjausta henkikirjaan henkiveroa maksavana voinee pitää indikaatiota Suomen kansalaisuuden ottamisesta ja Leitzingerin tietokanta antaa nopean mahdollisuuden tarkistukseen ja helpohkon tien arkistoon. Tosin epäilen vahvasti, että Matrosoffien paperit on kirjoitettu venäjäksi...

Leitzingerin kirjasta löytyi myös tuttua asiaa eli Antero Wareliuksen kesän 1847 tutkimusretkeä, joka oli olennainen osa taannoista verkkoartikkeliani. Helsingin venäläisisistä Warelius kirjoitti:

Kolminaisuuden kirkon seurakunnassa Helsingissä on vakinaisesti asuvia jäseniä 367 (189 miestä, 178 naista), jotka ovat pastori Alexander Molosemoffin mukaan kauppiaita, käsityöläisiä ja eron saaneita sotilashenkilöitä vaimoineen ja lapsineen. Näistä on suuri osa sekaverisiä. Vielä näiden lisäksi asuu Helsingin kaupungissa joitakin virkamiehiä ja muita, jotka ovat venäläisiä tai sekaverisiä...

Mitäköhän Warelius on tarkoittanut sekaverisyydellä?