Matkatunnelmaa kärryillä

Realistisen tuntuinen pätkä Samuli Samulaisen novellista Kesäinen tarina (vuonna 1876 julkaistussa kokoelmassa Novelleja I)

Päivä oli kovin helteinen, se paistoi koko terältä, eipä ihmekään siis, että koko luonto oli kuin uneen uupunut. Pilviä, ei valkoisiakaan hattaroita, jaksanut kohota taivaalle, linnut eivät laulaneet, eivät äännelleetkään, liikkunut ei lehtikään puussa, tuskinpa haavankaan. Keltainen maantie yksin ei saanut maata. Mäeltä laskivat alas rattaat, kolisten kovalla hiekalla. Kolinasta heräsi lintu oksalla, jänis pensaan takaa hyppäsi maantien poikki korvat sojossa, pari hiekkajyvää sinkosi pyöristä tienviereiseen lammikkoon; se röyhelsihe tuokioksi, vaan pian oli sen pinta jälleen tyyni, pian oli jänis pensaan takana taaskin rauhassa, lintu painanut päänsä siiven alle: rattaat olivat kaukana, ne nousivat tuolla verkalleen ylös mäkeä. 

 

Lähdemme seuraamaan rattaita. 

 

Niillä istui nuori mies ajatuksissaan. Mitä hän mietti, sitä ei niin varmaan tiedä, mutta monenlaista hän vaan näkyi miettivän. Hevonen juoksi joutuisaan. 

 

— "Mitäs sitä elukkatasi rääkkäät?" sanoi herra; "ennätetään tässä vähemmälläkin. Anna käydä!" 

 

Kyytipoika katsahti kiitollisena herraan ja pysäytti juoksun. Hiljaa kulkivat rattaat. Aurinko paahtoi jälleen, rattaiden ritinä se oli niin yksipuolista, aina yhtä ja samaa, yhtä ja samaa. Hevonen kulki puolitorkuksissa, kyytipoika oli koko torkuksissa. Äkkiä äänsi herra: 

 

— "Ei tässä nyt makaamaan ruveta maantielle. Anna jaosta!" 

 

Kyytipoika käski hevostaan; tämä puisteli vähän päätään ja läksi jolkottamaan. Jott'ei torkku taaskin valtaa saisi, rupesi kyytipoika ensin hyräilemään, koroittaen hyräilyänsä vähitellen lauluksi. Eikä ollutkaan hänen laulunsa pelkkiä "rekiviisuja"; yksinkertainen se oli, mutta sisälsi niin paljon totuutta, että se olisi antanut aihetta paksulle filosofilliselle teokselle. Poika lauloi: 

 

"Makkarass' on kaksi päätä: 

Toinen pää ja toinen pää." 

 

Laulettuaan sen kerran, lauloi hän sen vielä kerran ja sitten vielä monta kertaa, niin että tuo ajatuksiinsa vaipunut herrakin rupesi kuuntelemaan sitä. Ja mitä enemmin hän sitä kuunteli, sitä enemmin hän huomasi laulun totuuden. Mitä tarkemmin hän ajatteli omaa elämäänsä ja tilaansa, sitä selvemmin huomasi hän, että makkarass' on kaksi päätä: toinen pää ja toinen pää.

Antti Tanninen, Juttu-uhri

Koska opettavainen tarina Juttu-uhri (Sanan saattaja Wiipurista 7.&14.3.1840) nähtiin tarpeelliseksi, siinä lienee mukana totuuden siementä, vaikka ehkä liioiteltuna.

Talonpoika puolella perintö-konnulla Antti Tanninen oli toimella ja ahkeruudella lisänyt vanhemmiltaan perityn omaisuudensa ja parilla tuhannella Ruplalla säästössä varakas mies säädyssään. Lisäksi oli hänellä nerokas ja uuras vaimo ja siviät lapset, ja Antti Tanninen joka katsannossa onnellinen. 

Kerran Sunnuntaina kuulee hän kirkossa julistuksen, jonka kautta Maa=mittari, vaadittu hänen naapuriltaan tämän konnun rajoja käymään, kehoittaa kaikkia raja-naapureita toimitukseen tulemaan. Antti Tanninen oli elänyt monta vuotta sovinnossa tämän naapurinsa kanssa, ja ehkä näkyväisiä rajamerkkiä ei löytynyt, ei kumpasenkan mieli ollut tehnyt kylvää eli niittää toisella puolella sitä aitaa, joka mies-muistissa oli rajana ollut heidän välillään. 

Mutta Antti Tannisen kovaksi osaksi tuli moniahta päivä ennen raja=käyntiä hänen tyköönsä virka-heittolas Komsarjus, joka varotti häntä puoltansa pitämään. Tämä kunnon-mies jutteli vilpillisesti kumpasenkin konnun verosta ja tiluksista, näytti vanhalla kartalla pyykin, hyvän matkaa sisä=puolella naapurin maata, oikeittain olevan raja=merkin molempain kontuin välillä, ja vakuutti niin laissa ja oikeuden=käymisessä oudon Antti Tannisen tällä olevan liian vähän ja naapurilla liian paljo tiluksia. 

Nytpä tuli kiiret raja=käyntiin ja sieltä käräjään. Komsarjus otti kerran toisen perään edellä=käsin rahaa vaivoistaan ja lain-kulungeiksi. Karttoja piti lunastaman Maamittuus-kontorista, joukko vieraita=miehiä kuultaviksi kutsuttaman; mutta päätöksen langetessa, asian kaksi vuotta Komsarjuksen juonista kihla=kunnanoikeudessa oltua jutussa, joutui Antti Tanninen syypääksi, sai palkita kaikki vieraat miehet, maksoi 20 Ruplaa lain=kulunkia, ja veti lisäksi Ruplaa 10 saakkoa Tuomaria ja vastaajaa vasten hävyttömästä kirjoituksesta, jonka Antti Tanninen, Komsarjukselta vieteltynä, oli ala=kirjoittanut. Aika ajasta oli Komsarjus vaivoistaan ottanut 150 Ruplaa. 

Tämä asian loppu saattoi Antille paljo levottumuutta, sekä suurten kulungeinsa kautta, että monesta pienemmästä viljelys=jutusta naapurinsa kanssa, johon se hänen oli käärinyt. Hän aikoi nyt tyytyä vahinkoonsa, mutta Komsarjuksella oli toinen mieli. Hänelle oli Antti Tanninen liian hyvä ja varakas asia=mies, jonka ei pitänyt hänen kynsistään pääsemän, ja puhutteli viimein Tannisen jutun jatkamiseen, vakuuttain, ettei kaikki Tuomarit, kihla=kunnan Tuomarin tavalla, olisi väärät. Hävittipä Antti Laki=miehen=oikeudessakin (Laakmanni=oikeus). Hovi-oikeudessa (Hovräätti) pitäisi asian kääntymän, väitti sittenkin Komsarjus; matkusti sentähden Antti Tannisen kulungilla sinne, vaan eipä sekän auttanut, sillä Antti Tannisen asia oli väärä, joka päälliseksi veti sakkoa oikeuden väärin=käyttämisestä.

Asia oli nyt tehnyt hänelle paljo huolta ja maksanut paljo rahaa. Nämät lupasi vilpillinen neuvon=antaja hänelle takasin, jos asia vaan tulisi Keisarin tutkinnon alle, ja Antti arveli, kuin kerran on jututtu tähän asti, jututaan vihon=viimiseen. Antti Tanninen maksoi 100 Ruplaa revisioni=rahaa ja Komsarjus lähetti paperit yhdelle vanhoista viina=veljistään pää=kaupungissa, joka lupasi kaikkea hyvää. 

Näin oli vuosi kulunut asian jouduttua Sinaattiin, kuin yhtenä päivänä Komsarjus tuo kirjan ystävältään pää=kaupungista, jossa tämä asian voittamiseksi vaatii todistuksen kahdelta mieheltä, jotka vakuuttavat riita-maan viljellyksi Antti Tannisen isältä ja vielä 500 Ruplaa rahaa Tuomarien lahjoittamiseksi. Jos nämät molemmat ei hankittaisi, menisi asia kumoon. 

Antti Tanninen lankesi epä=toivoon. Omat rahat ja saamiset oli juttu jo niellyt ja riita=maata ei hänen isänsä ensinkään ollut viljellyt, mistäs nyt todistus otettaneen. Mutta Komsarjus, joka oli osallinen sekä todistuksen että rahain vaatimisessa, petti vielä kerran Antti Tannisen. Kontu pantiin pantiksi, rahat saatiin ja Antti Tanninen kirjoitti, neuvottu Komsarjukselta, omalla kädellään todistuksen ja pani sen alle kahden naapurin nimet. Kylläpä Antti arveli ennenkuin kävi väärää todistusta ja vieraita nimiä luvata kirjoittamaan, mutta Komsarjus=konna lohdutti häntä näin: mistäs Keisari tietää kuka on kirjoittaja. 

Todistus ja osa rahoista menit asian=ajajalle pää=kaupunkiin; toisen osan pisti Komsarjus kormanoonsa, sillä lahjoitettavat Tuomarit ei olleet muut kuin nämät kunnon=miehet. Antti Tanninen ei enä saanut rauhaa ei yöllä ei päivällä. Väärä todistus ja köyhyys kalvoit matoina hänen omaa=tuntoansa. Hän rupesi huoltansa viinalla huhtomaan. 

Eipä hänen onnettomuudensa vielä ollut päättynyt. Vastaaja oli todistuksen vääräksi Sinatissa osottanut; tästä tuli Antti Tannisen asia vielä kehnommaksi, ja kuin nimis=mies julisti tuomion, oli vastaaja voittanut asian sekä suuret kulungit. Kaikkea tätä pahempi oli kuitenkin kutsumus väli=käräjään, jossa Tannisen piti selittämän todistuksen laidan. Antti hämmästyi suuresti, tunnusti itsensä todistuksen vääristäjäksi, ja tarjoisi koko jääneen omaisuudensa Nimis=miehelle, jos tämä hänen vaan vaarasta pelastaisi. 

Eipä tämä tarjo auttanut, vaan vahingoitti; Nimis=mies aikoi häntä rikoksen tunnustettua panna rautoin. Kuitenkin annettin hänelle talonsa toimittamiseksi aikaa iltaan asti, kunnes Nimis=mies tulisi jälleen. Seitsemännellä hetkellä tulikin tämä Antti Tannista noutamaan, mutta eipä häntä missään näkynyt. Vihdoin löydettin kuitenkin, ei Antti Tanninen — mutta hänen kuollut ruumiinsa ulkohuoneessa. Onnetoin, tietäin kunniansa ikuisesti häväistyksi, ryyppäsi itsensä ensin juovuksiin ja sitten hirti itsensä.

Laissa ja oikeuuden=käynnissä outo! älä luota mokommiin Komsarjuksiin joilla on tovereina joukko Kersanteja, Lukkaria ja muita nurkka=sihtieriä; juohtukoonkin Anti Tannisen hirmuinen loppu jokaiselle jutun=halulliselle mieleen.

Korsettitehtailija Fanny Niemelä

Fanny Maria Palenius syntyi Somerolla 23.8.1880 vanhempinaan karvari Gustaf Palenius (s. 1848 Somero) ja Vilhelmina Thomasdotter Wennerström (s. 1852 Karkku). Perheeseen kuului tuolloin kaksi isosiskoa ja yksi isoveli. (RK Somero 1871-80 s. 420) 

Aikuiseksi kasvettuaan Fanny Maria päätyi myyjättäreksi hämeenlinnalaiseen liikkeeseen ja oli 

sieltä käsin tilaisuudessa auttamaan niitä nuoria miehiä, jotka jäivät pois laittomista kutsuista.

Mutta sellainen toiminta tulee hyvin helposti viranomaisten korviin, — sen saivat kaikki silloin kokea, — sillä olihan niitä ilmiantajia joka nurkassa. Ennen pitkää joutui hän, Fanny Palenius, poliisin kynsiin ja ankaran valvonnan alaiseksi.

Erinomaisella kekseliäisyydellä ja monien vaiheiden jälken onnistui hänen kuitenkin paeta Haaparannan kautta Ruotsin puolelle.

Vapauteen hän siten pääsi, mutta vieraassa maassa tyhjin käsin — ei se elämä ollut niinkään helppoa. Toimeliaana ja työteliäänä hän aina kesäiseen aikaan sai jotakin satunnaista tehtävää, kunnes kuuli, että eräs silityslaitos Kirunassa oli myytävänä ja meni sinne, jossa tiesi muitakin suomalaiia olevan. Ensimäisiä, jatka tulivat työtä silityslaitokseen tuomaan, oli hänen nykyinen miehensä, jonka myöskin oli täytynyt paeta Suomesta ja ruveta jollain tavalla itseään vieraalla pohjalla elättämään. Huomattuaan ettei Kirunassa ollut parturia eikä hierojaa, antautui hän siksi.

Tuttavuus oli pian tehty. Fanny Palenius oli joskus kuullut erinomaisen hiuskasvua edistävän voiteen reseptin, jonka antoi herra N:lle ja tämä pieni tapaus oli tavallaan koko tehtaan alku. Herra N. rupesi kokeilemaan kaikenmoisia voiteita ja olisi jo mielellään pannut alulle Helioksen tapaisen tehtaan Kirunassa, mutta muukalaisena kasautui hänen tielleen niin paljon esteitä, ettei se käynyt.

Suurlakon jälkeen, kun personallinen turvallisuus oman maan lakien suojaamana taas oli astunut voimaan, palasi herra Niemelä, jonka elämän toveriksi Fanny P. oli ruvennut, takaisin Suomeen. Tällä kertaa he asettuivat asumaan Forssaan. Paikkakuntalaiset katselivat heitä aluksi suurella epäluulolla ja tuskin olivat vuokrata heille asuntoa. Kun se lopulta saatiin, oli se niin ahdas, että sama huone palveli sekä työpajana että asuntona. Mutta se ei estänyt toimeliaisuutta. Tavaraa valmistui ja lähetettiin pitkin Suomea ja kun parin vuoden kuluttua osoittautui, että liikkeen laajentaminen m. m. huonepulan takia kävi siellä mahdottomaksi, siirryttiin Riihimäelle. (Naisten ääni 9/1919)

Kertoja jätti sanomatta, että Fanny Palanderin ja Frans Jaakko Niemelän esikoistytär Siviä Vuokko syntyi Ruotsin Kiirunassa 21.12.1905 ja poika Heikki Hyvä Heimo Tammelassa 1.10.1907.  Fannyn ja "kauppias ja parturi" Fransin häät vietettiin vasta 26.12.1907, mikä lienee vaikuttanut ympäristön suhtautumiseen perheeseen, joka kasvoi Tammelassa vielä ainakin tyttärellä Heljä Linea Maria 27.4.1909 (RK Tammela 1899-1909 s. 636). 

Kemian alan yrityksen pariskunta perusti Forssaan vuoden 1907 paikkeilla ja sekä yritys että perhe muuttivat vuoden 1911 paikkeilla Riihimäelle, jonka etuna olivat rautatieyhteydet. (Naisten ääni 1/1916) Helioksen tuoteluettelossa on ykköstuotteena Illodin-suuvesi. Perustiedot yrityksen historiasta ovat G. Kockin Pörssitieto-sivustolla ja  Juhani K. on koonnut valikoiman mainosmateriaalista.

Perhepotretissa vuodelta 1914 on viisi lasta. Fanny Niemelän yrityksen alku oli yhdessä raskaudessaan, jonka aikana "hän tunsi välttämättömästi tarvitsevansa mukavaa, ruumista kannattavaa alusliiviä". 

Hän leikkasi itselleen paperista alusliivin kaavat ja asettui peilin eteen niitä muodostelemaan; hän sovitteli, käänteli ja väänteli, kunnes se vastasi sitä, mitä hän tahtoi.

Tämä oli alku. Siitä pitäen hän sitten on kehittänyt tätä alusliivimalliaan sekä tehnyt sen yhä käytännöllisemmäksi ja täydellisemmäksi. Nyt se onkin tavallaan oikein ihannealusliivi, siinä kun on kahdenlaiset irralliset etukappaleet, jotka tarvittaessa voi vaihtaa, samaten kahdenlaiset, liivin sisäpuolelle kiinnitetyt kuvekappaleet, joten se soveltuu kaikkia tilanteita varten. (Naisten ääni 17/1915)

Vuonna 1916 Fanny Niemelä julkaisi ensimmäisen hinnastonsa, jossa hän tukeutui auktoriteetteihin: "Ennenkuin uskalsin ryhtyä tässä hinnastossa esittämiäni rekordiliivejä yleisölle valmistamaan, kokeilin niiden kanssa itse pitempiä aikoja ja sitten kun olin mielestäni saanut tyydyttävän tuloksen, uskalsin niitä esittää professori G. Heinricius-vainajalle, lääkintäneuvos tohtori Reijo Vaaralle, tohtori Vaseniukselle ja tohtori Laimi Leideniukselle Helsingissä ja vasta heidän kehoituksestaan olen uskaltanut ryhtyä niitä tehdasmaisesti valmistamaan." (Naisten ääni 15.4.1938) Valmistus oli tosiaan "tehdasmaista", sillä 

Liivitehtaassakin oli sähködynamo, jolla käytettiin ompelu- ja napinreikäkoneet. Tottumattomana katsojana pyrki minua peloittamaan vauhti. Siellä työskenteli 5 naista, joilla oli aina kiire ja valmista tuli. Kaiken johti siellä rouva Niemelä. Mutta sitä paitsisi oli hän varsin perehtynyt töihin kemiallisellakin puolella.  (Naisten ääni 1/1916)

Aviomiehen konkurssin jälkeen "Fanny Niemelän Alusvaatetehdas, joka 12 vuotta on toiminut Riiimäellä, on äskettäin muuttanut lähelle Malmin asemaa (puhelin Oulunkylä n:o 64). Tehtaan tuotteet ovat vanhastaan, etenkin  naisten keskuudessa tunnetut hyviksi ja käytännöllisiksi." (Turun Sanomat 11.7.1922) 

Fanny Niemelän yrityksen mallistoa ja kauppaliikkeiden osoitteita voi seurata digitoiduissa lehdissä 1940-luvulle asti. Pienen valikoiman on kerännyt Juhani K. koonnut blogiin Vanhoja mainoksia. 

Alusvaatetehdas "Pukinmäellä Malmintien varrella" tuhoutui täysin tulipalossa alkusyksyllä 1943 (Laatokka 26.8.1943).

41. kuukausi jatko-opiskelijana

Tämän kuun tavoitteena oli saada käsittelemätön kirjallisuus lisäviitteiksi käsikirjoitukseeni, kämpästäni takaisin kirjastoihin ja ruoka/työpöytäni pinta näkyviin. Epäonnistuin ja päädyin loppukuusta (taas) kierteeseen, jossa kirjastoista tuli sisään enemmän kuin sinne lähti.

Kun luin René Gothónin opuksen Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle (1991) ja tunnistin itseni sivulta 13, sillä hän kuvaili tutkijatyyppiä "keräilijä" m.m. virkkeellä "Viitteet ovat laajoja ja esitykseltä puuttuu usein selkeä punainen lanka, sillä materiaalin läpikäyminen ja sen jotakuinkin järkevään järjestykseen saattaminen näyttävät vieneen kaiken energian." Epäilen vahvasti, että väitöskirjaksi tarkoitettu käsikirjoitukseni kärsii tästä ongelmasta, mutta en pysty kuin pelkäämään sitä (hyvin todennäköistä) väitöstilaisuuden hetkeä, jolloin vastaväittäjä mainitsee kirjan tai seikan, jota en ole ottanut huomioon.

Näin vaikka virtuaaliohjaajani Tara Brabazon jakoi neuvot How to lengthen and strengthen your PhD.  Brabazonin mukaan anglosaksisten yliopistojen sanojen määrän vähimmäisvaatimus varmistelee sitä, opinnäytteet ovat väitöskirjaksi tarpeeksi laajoja. Suomessa väikkärillä ei ole vähimmäispituutta, mutta usealta suunnalta on tullut viestiä siitä, että kukaan arvioinnissa mukana oleva ei halua yli 200-sivuista käsikirjoitusta, sillä heidähän se on luettava. Eli ei ole mahdollista varmistella tarvittavaa laajuutta lisätekstillä.

Todennäköisesti Ohjaajani minulle ja muillekin seminaariryhmäläisille painottama "matkalaukkumallisten alaviitteiden" välttämättömyys oli vastaavasti helppo mittari sille, että aikaisempaa tutkimusta oli käyty tarpeeksi läpi ja myös hyödynnetty. Mittarien ikuinen ongelma on kuitenkin se, että ne ohjaavat toimintaa toisin kuin on tarkoituksenmukaista. (Ks. tämän kirjoituksen alku.) 

Brabazonkin ohjeisti kirjallisuuden pariin käsikirjoituksen kohentamiseksi. Neuvonsa siitä, että neljännes viitteistä pitäisi olla muutamalta viime vuodelta ei historian alaan sovi. Herättävämpi oli ohje avaintutkijoiden tuotannon järjestelmällisestä läpikäynnistä. Olen toki toisinaan muistanut tarkistaa, että "mitä muuta tämä on kirjoittanut", mutta työn touhussa on voinut joskus jäädä tekemättäkin.

Kolmas väitöskirjojen laatuindikaattori on johdonmukaisuus ja tavanomaisuus viittauskäytännöissä. Tieteellisyyttähän tämä ei osoita eikä edistä, mutta kyse lienee samasta ideasta kuin usein toistetussa tarinassa Van Halenin raiderista. He vaativat, että tarjolla oli kulhollinen M&M-karkkeja, mutta niin, ettei mukana ollut vihreitä yksilöitä. Vaatimuslistalla oli paljon huomattavasti tärkeämpiä asioita, jotka olivat työläämpiä tarkistaa, mutta karkkikulho näytti nopeasti, oliko ohjeita edes luettu. Eli oikealta näyttävät viitteet indikoisivat, että muukin on tehty taidolla ja huolellisuudella.

Olen  kerran seurannut historian väitöstilaisuutta, jossa vastaväittäjä näki tarpeelliseksi valittaa viittauskäytännön detskuista. Se tuntui typerältä ja mieleen heräsi myös ajatus, että ohjaajan tai jonkun muun olisi pitänyt huomauttaa väitöskirjantekijälle kyseisistä seikoista seminaareissa. Mutta paljon pitäisi "vain tietää" tai imaista osmoosilla puhtaasta ilmasta. Tein nimittäin itse tästä käytännön kokeen jättämällä (lähes?) kaikista seiminaaripaperieni alaviitteistä loppupisteet pois. Osaksi siksi, että olin liian laiska niitä lisäämään ja osaksi siksi, että kaikilla paikalla olijoilla olisi ollut ainakin yksi mahdollisuus kommentoida. Ensimmäisen huomautuksen pisteiden puuttumisesta sain kuitenkin vasta sivuohjaajalta vihoviimeisessä käsiksen läpiluvussa tämän vuoden alussa.

P. S. Lähdekritikki pitää muuten muistaa myös kirjastotietokantoja lukiessa. Esimerkki n+9812: 

Kaipasin sarjajulkaisun osaa, jota Kansalliskirjastossa ei näyttänyt olevan. Jotain olen jo oppinut, joten lähetin tiedustelun: "Tulkitaanko tämä tietue niin, että Fennica kokoelmassa ei ole osaa 14 (2019) vai, että tietue voi olla päivittämätön/puutteellinen?" Saamani vastaus: "Tietue oli jäänyt päivittämättä, eli myös osa 14 on kansalliskokoelmassa. Korjasin tietueen nyt."

Kuva kirjasta Humoristisk målningsbok för brefkort (c.1900-1930)

Pommerin sodasta Lohtajalle palaamattomia

Turun tuomiokapituliin saapui keväällä kuninkaan 21.4.1763 päiväämä lupa avioliitolle. Pohjanmaan rykmentin Lohtajan komppanian sotilas Petter Reén halusi mennä naimisiin Brita Isakdotterin kanssa. Tämän aiempi aviomies Anders Jernström oli Pommerin sodan aikana vuonna 1759 karannut armeijasta, mistä oli kuninkaalle toimitettu armeijan kapteenin todistus. Sillä naimalupa heltisi ja häät vietettiin Lohtajalla 29.6.1763. 

Parille syntyi tyttäret Brita Catharina 29.1.1764 ja Maria 20.12.1766. Liitosta ei tullut pitkää, sillä Brita kuoli 40-vuotiaana 14.5.1768.

Niinpä Lohtajan rippikirjan 1769-80 sivulla 265 Petterillä on jo toinen vaimo. Samalla Marinkaisten sivulla on myös toinen sotilasperhe, jonka olivat perustaneet Johan Trastlund (s. 1733) ja Brita (s. 1733). He olivat saaneet kuninkaalta luvan avioliitolleen 24.8.1763 ja häät oli vietetty 25.3.1764. Lupa tarvittiin, sillä Britan aiempi mies, Lohtajan komppanian sotilas no 75 Mats Fält, oli karannut armeijasta Pommerissa.

Tosin edellisessä rippikirjassa 1762-69 sivulla 136 on kaksi eri(?) Johan Trastlundia, joten on olemassa virhetulkintojen mahdollisuus. Samalla sivulla on joka tapauksessa Britan aiempi aviomies.

Kurkistus Porvoon lukion kirjastoon

Perjantaina pääsin 1700-luvun tutkimuksen seuran kanssa retkelle Porvooseen, jossa pääkohteemme oli lukion kirjasto. Kyseinen museoitu kirjasto, joka nykyään kuuluu Porvoon kaupungille, tuntui olevan kokeneillekin tutkijoille vieras paikka ja käsitystä vahvisti esittelijältä saatu tieto, että tutkijakäyntejä on keskimäärin yksi vuodessa. Koronavuosina oli ollut hieman vilkkaampaa, kun muut paikat olivat kiinni. 

Sekä itselleni että monille muille ryhmässämme oli uutta tietoa jopa se, että kirjaston perusluettelo on julkaistu kirjana (Borgå lycei bibliotekskatalog. Toim. Ernst Lönnberg. 1906). Luettelon tekijänoikeudet ovat turvallisesti rauenneet, mutta se ei ole tarttunut ulkomaisiin digitointeihin eikä myöskään taannoin Kansalliskirjastossa tehtyyn kirjahistorialliseen rykäisyyn. Finnan perusteella fyysisiä kappaleita on toki tavoitettavissasa, mutta ei aivan joka nurkan takana.

Luettelo ei kata karttoja ja vaatisi muutenkin täydentämistä. Suht. äskettäin uudelleenluettelointia oli yksi ihminen saanut tehtyä 2000 nimekkeen verran - puolessatoista vuodessa. Kaikkiaan kirjastossa on arviolta 20-30 tuhatta nidettä ja kun osaan on sidottu useampia kirjoja, nimekkeitä lienee noin 40000.

En uskaltanut kysyä onko kirjaston käsikirjoituksia luetteloitu. Meille esiteltiin vuodesta 1786 luetteloituja lahjoituksia

ja lainakuitteja, joista molemmista voisi hyvin tehdä kirjahistoriallista tutkimusta. Kirjaston arvokkaimmat ja tunnetuimmat käsikirjoitukset, kuten Stefan Löfvingin päiväkirja olivat esillä sivuhuoneen vitriinissä, mutta luulisi kokoelmiin kuuluvan jotain marginaalisempaakin.

Saadun tiedon ohella itselleni käynnissä antoisinta olivat juuri vitriinit. Eivät sisällön erikoisuuden takia, vaan siksi, että oli (taas, jälleen) herättävää nähdä painatteiden fyysinen koko. Esillä ollut tabellilaitoksen lomake oli ensimmäinen paperisena näkemäni tai ainakin olin autuaasti unohtanut paperin koon. 

Toisessa vitriinissä oli tavanomaisen kirjan kokoisen ensimmäisen "sanomalehtemme" vuosikerran vieressä puolet pienempiä Turun akatemian väitöskirjoja. Vasemman puolinen on Disputatio physica, meteorologiam breviter adumbrans vuodelta 1686. Sen digitoidun muodon kuvailutiedossa on toki merkit "8:o" kertomassa oktavokoosta, mutta fyysinen todellisuus on vaikeasti tavoitettavissa.

Apropoo digitointi. Sitä oli kuulemma tehty parille sadalle nimikkeelle vuonna 2009, mutta vielä ei ole keksitty minne tiedostot saataisiin esille. Digitointi kun ei ole pelkkien kuvien tuottamista. 

P. S. Antiikkiselta vaikuttanut kirjastoympäristö oli vuonna 1850 valmistuneeseen koulutaloon rakennettu 70 vuotta sitten. Alunperin useat kirjat olivat olleet vanhassa lukiotalossa, joten kävin ennen kotiin lähtöä katsastamassa senkin.