Kokemäeltä Amerikkaan, osa 85

Kuittilon perintötaloa viljeli 1800-luvun lopulla Kalle Nestor. Hänen poikansa Veini Nestor Valpas (s. 23.10.1883 Kokemäki) otti passin 15.11.1906. Pikkuveljensä Frans Johannes (s. 6.2.1890 Kokemäki) otti passin 30.4.1910 ja saapui Virginian -laivalla Liverpoolista Montrealiin 3.6.1910. Hän ilmoitti vastaanottajakseen veljensä Nestorin, joka tuolloin asui Minnesotan Minneapoliksessa. Molemmat käyttivät tässä vaiheessa sukunimenään Kuittiloa.

Fransin kanssa samalla laivalla tuli Kokemäeltä myös Jalmar Lehtimäki, joka ilmoitti vastaanottajakseen veljensä Frans Lehtimäen, joka myös asui Minneapoliksessa. Kokemäeltä oli vuonna 1883 syntynyt Juho Lehtimäki ottanut passin 11.5.1910 ja todennäköisesti sekä matkustaja että passinottaja oli Juho Jalmar (s. 16.12.1883) Paistilan Kylä-Köönikän Lehtimäen torpasta. Tämän veli Kalle Fredrik Lehtimäki (s. 8.7.1886) oli ottanut passin 17.5.1909 ja tullut 12.6.1909 Tunisian-laivalla Montrealiin ja ilmoittanut jättäneensä Kokemäelle veljensä Fransin. (Vastaanottajaksi Kalle ilmoitti Jalmar Tanskilan, joka on tässä sarjassa jo esitelty.) Frans Heikki Lehtimäelle (s. 15.12.1874) olisi siis jäänyt vuoden verran aikaa siirtyä veljiensä välissä Amerikkaan.

Kallen kanssa samalla Tunisian-laivalla tuli Kokemäeltä Juho Evert Mäkelä (s. 24.6.1887), joka oli saanut passinsa 21.5.1909. Häneltä jäi kotimaahan äiti Vilhelmiina Mäkelä ja vastaanottamassa oli veli Kusti Mäkelä Minnesotan Duluthissa.

Kusti eli Gustaf Mauritz oli syntynyt 16.9.1878 Kokemäellä. Hän täytti ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortin Minnesotan Duluthissa. Tuolloin hänellä oli vaimo nimeltä Siiri. Vuoden 1930 väestönlaskennasta löytyy paikasta Lakeview, Carlton, Minnesota 50-vuotias Gust M Mäkelä, joka oli tullut Amerikkaan vuonna 1904 ja avioitunut 22-vuotiaana Sigridin kanssa. Samassa taloudessa on Gustafia 2 vuotta vanhempi veli Villehart. Suomalaisen kirjanpidon mukaan hän oli syntynyt Kokemäellä 10.11.1876. Väestönlaskennan perusteella hän oli tullut Amerikkaan 1906. Itseasiassa hän tuli Bostonin satamaan 31.1.1907 Liverpoolista lähteneessä laivalla Ivernia ilmoittaen vastaanottajakseen Kustaan. (Samalla laivalla tuli Kokemäeltä Hilja Heinonen, josta on kerrottu sarjan osassa 56)

Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1891-1900 s. 497
Siirtolaisuustilaston aineisto, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Kokemäki rippikirja 1881-1890 s. 743
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 [Registration Location: St Louis County, Minnesota; Roll: 1675463; Draft Board: 3.]
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census [Year: 1930; Census Place: Lakeview, Carlton, Minnesota; Roll: 1081; Page: 2A; Enumeration District: 19; Image: 806.0.]
Ancestry.com. Boston Passenger and Crew Lists, 1820-1943

Ruukintyöntekijä kaipaa tietoa vaimostaan

Kangasalassa vihittiin 13.10.1776 Mutikosta Joh. Michelss. ja pig. Maria Mattsd:r. Pariskunta löytyy rippikirjasta 1773-1784 sivulta 12 ja 1779-1784, jossa kuitenkin näyttää tapahtuneen vuoden 1779 paikkeilla jotain. Maria ja pariskunnan lapsi ovat kuitenkin Mutikon kirjoissa myös 1785-1790 rippikirjassa. Seuraava kirja 1792-1798 on selvempi ja koko perhe merkittynä Mutikkoon. Johanilla nyt komea sukunimi Krusendahl. Rippikirjassa 1797-1809 pariskunnalla ei ole lasta eikä sukunimeä. Jonkinlainen lisämerkintä, josta en saa selvää, mutta ei varsinaista muuttomerkintää.

Kuitenkin jo 5.7.1792 Inrikes tidningar oli julkaissut allaolevan ilmoituksen, josta selviää, että jo 11 vuotta aikaisemmin oli Joh. Krusendahl eli Muddika saapunut työntekijäksi Swansteinin ruukille. Eli rippikirja EI ole luotettava todiste ihmisten asuinpaikalle - ainakaan ilman rippikirjamerkintöjä!

Swanstein sijaitsee Acerbin kirjan perusteella Pellon lähistöllä. Vaihtamalla w v:ksi löytyy verkosta hieman lisätietoa. Kartasta näkyy, että paikka on aivan Ruotsin ja Suomen nykyisellä rajalla ja ilmeisesti Ruotsin puolella. Mutta palataan ilmoituksen sisältöön.

Johan oli lähtenyt pohjoiseen Kangasalalta ja sanamuodon tulkiten jättänyt vaimonsa sinne. Saadakseen hänestä tietoa Johan oli lähettänyt kirjeen vuosittain Tampereelle herra insinööri C. Kydenille, jotta tämä tiedustelisi Marian perään paikalliselta papistolta. Mitään vastausta ei ollut tullut, joten Johan sitten turvautui sanomalehti-ilmoitukseen.

Tornion alueen tiedusteluihin jostus vastanneena muistan, että tutkimus siellä on hankalaa, joten en lähde Johanin elämää pidemmälti seuraamaan. Mutta Tornionjokilaaksosta puheenollen, Oulun maakunta-arkiston sivuilta löytyy alueen historiasta vuoden 1809 jälkeen verkkonäyttely.

Keneltä kysytään, mitä ja miten?

Tampereen yliopiston verkkolehti Aikalaisessa oli jokin aika sitten eläköityneen professorin kolumni liittyen saamaansa spostikyselyyn. Kysely oli hyvin professionaalisti kirjoitettu ja varmaankin lähetetty asian osaajalle. Mutta sekä professori että minä pidimme sitä epäsopivana.

Minulle ei varsinaisesti auennut mikä professorin mielestä kyselyssä oli vikana. Jäi sellainen maku, että ensisijaisesti hän oli mielestään sellaisessa arvoasemassa, ettei moisia olisi sopinut hänelle lähettää.

Ensimmäinen tunteeni sähköpostin saatuani oli suunnaton ärtymys. ”Hävytöntä! Eikö ole enää mitään tapoja.” ... Minut oli nyt tässä tilanteessa määritelty vertaisen asemaan. Ensin Google löytää henkilöksi, jolla saattaisi olla jotain sanottavaa mieltä askarruttavasta asiasta. Sitten löytyy sähköpostiosoitteet, joille voi pikaisesti heittää muutaman kysymyksen ja jatkaa eteenpäin verkostojen maailmassa. ... Minun identiteettini professorina ja merkitykseni tiedon lähteenä sekä käsitykseni siitä miten ja millaisissa asioissa professoriin otetaan yhteyttä, ne edustavat jotain mennyttä aikaa.

Minua ei huolettanut kyselyn kohde vaan kysymyksen asettelu. Kysely vaikutti työläältä vastata ja siltä, että jos kysyjä sai parilta spämmäämältään henkilöltä ajatuksella kirjoitetut vastaukset, hän oli saanut lähes valmiin tutkimussunnitelman ja säästänyt huomattavan määrän työtä. Työtä, joka kysyjän oli opintosuorituksensa eteen tarkoitus tehdä. Mieleen tuli työkolleega, joka lähestyi minua viime vuonna sähköpostilla pyytäen tietoa työpaikamme käytännöistä opiskelutehtävää varten. Vaikka minulla on pidempi kokemus kyseistä asioista, ei minulla ollut aikomustakaan vastata. Laita poika intranetin haravointi käyntiin, jollet tiedä sitä, mikä sinun pitäisi jo tietää!

Myönnetään, että olen lähettänyt itsekin kysymyksiä, joihin olisin voinut työtä tekemällä itsekin vastata. Eli ei tässäkään voi vesiselvää rajaa tehdä. Olof Ångermanin selvittelyä aloittaessani katsoin oikeutetuksi lähettää spostin saman ajan ihmisistä väitöskirjaa tekevälle ja kysyä kirjallisuusvinkkejä ja kirjemateriaalin tulkintadetaljin. Ei todellakaan olisi tullut mieleen aloittaa kuvailemalla tutkimusongelma ja sitten pyytää valmista tutkimussuunnitelmaa tms.

Kuten olen täällä useaan otteeseen sanonut (p.o. kirjoittanut), saa tietenkin kysyä mitä haluaa. Ymmärtäen, ettei kaikkiin kysymyksiin saa vastausta. Minäkin onnistuin Ångermaniin liittyen kirjoittamaan tiedustelun, johon en saanut vastausta riikinruotsalaiselta Ruotsista, mikä on jo historiallisen huono tulos. Ehkä kyseinen henkilö oli tamperelaisen ex-proffan linjoilla siitä, että on asioita, joista kysytään proffilta, ja sitten ne muut jutut, joihin heidän ei tarvitse vaivautua vastaamaan. Itse en suostu moisia arvoasemia kumartamaan.

Italialainen maahanmuuttaja perheineen

Kotitaide-lehtien läpiselauksessa löytyi numerosta 11-12/1907 pitkä Kasimir Lönnbohm-Leinon artikkeli Charles Bassi, Suomen rakennushallituksen ensimäinen intendentti. Italian Torinossa syntynyt mies tuli 30-vuotiaana Suomeen ja jäi tänne. Artikkeli kertoo miehen taustasta ja erityisesti Turun akatemiatalon rakennusvaiheista. Lopussa todetaan:

Bassi asettui siis nyt asumaan akatemiatalon yläkertaan "taloudenhoitajattarensa" kanssa. Milloin hän oli ensiksi tutustunut Helena Kristina Wetterbruniin, emme tiedä, mutta näyttääpä siltä kuin olisi tämä v. 1806 seurannut Bassin mukana Tukholmasta. ... Vihitty ei Bassi ollut vielä silloinkaan neiti Wetterbrunin kanssa, vaikka heillä jo oli kaksi lasta, joista tytär Jeanette Carolina oli syntynyt jo 27/10 1808 ja poika Karl Johan marraskuun 14 p. 1812.

Senpä vuoksi onkin viime mainittu samoin kuin hänen nuorempi sisarensakin Sofia Antoinette (s. 24/1 1815) merkitty Turun tuomiokirkon ruotsalaisen seurakunnan kirkonkirjoihin aviottomina lapsina. Jälkimäisen ristiäisissä mainitaan sentään läsnä professorit Snellman ja Törngren, akat. kamreeri Federley, akat. miekkailunopettaja Otta y. m. Vasta vuotta myöhemmin eli 9/4 1816 tapaamme kirkonkirjoissa mainittuna, että tuomiorovasti G. Gadolin on vihkinyt arkkitehti Bassin ja hänen "kihlatun morsiamensa" neiti Wetterbrunin, jonka jälkeen heille samana vuonna (27/9) syntyi tytär Agnes Charlotta ja ainoastaan viisi kuukautta myöhemmin, jos saamme uskoa kirkonkirjoja, neljäs tytär Engel Kristina Francesca, jonka kummina mainitaan m. m. ylitirehtööri Nordenstedt, apt. J. Julin ja neiti Arppe. Kaikkiansa on Bassillaensimäisen vaimonsa kanssa ollut kuusi lasta; edellisten lisäksi syntyi näet vielä 24/6 1819 viides tytär Emelia Elisabeth.

Hiski-haulla selviää, että Rossi jäi leskeksi ja avioitui uudelleen Perttelissä 12.2.1825 neiti Johanna Lovisa Lundgrenin kanssa. Pariskunnan kuolinilmoitukset löytyivät lehdistä Åbo Tidningar 18.1.1840 ja Helsingfors Tidningar 23.4.1853:


Rossin kuoleman jälkeen Johanna kauppasi Turun taloa, varmaankin perheen kotia ( Åbo Underrättelser 2.5.1840). Piispankadulla, puutalo, jossa sali, 4 kamaria, 2 tampuuria, 2 garderoobia; siipirakennus, jossa pakaritupa ja 2 kamaria; 2 kivikellaria, joiden päällä rehuliiteri, talli, lampola, puuliiteri, vaunuliiteri ja ruokapuoti; kaivo pihalla ja puutarha, jossa marjapuskia.

Bassin poika Carl valitsi sanomalehtitietojen mukaan sotilasuran. Johanna Carolina Bassi vihittiin Kemiössä 8.9.1832 "Kapit: o: Kr:Fogd: Wälb:" Herr Adolf von Willebrandin kanssa. Sofie Antonette Bassi vihittiin Kemiössä 1.6.1836 "Stabs Läkar: Her Doctor" Emil Maconin kanssa. Johanna meni myöhemmin siskonsa mallia seuraten naimisiin lääkärin kanssa: Turun ruotsalainen seurakunta 22.11.1852 Unge Slotts Läkaren Med. och Chirurg. Doct. Frans Wilhelm Avellan. Agnes Charlotta oli naimisiin mennessään kasvattityttärenä Raisiossa. Sulhasena 5.7.1835 Häradshöfd Victor Zebor Bremer. Tämä Hiskihutkintana.

Suomessa syntyneitä Kööpenhaminassa

Helsingborgs Dagbladin sukututkimusuutisista sain tietää, että Kööpenhaminan poliisikortistoa on tuotu verkkoon vuosilta 1890-1923. Ei ole Pohjoismaissa(kaan) yksityisyyden tarpeesta samaa näkemystä. Vastaava projekti Helsingin poliisin osoitekortiston kanssa tuolla aikajaksolla nostaisi takuulla haloon.

Tanskalaisten projekti on vielä kesken, mutta edistymisestä ei voi jäädä epätietoiseksi, kun se kerrotaan minuutin tarkkuudella. Nykyisellä vauhdilla valmista kolmen viikon kuluttua.

Kööpenhamina on kiva kaupunki, mutta mitään tutkimusintressiä en keksi. Yhtään Hohenthalia ei ole tullut siellä rekisteröidyksi. Syntymäpaikkana "Finland" 713 rekisteröidyllä, Helsingissä syntyneitä on 246 kappaletta, Tampereella yksi ja titteliltään Finlands minister eli sopinee esittelykohteeksi. Kortti (jonka kääntöpuolella ei ollut merkintöjä) näyttää tältä

Suomen itsenäisyyden ajasta kyse, joten oliskohan Suomen suurlähettiläs kyseessä? Eikun Wikipedian perusteella "erikoislähettiläs ja täysivaltainen ministeri". Amaliegade 6 on Googlen kuvauksen perusteella oikein kivan näköinen asuintalo. Ei Tanskanmaalla kaikki mätää ole. Vaikka joku idiootti tuhrasi muutama viikko sitten Jellingen kivet. Sen tyypin kun saisi pieneen huoneeseen...

Avoimen yliopiston antia - DVD:ltä

Onnistuneimpia DVD-törsäyksiäni (kirjojen ostaminen on jokapäiväistä elämää ja DVD:t luksusta, miksi?) on The Open Universityn tiedesarja Rough Science. Kuuden kauden jaksoja katson kerta toisensa jälkeen uudestaan ja ihailen osallistujien taitoa nyhjätä lähes tyhjästä hienoja ratkaisuja annettuihin ongelmiin. Pitää vain tietää mitä tekee.

Yhteys Suomen historiaan? Sarjassa keitettiin kolme kertaa lannasta salpietaria. Ainakin teoriassa. Katsoin ennen tämän jutun kirjoittamista kyseiset kohdat uudelleen läpi ja huomasin, ettei kertaakaan näytetty muuta kuin tuskaista (haju!) keittämistä ja sitten poltettiin suodatinpaperi, jolla todistettiin salpietarin läsnäolo lantalitkussa. Saamatta aikaan varsinaisia kiteitä. Mahdollisesti ei ole haluttu näyttää aivan yksityiskohtaisesti miten ruudin ainesosia tehdään ja/tai haluttu tehdä se vaikean oloiseksi?

Jotain samanlaista on siis tehty suomalaisissa salpietarinkeittoloissa siihen aikaan kun tallin aluset olivat kruunun omaisuutta. Jonkinlaista taitoa tarvittu hajunsiedon lisäksi. Aivan helpolta ei myöskään vaikuttanut saippuan tekeminen puutuhkasta, joka vilahti yhdessä jaksossa. Saatu kuitenkin sujumaan maaseudullamme ilman sen kummempaa koulutusta?

Yllättävän hankalaksi osoittui kullankäsittely, joka oli teemana yhdellä sarjan kaudella. Pronssikauden eurooppalaiset ovat hallinneet varsin monimutkaista teknologiaa sen lisäksi, että tekivät uskomattoman pikkutarkkaa koristelutyötä, jota olin osannut ihailla jo aiemmin.

Tuoreempi DVD-sijoitus oli samaisen avoimen yliopiston sarjasta History Mysteries 10 jaksoa. Kussakin kolme asiantuntijaa sai tehtäväkseen selvittää lisätietoa paikallisesta aiheesta kolmessa päivässä. Arkistossa työskennellyt mies sai useimmiten vähiten esiintymisaikaa, mutta toimitti tärkeimmät todisteet. Mutta oli ihan terveellistä katsoa mitä kaikkea kaksi muuta saivat irti havainnoimalla asioita paikan päällä. Maaston ymmärtää parhaiten jalkautumalla.

Hupaisin mieleen jäänyt juttu: Koska 1800-luvun köyhemmillä ihmisillä oli yleensä vain yksi vaatekerta, ihmiset voitiin tunnistaa vaatteista. Niinpä yksi maantierosvo hoiti keikkansa nakuna.

Impressionistinen raportti Kansallismuseosta

Liityin vuoden alusta Helsingin kaupunginmuseon ystäviin. Jäsenmaksu ei ollut nominaalinen, joten siitä pitää saada kaikki irti. Eli ilmoittauduin heti vuoden ensimmäisiin tapahtumiin, opastettuihin kierroksiin Kansallismuseossa. Näistä ensimmäinen oli eilen, kattaen ajan 1500-luvun loppuun.

Museo-oppaan täytyy olla aika erinomainen, että minä pysyn tyytyväisenä. Mutta sen sijaan, että nipottaisin sanomisista ja sanomatta jättämisistä, mitä sain vierailusta irti? (Muutakin kuin vuoden 1811 maisemamaalausten kirjan hintaan 1,50 euroa!)

Yllättävän paljon. Mielestäni ei ole montaa vuotta siitä kun viimeksi kävin ajatuksella esihistoriaosuuden läpi, mutta oli paljon, jota olin unohtanut tai en ollut aikanaan kuitenkaan huomannut. Esimerkiksi eläinpäiset mäntyiset lusikat, pronssinapit ja helmet. Kun ihmettelin Historiska Museetissa roomalaisvaikutteista esineistöä en takuulla muistanut, että Kansallismuseon rautakauden vitriinissä oli kaksi viinikauhaa.

Niin, vertailu Historiska Museetiin. Olen käynyt sen esihistorian näyttelyn keskittyen läpi ainakin kolme kertaa ja muistan monta asiaa ulkoa. Siinä liikutaan ajassa eteenpäin tilasta toiseen. Kaikkea mahdollista ei ole laitettu esille, ja samalla on kerrottu enemmän? Kansallismuseossa esineet olivat esillä jokseenkin irtonaisina. Niitä ei sidottu (havaittavasti) löytöpaikkaansa, kulttuuriin tms. Tämä tuomio siis vierailulla, jossa en lukenut infotauluja.

Ero historialliseen aikaan siirryttäessä oli merkittävä. Siellä tavaraa oli paljon vähemmän, mikä tuntuu jotenkin ristiriitaiselta. Esineiden määrä on suhteutettu ajanjaksojen pituuteen? Astioista 1500-luvun huoneessa ei todellakaaan tullut samaa fiilistä kuin ajan inventaarioluetteloita lukiessa. Tai Georg Haggrénin arkeologiaan perustuvista raporteista. En nähnyt yhtään kolmijalkaista savipataa tai sellaisen osaa. Jos muistan oikein, niin Kotkan merimuseossa oli huomattavan paljon pre1600-astioita merenpohjasta - eikö mitään olisi riittänyt tänne? Niin, ja eikö 1500-luvulta olisi ollut jotain kerrottavaa myös sosiaalisista eroista, kaupungin ja maaseudun eroista ja elosta ...

En ole ollut Kansallismuseoon koskaan tyytyväinen, enkä ollut nytkään. Mutta vierailu jatkuu ensi viikolla.

Ruotsi vs. Habsburgit (Esseen palautus, osa 2)

HY AY 2010-2011, Hhs125 Politiikka ja diplomatia

Poliittisen historian toisena esseelähdekirjana oli Paul Kennedyn The Rise and Fall of the Great Powers. Economic Change and Military Conflict from 1500 to 2000. (1988). Kansalliskirjastosta lainaamastani kappaleesta oli etukansi irti ja edellisten lukijoiden alleviivaukset ja numeroinnit tukivat mukavasti lukemista.

Valitsin aihevaihtoehdoista Habsburgien imperiumin. (Minkä kunniaksi yllä BibliOdysseyn blogista Maximilian I:n tilaama juhlakulkuekuva.) Vuosien varrella lukemassani kirjallisuudessa ja katsomissani tv-ohjelmissa ja filmeissä 1500-luku on joko ruotsalaisia Vaasoja tai englantilaisia Tudoreita. Oli korkea aika tutustua porukkaan, jolla Euroopan todellinen valta ja vauraus tuolloin oli.

Kennedy ei tehnyt tätä helpoksi. Osaksi siksi, että kyse oli yleistävästä esityksestä, jossa yksityiskohtia oli pakko jättää pois. Mutta lukija jäi niitä kaipaamaan. Erityisesti minua nyppi, että Kennedy ohitti henkilöt. Jopa eksplisiittisesti todeten, ettei henkilökysymyksillä ollut merkitystä Habsburgien aseman menetyksessä. Mitä-täh? oli minun reaktioni. Systeemiajattelu on kiva juttu (olen sitä itsekin opiskellut ja yrittänyt käyttää), mutta miten voi sanoa, ettei valtion kohtaloon vaikuta henkilöiden ominaisuudet ja näistä juontuvat päätökset?

No, tästä sain punaisen langan pätkän, jonka turvin esseen raapustin kokoon. Tehdäkseni tehtävän itselleni mielekkäämmäksi, otin vertailukohdaksi Ruotsin, joka saman ajanjakson aikana nousi (lyhytkestoiseen) kukoistukseensa. Ruotsin historian esityksissä kun ei ole koskaan jätetty korostamatta hallitsijan ja pääpäätöksentekijöiden merkitystä. Ennen tämä on minua pänninyt, mutta nyt se oli mielenkiintoinen vastakohta ja hyödyllistä.

Suomalaisia pääkalloja

Yle promosi Facebookissa Elävästä arkistosta ohjelmaa Rotuoppia ruotsalaisittain. Tekstistä ei löytynyt minulle mitään kovin uutta tai erilaista. Mutta kiinnitin huomiota kappaleeseen

Hegermanin mielestä kaikkein vastenmielisin kirja tuolta ajalta on Gustaf Retziuksen laatima "Finska Kranier", joka esittelee suomalaisia pääkalloja vuodelta 1878. Kirja esittelee suomalaisia kalloja, joista Retzius löysi jopa 29 eri mitattavaa suhdetta.

ja mieleen tuli tutkimuskysymys: miten Suomessa suhtauduttiin kirjaan sen ilmestyttyä? Eli suoraan Historialliseen sanomalehtiarkistoon. (Tai ei suoraan, sillä sivusto oli alhaalla suurimman osan eilisestä.)

Suomenkielisissä sanomalehdissä Retziuksen tutkimuksiin viitattiin enimmäkseen liittyen lappalaisasutuksen levinnäisyyteen esihistoriallisella ajalla. Pikaisesti vilaistuna Retziuksen tutkimuksiin suhtauduttiin arvostuksella, mutta myös tieteellisellä kriittisyydellä. Popularistisempi näkemys Retziuksen kirjoituksiin löytyy Keski-Suomesta 24.12.1881. Artikkelissa todetaan:

"vaan suurimman ja kallisarvoisimman lahjansa on professori Retzius Suomalaisille antanut julaistessaan 1878 Tukholmassa tuon erittäin kauniin ja muhkean sekä sievästi kirjoitetun koruteoksensa "Finska Kranier" (Suomalaisia pääkalloja), joka ruotsalaisella ja ranskalaisella tekstillään ja varsin monilukuisilla, hyvin onnistuneilla kuvillaan kentiesi enemmän, kuin useimmat muut kirjat on levittänyt ulkomaille tietoa Suomen kansan menneistä vaiheista ja nykyisestä, kotoisesta elämästä."

Eli suomalaiset olivat iloisia kun ulkomaankielellä meistä oli kerrottu jotain julkisuuteen.

Sanomalehdistä selviää myös miten Retzius hankki aineistoaan. Suomen ylioppilaitten Upsalan-matkan raportissa todetaan:

"Mainio tiedemies Retzius on kerännyt kokoelman pääkalloja, joka hakee vertaistansa. Siihen oli pari vuotta sitten tullut lisään uusi kaappi, joka sisältää Pälkäneeltä tuotuja pääkalloja. Kertomus siitä, kuinka tämä kallisarvoinen kokoelma oli joutunut ruotsalaiseen museoon, oli sangen opettavainen ja teki erinomaisen vaikutuksen, kun se kerrottiin vieraassa maassa. Retzius oli nimittäin pari vuotta takaperin matkustanut Suomenmaassa ja tullut Pälkäneen kirkkoon, jonka rappeutuneesta tilasta meille juteltiin. Me olimme juuri olleet tilaisuudessa nähdä kuinka ruotsalaiset hoitavat sellaisia muistomerkkejä! Lattiakin oli myyty huutokaupalla, ja vanhat ihmisen-luut olivat kaikkialla näkyvissä. Vieras pyytää ja saa luvan ottaa näistä luista ne, jotka voivat olla tieteelle arvollisia, ja vie mukaansa ison joukon. Tosin on hyvä että ne tälläkin tavalla saattoivat tiedettä hyödyttää, vaan häpeä on että sivistyneestä Suomenmaasta tämän-arvoiset kokoelmat viedään pois vielä armon vuonna 1873! Tämän ja samankaltaisten kokoelmain oleminen ulkomailla on oleva meille pysyväisenä häpeäpilkkuna." (Uusi Suometar 18.6.1875 )

Suomalainen oikeistoradikalismi (Esseen palautus, osa 1)

HY AY 2010-2011, Hhs125 Politiikka ja diplomatia

Poliittisen historian toisena esseelähdekirjana oli Osmo Jussila, Seppo Hentilä ja Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2006. (2006) Siitä annettujen aiheiden joukosta tuntui kiinnostavimmalta oikeistoradikalismi, josta minulla oli ennestään varsin höttö käsitys. Vuonna 2000 Helsingissä esitetty Lapualaisooppera teki vaikutuksen, mutta faktat olivat hukassa.

Lapuanliikkeen toiminta oli mielikuvissani muilutuksia ja Mäntsälän kapina. Minulle tuli täytenä yllätyksenä, että ao. idiootit pystyivät oikeasti vaikuttamaan hallituksen ja presidentin päätöksiin. Ei ollutkaan täysi mahdottomuus, että Suomessa demokratia olisi menetetty Espanjan, Italian ja Saksan mallin mukaisesti. Suojeluskunnat olisivat voineet lähteä puolustamaan "valkoista" Suomea toisenkin kerran. Pelottavaa.

Yhden kirjan perusteella en olisi pystynyt kuin uudelleenkirjoittamaan tekstin lauserakenteita modifioiden. Lisäkirjalla löytyi hieman toista näkökulmaa ja säästyin ylettömältä plagioinnilta. Mutta kirjoittaessa heräsi kyllä paljon kysymyksiä, joita olisi ollut mielellään tarkastanut varsinaisesta tutkimustiedosta. Jos olisin antautunut mielitekojeni valtaan olisi essee paisunut tai vaatinut uudelleen rajausta. Ja kysehän oli 5 opintopisteen kurssin puolikkaasta eikä lopputyöstä.

Lopputyö on Aarni Virtasen ”Toimikaa. Älkää odottako.” : Vihtori Kosolan puheiden muutokset 1929–1932. Hanna Kuusela kirjoitti äskettäin Lapualaisoopperan lukukokemuksesta:

Lapualaisoopperan Lapuan liike ei ole kuva vain aikamme populisteista ja rasisteista. Yhtä paljon se kuvaa teknokraatteja ja älykköjä, jotka eivät kammoa mitään yhtä paljon kuin kansaa ja kansallista demokratiaa.

Heitä vastaan tarvitaan Lapualaisoopperan loppulaulua, jossa dialektiikan kauneimpien sääntöjen mukaisesti punapaidat ja mustapaidat löytävät toisensa ja kääntävät pohjalaisen asenteen uuteen suuntaan. Minä voin olla jälleen itsenäisyyspäiväviikolla ylpeä pohjalaisista juuristani, kun pohjalaiset ja kommunistit laulavat yhdessä: "Me emme enää tee, me emme saata / me emme tahdo tehdä vastoin tahtoamme."

Arkistot kertovat?

Sarjassa Kyläkoski valittaa... Kansallisarkisto tiedotti tänään Arkistot kertovat -verkkonäyttelyn avautumisesta ja ryntäsin tietenkin tarkistamaan. Olinhan tästä kiinnostunut jo Akti-lehtien annin perusteella.

Alku hyvin, jotain hyvin. Näyttely koostuu dokumenteista, joita taustoitetaan vähän samaan tapaan kuin minä olen täällä avannut löytöjä. Paitsi, että tietenkin tehty huolellisempaa ja ammattitaitoisempaa jälkeä.

Mutta. Yhdessäkään tällä hetkellä olevassa (6 kpl) asiakirjassa ei kerrota MISTÄ ARKISTOSTA NE OVAT PERÄISIN. En keksi mitään järjellistä syytä tällaiseen ratkaisuun. Jos (??) tarkoituksena on aktivoida arkistojen käyttöön, niin tämä ei kyllä auta yhtään.

Hups. Olin väärässä. Vähän. Arkistoyksikkö selviää, kun laittaa hiiren digitoidun asiakirjan päälle. Olinpa tyhmä, näinhän tämä oli järkevintä tehdä. Kai.


(RSS-syöte olisi ollut kiva juttu.)

Hetki arkeologien keskuudessa

Pari vuotta sitten Helsingin kesäyliopiston arkeologisella retkellä kävimme Turun Pyhän hengen kappelin paikalla ja kuulimme sieltä kaivettujen ruumiiden jäänteiden tulleen analysoiduksi. Koska olen kiinnostunut 1600-luvun Turusta, olisin mielelläni kuullut lisää. Tähän tarjoutui mahdollisuus perjantaina kun kuokin vaihteeksi arkeologian opiskelijoiden keskuudessa. Kati Salon esitelmä käsitteli yleisemmin tautihistorian tutkimista luulöytöjen avulla. Mutta samalla selvisi, että hänen väitöskirjatutkimuksensa Turun aineistosta on vielä kesken, 650 luurangosta tutkittuna vasta 350. Eli Turussa mainittu analyysi olikin vasta ensimmäinen katsaus ja työ on sitten jatkunut.

Olin paikalla hyvissä ajoin ja ehdin kysellä Salolta missä määrin Suomessa on keskusteltu ihmisjäänteiden tutkimuksen eettisyydestä. Hän sanoi itse kirjoittaneensa aiheesta artikkelin Muinaistutkija-lehteen ja toinen on tulevassa julkaisussa. Mutta että vilkkaampaa keskustelua ei ole käyty, toisin kuin ulkomailla. Itselleni ruumiiden jäänteiden kaivaminen ja analysointi ei tunnu varsinaisesti epäeettiseltä, mutta Visbyn museossa esillä olleen luurangon näkemisestä jäänyt paha tunne on jäänyt mieleen enkä edelleenkään pidä ajatuksesta ihmisjäänteiden esillepanosta. Olivat sitten vaikka hienoja muumioita.

Jostain oli päähäni jo tarttunut luiden tutkimisesta aika paljon tietoa, sillä suurin osa Salon kertomasta tuntui tutulta. Luihin jää jälkiä hämmästyttävän monesta tärkeästä taudista, kuten leprasta, kupasta ja tuberkuloosista. Ravinnon puute saattaa näkyä lyhytkasvuisuutena, mutta aineksessa erottuu myös raudan puuteanemia ja keripukki.

Hampaiden kunnossa oli Salon vertailuaineistossa erikoinen tulos. Lappeenrannassa 91%:lla oli reikäiset hampaat, Rengossa 86%:lla, mutta Porvoossa vain 55%:lla. Selitys voi löytyä ravinnosta, veden fluoripitoisuudesta, kariesbakteerin leviämisestä. Tai sitten hammashygieniasta: Näimme kuvan Porvoosta (?) löytyneestä hammasharja-korvalusikka-yhdistelmästä. Rasittavia terveysintoilijoita ollut joka vuosisadalla?

Esityksen kuvituksessa oli myös kallo, jonka hampaissa näkyi liitupiipun kuluma. Jopa minun visuaalisella hahmotuskyvyttömyydelläni näkyi (kun se erikseen osoitettiin), että ylä- ja alahampaiden kuluma muodosti pyöreän aukon. Siinä piippu mukavasti pysyi eikä sitä enää toiseen kohtaan laitettu eli reikä kasvoi kasvamistaan.

Esitelmän jälkeen oli työpaja aineiston parissa. Pelkään tavaroiden rikkomista niin paljon, että pakenin paikalta. Arkeologia minusta ei koskaan tule.

Metsästettyä

Metsästyskuva Nordiska museetin Wikimedia Commonsiin lataamista kuvista.
Fritz von Dardelin taiteilema vuonna 1847.

Sveaborg-Viapori -tutkimusprojekti on aloittanut kivan ja informatiivisen blogin.

Kuopion luonnontieteellisen museon blogissa Mari Wikholm kertoi museologiaopiskelijaelämästä.
Turun ylioppilaslehdessä muisteltiin lehden perustamista ja luettiin 1930-luvun lehtiä.

Reija Satokangas selitti miksi historiantutkija lähtee pitämään yleisöluentoja.

Otto Aura referoi Ginzburgin Johtolankoja.

Timo Hännikäinen kirjoitti otsikolla menneisyys on vieras maa.

Henna jakoi pienen sirpaleen junien myöhästelyn historiaa.

Dick Harrison kirjoittaa (naturligtvis på svenska) niin paljon, ettei ehdi kaikkea perusteellisesti miettiä kommentoimisesta puhumattakaan. Tuoreimpia mielenkiintoisia juttuja keskiajan orjien määrästä ja ruotsin ja saksan kielen suhteesta.

Mace mietti ydinjätteen sijoittamista ja merkitsemistä lopettaen jälkikirjoitukseen

PS. Kirjoitin tämän Aboa Vetus/Ars Nova -museon kahvilassa, ennen kuin kiersin Turun keskiaikaista historiaa käsittelevän näyttelyn. Keskiajasta on 800-400 vuotta. Näyttelyä kiertäessäni en voinut olla ajattelematta miten lyhyt aika se onkaan. Silti käsityksemme tuon ajan Turusta perustuvat hatariin kirkonkirjojen merkintöihin, pariin karttaan, sekä kaivauksissa löytyneisiin esineisiin tai pikemminkin niiden palasiin sekä näiden tietojen yhdistelyyn muuhun historiantutkimukseen.

Pedro, joka putosi puusta, on kirjoitellut sukujuttuja. 19.1.2011: "Ensi kesänä käyn isoisää ja hänen isää etsimässä pohojammaan kirkonkirioosta, teen aikamatkan sukuni "torella synkkihin ja vaiettuuhin salaasuuksihin". Näim mua on jo pelooteltu klopista saakka, kum moon isältäni kyselly, notta kukas tua miäs on tuos isoos valokuvas. Ja haluan saada selville, kuka pelle on keksinyt sukumme nimen. Taisi olla samanlainen tosikko, kuin minäkin." 20.1.2011: "Mä löysin tänään kirkonkirioosta (rippikiriat) viittauksen mun sukujuurihin ja ristus vieköhön, puukkoopitäjä näyttääs olevan tämän erustamani rosvolauman syntysija. Huonomminkin olis voinu käyrä. Meillä töissä on yksi julupppi, jokon syntyny Poris. Melekoosen säälittävä tapaus." Sitten Pohojammaa rilogia, osa 2 & Pohojammaa rilokia, osa 3.

Suomen naisille (105 vuotta sitten)

Lennart Hohenthal ampuu prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen (Wikimedia)

Kun onnettomuus otti asunnokseen kovaosaisen isänmaamme, oli yksi sen ilmausmuodoista veljesviha. Se tyytyi aluksi haikailematta järkäyttämään sitä kunnioituksen tunnetta, jota kukin on velvollinen toisen vakaumukselle osottamaan. Siitä se varttui monessa muodossa esiintyväksi ilkivaltaisuudeksi ja on lopulta kehittynyt huippuunsa, kun suomalainen hallitusmies — keisarillisen senaatin prokuraattori — joutui kauhistavan rikoksen, suomalaisen miehen tekemän murhan uhriksi. Se hauta, joka niin odottamatta on keskeemme avautunut, puhuu tärisyttävää kieltä. Kevytmielisimmänkin se saa ajattelemaan: Mihin on tämä kaikki päättyvä? Minkä perinnön jätämme tuleville sukupolville? Millaiseksi on nuoriso tuleva, kun se kasvaa vihassa, joka ei rikollisiakaan aseita kammo. Me allekirjoittaneet käännymme Teidän, sisartemme, Suomen naisten puoleen, sydämen pohjasta kohoavalla rukouksella. Sammuttakaamme se vihan liekki, joka kalvaa kansamme ydintä. Ilmaiskaamme jyrkästi paheksuva kantamme kaikille niille, jotka eivät paheksu rikosta kodin rauhaa vastaan ja väkivaltaa toisten persoonaa ja omaisuutta kohtaan, kun on kysymys omien toiveitten toteuttamisesta, — kaikille niille, jotka kylvävät epäluulon myrkkyä omia kansalaisia kohtaan. Joko sitten työskentelemme kotona tai koulussa, yksityisessä tai julkisessa elämässä, niin pitäkäämme tätä päätöstä järkähtämättä pyhänä. Me naiset olemme kasvavan polven luontaiset vartijat. Yhtykäämme lujaksi liitoksi nuorison pelastamiseksi. Opettakaamme sille, että viha eksyttää — usko vie suojattuun satamaan. Hoivatkaamme nuorisoamme, niin että siinä juurtuu rakkaus, ei viha, että se saisi voimaa elää ja rohkeutta rakastaa. Mutta kiiruhtakaamme, ennenkuin on myöhäistä ja veljesvihan jäätävä henki kaikiksi ajoiksi on turmellut sen kalliin oraan, josta Suomen tulevaisuus on nouseva.

Helsingissä 20 p:nä helmik.1905

Alexandra Gripenberg

Yllä olevaa tekstiä seurasi Uuden Suomettaren sivuilla 16.3.1905 komea "Ylläolevaan kehoitukseen liittyvien" naisten nimilista. Kokemäen kohdalta löysin isänäidin äidin, tädin ja mummon (korostettuna oikealla). Äidinäidin Hohenthal-sukulaisia on listasta turha etsiä.