1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen perjantai

1500- ja 1600-luvun historiantutkimuksen päivät jatkuivat perjantaina Jyväskylässä. Torstain tapaan vain itseäni erityisesti kiinnostaneiden esitysten muistiinpanojen puhtaaksikirjoitus.

Kimmo Katajala kertoi Käkisalmen läänissä tuomiokirjojen kautta löytyneistä muutamasta tapauksesta, jossa alkuperäiset ortodoksiset ja tuoreemmat luterilaiset asukkaat olivat astuneet yhteiseen avioliiton satamaan, vaikka uskontojen sekoittuminen ei ollut kenenkään hyväksymää tai toivomaa. Vieroksuminen jatkui - a yllättävästi - seuraavaan sukupolveen eli "seka-avioliitoissa" syntyneitä saatettiin helpommin epäillä rikollisiksi tai noidiksi. Katajalan arvion mukaan seka-avioliittoissa näkyy "usein vahva emotionalinen panos" eli ne oli solmittu tunteella.

Uskonnon määritys tuomiokirjoista ei ollut yksinkertaista eikä yksiselitteistä, mutta osa etu- tai sukunimistä on yhdistettävissä yhteen tai toiseen kristinuskon muotoon. Ja Katajalla oli myös esimerkki uskonnon vaihdosta, johon liittyi nimen muutos kasteessa. (Ihan niin kuin Nanguroshilla ja juutalaisilla, mutta silti ei tullut mieleen, ennenkuin joku kysyi.)

Museovirastossa työskentelevä Päivi Maaranen kertoi siitä, miten metallinetsijän kolikkolöydön selvittely oli tuonut tietoon Juupajoella 1800-luvun lopulla hylätyn tonttimaan, joka nyt on peltoa eikä ollut koskaan ollut inventoinnin kohteena. Maarasella oli apunaan karttoje lisäksi maanomistajan tieto pellon mustan maan alueesta ja kynnetystä pellosta ilmasta otettu väärävärikuva, jossa alue erottui suorakulmaisena kuin ennen vanhaan Time Team -jaksoissa roomalaiset villat. Keskustelun aikana Maaranen kertoi, että väärävärikuvat ovat kaikkien käytettävissä Museoviraston karttapalvelussa. Maarasen esimerkki (hänen käytettyään juuri sopivaa mittakaavaa) oli niin selvä, että yleisössä heräsi idea Suomen läpikäynnistä koneellisella kuvatunnistuksella.

Kun juuri edellisenä päivänä olin tajunnut, että itärajan itäpuolella oli elämää, oli Jaakko Raunamaan esitys Novrogodin Vatjan viidenneksen verokirjan nimien analyysi keskiajan lopulta mielenkiintoinen. Digihumanismia harrastaen painetusta editiosta poimituista henkilönimistä oli eroteltu niitä, joissa oli itämerensuomalaista ainesta. Näiden osuus massasta oli pieni, mutta kartallistus paljasti selvän kulttuurirajan, jonka selittäjänä oli asumaton suon ja korven vyöhyke.

Taloushistorian laskennallisuus jaksaa viehättää, joten pidin kovasti Ilkka Nummelan analyysistä, jossa hän yhdessä ruotsalaisen tutkijan kanssa on rakentanut varallisuuteen ja etäisyyksiin perustuvan taloudellisen toiminnan maantieteellisen mallin varallisuusveroista vuosina 1571 ja 1800. Suomen puolella taloudellinen toiminta keskittyi Turkuun ja vuoteen 1800 mennessä oli muuttunut vain se, kuinka pitkälle maahan toimintaa riitti. Ruotsissa taas oli tapahtunut merkittävä muutos. Vuonna 1571 taloudellisen toiminnan keskus oli laajalla alueella Keski-Ruotsin järvien kohdalla ja vuonna 1800 huomattavasti pienemmällä alueella Tukholman kohdalla. Jos Nummela esitti muutokselle selityksen, niin se meni minulta ohi. Omia ajatuksia syntyi, mutta niitä on turha jakaa.

Vihoviimeisenä omassa ohjelmassani puhui Miia Kuha havainnoistaan keräämästään Viipurin hiippakunnan kirkkoherrojen ja kappalaisten henkilötietokannasta, jossa on vuosilta 1650-1710 nyt 513 pappia. Suurta osaa heistä on turha hakea Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista, sillä monet, erityisesti kauden alkupuolella, tekivät uraa lukiotiedoin. Verrattuna Turun hiippakuntaan pappien liikkuvuus seurakuntien välillä on suurempaa eikä seurakuntiin muodostunut samassa mittakaavassa paikallaan pysyviä pappissukuja. Sormiani syyhytti kvantitatiivinen analyysi ja paikkatieto, mutta Kuha aikoo jatkaa tapaustutkimuksin, joiden poimimiseen tietokantansa on apuväline.

Mistä tuli mieleen edellisen illan ajatuksenvaihto Kotivuoren ylioppilasmatrkkelista työn alla olevasta Sampo-versiosta. Valitettavasti keskustelukumppanini oli yhtä skeptinen kuin minä sen tulevaisuudessa tarjoamista mahdollisuuksista.

Kuvituksena maakirjakartta ja 1600-luvun pappi, jotka eivät liity suoraan esityksiin.

1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen torstai

Jyväskylässä kokoontui eilen toista kertaa järjestetyt 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen päivät. (Eka kerta oli viime vuonna Turussa.) Jo torstai oli täynnä tavaraa, joten rajaan raportoinnin itselleni antoisimpiin esityksiin.

Heti aamun aluksi Jaakko Björklund ja Sebastian Schiavone kertoivat 1500- ja 1600-luvun vaihteessa Ruotsiin rekrytoiduista sotilaista, Björklund ranskalaisista ja Schiavone skoteista. Nämä eivät todellakaan tulleet omin voimin Tukholman linnaan hakemaan duunia, vaan tietoisesti ja tarkoituksellisesti heidät koottiin kotimaastaan, toisinaan alihankintaketjunkin kautta. Erityisesti Björklund painotti organisaatiota ja logistiikkaa ja huomautti projektin sivutuotteena Ruotsin infrastruktuurin ja vientikaupan kehittyneen ja diplomaattisuhteitakin muodostui.

Maria Julku kertoi vuonna 1611 tehdystä sotaretkestä Sumaan. Kuten Oulussa puhuessaan mukana olivat matkalla viipyneet kuninkaalliset kirjeet ja niiden epärealistiset käskyt. Kiitos Ångermanin nämä jaksavat edelleen kiinnostaa, mutta uutta minulle oli se, että Vienanmeren rannalla oli asutuskeskus, johon saattoi hyökätä. Onko missään esitetty karttoja, joissa näkyisi historiallinen asukastiheys nykyisen itärajamme toisella puolella? Miksi miellän alueen pelkäksi metsäksi, vaikka tiedän Lönnrotin alueella retkeilleen ja ihmisiä tavanneen?

Petri Karonen jakoi välituloksia Hirsu-projektista, jossa vertaillaan Suomen ja Ruotsin yhteisen historian kirjoitusta kummassakin maassa. Tietoa tullaan jakamaan myös HAik:n teemanumerossa 2/2020. Eli pääpointti itselleni oli (muistellessani aikanaan leikillä graduista tekemiäni aikajakaumia), että - tietenkin - kaikkia lukuja pitää tarkastella suhteessa resursseihin, joista Karonen keskittyi yliopistoihin ja professoreihin. Rahoituksen Karonen mainitsi vain Ruotsin yhteydessä, mutta mieleen tulivat jhistoriantutkijat Oula Silvennoinen ja Teemu Keskisarja, jotka molemmat ovat julkisesti todenneet siirtynensä tuorempiin aikoihin saadakseen helpommin rahoitusta/kustannussopimuksia. Ja tuskin ovat ainoita.

Mielenkiintoien detsku oli myös Karosen ohimennen mainitsema Suomen sotaan kohdistunut tutkimus 1950-luvulla. Mistä tällaiset trendit syntyvät? Miksi nälkävuodet ovat olleet monella työn alla viime vuosina?

Ville-Pekka Kääriäisen esitys 1600-luvun käsialojen konelukemisesta Transcribuksella näytti edelleen liian hyvältä ollakseen totta ja Kääriäinen korostikin opetusmateriaalin tekemisen työläyttä ja määrän tärkeyttä. Tämä oli ennestään tuttua, mutta vasta nyt (herraties kuinka monen Transcribus&Kansallisarkisto-esityksen jälkeen) tuli esiin, että - tietenkään - Kansallisarkiston digipuoli ei tue minkäänlaista massatallennusta eli kuvat ohjelmaan syöttöä varten pitää ladata yksi kerrallaan. Toivottavasti joku on älynnyt änkyttää tästä Astia-kehitystiimille...

Toinen pointti on se, että malleja pykäävät nyt monet ja yhteistyö olisi tehokkaampaa. Mutta nyt kun suunnittelen omaa aineiston läpikäyntiäni alan ymmärtää entistä paremmin niitä, jotka eivät aineistoista muodostamiaan datasettejä ole oitis jakamassa, kuten ei ole Kääriäinenkään.

Viimeisessä sessiossa oli teemana popularisointi ja saimme ennakkotietoa Turun linnaan vuodeksi 2022 suunnitellusta Katarina Jagellonica -näyttelystä. Pääkohderyhmä on lapset, joten käyn varmasti tutustumassa. Museokeskuksen edustajana puhunut Päivi Lönnberg korosti yhteistyötä yliopistotutkijoiden kanssa ja mainitsi edelleen pari kuukautta esillä olevan näyttelyn Muutama sana naisista, joka perustuu Veli Pekka Toropaisen väitöskirjaan. "Prinsessan matkaan" linkittyy ainakin Nina Mannisen tutkimus, josta hän puhui suunnilleen samat asiat kuin taannoin Sinebrychoffilla. Muitakin toivotettiin tervetulleiksi.

Lopuksi Rose-Marie Peake kertoi kirjan Korsetti ja krusifiksi ympärille rakennetusta virtuaalitodellisuuden ja vaatesuunnittelun projektista. Olin sen julkisessa esittelyssä Oodissa enenn joulua, joten oli mielenkiintoista kuulla, mitä kulissien takana tapahtui. Varsinkin kun osallistuin muutama vuosi sitten kirjan tekijöiden historian popularisointi kurssille. Ihanaa, että jotkut jaksavat yrittää.

Kuvitus: Kurikka 8-9/1917 & The Roxburghe ballads (1879)

Julkisen kirjoittamisen vapausasteista

Vuoden alussa julkaisemassani tekstissä vertasin jatko-opiskelijaksi siirtymistäni Peppi Pitkätossun koulussa istumiseen tavalla, joka ei toteutunut Astrid Lindgrenin tarinassa, jossa (muistaakseni) Peppi ei vaadittavia konventioita pystynyt noudattamaan.

Nimikkopyhimykseni Katariina
Aleksandrialainen ja teilipyörä.
Michelangelo Merisi da Caravaggio, Wikimedia

Peppi Pitkätossua muistuttavaan käytökseeni viimeisen vuosikymmenen aikana on kuulunut se, että olen tässä blogissa kirjoittanut niin tilaisuuksista kuin teksteistäkin kritiikkiä, jonka tarkoituksena ei ole ollut suhteiden rakentaminen eikä niiden ylläpito. Joku päivä kai pitäisi lukea mitä kauheuksia tuotannosta löytyy, mutta luulisin tapojeni vuosien varrella jossain määrin muuttuneen.

Ainakin jos viime vuosina olen tuttavan kirjoittamaa tekstiä lukiessani kironnut ääneen tekemiään valintoja, useimmiten olen jättänyt kertomatta kokemuksesta julkisesti. (Poikkeuksia tähän on ja kyseiset henkilöt ovat edelleen kanssani hämmästyttävän ystävällissä väleissä.) Jos tilaisuuksissa esitys on ollut mielestäni vaikeaselkoinen tai epäonnistunut, en ole enää tätä suoraan sanonut, vaan joko jättänyt kokonaan mainitsematta tai ohittanut mahdollisimman diplomaattisin ilmaisuin.

Käytännön voi tulkita itsesensuurina, jonka tarkoitus on tehdä itseäni tykö historiantutkijoille. Mutta itse näen sen palvelevan blogin alkuperäistä tarkoitusta eli informoimista ja innostamista. Niiden voi muuten nähdä olevan myös 1700-luvun sanomalehtitekstienkin tarkoituksena eli olen löytänyt henkilökohtaisen suhteen tutkimuskohteeseeni!

Kaikeksi onneksi nykypäivässä on myös eroja menneisyyteen. Luin nyt aamusella (uudestaan) Tilda Maria Forseliuksen väitöskirjaa God dag, min läsare! Bland berättare, brevskrivare, boktryckare och andra bidgragsgivare i tidig svensk veckopress 1730-1773 (2015) ja eilen saamani huomautus sopivaksi katsotusta verkkokirjoittamisesta resonoi allaolevaan pätkään. Ja innoitti täten naputellemaan ylläolevan.

Så sent som 1706 torterades och halshöggs en Johan Henrik Schönheit, tidigare landsfiskal i Umeå, för att ha låtit trycka och sprida en smädesskrift mot Carl XII. Berättelsen om bakgrunden till domen varierar i olika källor, men straffet beskrivs samstämmigt. Först brändes de tryckta böckerna. Därefter höggs Schönheits högra hand av och hans tunga drogs ut med en krok. Han halshöggs och kroppen brändes på bål.  Handen och tungan spikades upp på skampålen vid torget i Marstrand. Tungan, som en symbol för talet, och handen för skrivkunnigheten hängde till allmän beskådan och varning.

En sådan händelse torde länge ha spritt ringar på vattnet även om dödsstraff och tortyr inte tillämpades igen. Också i 1736 års lag var halshuggning det straff som stadgades för den som ”lasteliga talar, eller skrifwer” om kungahuset. Räknades brottet som förräderi skulle förövaren först mista sin högra hand och steglas innan halshuggning skedde. Även ogrundade tillvitelser mot ”Konungens och Rikets Råd”, det vill säga regeringen, skulle enligt lagen pliktas med döden. Under sådana omständigheter är det inte förvånande att redaktörer och skribenter blev försiktiga med vad de skrev och med att sätta ut sina namn. (s. 82)

Kaalimaista

Kaalimaat ovat äskettäin tulleet kahdesti verkossa vastaan. Kirsi Laine kertoi blogitekstissä c-vitamiinin lähteistä m.m. isojakokarttojen perusteella, että "tonttien läheisyydessä sijaitsi hyvin pieniä viljelyaitauksia: humalatarhoja ja pihapeltoja. [...] Pihapeltojen viljelykasveista kertoo paljon se, että niitä kutsuttiin Lounais-Suomessa poikkeuksetta kaalimaiksi. Kaalin lisäksi niissä viljeltiin naurista ja lanttua."

Vuonna 1786 reitin Göteborg-Tornio-Göteborg matkannut Matthew Consett puolestaan havainnoi kirjaansa A Tour through Sweden, Swedish-Lapland, Finland and Denmark, että intoa puutarhanhoitoon ei ollut Ruotsissa näkynyt naurista, tupakkaa ja pellavaa kummemmin.

As for the esculent productions of Gardens, these they have neither taste nor industry for, nor even curiosity to promote ; except indeed a kind of turnip, which is useful in their soups, tobacco, and flax, which I have observed in small quantities near huts and cottages. This, I think, is the utmost extent of their improvements in Agriculture

Vime aikoina olen myös leikk... käyttänyt lähteenä Kotuksen Vanhan kirjasuomen sanakirjaa, josta vielä puuttuu aakkosten loppupäätä, mutta kaali, lanttu ja nauris ovat mukana. Sanan kaali kohdalta käy selväksi ennestään tuttu juttu, että se keräkaalin ohella voi tarkoittaa mitä tahansa vihannesta tai kasvisruokaa: "Potatein lehdet taitaan myös syxyllä – – syltättä, ja sitten talwella owat ne hywät kaalixi ihmisille". (Kaali ei ollut ainoa kasvisten yleissana, sillä sen ohella keittoon sopivat keittokasvot.)

Niinpä ei ole yllättävää, että naurista on kutsuttu juurikaaliksi. Sanan nauris tunsi kyllä jo Agricola. Nauriit saattoivat kaalimaan ohella kasvaa naurishalmeessa, nauriskarkeassa, naurisperkiössä, nauristarhassa ja naurismaassa. Näistä viimeinen oli oikea vastaus Gananderin tallentamaan arvoitukseen "Niemi niemi saari saari, saaresa on sata pesää, muna kusain pesäsä?"

Nauriin sukuisten kasvien siemenistä saatava naurisöljy ei ole tullut usein esille. Kuinka laajalti moista puristettiin? Miksi huolimaton/nuhruinen mies oli naurisäijä? Ja miksi lantusta on vähemmän johdoksia? Onko ne kirjoitettu pl-alkuisesti?

Verbi kaalia, jota en ole eläissäni kuullut, liittyi ruuanlaittoon ja/tai syömiseen tarkoittaen lusikan pyörittämistä ruuassa. Annosteluun tietenkin käytettiin kaalikauhaa, josta Henrik Lilius häiden kunniaksi (?) runoili vuonna 1728 "Parempi pariton olla – – Yxin palansa pidellä, Yxin cuppinsa cumoja, Caapiskella caalicauhan".

Ruoka taisi olla useimmiten keittoa, mutta yllättäen ainoa VKS:n keittoon päättyvä yhdyssana on maitokeitto. Vaikka keitto on niin lähellä ruokaa yleensä, että asetustekstissä sanotaan "ej pidä yhdengän andaman Lastens – – mennä nouickimaan palkuja, eli Naurita keitoxi ottamaan". Ruokaan päättyy useampi yhdyssana kuten keittoruoka ja papuruoka. Jälkimmäisen esimerkkiesiintymä on laitosruokailusta eikä papukeitostakaan ole puhuttu? Puurojen joukossa on kai muhennoksiksi nykyään laskettavat juuriskapuuro ja naurispuuro, joihin molempiin tuli mukaan jauhoja. Ja mitenkö tehtiin munapuuro?

Muna-pöpöräxi, kuuten munaan sekoitetaan yxi korteli Päärona koosta, ja saman werta rieska maito eli kuorta, joka suolataan, ja hiljaksen lijkuttamisen alla keitetään, nijnkuin muutakin muna-puuro, wähän woin kansa, kohtalaisex kowax. (Axel Laurell: Lyhykäinen Kirjoitus, Potatesten Eli Maan-Päronain Wiljelemisestä, säilyttämisestä ja hyödytyxestä Huonen hallituxesa (1773).)

Ruokaa laittaessa kasvisten hienontamiseen käytettiin kaalinkirvestä. Sanakirjan esimerkki on Laurellin reseptistä Mandel kaakku Potatexista, mutta eiköhän kirves otettu useammin käteen hapankaalia eli happamakaalia valmistaessa, vaikka en sitä oikein osaa suomalaiseen ruokakulttuuriin yhdistää.

Kun kaali saattoi olla mikä tahansa vihannes, kaalimaahan voitiin istuttaa muutakin. Tai ainakin Suomenkieliset tietosanomat neuvoivat vuonna 1776, että "Ynnä Kaalin-siemenein kanssa – – istutetan Penatia ympäri koko Kaali-maan". Penaatista eli pinaatista sanakirja ei kerro vielä enempää, sillä viimeinen sana on (teemaan sopivasti) jo edellä mainittu papuruoka. Paputarhojen olemassa olosta ei näin ollen myöskään ole tietoa, mutta papumaasta on löytynyt esimerkki myös tietosanomista, joissa raportoitiin nykyisin turkulaisena museoalueena toimivasta Kuralasta, että "Kylän Taloin Wanhemmat – – kieltänet – – kaiken muun kylän wäen ja lapset menemästä Papumaahan palwoja ottamaan, paitzi Isäntiä ja Emäntiä".

Kaalitarhan synonyymeja olivat niin yrttitarha kuin puutarhakin: "mene mies Toisen yrti Tarhan eli kaali tarhan, warasta laukoi, yrteiä eli kaalia" & "Warasta mies puu tarhois eli Cali tarhois". Kun asetustekstissä haluttiin korostaa yhteyttä keittiöön otettiin käyttöön yhdyssanat keittoyrttitarha ja kotayrttitarha. Ainakin perhe saattoi olla kuvainnollisesti "Istutus-tarha ja Planttu-maa", joten eiköhän sanoja käytetty myös käytännöllisessä merkityksessä. Kryytimaissa saattoi kasvaa niin herneitä kuin perunoitakin ja ehkä kryytitarhassakin. (Lähes kaikissa tarhoissa tehdään työtä, mutta lystitarha on paratiisi.)

Työväenliikkeen kirjastosta digitoitua

Viime viikon julkaisuarkistoeksymisestä rikkaimmaksi lähteeksi osoittautui Työväenliikkeen kirjasto. Siellä on ilmiselvästi tehty isompi digitointiprojekti, josta olisi tietenkin hyvä tietää valintaperusteet ja/tai kattavuus, mutta hupimielellä eteenpäin. (Kaikki materiaalit testauksien mukaan löytyvät Finnan kautta, joten ei tällä kertaa sitä valitusta.)

Setin seksikkäin materiaali löytyy osiosta Terveydenhuolto. Ihan sananmukaisesti siis. Esimerkiksi kirja Sukupuoliyhteys taidenautinnoksi laajentanee useimpien kuvaa Suomesta vuonna 1909.

Ja mikä oli vuonna 1904 aiheena Laululle aikamme muotihulluudesta? No, minut yllättäen silkka vaatemuoti: Ennen kelpasi talonpojall' / Sarkatakki yllä / Vaan ei enää nykyajall' / Ole siinä kyllä. Vaan tohveli ja trikoa / sen aina olla pitää, / Ennen kuin kehtaa kulkea ja tervehtiä ketään.

Vuonna 1881 painettu Luettelo kaikista rustholleista Suomen suuriruhtinanmaassa niinkuin myös rusthollein manttaaleista ja niille määrätyistä veroista tarjoaisi nopean tavan tarkistaa pitäjän rusthollit. (Olin ihan aidosti unohtanut, että sukunimeni "lähdetalo" oli rustholli.)

Kirjasta Neuvoja jäkäläin valmistamisesta ruuaksi ei toivottavasti tarvitse olla apua enää kenellekään. (Aiheesta tuli mieleen Petri Pajun artikkeli Jäkälän paluu: jäkälävalistus ja tekstien uudelleenkäyttö historiallisen tutkimusteeman jäsentäjänä.)

Yksi isoimmista osioista on Miina Sillanpää-kokoelma, josta löytyy tekstejä erityisesti naisten asemasta.

Mukana ovat myös Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaisut, tuoreimpina artikkelikokoelma Toivon ja raivon vuosi 1968 ja Mikko Ahon ”Kun meiltä laiva lähtee ulos, ni siittä voi olla kaikki ylpeitä” - Raumalaisten laivanrakentajien ammatillinen omakuva teollisena kulttuuriperintönä.

Kun tietosanakirja piti tehdä itse

Väitöskirjatutkimuksen aloituksena tarkistin vielä kerran Suomen lehdistön historia I:stä sivun Suomi Ruotsin lehtien levikkialueena (s. 47) ja tällä kertaa tutustuin myös sen lähteisiin. Hauskasti yhden artikkelin aineistona oli Nils Magnus Tolpon päiväkirja, johon olin vuosi sitten ihastunut Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin tutustuessani.

Artikkelin yksityiskohtaisuuden takia en päiväkirjaa tilannut uudelleen nähtäväksi, mutta sain toisesta viitteestä kertausopetuksen lähdeketjujen loppuun seuraamisen hyödyllisyydestä. Levikkialuepätkän lupaavin tieto oli nimittäin, että "Säilyneet muistiinpanot seuraavan kahden vuosikymmenen ajalta kertovat, että P. J. Alopaeus seurasi säännöllisesti Ruotsin tärkeimpiä sanoma- ja aikakauslehtiä sekä joukkoa saksalaisia kirjallisia lehtiä".

Virkkeen lähteenä oli Kari Tarkiaisen esi-isästään Magnus Jacob Alopaeuksesta kirjoittama elämäkerta. Sivuilla 174-176 kerrotaan pojastaan m.m., että "Pehr Johan Alopaeus istui kynä kädessä myös lukiessaan lehtiä. Hänen eri aikakautisista julkaisuista tekemiään merkintöjä on kaksi vahvaa nidettä, minkä lisäksi kolmas nide samaa sarjaa on ollut olemassa, mutta joutunut kateisiin" ja "Lehtien vuosikertoja näyttää Pehr Johan jossain määrin tutkineen myös taannehtivasti., mikä selittynee sillä, että hänellä oli selailtavinaan [Porvoon] lukion kirjastoon kertyneitä vuosikertoja."

Tarkiainen antoi myös niteille selvät signumit Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin (Per Johan Alopaeuksen käsikirjoitukset Eö.III.36-37) ja kun satuin olemaan samassa rakennuskompleksissa oli helppo käydä tekemässä tilaus. Sen eteen saaminen tuotti sitten pettymyksen.

Säännöllisestä lehtien luvusta muistikirjat eivät kertoneet. Kylläkin siitä, että nuori Alopaeus oli saanut eteensä lukuisia lehtiä, joista hän oli koonnut vuosien varrella muistiin itseään kiinnostavia tai hyödyllisiksi ajattelemiaan pätkiä. Samaan tapaan kuin ajan papit ja Tarkiaisen mukaan isänsä neuvoa seuraten.

Siitä, että kokoelmaa oli tarkoitus käyttää hakuteoksena kertoo marginaaliin myöhempi tehty lisäys, joka täydentää palohaavojen hoitotietoa.

Hammassärkyyn oli Dagligt Allehandasta poimittu sokerista, valkopippurista ja suolasta koostuva resepti,

joka oli peräisin Pariisista.

Kaikilla muistiinpanoilla, kuten Helsingin perustamisvuodella, Ehrensvärdin kuolinpäivällä ja Uppsalan yliopiston perustamisvuodella, ei ole lähdettä.

Hakuteostarkoituksen vahvistaa muistikirjaan tehty aakkosellinen hakemisto.

Viikon piispa: Maunu Olavinpoika Tavast

Maunu Olavinpoika Tavast on viikon piispoista ensimmäinen, josta riittäisi juttua koko viikoksi. Tästä 17. piispasta Paavali Juustenkin kirjoitti yhtä paljon kuin 16 edeltäjästä yhteensä. Pakko tiivistää reippaasti.

Maunu oli maallisen rälsimiehen poika ja kasvanut Mynämäellä. Arvatenkin hän sai oppia kotimaassa ennen kuin lähti opiskelemaan Prahaan, jossa suoritti alemman tutkinnon 10.4.1396 ja lisensiaattitutkinnon helmikuussa 1398.

Praha sata vuotta Maunun opiskelujen jälkeen eli 1493. Wikimedia

Maunu Tavast Nousiaisten
sarkofagissa.
Museovirasto CC BY 4.0

Maunu ei edeltäjiensä tapaan rynnännyt Suomeen papiksi vaan meni paperitöihin unionikuningas Eerik Pommerilaisen kansliaan lähes kymmeneksi vuodeksi. Hänet vihittiin papiksi vasta, kun sai nimityksen Turun tuomiokapitulin arkkiteiniksi 1406-07.

Arkkiteinin synonyymi on sanakirjojen mukaan arkkidiakoni ja kyseessä oli piispan apuna toiminut tuomiokapitulin korkea virkamies. Asema, josta oli yksinkertaista nousta piispan paikalle kun Bero Balk kesällä 1412 kuoli. Lokakuun lopulla Maunu oli Roomassa ja sieltä palatessa vietti talven 1412-13 Pariisissa. Tämänkään jälkeen hän ei pysynyt täysin Suomessa vaan ilmeisesti talvella 1419-20 teki pyhiinvaelluksen Jerusalemiin.

Maunun ollessa lähes 40 vuotta piispana Turun tuomiokirkosta tuli entistä komeampi sekä korkeampi, Kuusiston rakennuskanta koheni ja Turkuun nousi kivinen piispantalo. Hiippakunnassa alkoi innokas kivikirkkojen rakennus. Naantaliin siirrettiin vuonna 1443 viisi vuotta aiemmin perustettu birgittalaisluostari. Omalla kustannuksellaan Maunu teetti Nousiaisten kirkkoon sarkofagin Pyhälle Henrikille ja hopeiset reliikkisäiliöt tuomiokirkkoon. Edeltäjänsä tapaan hän tuki suomalaisten yliopisto-opintoja ulkomailla.

Koko valtakunnassa asiat eivät kuitenkaan olleet hyvin. Taalainmaalla alkoi vuonna 1434 Engelbrektin johtama kapina ja Satakunnassa vuonna 1438 vesilahtelaisen Davidin mukaan nimetty kapina.

K. Kalervon näkemystä Davidin kapinasta. Suomen kuvalehti 20/1919

Vuoden 1918 sodan armahduslain aikaan Suomen kuvalehti julkaisi Davidin kapinasta historiallisen kertomuksen, jossa "lähti piispa Maunu Tavast rauhanvälittäjäksi ja kapinan hillitsijäksi. Täynnä sääliä ja harkittua tulevaisuuden luottamusta antautui piispa keskusteluihin kapinallisten kanssa." On hyvin mahdollista, että Maunulla tosiaan oli rauhanneuvotteluissa merkittävä rooli, jonka Juusteenkin hänelle kronikassaan antaa.

Olot Satakunnassa ja kauempana pysyvän asutuksen rajaseuduilla kävivät Maunulle tutuiksi, sillä hän kunnostautui tarkastusmatkoilla. Santeri Ivalon kuvittelemana:

Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan alttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue, joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä, koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.

Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harvat hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen humaus väkijoukon läpi, — tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:

— Onpa kuin ukko jumala!

— Senpä onkin sijainen!

Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden iässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta varsi oli vielä taittumattoman suora ja miehevää terästä tuntui jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin, kun hän kansalle puhumaan kävi. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut kotoista suomalaista hiippakuntaansa, ja hän tiesi kyllä, mikä työala hänellä siinä oli, kun hän koetti juurruttaa vielä luonnon tilassa elävän kansan keskuuteen ristinoppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeenkin kansan tajuntaan painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askelellaan pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin iästään huolimatta lähtenyt vaivalloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisesti rehoittavan, Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden välisten laajain, asumattomien erämaiden halki hänen oli taivallettava.

Lähetystyötä tai sielunhoitoa tekivät pappien ohella franskiskaanimunkit.

Maunu koki kaikkensa antaneensa 1440-luvun lopussa ja lähetti kouluttamansa sukulaisen, jonka Turun tuomiokapituli oli valinnut seuraavaksi piispaksi, Roomaan hakemaan eroa ja uuden nimityksen vahvistusta. Tämä onnistui 4.2.1450, mutta Maunu ei vielä päässyt lepoon vaan osallistui Halmstadissa Ruotsin ja Tanskan välillä käytyihin neuvotteluihin palaten Suomeen lokakuussa 1450.

Sitten Maunu muutti Naantaliin. Kyösti Wilkunan kuvittelemana piispan viimeiset vuodet ovat surumieliset:

Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän keskeltä. Se oli ehtoosoitto luostarista.

Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin. "Herra, ennenkuin kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.

Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avosuiseen uuniin. Kun hän sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.

Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka hiljalleen tiimalasissa.

Maunu Olavinpoika Tavast kuoli Naantalissa 9.3.1452.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Magnus Olai. Kansallisbiografia

Seppo Suvanto: David. Kansallisbiografia

Wikipedia: Mauno Tavast, Davidin kapina
Frans Kärki: Armahdus ja lupaus. Historiallinen kertomus n. s. Taavetin kapinasta v. 1438. (Kuvitus K. Kalervo.) Suomen kuvalehti 20/1919

Santeri Ivalo: Erämaan taistelu
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia (Kertomus Itseään etsivä vanhus julkaistiin myös Kyläkirjaston kuvalehdessä 12/1911, josta lainattu T. G. Tuhkasen kuvitusta)