Sunnuntaisin esittelemieni palkittujen opettajien elämänkerroista voi vetää johtopäätöksen, että monille opettaminen oli tarpeellinen tulonlähde, johon ei välttämättä ollut suurta intoa tai taitoa. Sama asiantila saattoi esiintyi yhteiskunnan ylemmissäkin luokissa.
Ernst Jakob Valdemar Bonsdorff muistelee suuremmin kaunistelematta kirjassaan Elämäni varrelta (1933, 2p.) lapsuutensa kotiopettajaa. Tämä leskirouva Tavaststjerna oli "pelastettu pappilaan poikansa, Venäjän palveluksessa raaistuneen kapteenin säälimätöntä käytöstä pakoon".
Hartolan rippikirjaan kurkistus kertoo, että kyseessä oli Eva Sofia Tavaststjerna (s. 1778, o.s. Ingman). Hänellä oli aikuisikään elänyt poika Johan Sigfrid Tawaststjerna (1819-1876), joka aateliswikin mukaan oli sotilasuralla.
Rouva Tavaststjernan antamasta opetuksesta, 1840-luvun lapsen silmin nähtynä Bonsdorff kirjoittaa
"Hän oli jo 70 vuoden ikäinen ja hampaaton, joten oli vaikea ymmärtää hänen soperteluaan. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta oikeasta opetustavasta. Määräaikana kokoonnuimme hänen ullakkokamariinsa joka päivä."
"Lukukirjoina käytettiin Raamattua ja pientä maantiedon oppikirjaa. Tuossa oppikirjassa oli muun muassa myös lyhyt esitys Ranskasta. Kun ei eukolla ollut aavistustakaan ranskankielen lausumisesta, luettiin ranskalaiset paikannimet aivan niin kuin ne oli kirjoitettu. Kerrankin luimme Loire-virrasta. Kun sitten luimme läksymme äidin kuullen, oikaisi hän sanan Loariksi. Siitä opettajatar kovasti suuttui ja nuhteli äitiäni, kun opetti lapsiaan lukemaan väärin. Äitini selitti, että ranskalaiset lausuvat sanan siten, mutta eukko vastasi: "Kyllä ranskalaiset osaavat lukea oikein kieltään." Siihen se jäi ja yhä edelleen loirittelimme. Paitsi sisälukua luimme katkismusta, luullakseni isompaa, koska siinä oli niin mahdottoman paljon raamatunlauseita."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti