Pääkallojen paluu - uudestaan

Kaikki selviää aikanaan. Kaksi vuotta sitten lainasin pitkät pätkät Muinaistutkijan artikkelia, joka kertoi suomalaisen ihmisluukokoelman historiasta, mutta jätti epäselväksi sen nykytilan. Eilen Ylen Kulttuuricocktail julkaisi Tuomas Karemon artikkelin Outoja tutkimusmenetelmiä ja mystisiä merkintöjä – Suomen suurin ihmisluukokoelma herättää kysymyksiä, joka kannattaa lukea kokonaan. Mutta muistiinpantakoon, että 2016 ihmisluukokoelma on "Luonnontieteellisen museon vintillä", jossa toimittaja tutkijan kanssa katsoo "teräsoveen liimattua paperia. Siinä lukee lakonisesti Luukokoelma Ihminen. Oven takaa löytyy 1500 pääkalloa ja laatikkokaupalla luita." "Luonnontieteellisen museon henkilökunta ei tunnu tietävän kokoelmasta juuri mitään. Se päätyi heidän vintilleen organisaatiouudistusten yhteydessä."

"Jo alusta lähtien kokoelmaa leimasi epäsystemaattisuus ja huono dokumentointi", mutta "Yhdeltä hyllyltä löytyy rikollisten pääkallot, joita on jäljellä 50 kappaletta – osa niistä on ajan saatossa hävitetty. Niihin on kirjoitettu vangin nimi, ikä ja rikos. "Juopumus" lukee kauniilla vanhalla kaunokirjoituksella eräässäkin otsassa. " "Kokoelman luettelot ja kirjallinen materiaali on viety viikkoa ennen käyntiämme toiselle puolelle kaupunkia Helsingin yliopiston varastoihin." Ei siis arkistoon?

Itse luukokoelma on nyt vain ongelma.

Aiheeseen liittyvää Ruotsissa digitoitua kirjallisuutta

• Retzius, Anders: Om formen af nordboernes cranier. 1843 
• Retzius, Gustaf: Das Gehirn eines Lappländers 1891 
• Europaeus, David Emanuel Daniel: Ett fornfolk med långskallig afrikansk hufvudskålstyp i norden, bestämdt till språk och nationalitet, jemte finskungerska omdömen. 1873

Kuva kirjasta "X-ray" (1921)

Hautajaismaksut vs. hautauskirjaukset

Kaivettuani esiin Petter Sundin elinajan kirkontilejä Helsingistä ryhdyin niitä tietenkin myös tarkastelemaan. Heti ensimmäisellä sivulla on Sundin maksama iso sakkosumma eli turhaan en touhuun ryhtynyt. Alkupuolella oli myös hautausmaksuja vuodelta 1704 ja tuli mieleen, etten ole niihin koskaan perehtynyt. Mikä esimerkiksi on maksupäivämäärän suhde hautauspäivämäärään?

Kyseinen listaus alkaa sivulla 4 huhtikuusta 1704 ja vaihtuu seuraavalla aukeamalla selvästi vuoteen 1705. Voisi siis luulla, että tässä on kaikki hautausmaksut vuodelta 1704. Mutta onneksi olin ennen merkintöihin uppoutumista käynyt läpi kokonaisuuden, mikä oli osaltani epätavallista järkevyyttä, varsinkin kuin siihen liittyi merkintöjen teko Digihakemistoon. Näin ensinnäkin muistin, että vuotta 1704 tuli yllättäen esiin myöhemmin ja pystyin palaamaan kyseiselle sivulle vaivattomasti. Opetuksia:

1. Katso asiakirjoista ainakin ympäröiviä sivuja, mielellään myös kiinnostavaan sivuun liittyvän osion alku ja loppu
2. Käytä eli täytä Digihakemistoa. 

Kaksi sivua yhdistäenkin vertailussa HisKiin kirjattuihin hautauksiin jää hautauksia ilman maksua ja maksuja ilman hautauksia. Mikä kertonee enemmän kirjausten laadusta kuin tapahtuneesta. Olisin tietenkin voinut käyttää Hiskin sijaan alkuperäisen kirjan digikuvaa, mutta koska ensireaktioni oli "ollut taas paperinsäästöviikot" niin en. Lisäsin sormen osoittamaan vuoden 1704 alkua. Seuraava vuosi alkaa seuraavassa sarakkeessa suunnilleen samalla kohdalla.

Hautausmaksun päivämäärän suhde hautauksen ajankohtaan ei näytä mitenkään säännönmukaiselta. Maksu voi olla kolmea päivää ennen hautausta tai neljä päivää sen jälkeen. Joka tapauksessa (toivottavasti) molemmat kuoleman jälkeen.

Koska Helsingin haudattujen luettelon kirjaukset ovat varsin niukat, ei ole yllättävää, että vastaavasta maksusta voi saada lisätietona esimerkiksi etunimen. Hautausluettelon "neljästä tällä välin kuolleelle lapselle"

löytyi maksuista kolmelle tieto isästä.

Eniten lisäarvoa syntyi kun maksujen "Sigfrid Mattssons Piigas barn" (12.5.1704) yhdistyi hautauksissa ilmaisuun "Sigfred Matzssons Sons hoorbarn" (16.5.1714). Lapsi haudattiin kirkkomaahaan eli hänet oli kastettu. Kastemerkintää, joka ehkä olisi paljastanut piian nimen, en onnistunut löytämään.

Tämän testin perusteella hautausmaksuja kannattaa tarkastella ainakin jos hautausmerkinnät ovat heikkolaatuisia. Sekä tietenkin silloin kun niitä ei ole tallella.

"Lutherin sormuksen" kopioista ja museotietokannoista

Nimeämätön valokuvaaja, Turun museokeskus, CC BY-ND 4.0

Kari Hintsala linkitti eilen illalla Kaponieeri-bloginsa Facebook-sivulle koristeaiheeltaan pyhäpäiviin sopivan esineen saatetekstillä "Uskonnollisteemainen pähkinä pääsiäisen ratoksi. Mikä idea on tällaisessa 1800-luvun lopulta olevassa "Martti Lutherin kihlasormuksessa"?" Innostuin surffaamaan ja mitä haastavampaa tiedon löytäminen oli, sitä enemmän hain. Ja jatkoin aamulla. Valitettavasti saksan osaamiseni on niin alkeellista, että todennäköisesti informatiivisimmat lähteet jäivät löytämättä.

Hämärähköllä verkkosivulla lainataan William Jonesin sormuskirjasta pätkä, joka puolestaan lainaa helmikuussa 1862 lehdessä Intellectual Observer julkaistua H. Noel Humphreysin tekstiä. Sen mukaan alkuperäinen sormus kuului jollekin perheelle Leipzigissa vuoteen 1817. Humphreys esittää varmana tietona, että Martin Luther antoi sormuksen Katarina Boralle kihlauksen yhteydessä, vaikka sormukseen kaiverrettu päivämäärä on häidensä. George Fredrik Kunz kirjassaan Rings for the finger antaa saman ajoituksen, mutta on varovaisempi lausunnostaan sormuksen antoyhteydestä: "todennäköisesti häiden muistoksi".

Ilmeisesti pian vuoden 1817 jälkeen sormuksesta tehtiin kopioita. (Ellei jo aiemmin.) Ainakin verkosta löytämäni huutokaupattu kultainen kopio (jonka ilmoitus hävisi yön aikana) oli ajoitettu "noin 1825". Kopiot olivat niin uskollisia mallilleen, että niihin tehtiin myös sen kaiverrus. Seuraukset ovat arvattavia.

Varhaisin kirjallinen maininta on englantilaisessa mediassa vuodelta 1824. Sen mukaan sormuksen (vai sen kopion?) oli myynyt "talonpoika" kultasepälle Darmstadtissa. Tämä oli havainnut/keksinyt, että kaiverrusten perusteella kyseessä on Lutherin vihkisormus. Tämä päätyi tässä vaiheessa lehtitiedon mukaan Darmstadtin museoon.

The Literary World kertoo 22.1.1853 - kiitettävällä skeptisyyslisällä - New York Timesin raportoineen, että Yhdysvaltain laivaston luutnantti D. oli Broadwayn läheisessä kultasepän liikkeessä tavannut vanhan saksalaisen, jonka kauppaaman vanhan kultasormuksen luutnantti halvalla osti. Tarkemmin sitä tarkasteltuaan luutnantti totesi sen Lutherin vihkisormukseksi. Sillä kaiverrus. (Sama tarina löytyy kirjasta Chit-chat of humor, wit, and anecdote. (1857))

The journal of the British Archaeological Association dokumentoi, että arkeologisen seuran kokouksessa 22.11.1854 esitettiin J. R. Planchén sedältään/enoltaan perimä "Lutherin vihkisormus", joka oli tehty "ulkomaisesta kullasta" ja vaikutti myös kullatulta. Sedän/enon mukaan sormus oli ollut isällään ja suvun esivanhemmat olivat aatelia Wittenbergistä.

Åbo Underrättelser kertoi 14.8.1855 laulajan, rouva Romanin omistavan Lutherin vihkisormuksen. Omistaja oli avioliiton kautta saksilaista Linnefedtin sukua, jossa sormus oli peritty esiäidiltä Katarina Boralta.

Hardin J. Burlingame kertoo kirjassaan Around the world with a magician and a juggler (1891), että "paroni Seeman" oli ostanut "Martti Lutherin vihkisormuksen" vuonna 1867 Tukholmassa kultasepältä, joka puolestaan oli ostanut sen puolalaisen aatelisnaisen jäämistön huutokaupasta. Kuusi vuotta myöhemmin "paroni" oli jossain Venäjän vuorilla ja vaimonsa luki kuusi vuotta vanhasta lehdestä Gartenlaube ihmettelyä sormuksen nykysijainnista. Tuon artikkelin mukaan Brandenburgin ruhtinas oli teettänyt kaksi samanlaista (mutta eri kokoista) sormusta ja luovuttanut nämä Martti Lutherille ja vaimolleen heidän hääpäivänään. Vuotta myöhemmin "paroni" oli Eislebenissä, jossa selvisi, että toinen sormuksista oli paikallisen kreivittären omistuksessa. "Paroni" sai 4000 Saksan markan tarjouksen sormuksestaan, mutta piti sen ja käytti sormusta kunnes kuoli Texasissa.

Lehdessä Notes and Queries julkaistiin helmikuussa 1869 nimimerkki P. A. L.:n aiempaan tiedusteluun kirjoittama vastaus, jossa hän toteaa vihkisormuksien esiintymien muistuttavan sieniä sateella. Alkuperäiseksi sanotun hän oli nähnyt Leipzigissa.

Mainittu A. P.:n teksti oli julkaistu tammikuussa 1869 ja toistaa tarinan kahdesta sormuksesta - toinen naisen ja toinen miehen kokoa. Näin, vaikka kirjoittajan P. A. L. viesti jo syyskuussa 1868 oli kuulunut

Tässä siis jonkinlainen kirjallisuusviite vuodelle 1825. Vielä vuonna 1922 on Saksassa ollut myynnissä aidoksi väitetty Lutherin vihkisormus. Tuolloin Deutsche Goldschmiede-Zeitung (jota The Jewelers' circular lainasi) totesi, että kyseessä on selvästi myöhemmin tehty kopio. (Artikkelissa mainitaan myös Brunswickin museossa ollut Lutherin kaksoissormus, josta on myös verkossa sekalaisia tietoja.)

Mitä sitten tapahtui aidolle ja alkuperäiselle? Hakuihin osuneen lehtileikkeen mukaan se päätyi Schoenbergin museoon vasta 1964! Kadottuaan ennen ensimmäistä maailmansotaa...

Lehtitietojen jälkeen alkaa kaivata tuoretta ja luotettavaa tietoa. Ja sitähän löytyy museoiden verkkoon avaamista esinetietokannoista?

Leipzigin Stadtgeschichtliches Museum on asettanut pysyvästi esille sormuksen, joka kokoelmatietojensa mukaan on Trauring der Katharina von Bora (1499-1552) vuodelta 1525. Englanniksikin sanotaan kyseessä olevan alkuperäisen sormuksen. Saksasta saan konekäännöksen avulla selvää sen, että kopioita on, tällä museollakin kolme. Nämä olleet usein Lutherin jälkeläisien omistuksessa ja tämä on perinne edelleen. Edellä tekemäni lehtitutkimuksen perusteella suhtaudun tähän hieman skeptisesti. Joko Lutherin jälkeläiset olivat 1800-luvulla joukolla rahapulassa tai saksalaisilla kultasepillä oli kaupallisia intressejä. Jälkimmäiset vaikuttavat todennäköisemmiltä.

Alkuperäistä sormusta oli kaupattu jo 1743, mutta onnistumatta. Se oli 1800-luvun alussa leipzigilaisen tehtailijaperheen Devrient hallussa ja tarkemmin määrittelemättömänä aikana Johanna Christiane Devrient oli lahjoittanut sormuksen Leipzigin kirjastolle, josta se 1878 siirtyi kaupunginmuseolle.

Bostonin Museum of Fine Arts on nimennyt hopeasormuksensa "Copy of Martin Luther's wedding ring". Ei hankinta-aikaa eikä arviota valmistusajasta.

Ashmolean Museum Oxfordissa ei mainitse kopionsa valmistusmateriaalia eikä perustelua ajoitukselle 1800-luvulle.

Malmön museon kullattu hopeasormus on kokoelmatietojen mukaan kopio Martti Lutherin vihkisormuksesta (kaiverruksia myöden) JA valmistettu sekä ollut käytössä 1500-luvulla. Museoiden tietoihinhan voi luottaa.

Turun museokeskuksen kokoelmatietoihinsa valitsema lainausmerkkien käyttö kuvaa hopeasormustaan hyvin, kun tuntee edellä esittämäni taustan. Mutta mitä tietue kertoo yksinään?

Historiapolitiikasta

Olin toissapäivänä ensimmäistä kertaa aikuislukion avoimella oppitunnilla. Puhumassa oli otsikolla Nykypäivän suomalaista historiapolitiikkaa Turun yliopistosta Matti Jutila, jonka pedagogisella ammattitaidolla tunti pysyi kasassa vaikka opiskelijoille tuli mieleen paljon asioita, jotka oli jostain syystä sanottava heti ääneen.

Vedoten Anthony D. Smithiin Jutila totesi, että kansa(kunta)a määrittää osaksi yhteiset myytit ja historialliset muistot. Mutta painotti, että kansakunnilla ei ole yhteistä muistia vaan historiallisia kertomuksia ja myyttejä. Kansallisissa historiallisissa kertomuksissa tapahtumia yksinkertaistetaan. Esittämällä kansakunnat yhtenäisinä historian toimijoina. Joko kokonaan hyvinä tai pahoina. Vastarintana näille kertomuksille toimii muistitieto ja akateeminen (!) historiantutkimus. (Aarno Karimon piirros ote Ampiaisen 13/1910 kannesta)

Esimerkkinä historiankäytöstä oli tietenkin viime sodat ja erityisesti niiden uuspatrioottinen tulkinta, jossa korostetaan Neuvostoliiton hyökkäyksestä syntynyttä talvisotaa ja vuoden 1944 torjuntavoittoa sekä erillisrauhaa. Muut vaiheet vaietaan. Yksi yleisöstä kommentoi "kuka tuollaista luulee, onhan ne kirjoissa". Mutta vierestä jossain opettajana toimiva todisti koulukirjojenkin tuottavan tällaista kuvaa tapahtumista. Hänen oppilaistaan "puolet" ovat kokeessa sitä mieltä, että sekä talvi- että jatkosota olivat puolustussotia ja Suomi voitti molemmat sodat.

Jutilan pääfokus oli siinä miten viittaukset sotiin olettavat, että kaikki sotineet miehet olivat suomenkielisiä, heteroita ja ev. lut.-kirkkoon kuuluvia. Juutalaisista taistelijoista puhuttiin viimeksi viime viikon antisemitismiluennolla, joten kuuntelin "joo, joo"-fiiliksellä. Tataarit, romanit, homoseksuaalit,... Mutta Jutila oli säästänyt (johan minä kehuin pedataitoja?) viimeiseksi minulle (ja ehkä muillekin) yllättävimmän vähemmistön eli venäjänkieliset.

Seuraavan kerran kun puhutaan talvisodan hengestä yritän muistaa kääntää sen yhtenäisyydeksi ja johtajien kyseenalaistamattomuudeksi ennen viestin muuta tulkintaa.

Historiatietoisuudesta ja -politiikastakin on ollut varastossa opinnäytelinkkejä (yms.) niin kauan, että läiskäsen ne tähän vaikka vasta eilen oli linkitystä viimeksi. Suurin osa Ruotsista, missä miettimisen aihetta siinäkin.

• Jensen, Mats: Rasism, missnöje och ”Fertile Grounds”: Östergötland Sverige jämförs med Birkaland Finland. Sverigedemokraterna vs Sannfinländarna
• Brunnhage, David: I döda kungars sällskap : Historiebruk och historiemedvetande kopplat till Sverigedemokratisk ungdom på Facebook mellan 2010-2014
• Tägt, Amanda: Historiebruk i valrörelsen : En jämförande analys av Stefan Lövens och Fredrik Reinfeldts tal under valrörelsen 2014
• Colombo Lazzari, Tiago: Discourse and myth in contemporary Russia: the Great Patriotic War and the Victory Day narrative
• Stöckell, Tuula: Teoksen Istorija Rossii XX vek Venäjällä herättämä keskustelu toisesta maailmansodasta ja Neuvostoliitosta
• von Boguslawski, Julia: Harmoni, ekologi, tradition : historiebruk inom suomenusko, en modern hednisk tro i fornfinsk anda
• Lind, Ida-Lotta: Minnet av en gammal, död författare. Historiebruk, narrativa tekniker och associativa ordfält i litteraturhistoriska texter om Elmer Diktonius, av Thomas Warburton och Jörn Donner 
• Evaldsson, Sara & Jörnborn, Jens: "Det är mest om Norden, för det var ju där allt hände": Elevers identitetsskapande i den svenska skolans historieundervisning
• Berzén, Lucas: Vilken historia förmedlas?: en läromedelsstudie om Skånes nationsskifte
• Karlsson, Oskar: Att tänka om det förgångna: En undersökning av lokalhistorians roll i undervisningen i låg- och mellanstadiet
• Eriksson, Madeleine: Forsmark och den lokala historien som bidrag till historiemedvetandet
• Fredrik Svensson: En oviss framtid. Vart går allmänheten idag för att uppleva och lära sig historia och vart går den imorgon?
• Kobiałka, Dawid: Between what is presented and how is presented : historical re-enactment through popular culture
• Swahn, Kristoffer: Tingens dragningskraft: En undersökning i hur samlare brukar historia
• Tolonen, Hannu: Sukkapuikkoja ja sifonkihuiveja : dualismi suomalaisten naisten 1950-luvun nuoruusmuistojen historiakuvassa 

Arkistoista ihmettelyä ja tutkimusta - päivä 3

Kirjoittaessani tiistain tekstiä pänni, että olin äskettäin julkaissut pitkän arkistoaiheisen gradurimpsun, joka olisi sopinut siihenkin jatkoksi. Mutta tarkistus tuotti yllätyksen: olin siirtänyt kyseisen listan julkaisun eteenpäin unohtaen, että olin kirjoittanut siihen aikasidonnaisen intron. Hupsista. Eli...

Viime viikolla "Joskus alkuvuodesta" jäi kuvitellun sairauden takia monen muun menon ohessa väliin Anu Lahtisen vierailuluento kurssilla Historiallisten aineistojen tiedonhankinta. Koska se käsitteli 1500-lukua, ajattelin tänään "herra tietää milloin" vuorossa olevan 1600-luvun, joka on kirjaprojektin puitteissa relevantti. Mutta ei, Mirkka Lappalainen teki hyppäyksen arkistoihin ja asiakirjoihin. Harrastettuani molempia 20 vuotta luento tarjosi tiedon sijaan ihmeteltävää.

Ilmarinen 1.7.1870

• Perustettiinko 1869 Valtionarkisto vai Valtioarkisto? Jos edellinen, niin miksi 1892 annettiin Keisarillisen Majesteetin Armollinen Johtosääntö Suomen Valtioarkistolle?
• Onko ex-sota-arkisto edelleen "Kansallisarkiston Sörnäisten toimipiste", vaikka Sörnäisissä ei ole ollut asiakastiloja vuosiin?
• Leikkasivatko sinetit vanhoista asiakirjoista "harrastajat"?
• Saako Vakasta tosiaan nopeasti tiedon siitä minne kunnanarkisto on sijoitettu?
• Onko Yksityisarkistorekisteri niin hyödytön, että yksityisarkistoa hakevan kannattaa mielummin aloittaa Kansallisbiografian artikkelin lähdeviitteistä? 
• Oliko luennoitsijalta ajatusvirhe sanoa, että lainsäädäntö kieltää vuotta 1910 nuorempien lehtien digitoinnin, vai eikö hän ole tietoinen vapaakappaletyöasemista?

Ja lopuksi olennaisimpana. Jos Lappalaisen tasoinen historioitsija näkee asiakirjan musteen värin olennaisena tietona, niin miksi h*lvetissä Arkistolaitos originaalikuvaa läänintilit harmaasävykuviksi?

Täytteeksi arkistoihin liittyviä julkaisuja:

• Ihmistieteellisten tutkimusaineistojen jatkokäyttö ja tietosuoja. Toim. Antti Ketola ja Raimo Lahti. (pdf)
• Cook, Terry; Henttonen, Pekka: Menneisyys on johdanto: arkistoajattelu vuodesta 1898 ja sen uusi paradigma

Ja arkistoihin liittyviä opinnäytteitä:

• Lahtelin, Sanna: Julkisen henkilön julkinen arkisto. Kansanedustaja Miina Sillanpään henkilöarkiston muodostuminen ja eettinen käyttö 
• Liukkonen, Miia: Henkilökohtainen sähköinen arkistointi : Sähköisten arkistopalvelujen kehittäminen
• Sandra Nilsson: Arkiv som besöksmål : en kvalitativ studie av nutiden och framtiden
• Uosukainen, Liisa: Järjestöarkistot digitaalisiksi
• Lehtola, Miia : Arkistonseulojan informaatiohorisontti: tiedonlähteet ja kanavat ELY-keskusten edeltäjäorganisaatioiden arkistojen seulontatyössä 
• Peltonen, Tiina; Pitkänen, Sini: Arkistointia koskevia säädöksiä ja ohjeita : Case Savon Voima Oyj
• Kuusela, Liina: Arkistojen käyttö aineiston arvonmäärityksen perusteena : Elinkeinoelämän keskusarkiston aineistotiedustelut moniäänisen arkistoasiakkuuden kuvana ja arvonmäärityksen muutosvoimana 
• Savolainen, Elisa: Muotoilukasvatuksen opetusmateriaalin suunnittelu Elkan ja FIDAn arkistomateriaaleista
• Huttunen, Miia: Toimijat ja toimijaverkon rakentuminen kotimaisten filmielokuvien digitointiprosessissa
• Naukkarinen, Piia: Arkistojen kuvailumallit aineiston haettavuuden näkökulmasta
• Nevalainen, Johanna: Kuvien kuvailun ja -hallinnan kehittäminen : tapauksena Tampereen yliopiston viestintäyksikön digitaalinen kuva-arkisto
• Oksanen, Ella: Arkisto tiedon, vallan ja lausumien järjestelmänä. Michel Foucault'n filosofia arkistoteoreettisen ajattelun innoittajana
• Koivu, Maarit: Kadonneen provenienssin metsästys : provenienssien jäsentyminen arkistokuvailun kansallisessa käsitemallissa
• Lipponen, Sonja: Arkisto on enemmän kuin asiakirjojensa summa Pentti Renvall arkistoteoreetikkona
• Sauri, Sampo: Audiovisuaalisen aineiston digitaalinen arkistointi : digitoinnin haasteet ja mahdollisuudet

Kirkonarkiston ihmeellisyyksiä

Annelin ajatuksia -blogin kirjoittaja on käyttänyt ja esitellyt monia kirkonarkistojen erikoisempia asiakirjoja, joista viimeisimpinä mainittakoon suomenkieliset viljavelkakirjat Iitissä 1800-luvun alkupuolelta. Tämä takaraivossani sukelsin eilen Helsingin seurakunnan arkistoon. Kokeilusta syntyi valitusvirsi, joka alla luettavissa ja josta voi ehkä oppia jotain luetteloinnin erikoisuuksista ja - uskaltaisinko sanoa - puutteista. Ja toivottavasti saa irti sen, että kirkonarkistoihin kannattaa tutustua, nimenomaan syvemmin.

Koska satuin olemaan Kansallisarkistossa aloitin sukellukseni vanhasta muistista mikrofilmisalin mapeista, joihin on tulostettu HisKin seurakuntatiedot ja mikrofilmiluettelot. Helsingin kohdalla mikrofilmaukset sisältävät lähinnä 1800-lukua, mutta yllätyin iloisesti pankkijärjestyksestä 1700-1701. Miten tuollainen on jäänyt huomaamatta vuosikausia? Petter Sund oli tuolloin vielä kirjoilla kaupungissa.

Eli mikrofilmirulla koneeseen ja kelaamaan. Hieman hämäännyin kun väliplansseissa kastettuja (jonkinlainen konsepti?) seurasi rokotusluettelot. Tästä huolimatta ennen rokotusluetteloiden alkua tuli "luetteloita seurakunnan jäsenistä (1700-l?)" ja "Penkkiluettelo 1700-1701".

Ensiksimainittu oli erittäin selvää käsialaa ja luetteloi kaupunkilaiset johdosta käsityöläisiin. Kirkkoherra on Cajander, mikä rajaa mahdollisiksi vuosiksi 1767-1781. Melartopaeuksen rehtorikausi tarkentaa ajoituksen vuosiin 1767-1768. Ymmärrän, että luettelon tekijällä ei ollut Kotivuoren ylioppilasmatrikkelia käytettävissään, mutta molemmat herrat virkakausineen olisivat varmaan löytyneet myös Helsingin kaupungin historiateoksesta.

Varsinainen kiinnostuksen kohteeni eli penkkiluettelo herättää lisää kysymyksiä luetteloijan ammattitaidosta. (Kenen tuotosta luettelot muuten ovat? SSS:n vai Arkistolaitoksen?) Kun asiakirjan alkusivulla lukee

niin ketä palvelee tämän luettelointi vuosiin 1700-01? Tosin vertaamalla aiempaan riviin voi arvata, että tässä oli todennäköisesti myös tavoiteltu ilmaisua "1700-l", johon vuosi 1753 tietenkin sisältyy.

Palauttaessani mikrofilmiä huomasin laatikossa punaisen tarran digitoitu. Sellainen oli myös laatikossa, josta olin aikeissa poimia filmit KK52 ja KK53 tutustuakseni niiden yksikköön "Tilejä 1704-1736". Mikrofilmilaite oli likainen, joten tietokonenäyttö kutsui.

Filmillä KK53 seuraavana olevat tilit 1735-1854 löytyivät digitoinneista melko suoraviivaisesti: Kirkonkassan tilit > Kirkonkassan tilit 1735-1808. Tosin nyt linkkiä kopioidessani huomaan, että sisältö alkaa vuodesta 1843. Selitys löytyy Vakasta, jossa todetaan

"Digitoituun aineistoon sisältyy Vähennys- ja rästiluettelot (1843-1845, 1847, 1854), Veroluettelot (1824), Helsingin tonttikirja (1838), Veronkantokirjat kappalaisen-, urkurin- ja lukkarin palkoista (1842), Kappalaisen palkkausrahaston tilit (1843-1844), Kirkonkassan tilit (1735-1781, 1808)."

Vakka vahvistaa myös, että kyseessä on mikrofilmin KK53 sisältö. Tilien 1704-1736 paikantamiseksi avaan Vakassa rivin kerrallaan ja tärppää arkistoyksikössä "III Gkk:1 Kirkontilit". Siitä lisätieto

Digitoituun aineistoon sisältyy mm. Kirkontilit (1704-1736), Penkkijärjestys (1600- ja 1700-lukujen vaihde), penkkijärjestys (1712), penkkijärjestys (1720-lukua), penkkijärjestys (1728). Ks. myös sivut 266, 267, 408.

Kas, kuitenkin tutkimukselle merkityksellistä aineistoa? Joka löytyi vasta tätä blogitekstiä kirjoittaessa, ei pikaisesti Kansallisarkiston päätteellä. Siellä kylläkin ehdin  ihailla digitoituina edellä mainittuja vuosien 1767 ja 1753 listoja. Koska olin nähnyt ne mikrofilmillä otsikon Rokotusluettelot jälkeen älysin nimittäin hakea niitä osoitteesta Rokotusluettelot > Rokotusluettelot 1823-1877 (I Hb:1). Siellä muut kuin rokotusluettelot on numeroitu kuviksi 1-25, mutta kun myös rokotusluettelon ensimmäiset kuvat ovat saaneet samat numerot on selauskokemus hieman sekava. Itseäni auttoi huomattavasti se, että olin juuri nähnyt saman aineston mikrofilmiltä. Tässäkin tapauksessa "ylimääräinen" sisältö selviää Vakasta: Sisältää myös seurakuntaluettelon ja penkkijakoluetteloita 1700-luvulta.

Arkistojen käytöstä huomioita

Viime viikolla Maria Virtanen linkitti sosiaalisen media kanaville tuoreen Tiina Höltän gradun Digitoitujen kulttuuriperintöaineistojen tutkimuskäyttö ja tutkijat, jossa keskityttiin Kansallisarkiston ja Kansalliskirjaston aineistoihin. Jälkimmäisen "Kuvat" olivat tutkimuksen perusteella jääneet kevyelle käytölle, joten sieltä koristukseksi Venny Soldan-Brofeldtin unikko. Kolme muuta huomiota:

1) Onneksi laitoin muistiin vastaukseni gradussa analysoituun kyselyyn.

Kun sinulla on mahdollisuus valita digitaalinen kopio tai alkuperäinen aineisto (olet nähnyt molemmat), kumpaan viittaat julkaisussasi?
Alkuperäiseen lähdeaineistoon. Täh? Miksi ihmeessä viittaisi kopioon, jos on nähnyt alkuperäisen?

Kysymys olisi ollut mielenkiintoisempi ilman suluissa olevaa lisäystä ja nimenomaan tämä kaipaisi problematisointia, joka ei ollut mielessäni vastausta nopeasti kirjoittaessani. Jos on nähnyt digitaalikopion kirjasta tai arkistoaineistosta, niin mainitseeko tämän lähdeviitteessään? Mutta kysymys oli mikä oli ja

Enemmistö vastaajista ilmoitti viittaavansa ensisijaisesti alkuperäiseen aineistoon, vaikka oma pääkäyttö kohdistui digitaalisiin aineistolähteisiin (kuva 6). Viittauksen valintaan vaikutti digitaalisen surrogaatin laatu, josta saattaa saada jopa paremmin selvää kuin alkuperäisestä aineistosta. Osa viittaa siihen lähteeseen, jota on käyttänyt. (s. 85)  

Mutta kun oli nähnyt molemmat niin kumpaa oli "käyttänyt"?

2) Sukututkijat olivat vastanneet innokkaasti kyselyyn ja olivat gradussa muutenkin esillä. Myös tiivistyksessä Outi Hupaniitun raportista Tutkijoiden ääni ja sähköiset aineistot, jossa "Sukututkija haluaa mielellään" ja syntyy kuva, että kyse on yleisistä mielipiteistä (s. 33). Mutta oikeasti on lähteenä on raporttiin kirjoittamani kommenttipuheenvuoro. Ihan kiva, että mielipiteeni yleistetään koskemaan tuhansia ihmisiä, mutta hieman ihmettelen sitä että nimeäni ei mainittu. Itse viittaan aina varsinaiseen kirjoittajaan, vaikka kyse olisi teoksen osasta.

3) Sivulla 77 kiinnitti huomioni virke "Digi-palvelun aineistosisältöjen digitointimenetelmiin otti kantaa eräs käyttäjä, jonka mielestä kartta-aineistojen digitointiin pitäisi kiinnittää parempaa huomiota – yhden kartan tulee olla esitettäessä kokonaisuus, eikä useita erillisiä karttalehtiä." Veikkaanpa, että kantaa ottanut käyttäjä ei ole koskaan käsitellyt karttoja arkistossa: ne ovat osissa. Mutta tietenkin digitaalisesti yhdistettävissä, minkä jälkeen kyse ei enää ole 1:1-kopiosta.

Tampereen yliopiston tuoreita graduja on myös Janne Jokisen "Niin alkuperäisille kuin mahdollista" : arkistoaineiston käyttö tieteellisessä historiantutkimuksessa. Hän oli haastatellut kuutta akateemista historiantutkijaa. Ilahduttavasti esiin ei tullut uutta ja erinomaista tapaa löytää arkistomateriaalia, vaikka olisihan moinen ollut kiva saada tietoon.

Sivu 37 jätti ihmettelemisen aihetta. "Alkuperäisaineistoa ei kuitenkaan useimpien haastateltavien mukaan tule käyttää toisen käden, toisen tutkijan viittauksen kautta. Tällaisissa tapauksissa tutkijat eivät viittaa alkuperäisaineistoon, vaan toisen tutkijan tekemään tutkimukseen " kuullosti järkevältä ja myös tavalta, jota olen itse käyttänyt. Mutta yksi haastateltavista

koki erään vanhemman tutkijan tarpeeksi suureksi auktoriteetiksi, jotta hänen viitteitään voi käyttää suoraan tutustumatta kaikkeen aineistoon itse. Haastateltu oli tarkistanut osan vanhemman tutkijan käyttämistä viitteistä, ja koska ne olivat paikkansapitäviä, koki haastateltu mahdollisuuden luottaa muihinkin viitteisiin

Oikeasti!? Kopsannut toisen tutkimuksesta viitteen alkuperäismateriaaliin, jota ei ole nähnyt? Miksi?!

Akateemisten historiantutkijoiden arkistokäyttäytymistä kuudella haastattelulla on tutkittu myös Jesse Lindströmin ja Tiina Rossin yhteisessä gradussa "Vähän niin kuin menu ravintolassa" - Arkistojen kuvailutiedot tukemassa historiantutkijoiden lähdemateriaalin etsintää. Samat haastattelut? Ei, mutta päällekkäiset hankkeet selittävät ainakin osaksi molemmissa graduissa mainittua vaikeutta saada haastateltavia. Ei tainnut kummassakaan olla mainintaa aineiston arkistoinnista?

Tulokset arkistolähteiden löytämiskeinoista ovat samantapaisia kuin Jokisella.

Kuvailun lukeminen ei siis ole ainoa primaarilähteiden paikallistamiskeino, eikä tutkimusprosessi yleensä käynnisty suoraan hakemistojen selaamisella. Sen sijaan ensimmäinen askel on, kuten tutkimuksen tekemisessä yleensä, aiempiin julkaisuihin ja niiden lähdeluetteloihin tutustuminen. Toisten tutkijoiden käyttämät arkistolähteet tarjoavat vihjeitä, joiden avulla suunnitella omaa lähteidenetsintää. Myös suora keskustelu kollegojen kanssa saattaa tuottaa ehdotuksia helposti ja nopeasti. Kuten eräs haastateltava totesi, kaikkea ei voi mitenkään itse tietää ja saada selville. (s. 48) 

Vielä käytännön neuvoksi sopiva lainaus

Useimmat haastateltavat ilmaisivat olevansa valmiita tilaamaan ja käymään läpi hiemankin relevantilta vaikuttavan aineiston, oli se otsikoitu miten hyvänsä. Näin toimiessaan he toivovat löytävänsä jotakin heille tärkeää, vaikka myönsivät joutuvansa usein pettymään. Toisinaan on käynyt niinkin, että kuvailu on ollut rikkaampi kuin itse aineisto. Tutkijassa on siis saattanut kuvailun perusteella herätä turha toivo tilatun materiaalin relevanssista. (s. 47)

Tapahtumapäivityksiä

Törmäsin aamupäivällä tuttavaan Kansallisarkistossa. Hän päivitteli ehtimistäni tilaisuuksiin viitaten FB-päivityksiini. Itsestäni on tuntunut siltä, että suurin osa menemisisistä jää aikomiseksi, joten piti oikein tarkistaa mitä on tullut kirjoitettua viime aikoina.

12.3.2016

• Kävin tilaisuudessa, jossa oli yleisöä. Nykyään satakuntalaisetkaan eivät pidä suutansa kiinni, näköjään. (FB)

15.3.2016 

• En tajunnut tämän illan Glossan esitelmästä mitään. Joutessani huomioin, että yleisössä oli kuusi nuorehkoa miestä ja jokaisella täysparta. Yleistä muotia vai keskiajan tutkijoiden muotia? (FB)

17.3.2016 

• Alakerran remppa kuullosti muulta kuin maalaukselta, joten nyt seison Topelian käytävässä ihmettelemässä alkaako kuokittava semma oikeasti tasalta vai vasta vartin yli. Vielä ei näy tulijoita eikä menijöitä. (FB)
• Kuokittavan semman huoneeseen meni eka immeinen. Alkaa ilmeisesti vartin yli. Facebook-tapahtumassa (vain minut) hämäävästi 16:00. (TW)
• Aika kiva semmasessio oli. Esiintyjä tarjoili kuohuviiniä kaikille yleisössä ja joi itsekin. #yliopisto (TW) [Kyseessä oli keskeneräisen artikkelin käsittely, josta olisin saanut "hiukan" enemmän irti, jos olisin lukenut tekstin etukäteen. En kehtaa mennä myöhempiin sessioihin.]
• Seuraavaksi antisemitismiä Suomessa, jonka kuuntelua voi pikku humala helpottaa. Toivottavasti ei tarvitse kotimatkalla poiketa Alkoon. (TW) [Puhujana Teuvo Laitila, jonka kirjaan Uskonto, isänmaa ja antisemitismi voisi joskus tarttuakin.]
• Illan toinen ohjelma Israel-ihmisten järjestämä. Yleisö vanhempaa kuin olen vähään aikaan nähnyt. Taas kaipaan etnografista tutkimusta eri porukoiden yleisöistä. Ja odotan mielenkiinnolla keskustelua. (FB) 
• Unohtui outousindikaattori: Nämä täyttivät ensimmäisen rivin! (FB)
• "Ylläri", esitystä ei saatu loppuun ennenkuin yleisön edustaja alkaa selittää antisemitismin marginaalisuutta Suomessa. Ja kaikkea muuta. (TW)

18.3.2016 

• Alakerran remppamiehet aloitti porauksen, joten aika lähteä yliopistolle, jossa on tänään niin esoteerisella otsikolla varustettu ulkomaanelävän luento, että takuulla en tajua mitään. (FB)
• Keskipäivän luento ihmiskunnan lyhyestä historiasta (vai historian suunnasta?) oli saanut näkyvyyttä aamun lehdissä ja sali uhkaa täyttyä. (TW)
• Vierailuluennon intro kestänyt jo 5 minuuttia suomalaisella englannilla. Puhuja ei (kuullakseni) esitellyt itseään. (TW)
• Tekstiä on A4! Ja porukka on tullut kuuntelemaan varsinaista puhujaa. (TW) [Varsinaisen esityksen sisällöstä blogiteksti toisin kuin muista tässä mainituista]

21.3.2016 

• Tämän illan keskustelutilaisuuden monologikommentoija keskeytettiin kollektiivisesti. Tästä loihe lausumahan: "Minä olen tekniikan tohtori. Olisitte pyytäneet minut alustajaksi." Poistui paikalta jättämättä yhteystietojaan. (FB)

Kuva kirjasta "Wild women" : the romance of a flapper (1922)

Vääpelin testamentti ja piian perintö

Testamenttien kuulutuksissa 1700-luvun sanomalehdissä on yleensä mainittu vain vainajan ja testamentinsaajien nimet. Poikkeuksen tekee sanomalehdessä Inrikes tidningar 12.5.1791 julkaistu ilmoitus vääpeli Adam Magnus Torellin kuolinpesästä.

Siitä oli testamentilla saamassa vainajan sisar, kirjansitoja Gunnerin leski Brita Maria Torell 100 plootua tai niiden arvon, lehmän, hopealusikan ja kultasormuksen. (Elias Gunner oli toiminut ammatissaan Porvoossa.) Toinen sisar, pastori Westrellin leski Sara Elisabet Torell oli saamassa vain yhden lehmän.

Kolmantena perijänä oli piika Brita Mattsdotter, joka oikeutettuna elatuksena (?) oli saamassa 50 plootua, kaksi lehmää, neljä lammasta, sian, 4 tynnyriä viljaa, isomman hopealusikan, kirstun, maalatun lippaan, patjan, kaksi tyynyä, topatun täkin sekä 9 vuoden palkan (2 riikintaalaria per vuosi).

Elimäen rippikirjassa (II) 1783-1790 Brita Mattsdotter on Raussilan puustellissa, mutta mikään merkintä ei selitä hänen saamansa perinnön määrää. Hän oli siellä jo rippikirjassa (II) 1776-1782, jossa ikänsä 37 ja Torellin 49 vuotta. Ja jo rippikirjassa (I) 1768-1776, mutta ei vielä rippikirjassa (I) 1761-1767. Ainakin parinkymmenen vuoden palvelus, siis.

Mitenkään ainutkertaista ei perinnön jättäminen naispalvelijalle ole. Kommissiomaanmittari Johan Taimelin jätti kaiken omaisuutensa taloudenhoitajalleen Catharina Pietolalle Siikajoella, vaikka ainakin veljensä oli edelleen elossa. Tästä testamentista ilmoitus sanomalehdessä Inrikes tidningar 8.2.1793.

Täydennystä Töölön Taipaleeseen

1) Edellisen tekstini perusteella sain yhteydenoton. Lukija oli tunnistanut useampia nimiä 1800-luvun lopun listauksesta, sillä nämä olivat esivanhempiaan. Naapurista naitiin kaupungissakin.

2) Munkkiniemen karttoja etsiessäni (vasta!) tajusin, että Töölön karttoja on Arkistolaitoksen digitoinneissa myös Maanmittauslaitoksen uudistuskartoissa: Töölö / Tölö; Karttoja selityksineen kaupungin alueella olevista viljelysmaista 1765-1767 (B7Helsinki:31/1-7), Töölö / Tölö; Kartta ja selitys kaupungin tiluksista 1776-1777 (B7Helsinki:31/8-14), Töölö / Tölö; Kartta ja selitys kaupungin tiluksista 1841-1843 (B7Helsinki:31/19-27). Keskimmäisessä Taipaleen kohdalla oleva e tarkoittaa selitteen mukaan metsää.

3) Töölöläisessä 6/2016 Liisa Tarjanne raportoi kulttuuriympäristöseminaarista, joka ei ollut näkynyt omassa kalenterissani. Siellä Lauri Putkonen oli puhunut unohdetuista helsinkiläisistä teollisuusympäristöistä, joista yksi esimerkki oli

Töölönkadunkatu 26:n paikkeilla sijainnut C. A. Robsahmin portteritehdas. Putkonen näytti kuvia uskomattoman rikkaasti koristellusta rakennuksesta, jonka korkea tislaamotorni toi saksalaislinnat mieleen. Suunnittelijana oli kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck.
Samassa rakennuksessa toimi myöhemmin Westerlundin makeistehdas, joka näkyy Signe Branderin viime vuosisadan alussa ottamissa kuvissa.
Lääketehdas Medica oli rakennuksen kolmas käyttäjä ja sen toiminnan loputtua rakennuksen purettiin 1970-luvulla.

Väliin on jäänyt Färgaktiebolaget Color, jonka omassa tekstissäni mainitsin. Myös Westerlund käytti mainonnassaan tehtaan kuvaa, näköjään.

Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0

Signe Branderin kuvassa vuodelta 1908 ympäristö vie osan esteettisestä vaikutuksesta.

Helsingin kaupunginmuseon kokoelmat, CC BY 4.0