Ajatuksia elämäkerrasta ajassa I

Eilen SKS järjesti seminaarin Elämäkerta ajassa. Kerron muusta sen tarjonnasta huomenna, mutta referoin ja reflektoin nyt vähän perusteellisemmin Ulla Koskisen osuutta. (Olemme tuttuja yli vuosikymmenen takaa, joten rohkenen tekstissä sinutteluun. Olin myös kuullut vastaavan esityksensä keväällä Uuden ajan alun päivillä eli kertaus oli opintojen äiti.)

Ullan esityksen pointti oli verrata yli kymmenen vuotta sitten valmistuneen väitöskirjansa tekemistä tuoreeseen tietokirjaansa Soturiaatelin aika Suomessa – Arvid Tawastin perheen elämä 1500 -luvulla. Kokemushan on takaperoinen verrattuna omaan yritykseeni tehdä tietokirjoiksi tarkoitettujen omakustanteiden jälkeen väikkäri. Joten nauratti, kun Ulla aloitti toteamalla, että väikkärissä ei ollut sivurajoituksia, kun taas kustantaja vaati tietokirjalle maksimipituuden. Minä taas olisin voinut tehdä kuinka pitkiä omakustanteita vaan ja väikkärillä puolestaan on nykyään suositusmaksimipituus. Ainakin Opinahjossa. Niin muuttuu maailma.

Siinä missä minä olen tuskaillut väikkärin johdannon tieteellisten elementtien paikalleen saannissa, Ullasta oli ollut kiva kirjoittaa sinne mielin määrin tietoa. Tietokirjassa (jollaisen Ulla oli kyllä tehnyt aiemminkin) hän joutui keventämään johdannon minimiin.

Elämäkertoja kirjoittaessa olen lähes aina "vanhemman tutkimuksen käytännön" mukaisesti kirjoittanut kronologisesti. (Kollektiivibiografiassa tämä ei onnistu, ks. esim. kirjani Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit, jossa hypin ees ja taas.) Siksi tuntui inan oudolta, kun Ulla esitteli aikajärjestyksen metodina. (Kuinkahan monta kertaa vielä saan ihmetellä erilaisia metodimäärittelyitä. Tällä viikolla tuli vastaan tutkimusmetodi "systemaattinen analyysi", jonka kerrottiin olevan "kokoelma erilaisia tekstianalyyttisia menetelmiä". Sillä metodi ei ole menetelmä?)  

Teoriat ja tutkimuskirjallisuuden Ulla oli populaarista kirjasta karsinut. Hän oli kuitenkin pitänyt kiinni kahdesta tieteellisestä seikasta. Kirjaan tuli viitteet ja epävarmoja tai tulkinnanvaraisia tietoja ei ole esitetty varmoina. Tuon verran tieteellisyyttä on meikäläisenkin omakustanteissa ollut. Tutulta kuullosti myös pyrkimys tuoda tekstiin mielenkiintoisia tai hauskoja yksityiskohtia, jotka helpottavat ymmärtämistä. Kuten Ulla totesi, näitä ei tarvitse (eikä niitä saa) keksiä, vaan kyse on lähteiden käsittelyn tavasta. 

Taustoituksen määrän ja sijoitus on elämäkerrassa Ullan mukaan tasapainoilua, sillä tarinaa pitää viedä eteenpäin. Vaikea olla eri mieltä, vaikka epäilenkin, että omakustannetuotannossani taustoitus on enimmäkseen jäänyt minimiin. Tosin pidin (toivottavasti) kiinni säännöstä, etten käyttänyt sanoja tai kirjoittanut asioita, joita en ymmärtänyt. Joten, kun Olof Ångerman oli oriinratsastaja, en uskonut ensimmäisen vastaantulleen kuvausta aseman sisällöstä. Ja niin tekstiin tuli möykky käsitemäärittelyä, tarinankuljetuksesta viis. Juuri tästä syystä olen kutsunut tuotantoani fraasilla "ei tiedettä eikä taidetta".

Edelliseen liittyen hymähdin loppupuolella uudelleen, kun Ulla totesi, että "tieteellisellä kielellä tulee toisinaan kirjoitettua sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä". On nimittäin aika monta kertaa lukijana tullut ajateltua, että tieteellinen kirjoittaja ei ole ymmärtänyt itsekkään solkkaustaan. Pitää vaan yrittää olla itse sortumatta moiseen. Vaikka kyseinen retoriikka sitten olisikin väitöskirjalle tyypillistä eli myös vaadittua.

Kelirikon aikaan Toivalasta Kuopioon - kuvareportaasi

Uudesta Kuvalehdestä 24/1896

Viime marraskuun puolivälissä läksi tämän kirjoittaja U. Kuvalehteä varten valokuvaaja V. Barsokevitsin (Kuopiosta) kanssa ottamaan valokuvia Toivalan salmen kelirikosta. Jo useina edellisinä öinä oli kylmänyt kovanlaisesti, niin että Iisalmen ja Nilsiän reitit olivat jo jäätyneet ajettavaan kuntoon. Suuri Kallaselkä Toivalan eteläpuolella höyrysi vielä sulana ja suurin osa Toivalan salmea oli ainoastaan muutaman yön vahvuisessa jäässä. Säännöllinen laivaliike oli jo lakannut, laivat olivat mitkä menneet konepajoihin, mitkä satamassa vielä höyrysivät, riisuen itseään talvilevolle. Kuvassa n:o 1 nähdään kaksi pienempää laivaa Kuopion satamassa jäätä murtaen menevän korjauskonepajaan kaupungin vierelle. Lunta on jo maassa rekikeliksi.

Ainoastaan "Neiti" jääpi vielä välittämään liikettä kaupungista Toivalaan. Se höyryää satamassa (kuva 2), vaan ei enää sula jääpuraat sen kupeista, keulasta eikä perästä. Ihmisiä kävelee satamassa korviaan pitellen. Laivan äsken avaama väylä riittyy aivan silmissä. Muutamat seläntakaisat koettavat vielä veneellä päästä laivan väylää myöten kotiinsa, vaan hyvin vaikealta tuo sorkkiminen jäiden seassa näyttää. Aina vähän päästä tuodaan kauppapaikoista reellinen tavaroita laivaan. Sen on ilmoitettu lähtevän kl. 12, vaan lähtö myöhästyy myöhästymistään, sillä on luvattu odottaa ukkoja kuntakokouksesta ja mistä mitäkin, joilla kaikilla on hyvin tärkeätä päästä mukaan, kun ylikulku lossilla Toivalaan on epätietoista.

Päästään vihdoinkin lähtemään kl. 1 ja 2 välillä. Aamullista väylää, josta laiva on kulkenut, päästään helposti Itkonniemeen asti (missä selvästi näkyy luminen metsä kuvassa n:o 2), vaan siitä eteenpäin kovenee jää väylässä, niin että viimein on helpompi kulkea ehyttä jäätä kuin väylää, jossa jääpalaset ovat jäätyneet päällekkäin. Laiva tutisee ja jää rutisten särkyy sen keulaa ja kylkiä vasten pitkiin viivoihin ja lohkeilee palasiksi laivan alle ja sivuille. Jääkappaleet ovat noin 5 sent. vahvuisia.

Ollinselkä näkyy etempänä takana höyryävänä ja höyry hohtaa auringon kirkkaassa paisteessa. Taivaan ranta auringon vierellä etelässä on kermankeltainen. Lännessä näkyy jotenkin selvä, kaunis sateenkaari Puijon mäkimaata vasten. Lähestyessämme Toivalaa jääpi aurinko erään vuorisen saaren taakse, mutta saaren nenitse läpi pienen salmen näemme takanamme kirkasjäisen selän hohtavan kullassa ja lumisen saaren päällä suitsuaa taivaalle tulipatsas. Se on kaunein näky mitä ajatella voi.

Toivalan rannassa noustaan maihin (kuva 3). Laiva on täynnä väkeä ja tavaraa. Rahtihevosia on vastaan ottamassa viedäkseen tavaroita määräpaikkoihinsa. He ovat rannassa odotelleet ja olleet epätietoisia, tuleeko laiva vielä vai ei.

Ilma on selkeä ja hämärtäessä tuntuu se yhä kylmenevän. Lossista kuulutaan veneen varassa vaivoin kuletun (samana iltana viipyi posti lossissa 4 tuntia tuolla 4 kilom. pitkällä taipaleella), mutta huomiseksi luullaan varmasti jään vahvovan niin paljo, että pääsee jo reen varassa kulkemaan. Kelirikko näyttää loppuvankin nyt lyhyeen. Se tuntuu meistäkin hyvältä, vaikka olemme tulleet toivossa saada nähdä pahinta kelirikkoa. 

Mutta aamulla heräämme huoneessamme kauheaan kuumuuteen, ja kun panemme ovet auki, huomaamme ulkona olevan täyden suven! Siinä se nyt taas oli!

Lähdemme päivällä lossilla yli menemään. Istutaan veneeseen ja kaksi miestä lähtee nuorilla venettä vetämään. Heillä on jääkengät jaloissaan ja veneessä on myös rautajalakset pohjassa. Alussa mennään aika mukavasti, jää ei paljoa rutise, vaan kohta tulee eteen huonoa jäätä, jossa lossimiehillä on sula railo. Siitäkin pulikoidaan eteenpäin ilman suurempia vaikeuksia (kuva 4), vaikka hidasta on matkanteko. Tullaan sitte suurelle aukealle salmelle tai paremminkin selälle. Alkumatkan sitäkin kestää jää jotakuinkin veneen ja sitä vetävät miehet päällään. Edessä näkyy matkan pää Kelloniemi (kuva 5).

Mutta noin puolimatkaan tätä taivalta jouduttuamme vajoo jää ja vetomiehet pakenevat veneeseen. Nyt alkaa vaivaloinen työ. Jää ei kannata venettä eikä oikein ihmistäkään. Keksien avulla on mahdoton saada venettä eteenpäin, kun ei ole mitään railoa. Täytyy kumminkin päästä tästä keinolla millä hyvänsä, jos emme tahdo jäädä tähän. Kaikki neljä miestä rupeamme työhön. Jää kannattaa sen verran, että lossimiehet voivat astua sille vetämään nuorista venettä, varaten toisella kädellään veneen keulaan, ja me matkustajat iskemme keksillä jäähän, kiskoaksemme venettä eteenpäin. Mutta sen mukaan kuin vene nyhtämisestä siirtyy, murtuu jää sen alla ja painuu se leveämmältäkin vesipeitteeseen. Kauvan saamme näin taistella ennenkuin pääsemme kovemmalle jäälle, joka taas kestää, ja kun katsomme sitte taaksemme, hämmästymme nähdessämme kuinka vähäinen matka meille niin paljo vaivaa tuotti. "Onpa tämä kuin Nansenin vaellusta pohjoisnavalla!" sanoimme. Tulipa silloin myös katsahtaneeksi linjotettua rautatien paikkaa tämän salmen yli ja ajatelleeksi, miltä tuntuisi, kun tämän vaivaloisen matkan junalla hurauttaisi muutamassa minuutissa. Vaan samallaisia vaivan paikkoja tuli eteemme useampiakin. Matka näytti monasti aivan epätoivoiselta. Vihdoinkin päästyämme kunnialla perille sanoimme varman vakaumuksemme, ettemme pikku asiain tähden lähtisi toista kertaa tuolle taipaleelle. Valitettavasti ei ollut ketään meitä valokuvaamassa tai piirtämässä, kun pahimmissa pulissa olimme.

— Ei tämä ollut vielä mitään, tuumasivat lossimiehet. On tällä välillä viivytty kuusikin tuntia ja te pääsitte kahdella.

Opettajaksi syntynyt?

Kansan kuivalehti 44/1927

Räätälin poika Wilho Reima (aik. Reiman) ei säästellyt sanojaan kuvatessaan kotia, johon hän oli 28.10.1867 Kymin Korkeakoskella syntynyt. MLL:n julkaisulle Uutta kylvöä 1922 hän kertoi, että "Lapsuuskotini, aina 8:teen ikävuoteeni asti, oli hirveä juoppojen temmellyspaikka, ja myöhemminkin saimme kovasti kärsiä juoppouden kirouksesta." 

Reima sai käydä jonkin aikaa kansakoulua ja 8-vuotiaana, Kansakoulun lehdessä 6/1917 julkaistun 50-vuotisjutun mukaan, jakoi saamaansa tietoa "paljon vanhemmille lapsille, jotka eivät olleet päivääkään koulussa käyneet. 9-vuotiaana alkoi Vilho pitää pyhäkoulua, ja niin tuli hänestä ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa pyhäkoulun pitäjä koko Kymin kunnassa." Koulukirjojen ohella Reima sai omien sanojensa mukaan jo poikasena käsiinsä "ensimmäisiä raittiuskirjoja: Rampa Lauri, Vilho Linturin historia, Juho ja Maria ja Kolme päivää Sairionkylässä, niin oli niillä sielussani vasta= kaikua. Ja kun olin myöhemmin niin onnellinen, että tehtaan lukusalissa sain lukea Suomettaresta m.m. Kuusen, Elis Bergrothin y. m. raittiuskirjotuksia, niin olin kutakuinkin selvillä, mihin leiriin minun oli kuuluttava."

Tehtaan lukusalilla Reima viittaa Karhulan tehtaaseen, jonne

oli hänen kodistaan 4 km:n matka, ja siellä kävi 9-vuotias poikanen työssä kymmenen seuraavan vuoden aikana. Se oli raskasta aikaa, erittäinkin sellaiselle pikku miehelle kuin Vilho oli. Tehtaassa työskenneltiin klo 5:stä alkaen aamulla iltaan klo 8:aan, ja kun sen lisäksi oli 4 km:n jalkamatka, jäi pojan lepoajaksi ainoastaan 5 tuntia kestävät sydänyön hetket klo 10—3.

Hieman ristiriitaisesti syntymäpäiväjutun perusteella samaan aikaan sijoittuvat edellä mainitut opetustoimet, joista kerrotaan vielä, että

Vilho poikasen pyhäkoulu, 40 vuotta sitten, oli ohjelmaltaan maallisempaa kuin nykyiset pyhäkoulut. Koulu alkoi sununtaina puolesta päivin ja kesti 4-5 tuntia. Uskonnollisen tekstin lisäksi harjoitettiin kirjoitusta. Oppilailla oli muassaan kivitaulut, joihin opettaja kirjoitti »pokstavit» kotiharjoitelmina suoritettaviksi. Seuraavalla kerralla kotityöt tarkastettiin ja virheet korjattiin. Laulua viljeltiin runsaasti. Virsien ja hengellisten laulujen lisäksi laulettiin sikäli muitakin lauluja, mikäli niitä Vilho oli sillä välin ehtinyt kansakoulussa oppia. Lopuksi oli voimisteluakin ja erittäinkin leikkiä. Jouluna vietettiin kuusijuhlia. Vilhon pyhäkoulu saavutti niin suurta suosiota, että loppuajoilla täytyi ohjelmaa lyhentäen koulua pitää samana sunnuntaina 3:ssa eri paikassa. Silloin kävivät isännät hevosilla opettajan koulupaikkaan hakemassa. Oppilaita oli paikassaan 60:kin henkeä, joista toiset olivat tulleet aina naapuripitäjistäkin asti, kuten Vehkalahdelta. Niin vierivät Vilho Reiman lapsuusvuosina kesät ja talvet uutterassa työssä.

Kansakoulusta päästyään alkoi hän pitää pikkulasten koulua, johon tuli lapsia naapuripitäjistäkin, alussa rikkaimpien talojen jäykkäniskaisia poikia. Sittemmin vuokrattiin huone, ja niin työskenteli R. parina talvena samassa paikassa opettajana pienten lasten koulussa, jossa oppilaita oli noin 25. Kahtena seuraavana vuotena opetti R. kanttorin apulaisena kiertokoulussa. Oppilaita oli 60-70. Opettaja sai palkkaa 75 penniä päivässä ja kävi vuoroin eri taloissa syömässä, mutta asui samassa huoneessa kuin opettikin. Huone oli talvisin kylmä, ikkunat paksussa jäässä, ja kukko kiekui ja kanat kotkottivat opetustuntien henkiseksi ylösrakennukseksi.

Reima oli 17-vuotias aloittaessaan kiertokoulunopettajana. Sortavalan seminaariin Wilho Reima jotenkin pääsi ja valmistui vuonna 1890, 23-vuotiaana.

Testasin koneluettua 1700-lukua Tukholmasta

Pitkästä aikaa kävin Tukholman kaupunginarkiston sivuilla ja tuli sitten "tietenkin" tarkistettua mitä uutta digitaalista oli tarjolla (kun jaksoi/älysi kaivautua etusivulta oikeaan paikkaan). Olin toki kuullut sikäläisestä 1700-luvun käsialojen konelukuhankkeesta, mutta testaus ei ollut tullut mieleen ennen tätä. Nyt sitten hyökkäsin klassisesti sukunimihakuihin tarkistamatta yhtään mistä materiaalista oli kyse. Osumani edustivat 1700-luvun alkupuolta.

Eka kokeilu oli sukunimi Flachsen. Ainoa osuma oli dokumentissa "Kungliga Hovkonsistoriet AI: 10 år 1740-51 - Sida 31" ja sisällöltään hyvin klassinen: ... befants at Catharina Holm efter eget widgående bedrifwit enckelt hir och barn alstat med afledne handtlangaren Carl Flachsen... Kyseessä on ennestään tuttu esisetä. Sukunimessä toisinaan käytetty toinen e ei tuonut lisäosumia.

Hohenthaleja Tukholmassa ei ollut pysyvästi, joten ei ole yllättävää, ettei heitä löytynyt tästäkään aineistosta. Nimellä Schildt sain useita osumia, joista muutamat todennäköisesti liittyvät jo tutkimiini nanoserkkuihin.

Sundilla haku oli yhtä toivotonta kuin aina. Petterin vaimon ensimmäisen avioliiton poika löytyi yhdestä jutusta sukunimellään Hielman. Lisäämällä nimeen yhden ällän osumia oli enemmän ja näiden joukossa oli esiäitini perinnönjaon käsittelyä putiikissa Justitiekollegiet och Förmyndarkammaren A1 a2:65. Tekstin laatu on niin hyvää, että saa epäilemään, että kyseessä on opetusaineisto:

Den ..... 29 .. Novemb:. 314.
S: D: Förekom Borgaren
ock kryddCrämaren Erich
Magnus Hiellman och anhölt
at fölljande dess i dag in
gifne skrifft, måtte inflyta
uti Protocollet, hwarpå den
samma uplästes, sålunda
S: 5.
Ehuru wäl mina med arff,
wingar i Finland både ge-
nom fullmächtige biwistat
Inventeringen effter min afl.
k: Mäster Anna Bock, såsom
ock af mig effter Inventarii up-
rättande derom adresterade
äro; Så har man ändock ef-
ter så lång tijd eij för mun-
mit, at de welat wärda
sig om Fasta Egendomen
utan står den obebodd
och dageligen förfares samt
lös öre panterne löpa med
ta-...

Lopuksi älysin testata vielä ei-mitään-sukua-Beliniä ja "Stockholms domkapitel A1: 89 år 1736 - Sida 214" tarjosi jonkinlaisen avioliittokriisin.

…  Besökaren ifrån Åbo Petter Johan Belin hade låtit instäm ma sin hustru Maria Sophia Ringstedt för det hon under hans frånwaro sig annorkun da förhållit än en äkta hustru efter Guds och Werldslig lag sta bör förhålla Häremot hade ock hustru Ringstedt låtit återa bemälte sin Man Petter Jo Jhan …

Eli jos on 1700-luvun alkupuolen väkeä Tukholmassa, kannattaa ehdottomasti kokeilla. Muttei luulla, että olisi tarkistanut "kaiken mahdollisen". Kunhan digitointi ja prosessointi etenee, pääsemme kyllä entistä helpommin ja huomattavasti lähemmäs kyseistä tavoitetta. 

Werstaassa havaittua

Jatkoin perjantain ex tempore -museopäivänäni Varpiikista Werstaaseen. Koska en ollut valmistautunut etukäteen, jouduin järkytyksekseni kohtaamaan nuoruuteni näyttelyssä Ysäri. Ilmeisesti hukkasin nuoruuteni, sillä muistan vain makaamisen sohvalla. Joko luin Nora Robertsin romskuja, yritin ratkoa Suomen Kuvalehden ristisanoja tai tein TKK:n kurssieni harkkatehtäviä. Eli en löytänyt kovin montaa kiinnekohtaa näyttelystä, mikä tavallaan teki sen mielenkiintoisemmaksi. Tai masentavammaksi.

Etukäteen tiesin odottaa museojohtaja Kalle Kallion väitöskirjatyöhön perustuvaa näyttelyä Ratajätkät. Se tarjosi paljon uutta tietoa. En edes tiennyt, että on erilaisia ratakiskojen profiileja. Näitä oli esillä samoin kuin työkaluja. Mutta pääosa näyttelystä rakentui valokuville, joihin liittyi minä-muotoinen kertova esittelyteksti. Pitkästä aikaa hyvää tekstiä museonäyttelyssä.

Kronologinen sielunelämäni kuitenkin häiriintyi aika pahasti siitä, että valokuvissa ei ollut ajoituksia. Ne eivät myöskään hahmottuneet kronologisina tai temaattisina sarjoina. Ratkaisulle on varmasti perustelu, ehkä kulttuurisessa jatkumossa. 

Museon nurkkassa, jossa viime käynnilläni (josta on siis jo aikaaa) oli esillä tekstiiliteollisuus, on nyt Teollisuusmuseo, joka jälkikäteen verkkosivulta tarkastaen on avattu viime kesänä ja kertoo "Tampereen teollisuuden koko 200-vuotinen tarinan osana globaalia teollistumista". Paketti on siis iso ja tietoa paljon. Tässä vaiheessa oli heikkomuseokuntoni oli ilmeistä ja jaksoin vaan kuunnella muutaman 1800-luvun stoorin ja sitten haahuilin ihmetellen läpi näyttelyn.

Ennen simahtamistani bongasin seinältä Carolina Lisantyttären palvelustodistuksen, jossa aluksi kiehtoi se, että tähän tarkoitukseen oli vuonna 1849 jo valmiita lomakkeita, joissa palkollisen mahdollisia taitoja olivat (sukupuolitetusti sarakkeihin jaettuna Hevoisia kattoa (Tillata) / Timrata / Astioita tehdä / Nikaroida / Takoa / Aitaa panna / Ojata / Niittää / Leikata / Kylvää / Ruokaa laittaa / Prykätä / Leipoa / Karjaa kattoa (Tillata) / Kutoa kangasta / Kehrätä / Neuloa ja Sukkaa kutoa / Viinaa polttaa.

Taitoja tavatessa kävi ilmi, että Carolinalla näitä ei ollut. Hän oli toimittanut palveluksensa "huononlaisesti" ja osasi karjan kattomisen lisäksi "vähän" kehrätä ja "vähän neuloa". Kaikki menneisyyden ihmiset eivät siis olleet käteviä tai kaikilla ei ollut harjoittelumahdollisuuksia.

Jaettuani kuvan FB:hen sukututkijatuttavallani ei mennyt kauaa hakea niin puumerkillään arvion antanut kuin Carolinakin rippikirjasta.  Carolina oli syntynyt 1832 eli oli palvelusvuonaan ollut 17-vuotias. Aviottomana syntyneenä hän oli ollut varmasti jo useassa palveluspaikassa tätä ennenkin. 

Tätäkö asiakirjajäljennös yritti kertoa? Vai sitä, että tehtaat tarjosivat mahdollisuuden niille, jotka eivät muuta osanneet? Seuraavalla käynnillä pitää tarkistaa näyttelyssä annettu kehystys.

Postimyynti näyttelynä

Kävi sillä tavalla hassusti, että minulta jäi näkemättä Postimuseon sanomalehtinäyttely. Suht tuore vaihtuva näyttely Paketoidut unelmat kiinnosti kuitenkin myös aidosti. 

Jo 1700-luvulla yritettiin postimyyntiä, mutta en odottanut näkeväni mainintaa siitä. Sen sijaan hetken kiertelyn ja mietinnän jälkeen totesin olevani pettynyt siitä, että esiinpanossa korostuivat paketit eivätkä unelmat. Lähdin tutustumaan näyttelyyn mielestäni luontevasti vasemman reunan aikajanaa, joka eteni kulkusuuntaani. Näin ensikosketus oli hyvin paperinen. (Paperitavarasta puheen ollen: mikä on ristiside? pitäisikö Postimuseon vierailijan tietää mikä on ristiside?)

Vähäiset esineet olivat vitriineissä kahdessa pömpelissä. Ensimmäisessä esitettiin postimyynnin varhaisvaiheita 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Tämän olisi pitänyt innostaa yhtä paljon kuin tuolloisia kuluttajia, mutta ei. En edes selaillut laminoitua luetteloa. 

Valokuvistani tietoa kopsaten. Postimyynti esitettiin alkaneeksi vuonna 1897, jolloin vaasalainen Eino Louhivuori kauppasi kelloja, ompelukoneita ja polkupyöriä sekä helsinkiläinen Daniel Nyblin kameroita ja valokuvaustarvikkeita. Vuonna 1902 vaasalainen O. Teod. Wuorio myi postitse soittimia ja Stockman polkupyöriä. 1903 tamperelainen Nikolai Tirkkonen kankaita ja muotia. Ja sitä rataa. (Nikolai Tirkkosesta tuli mieleen äidistään kirjoittamani teksti parin vuoden takaa.)

Toisessa pömpelissä oli muun muassa kolme postimyyntimuistoa vuonna 2021 tehdystä keräyksestä. Vastaaviin ehkä perustuivat takaseinän videomonitorien dramatisoidut filmit, joissa vihdoin päästiin kiinni unelmiin. Viidestä videomonitorista neljässä pääosassa oli nainen. Museonäyttelyssä ei ehkä sovi kertoa puhallettavan barbaran tilaamisesta? 

Videoiden äärellä oloni oli jo varsin tuskainen. Eikö täällä ole todellakaan esitetä postimyyntiluetteloita? No, olihan niitä, kun jatkoi kierroksen loppuun ohittaen kaksi rakennelmaa, joiden sisällön olen jo unohtanut, ja pukeutumis- ja kuvauspisteen, joka ei innostanut selfieyrityksiin. Postimyyntiluettelot olivat esillä sisälletulosta oikealla kädellä. Anttilan luetteloa sai selata muovitaskuihin suojattuna ja kosketusnäyttöpömpelissä olisi ollut selattavaa tunneiksi. Ellen olisi ollut jo näyttelyyn perin harmistunut.

Olisiko näyttelyn voinut rakentaa esimerkiksi neljän tai viiden eri ajan kuluttajan tarinan kertoen ja saada konkretisoitua luettelojen, postiaikataulujen ja tavarakulttuurin muutoksen?

Vierailu Tampereen liekkien keskelle

Perjantaina minun piti olla tutkijaseminaarissa Opinahjossa, mutta VR jätti puolimatkaan Tampereelle. Koska oli paluumatka ostettuna alkuiltaan, katsoin järkeväksi unohtaa harmituksen ja viettää rauhallisen museopäivän. Todella rauhallisen eli kävin vaan kahdessa museossa. Olin niin ruosteessa, että vasta seuraavana päivänä muistin, että Milavidaan olisin voinut ehtiä myös.

Aloitin Vapriikista, joka oli jäänyt kesän seminaarivierailulla hyvin heikon katsauksen varaan. Nyt suuntasin uudella tarmolla näyttelyyn Tampere Liekeissä ja onnistuin tekemään seuraavat huomiot.

Ensinnäkin tarkistin uudelleen ja kaikella mahdollisuudella alun aikajanan kaupunkitulipaloista. Mistään ei löytynyt selitystä sille, millä perusteella tulipalot oli valittu. Esimerkiksi Oulun kaksi isoa tulipaloa vuonna 1773 puuttuvat. (Yksi piste sille, joka arvaa, mistä lähteestä nämä tulipalot vahinkoineen tunnen.)

Tiedonvälityksestä puhuen tämä Tampereella käytössä ollut rumpu oli kiva nähdä. Esinetekstin mukaan vuodesta 1807 "rumpali ilmoitti rummuttamalla kellonajat neljältä aamulla ja yhdeksältä illalla". Olikohan miehellä muutakin hommaa? (Edellisellä kerralla löysin arkkiveisukyltistä jonkun fiban tai asian, josta olin eri mieltä. En viitsinyt pilata päivää (enempää) lukemalla tekstiä uudelleen.)

Moderni tiedonvälitys eli Twitter kehoitti tutustumaan esitettyyn museopaloon. Tämä vitriinikäytävä oli jäänyt minulta kokonaan huomaamatta edellisellä kerralla. 

Palon hyvä puoli oli Vapriikin perustaminen. Myös elokuvateatteri Imatran palo esitettiin kyltissään positiivisen kautta: traaginen tulipalo kiinnittää huomiota turvallisuuteen. Mutta muistan keväisen harhailuni Kalevankankaan hautausmaalla ja surun tunteen, kun ymmärsin mistä muistomerkissä oli kyse. Näyttelyssä pyöri filmi muistomerkin paljastuksesta (tms.), mutta en jäänyt odottamaan vuoroani.

Näyttelyn kuvakioskille ei ollut mitään jonoa. Olisi ollut ihan kiva, jos joku olisi näyttänyt esimerkin siitä, miten vanhaan kuvaan oli tarkoitus luontevasti asettua.