Historiaa esillä kirjastossa ja hieman museossakin

Kevätloma meni niin vauhdilla, etten kaikesta tekemisestä ehtinyt kirjoittamaan. Kun sain kotiseutuarkiston tutkimukset valmiiksi päivässä ja en ollut järjestänyt käyntiä Satakunta-arkistoon Porissa, jäi tiistaina aikaa käydä katsomassa Harjavallan kirjastoa. Siellä kiinnosti vuosi sitten avattu sotavitriini "Kun käsky kävi", josta olin paikallislehdestä lukenut. Ajatus minimuseonäyttelystä kirjastossa kuullosti hyvältä ratkaisulta ja siltä se myös näytti paikan päällä.

 Vitriini oli isohko ja vastaavan kokoisia näyttelyjä on varmaan monen paikkakunnan takahuoneissa, jotka ovat avoinna joka kolmas lauantai täydenkuun aikaan. Kun taas kirjasto on auki säännöllisesti ja paikalla on aina henkilökuntaa. (Ellei ole siirrytty itsepalveluun kuten joissakin kirjastoissa.)

 Esillä olevat esineet eivät olleet mitenkään ihmeellisiä, sillä tarkoituksena oli esittää harjavaltalaisten kokemuksia toisen maailmansodan aikana. Mutta esillepanoon oli laitettu vaivaa ja ajatusta. Erityisesti pidin esineteksteistä, joissa oli avattu sanoja, jotka toisaalla olisi voitu jättää silleen. Ymmärtämättä, etteivät ne nuoremmille sukupolville sano mitään. 

Voi tietenkin käydä niin, että vitriiniin totutaan ja sen ohi kävellään. Kuin todisteeksi tälle, minulta oli jäädä huomaamatta parin metrin päässä toinen pienempi vitriini, jossa oli esillä viime kesän arkeologisten kaivauksien löytöjä Kraakanmäeltä. Sen ohessa oli infotaulut valokuvineen ja teksteineen. Vastaavia on kaivauksien yhteydessä yleisesti/usein?

Harjavallassa on myös ammattimaisesti hoidettu museo, jonka perusnäyttelyyn en tällä kertaa innostunut tutustumaan, mutta maksoin sisäänpääsyn vaihtuvaan näyttelyyn Hyvä, paha susi – Suomalaista susihistoriaa ja näkemyksiä sudesta.Se osoittautui tekstitauluvoittoiseksi ja herätti jälleen kerran ajatuksen siitä, että kaiken tiedon jakamiseen näyttely ei ole paras mahdollinen tapa. Aitoja esineitä oli vain puoli tusinaa.

Napinreiästä kuvattua

Pyöreissä kuvissa on sitä jotain, joten SLS:n digitoimat kaupunkikuvat ovat pysyneet aktiivisessa muistissani hyvin. (Ja joitakin niistä tuli mukaan häkkäysharjoitukseenikin.) En ollut kylläkään koskaan kiinnittänyt mitään huomiota kuvaajan nimeen (Nils Wasastjerna) tai miettinyt miten hän oli saanut kadulla kulkijoista niin rentoja otoksia.

Selvennystä tuli Helsingin kaupunginmuseon tuoreesta Työn alla -kirjoituksesta Salapoliisikamera. Ennisofia Salmela ei varsinaisesti siinä paljasta, miten hän tuli siihen tulokseen, että vedokset laatikossa ”Salapoliisikamerakuvat 1890–1891” olivat nimenomaan Wasastjernan. Mutta miehen tiedetään käyttäneen salapoliisikameraa.

Tämä olisi selvinnyt myös pari vuotta sitten julkaistusta Valokuvataiteenmuseon Kokoelmanostosta Salaa Ahvenanmaalla. Toisin kuin kaupunginmuseon jutussa, tässä tuodaan esiin myös muut kuin omat kokoelmat:

Pyöreisiin kuviin tallentui mm. Esplanadilla flaneeraavaa herrasväkeä. Vedoksina näitä kuvia on Svenska Litteratursällskapet i Finlandin kokoelmissa, ja niitä voi katsella tästä linkistä. Wasastjernan Helsinki-kuvien negatiiveja taas säilytetään Helsingin kaupunginmuseossa, jonka johtajana hän toimi yli kaksi vuosikymmentä Ahvenanmaalla vietetyn kesän jälkeen.

Piileksiiköhän jossain SLS:n tuottama teksti, jossa esitellään Wasastjernan kuvat ja kamera? Minulla on muistikuva heidän lehdessään Källan käytetyistä pyöreistä valokuvista, mutta en löytänyt aivan ajatuksieni mukaista aukeamaa. Pyöreitä kuvia toki, vuoden 2010 juhlanumerosta.

Nämä otokset eivät kuitenkaan ole Nils Wasastjernan vaan kuvaaja on Alice von Willebrand. (Hänen poseerauksensa Helsingin kaupunginmuseon verkkonäyttelyssä on huomattavasti jäykempi.) En löydä Alice von Willebrandia Valokuvataiteenmuseon Kuka kuvasi -tietokannasta. Mielenkiintoista olisi tietää oliko hänellä oma kamera vai lainasiko mahdollisesti Wasastjernan laitetta.

Nuori ylioppilas Franzénin vuokralaisena

Putsaaren poika Samuel sai ensimmäisen yliopistovuotensa lopuksi ilonaiheen.

"Kuinka olikaan toivo itse todellisuutta ihanampi, kun Franzén keväällä lupasi minun tulla asumaan luokseen, kuinka iloitsinkaan siitä koko kesän! Sinne muuttaessani kuinka olinkaan muuttavinani itsensä viisauden ja herttaisuuden templiin! Silloin näytti tulevaisuuteni kauniilta kukkaisniityltä - jonka värit kaukaa silmää hivelivät ja jonka tuhannet tuoksut jo tuonnempaa lemusivat ja mieltä ihastuttivat".

Frans Mikael Franzén oli jo 1790-luvulla ollut tunnettu runoilija eli Samuel pääsi sekä sivistyneeseen että kuuluisaan talouteen. Millä oli seurauksensa hänen oman kuvauksensa perusteella.

"niin tapahtui minulle se kunnia, että melkein koko ylioppilaskunta, kukin vuorollaan, muutamat useimpiakin kertoja, tulivat luokseni tervehtimään, suutelemaan ja kysymään, kuinka oli mahdollista minun asya siellä, sainko useinkin onnekseni nähdä kaunista mampseli Roosia ja tuota oikeissa väreissä loistavaa Malmia, sekä muuta samantapaista ja sitte vasta seurasi kysymys: Onko professori kotona? Minä menen käymään hänen luonaan, mutta kenties hänellä on vieraita. Onko ketään kuulunut meneväksi sisälle saliin? Minä vastasin useinkin on tai ei, enempää en monasti joutanutkaan vastaamaan heidän ystävällisiin ja puheliaisiin kysymyksiinsä, sillä minun oli luettava."

Samuel ei siis irrottanut otettaan kirjoistaan. Myöhemmin hän kirjoitti

"Olisi kenties ollut edullista käydä tuon tai tämän ylhäissukuisen herran luona, joka nyt tahtoi lähemmäksi tuttavaksi kanssani ja olisi suonut minun käyvän hänen luonaan viettämässä iltapäivää pelipöydän ääressä. Kun sanoin etten ollut siitä huvitettu, niin ehdotettiin ja kyseltiin, enkö tahtoisi tehdä tuttavuutta siinä tai siinä talossa. Me voisimme kyllä tulla mukaan, sanottiin, minä olen sinne aina tervetullut.
- Kyllä, aivan kernaasti, vastasin minä, mutta minulla on ne ja ne luennot iltapäivällä enkä minä voi laiminlyödä ainoatakaan sillä silloin haihtuisin yhtäjaksoisuudesta professorien luentokursseissa, joita olen päättänyt lukukautena järjestyksellään kuunnella.
- Noh, kukapa voisi olla niin lukujen orja? Kaunis tyttökin voipi opettaa meille paljon hyviä asioita. Nekin kasvattavat meitä kykeneviksi esiintymään, kohteliaiksi ja huomaavaisiksi ja sen kautta valmistavat tulevaista menestystä.
- Niin, se on kyllä totta, mutta minä en aijo koskaan kohteliaisuuksilla ansaita leipääni, vaan ansiolla ja työllä. Ja sitte kun olen päässyt niin pitkälle, että minulla mahdollisesti voipi olla tyttö omanani, niin tulee olemaan minun collegium atticum kuunnella häntä sekä varhain että myöhään ja hän saapi huolekseen sen vaivan ja myöskin sen kiitoksen, että on muodostanut minut karkeasta hienoksi, epäkohteliaasta kohteliaaksi, kunhan nyt vain voisin hijoa ja teroittaa järkeäni.
- Elä nyt kuvittele mielessäsi joutavia, vaan tule, vastasivat he.
- Kyllä, kyllä, odottakaa, odottakaa, vastasin minä, minä tulen, jahka joudun, vaan nyt en. Onnea vaan hyvät herrat, minä en kadehdi teidän hyväntahtoisuuttanne. Tyydyn siihen, että minun osani maailmassa on näin kuiva. "

Elämää Franzénin kodissa kesti vain syyslukukauden 1802, sillä vuoden vaihteessa Samuelin oli rahan puutteessa lähdettävä kotiopettajaksi.

Lähteenä Uudessa Kuvalehdessä 15/1902 julkaistu Emil Nervanderin teksti. Päiväkirjalainaukset mahdollisesti käännetty kerran tai kaksikin. Franzénin kuva Turun kuvalehdestä 6/1890.

Ihanteiden ajasta tuoreeltaan ja lyhyesti

Pelkäsin, että Hesarin juhlavuoden näytelmä Ihanteiden aika - Päivälehden piiri olisi pönötystä. Mutta tämäniltaisen ennakkonäytöksen perusteella ei. Toki Päivälehti näyttäytyi otsikon mukaan aatteellisena hankkeena, mutta ei virheettömänä.

Kohtaukset vyöryivät näyttämöllä sellaista vauhtia, että kokemus oli enemmän impressionistinen kuin analyyttinen. Vuosilukuja käytettiin säästellen, mutta valtakunnan tapahtumat tarjosivat kyllä virstanpylväitä. Jos ne sattui muistamaan ja tunnistamaan. Vähän niinkuin elävässä elämässä.

Lavastuksessa ja puvustuksessa ei pyritty menneisyyden toisintamiseen, mikä osaltaan esti pönöttävän tunnelman syntyä. Oli hyödynnetty erilaisia tekniikoita ja ajan tuttuja maalauksia.

Mukana oli henkilöitä ja tapahtumia, joista ei ollut minulla mitään tietoa. Kyseinen vuosisadan vaihde sai siis paljon lisäväriä ja dramatiikkaa. Ehkä liikaakin? Tietämättömänä en pysty arvioimaan tämän historian tulkinnan vinoutumia. Naiset oli ainakin tietoisesti nostettu miesten rinnalle - toimijoiksi. Ilo oli nähdä ja toivottavasti tässä ei tehty suurta väkivaltaa totuudelle.

Liekö sitten tekijöiden tarkoitusta vai oman pääni tuotosta, että sortovuosien kuvaus toi mieleen tämän hetkisen ulkopoliittisen tilanteen?

Suosittelen.

Tapanilan "kartanot"?

Kuunnellessani Stadin salaisuuksia mieleen jäi kysymys Fallkullan kartanosta. Kirjaston vastaaja on myös käyttänyt sanaa kartano, mutta ei ole päässyt kovin pitkälle historiaan:

Fallkullan tilan historia ulottuu kuitenkin jo 1800-luvulle, mutta tarkempia tietoja tuon ajan historiasta ei käytössämme olleesta kirjallisuudesta löytynyt.

Tila vai kartano? Täytyyhän sen perustamisesta olla jälki jossain. Ensimmäinen potentiaalinen lähde ovat digitoidut sanomalehdet. Fallkulla-haku ei anna mitään 1800-luvun puolelta. Vahingossa väärällä kirjoitusasulla tekemäni Falkulla-haku ei tuota montaa tulosta, mutta niiden joukossa on 1800-luvun puolelta Hufvudstadsbladetissa 23.7.1899 julkaistu ilmoitus Staffansbyn heinähuutokaupasta, joka tapahtuu "å Falkulla utgård" eli Falkullan ulkotilalla.

Wikipedia sanoo, että Fallkulla on Tapaninkylässä eli luulisin olevani jäljillä. Samalla palaa mieleen kirjastolle esitetty kysymys, missä on ollut Tapanilan kartano jatko-osineen. Tähän on annettu vastaus

Tapanila on vanha huvila-alue ja siellä on muutama Terijoelta aikanaan siirretty rakennus, mutta varsinaisesta kartanosta ei löydy mainintaa.

Mutta jos jonkun tilan ulkotila oli tarpeeksi hiano tullaakseen myöhemmin "kartanoksi", toki sitä on ollut myös sen emätila? Lähdin tutkimaan kysymystä Maanmittaushallituksen uudistusarkiston hakemistoista, joista selvisi, että Tapanilaan kuului pitkä lista tiloja. Hieman yllättävästi mistään niistä ei ole lohkottu Fallkullaa, vaikka hakemisto ylettyy 1900-luvulle asti. Ei myöskään Malmilta. Paikallistuntemukseni ei ulotu näin kaus keskustasta, joten en osaa etsiä muita vaihtoehtoja. (Sekä Malmi että Tapanila esiintyvät 1900-luvun sanomalehti-ilmoituksissa Fallkullan yhteydessä.)

Henkikirjan ja rippikirjojen tuloksettoman selauksen jälkeen takaisin lähtöpisteeseen. [Fallkullan] "Kartano toimi Vantaan puistokaupunkiyhtiön (AB Parkstad-Wanda-Puistokylä Oy) hallintokeskuksena." Yrityksen perustamisesta kerrottiin monessa sanomalehdessä (esim. Jakobstad 12.1.1907) julkaistussa jutussa, jossa ostetuksi todetaan "Staffansby gård", 868,32 hehtaaria.

Takaisin henkikirjaan 1900, jossa on Nybonds eller Staffansby omistajanaan Petter Carl Schütt (s. 1854). Rippikirjassa 1890-1899 hän on sivulla, joka kokoaa useampia Tapanilan tiloja yhteen. Schütt siis omisti nämä: Petas, Åsmus, Innus, Nybonds ja Björns. Kyllähän niistä jo "kartano" syntyy? Schütt oli rippikirjan mukaan syntynyt Pietarissa ja muuttanut sieltä Tapanilaan vuonna 1897, juuri ennen avioliittoaan Klara Adele Lindholmin (s. 1866) kanssa. Suomenmaan kartassa 1898: "Staffansby C3 6i, maatila (tireht. C. P. Schütt) 1 km koill. Domarbyn tilalta. Os. Malm."

Lisähakusanojen kansaa sanomalehdistä selviää, että Schütt osti "Staffansbyn" B. E. von Schantzilta 260 000 markalla (Hufvudstadsbladet 6.9.1896). Schütt osti Tapanilasta tilat Rasi, Ulas ja Krogars (Hufvudstadsbladet 24.11.1896). Schütt sai luvan kapearaiteiselle junaradalle "Staffansby-Backas" puustelliin (Åbo Tidning 9.6.1906). Oli AB Parkstad-Vanda-Puistokylä Oy:n osakas joulukuussa 1906. Schütt asetettiin sairauden vuoksi holhouksen alaiseksi 18.6.1909 (Finlands Allmänna Tidning 30.6.1909).

Fallkulla on siis ollut joku tämän ison tilakokonaisuuden osa, eikä todellakaan a) kartano tai b) jäljitettävissä ajassa taaksepäin. Schütt on verkkohakujen perusteella unohtunut nykypäivän ihmisiltä, mutta lapseton B. E.  von Schantz on saanut nimikkopäiväkodin.

Päivä kotiseutuarkistossa

Alkuviikko oli kevätbreikkiä töistä ja olin maanantaina Kokemäellä. Kaunis päivä, joten kiersin entisöidylle/uudelleenrakennetulle museosillalle ihailemaan maisemia...

ja istuin sitten loppupäivän sisällä. Olin viikkoa aiemmin ottanut yhteyttä kaupungin arkistovastaavaan tutustuakseni lähes 10 vuoden tauon jälkeen kotiseutuarkiston antiin. Vuosien varrella kun on kertynyt hieman lisää osaamista ja muutamia uusia tutkimuskysymyksiäkin.

Arkistonhoitaja toimitti minulle luettelot sähköisesti ja ehdin tehdä tilauksen viime tingassa perjantai-iltapäivällä. Niinpä kaupungintalolle päästyäni sain eteeni ensimmäisen erän melko mukavassa tutkimustilassa. Arkikäytössään kaupunginhallituksen kokoushuone.

Aloitin 1800-luvun kansakoulun materiaaleilla, joista etsin mummoni äidin tietoja. Löytyivät ja oli aika ihanaa huikata viereisestä huoneesta todistusnumeroita katsomaan isäni serkku, jolle nämä olivat mummonsa tietoja. (Kouluasiakirjojen annista ilmestyy myöhemmin erillinen blogipätkä.)

Loppuja tilauksia sain lähteä itse hakemaan ja kantamaan arkistonhoitajan kanssa. Erittäin ystävällinen palvelu, joten päivän päätyttyä latasin kertyneet 193 kuvaa tarkasti talteen kahteen paikkaan. Eipä huvittaisi ottaa lähiaikoina yhteyttä tyyliin, "voisinko saada samat materiaalit uudestaan".

Arkistoluetteloa lukiessani olin järkytyksekseni huomannut yksityshenkilöiden asiakirjojen joukossa nimen Knorring. Ei kai Kamariherraa kirjoittaessani kateissa ollut Kokemäenkartanon varhaisempi arkisto ollut näinkin loogisessa paikassa? Hienoahan se olisi ollut vihdoin löytää, mutta nipussa ei ollut yhtään paperia, joka olisi kirjaani kohentanut.

Sukututkimuksellisesti urakka kannatti, sillä sain eteeni mummoni isoisän kirjoittaman runon ja hänen kotitilansa rakennusten pohjapiirrustuksen! 

Lisäksi tutustuin 1800-luvun muistikirjaan, joka ansaitsee oman blogikirjoituksensa, ja selasin huvikseni pinkan "Tunnistamattomia asiakirjoja". Näistäkin syntynee vielä blogikatsaus, jolle alkupalana todennäköisesti huutokaupasta tehty listaus vuonna 1855. Jos tulkintani oikein on "Garl Talonen" maksanut vanttuista 3 rahaa, "forspyyn matti" jakusta 143 rahaa ja "sakharijas lotti" sirpistä 30 rahaa.

1600-luvun loistoa

Turun linnan näyttelykalenteria tuntevat saattoivat kiinnittää eilisessä katsauksessa huomiotaan siihen, etten sanonut mitään näyttelystä Tyttökuningas – Made in Turku. No, sehän oli tietenkin pääsyy koko Turun koukkaukseen.

En tiennyt etukäteen, että näyttely oli linnassa neljässä osassa, joten ilahduin suuresti, kun jo ensimmäisen arvostamani pukukavalkaadin

jälkeen sain nähdä rekvisiittakuution

ja sitten vielä sen näyttelyn isoimman osan, jossa oli enimmäkseen aitoja esineitä.

Tosin ellei vaivautunut tökkimään esinetietoja saattoi jäädä siihen käsitykseen, että tässäkin oli kyse replikoista? Itse olin tovin aidosti hämmentynyt. Siitä selvittyäni olisin mielelläni nähnyt tekstin yhteydessä tiedon siitä mistä museosta/kokoelmasta esine oli peräisin. Mutta tässä suhteessa en ehkä edusta tavanomaista museokävijää.

Pukukavalkaadin yhteydessä oli infotauluja roolipukujen kaavoituksesta, jota olivat tekemässä Turun ammattikorkeakoulun opiskelijat. Tietosisältö olisi kiinnostanut, mutta teksti oli varsin pienikokoista luettavaksi vähässä valossa keski-ikäisen silmin. Onneksi oli kamera, jolla sai lähes lukukelpoisia kuvia.

Puhuttiin tuhannesta puvuista, joten oletettavasti myös muuta kuin yläluokkaa vilahti filmillä? Ei näyttelyssä, joka nimensä mukaisesti keskittyi Kristiinaan. Eikö linnan sisälle olisi edes palvelustyttö sopinut?

Kaksi tuntia Turun linnassa

Kävin viime lauantaina taas Turun linnassa. En tarkalleen muistanut kauanko edellisestä visiitistä oli aikaa, mutta blogitekstin perusteella vuosi on ehtinyt vierähtää ja muitakin asioita unohtua.

Kuten se, että kaksi tuntia oli aivan liian lyhyt aika. Selvisimme takaisin autolle maksetun parkkiajan puitteissa, mutta suurin osa kierroksesta oli läpikävelyä.

Olin myös unohtanut, että tasaisen maan asujalle linnan kierto on fyysisesti raskasta. Reisilihakset joutuvat portaissa töihin, minkä jälkeen on entistä vaikeampaa olla kompastumatta.

Mahdollisesti olin myös unohtanut uudistetun perusnäyttelyn kosketustauluja. Ainakin Linnan ympäristö 1560-luvulla näytti oudolta. Enkä muista viimeksi testanneeni vanhojen aikojen satulaakaan.

Siinä istuessa oli oikein tukeva olo, tosin liikkuvan hevosen selässä voisi olla toisenlainen tunne. Entisajan hevosten sanotaan olleen nykyisiä pienempiä, mutta olivatko ne näin pieniä?

En myöskään muistanut upeaa kynttilänvalmistustelinettä. Huomattavasti tehokkaampi kuin kuvissa näkemäni kotitalouksien viritykset.

Toivottavasti 1900-luvun museotyön esittely oli ilmestynyt kuluneen vuoden aikana, sillä muuten on syytä ihmetellä kuinka huoleton mukamas huolellinen käyntini on ollut. Mainio dioraama!

Varmasti uutta perusnäyttelyssä oli aikajana, joka oli vuosi sitten vasta rakenteilla. Rakastan aikajanoja ja sisältö näytti rikkaalta. Mutta olin tuskin päässyt alkuun, kun avasin luukun...

Rajatussa tilassa on mahdoton kertoa Totuutta, mutta minunkin rajallisen keskiaikatietouteni perusteella mutkia on oiottu rajusti. Ainakaan en ymmärrä mihin lähteeseen vuosi 1387 viittaa kun Wikipediakin tietää, että linna määrättiin purettavaksi 1367 (FMU 761).

Yritin toki tutustua aikajanan jatkoon, mutta kun haarniskassakin oli vakavia puutteita, joita palojen uudelleen järjestely ei pystynyt peittämään...

Ai niin, se mitä en ollut unohtanut viime käynniltä oli lippukassan tuolloin antama ohjeistus näyttelyssä otettujen kuvien käytöstä. Mutta äskettäin Turun museokeskuksen palveluksessa oleva Kari Hintsala on julkaisesti väittänyt, että viime vuoden lopulla on tehty linjaus, jonka mukaan tämän postauksen kuvat ovat luvallisia. Mielelläni näkisin linjauksen myös museokeskuksen verkkosivuilla.

Naisten historia?

Naisten päivä tuli tavallaan kuitatuksi jo aamun postauksella naisen kirjoittamasta kirjasta, jossa suurin osa henkilöistä oli naisia. Mutta on muutakin mielessä.

Hesarin 6.3. mielipidepalstalla Marjo Liukkonen argumentoi sisällissotamuseon sijoittamista Lahteen. Merkittävimpänä argumenttinaan hän piti Lahdessa tapahtunutta: "Suomen suurin naismurha ja joukkoraiskaukset". Liukkonen lopetti kirjoituksensa todeten

Museolaitoksen on aika vihdoin huomioida suomalaisten naisten historiasta muutakin rukinlavat.

Monet meistä varmasti muistavat nähneensä rukinlapa-asetelman yhdessä ja toisessakin museossa. Mutta onko niiden yhteydessä puhuttu naisista vai mahdollisesti ihailtu miesten käsissä luotua muotoa ja todettu esineen olleen yleinen kihlajaislahja? Eli onko esitetty naisten historiaa ollenkaan?

Museoesineistä ei erotu helposti se taito, jota niiden käyttäminen on vaatinut. Eikä se aika ja merkitys, joka niillä on menneisyyden ihmisille ollut. Kirnut ja karstat eivät itsessään kerro olennaisuudestaan eivätkä yhteyksistään.

Joka olisi minusta olennaista naisten historiaa jaettavaksi. Sillä minä näen naisten historiana mielummin sen, mitä naiset ovat tekemässä kuin sen, mitä heille tehdään.

Kun lehmä seisoo, nainen pitää siitä kiinni ja mies ottaa kuvan, onko kyse eläin-, nais- vai mieshistoriasta?

I. K. Inha. Valokuvataiteen museo. Flickr Commons

Tyttökoululaiset Hämeenlinnassa 1850-luvulla

Kirjoitin Turun tyttökoulujen yhteydessä ajatuksen niihin sijoittuvasta nuortenkirjasta. Ja kas, eipäs mennyt aikaakaan niin sellainen ilmaantui eteeni. Ei uutuuslistoilla, vaan nuortenkirjaklassikkoja esittelevässä tekstissä.

Salme Sadeniemen kirjan Pension Grunérin tytöt olen hyvin todennäköisesti lukenut lapsena kirjastosta, vaikka se ei syvää muistijälkeä olekaan tehnyt. Kirja alkaa Hämeenlinnassa vuonna 1858 ja kertoo sen vuoden tapahtumat kirkkoherran tyttären Eva Tavoniuksen näkökulmasta. Tämä asuu tätinsä, rouva Pahlenfeltin luona, koulukortteerissa.

Kirjan juoneen sisältyy pari erikoista käännettä, mutta muuten kuvaus tuntuu uskottavalta yksityiskohtineen. Esisanoissa Sadeniemi sanoo, että

Se, mitä tässä tulen kertomaan, on suurimmaksi osaksi totta. Tarinan Grunérin koulun tytöistä olen kuullut rakkaalta äidiltäni, joka innokkaasti tutki kotikaupunkinsa menneisyyttä.

"Suurimmaksi osaksi". Loppusanojen perusteella todellisuuteen perustuu ainakin kuvernööri Rehbinderin tyttärien elämänvaiheet. Mielelläni tietäisin lähteen kirjan eksoottisimmalle juonenkäänteellekin.

Kuvat kartasta Plan af Helsingfors jemte kartor öfver Finland, hufvudstadens omgifningar, Saima kanal och Helsingfors-Tavastehus jernväg samt tjugyfyra vyer (1860)