Säädytöntä elämää Oulussa?

Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa Jacob Nessleristä (1810-1852) on lainattu kirjaus ilmeisesti Pohjalaisen osakunnan matrikkelista: "För oordentlig lefnad förvist från Afdelningen: sedermera födande sig med renskrifning, tillbringar han ett usselt lif i Uleåborg". Kotivuori on suomentanut loppuelämää Oulussa kuvanneen adjektiivin usel säädyttömäksi. Voisi olla surkeaakin?

Matrikkelikirjauksen maininta osakunnasta erottamisesta saa osittaisen selityksen Leo Pesosen tutkielmasta Ylioppilaitten juomatapoja Helsingissä ensimmäisinä vuosikymmeninä, joka julkaistiin raittiin opiskelevan nuorison äänenkannattajassa Pohjantähdessä 5/1929

Niinpä käy Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjoista vuodelta 1832 ilmi, että osakunnalle oli ilmoitettu erään ylioppilas Nesslerin »antautuneen liialliseen väkijuomien käyttöön». Osakunta päätti kokouksessaan 16 p:nä maalisk. kutsua Nesslerin vastaamaan syytökseen. Asiaa käsiteltäessä kaksi päivää myöhemmin tuli syytös toteen näytetyksi, ja Nesslerille annettiin »ystävällinen varoitus». Seuraavan vuoden pöytäkirjoissa esiintyy saman ylioppilaan nimi jälleen. Osakunnan kokouksessa 17 p:nä lokak. »ilmoitettiin, että ylioppilas Nessler eräällä matkalla Viaporiin oli menetellyt niin sopimattomasti, että hänet sen vuoksi oli kutsuttava osakunnan eteen. Asian ollessa esillä kaksi päivää myöhemmin yleisessä kokouksessa »päätettiin, että ylioppilas Nesslerin, joka ei ollut tullut saapuville, vaikka hänet oli kutsuttu, oli edellä mainitun rikkomuksen ja yleensä epäsäännöllisen elämäntapansa vuoksi saatava Consilium abeundi kahden vuoden ajaksi, jonka jälkeen hän varustettuna todistuksella vakavasta ja säännöllisestä käytöksestä poissaolonsa aikana saisi jälleen astua osakuntaan». Kaupungista pois matkustamista varten varusti osakunta hänet matkarahoilla, jotka koottiin yleisellä keräyksellä osakunnan piiristä.

Nessler kuoli Oulussa 15.2.1852.

Tutkimusta autonomisen Suomen suurruhtinaskunnan ajasta

Tänään puolustaa Juho Pekkarinen väitöskirjaksi tarkoitettua julkaisuaan Intertwining science and politics : foreign scholars of Finland and their Finnish collaborators, ca. 1870–1920. 

Blogille perinteiseen tapaan tämä on aasinsilta laittaa esille muitakin tuoreita ja ajankohtaisia opinnäytteitä.

• Savilakso, Sirpa: Kolarin markkinakentän tulisijat paikallisen rakennusperinteen valossa 
• Koverskoi, Laura: Alituinen mörköpelko : Tilan ja paikan myyttisyys lapsena peloteltujen kokemuskertomuksissa 1800-luvulta
• Nylund, Lotta: Alexander Lauréus genremålningar och den tidiga romantikens visuella kultur
• Saastamoinen, Tea: Turvattomat, Jalot, Lohduttomat : Köyhät ja köyhyyden käsittely Sara Wacklinin teoksessa 1840-luvun Suomessa
• Vesimäki, Katri: Alexandra Edelfelt (1833-1901) lied-säveltäjänä : Musiikkifilologinen ja naishistoriallinen tutkimus Sibelius-museossa säilytettävästä laulukokoelman käsikirjoituksesta
• Jämsä, Aino: Painettua tietoa, mainostettua tiedettä : julisteet tiedon paikkana sekä tieteen ja tekniikan kuvaajina 1800-luvun puolivälin Turussa
• Hirvasvuopio, Iisko: Lars Levi Laestadiuksen käsitys saamelaisten noitalaitoksesta teoksessa Fragmenter i Lappska mythologien
• Lampinen, Jussi: Leskeys sosiaalisen aseman määrittäjänä : leskinaisten toimijuus ja luottosuhteet Keuruun käräjäkunnassa vuosina 1857-1892
• Baas, Paula: Noista weljistämme on meillä jotakin opittawaa – Jäämeren suomalaisuus suomalaiskansallisessa julkisuudessa 1855–1889
• Kinanen, Robert: "Voi aikoja, voi tapoja!": Säätyläisyyden tapojen muutosten kokeminen maaseudulla vuosien 1860-1910 välillä
• Viiliäinen, Katri: Kulkevat, suojeluksettomat ja siveettömät naiset : irtolaisuus osana Lappeenrannan kehruuhuoneessa olleiden naisten elämänkaarta (1861–1870)
• Byskov, Jan: Takamaasta rautatieyhteisöksi : Hyvinkään asemanseudun synnystä, kehityksestä ja alueelle muuttajista vuosina 1863-1880
• Ahokas, Ville: Koneellistuva, kahvitteleva Kitee. Elintaso Kiteellä 1864–1917 perukirjojen valossa
• Ekström, Mia:  Vaimo, äiti ja kasvattaja: Uno Cygnaeus ja Suomen naisten koulutuksen murros
• Salparanta, Heidi: Lounaisafrikkalainen ihmiskuva ja kulttuuri suomalaisten lähetystyöntekijöiden kirjeiden valossa 1870–1871
• Turunen, Henri: Pohjois-Kymenlaakson teollisuuden vaikutukset alueen rautatieinfrastruktuurin kehitykseen 1872-1939
• Suontama, Peppiina: "Maa, jonka puolesta kuolla." Kansallisuusaatteen ilmeneminen Emil Nervanderin matkakirjeissä vuosina 1872 ja 1887
• Niemelä, Marko: Huumaava äänten pauhu : Rovaniemen markkinoiden äänimaisema 1881–1930
• Jauhiainen, Iida: "Raitis kansa on wahwa kansa” – ihanteellisen yhteiskunnan ja kansalaisen kuvaus suomalaisissa raittiuslehdissä 1884–1906
• Frischknecht, Judith: ”Näes, kohta me olemme kahden ihan yksin ja sitten me teemme jotain suurta” : Hilda Aspin omakuva Elias Erkon kanssa käydyssä kirjeenvaihdossa 1884–1888
• Pöyhönen, Aapo: Muukalaisten ikeen alla : suomalais-virolainen lehtikirjoittelu maiden venäläistämistoimista sensuurin varjossa 1886-1899
• Hemmilä, Lauri: Luokkatausta, vastavuoroisuus ja perheiden välisten kummisuhteiden rakentaminen Ensossa 1888–1911
• Meronen, Ruusu: "Orahasta touko kasvaa" : nuorison vapaa-aika ja arvomaailma oppikoululaisten kuvaamana Jyväskylässä vuosina 1890–1900
• Schreck, Hanna-Reetta: Elämäntanssi 1890–1915 : Ellen Thesleffin elävä ruumis
• Rohde, Oona: Suomalainen naisten surupukeutuminen 1890–1930-luvuilla : pukeutuminen kuolemankulttuurin ja sukupuolittuneisuuden ilmentäjänä
• Sallinen, Silja-Kaisa: Jyväskylän seminaarin arkistoaineiston sisällönanalyysi Uno Cygnaeuksen muotokuvan attribuoinnin näkökulmasta
• Vatanen, Sara: Lajienvälinen vuorovaikutus ja eläinten toimijuus Eläinsuojelus-lehdessä 1894–1920
• Harkas, Janne: Köyhät turkulaiset hyväntekeväisyyden kohteina 1898–1923 : Föreningen för välgörenhetens ordnande i Åbo -järjestöarkiston provenienssi ja suhtautuminen suojatteihin 
• Lepistö, Malla: ”Eteenpäin kohisevan kosken lailla” : Hanna Rannan tie sosiaalidemokraattisen työläisnaisliikkeen aktiiviksi 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa
• Martiskainen, Kristian: Historiallisen kansantaloustieteen ja historiantutkimuksen rajapinnoilla : E.G. Palménin varallisuuserohistoriallinen koulukunta
• Rötkö, Heidi:"Kodin luo pääasiallisesti perheenemäntä, äiti. Häneltä vaaditaan monta hyvää ominaisuutta" Naisten toiminta ja kirjoittelu sanomalehdistössä 1899–1907
• Saarinen, Akseli: Politiikkaa savikiekoilla : poliittinen musiikki suomalaisilla äänilevyillä 1899– 1939
• Uurasjärvi, Hanna: Kansanpuistosta eläintarhaksi : Korkeasaaren eläintarhalle ja sen eläimille annetut merkitykset 1800-luvun lopussa
• Tusa, Auri: ”Meidän pitää luoda jotain omaa, erikoista” : Ilona Jalavan ammatillinen toiminta suomalaisen tekstiilitaiteen ja taideteollisuuden kentillä 1900-1930-luvuilla
• de Loisted, André: Den svenskspråkiga arbetarrörelsen i Finland 1904 – 1906 i tidningen Arbetaren
• Lankolainen, Iida: Noidat ja noituus kirkollisissa sanomalehdissä 1906–1917
• Siponen, Kiia: Rappeutuva kansa : lääkärien suhtautuminen mielisairaisiin Duodecim-lehdessä 1911-1935
• Kallio, Sanni: Ilmi Hallstén porvarillisen naisasian edistäjänä 1905-1936
• Hukari, Jutta: ”Jos mädännäisyys sijaa saa, sorrumme pian” : kristillissiveellinen Valkonauha-lehti rotuhygienian puolestapuhujana 1908–1920
• Leiwo, Lotta: ”Luontokin näkyy olevan köyhälistöä vastaan” Luonto kolmantena tilana Toveritar-lehden paikkakuntakirjeissä 1916–1917
• Eskelinen, Justiina: Turun alueen 1880-luvun alun lapsisurmien muistaminen ja susiin liittyvä kirjoittelu kolmessa sanomalehdessä vuonna 1980
  

Saara Malisen liikkuva nuoruus

Saara Malisen (1861-1923) uskonnollisesta toiminnasta on Ossi Tammisto kirjoittanut blogissaan otsikolla Kuhmon korpimaiden horrossaarnaaja ja Japanin-ystävä Saara Malinen. Uskonelämä ei minua kiinnosta, mutta silmäillessäni Martti Tenkasen kirjaa Saara-äiti. Muistelmia Saara Malisesta ja hänen ystävistään (1954) kiinnitin huomiota liikkuvuuteen ja sen kuvaukseen.

Saara Malinen syntyi "Kuhmon pitäjän Lammasperän Hirvelässä, noin 14 kilometriä kirkonkylästä, tiettömien taivalten takana" 23.5.1861. Nälkävuosien aikana Saaran vanhemmat Juho ja Liisa luopuivat savupirtistään ja lähtivät lapsineen Venäjälle vuonna 1868. 

Kun Maliset vaivalloisen matkan jälkeen saapuivat Sungun kaupunkiin, kuoli perheen pää yllättäen ensimmäisenä päivänä työmaalleen. Leskiäidin ja Saara-tyttösen murheelle ei nyt ollut rajoja, heidän kun täytyi selviytyä perin heikolla venäjänkielen taidollaan virasten ihmisten parissa kaukana vieraalla maalla, vailla miehistä tukea. Hätäänsä he eivät keksineetkään muuta keinoa kuin lähteä vaatimattoman hautaustoimituksen jälkeen takaisin köyhään ja karuun Kainuuseen.

Matkaa äiti ja tytär tekivät jalkaisin. Näin ollen heidän oli vietettävä yönsä milloin missäkin. Joskus he joutuivat yöpymään arveluttavissa hökkeleissä, joissa rosvoaminen oli hyvin yleistä, vieläpä pienempienkin omaisuuksien tähden.

Kuhmoon palattua 7-vuotias Saara laitettiin paimeneksi. Tultuaan vanhemmaksi sai piian paikkoja Kuhmossa, kunnes päätti lähteä toisaalle.

Matkaevääkseen hän paistoi nauriskukon. Kun eväs ja vähät tavarat oli laitettu "nyyttiin" ja matkaraha 50 penniä otettu mukaan, alkoi Saaran matka halki monien kylien ja synkkien metsien, soiden ja rämeiden, länttä kohti.

Saara pysähtyi ensiksi työhön Nurmekseen ja palveli siellä hetken kahdessa eri talossa. Mutta kun elämä ei siellä näyttänyt juuri Kuhmoa paremmalta, siirtyi hän yhä etelämmäksi.

Lieksassa hän sai palveluspaikan sellaisesta talosta, jossa palvelija pantiin nukkumaan rengin kanssa samaan huoneeseen. Saara huomautti tästä emännälle, ettei hän voi suostua sellaiseen maineensakaan vuoksi.

Emäntä lienee katsonut Saaran käytöksen turhaksi hurskasteluksi ja kuin maan tapojen loukkaukseksi, eikä suostunut peruuttamaan määräystään. Mutta ei tinkinyt Saarakaan vaatimuksestaan, vaan keräsi vähät "kapistuksensa" ja päätti matkustaa aina Karjalan pääkaupunkiin Viipuriin asti.

Rautatietä ei silloin vielä ollut Lieksasta Viipuriin. Matkaa oli tehtävä jalan tai kestikievarin kyydillä. Saara joutui käyttämään näitä molempia tällä pitkällä matkalla.

Viipurin tullessaan Saara oli noin 18-vuotias eli elettiin suunnilleen vuotta 1879. Palveluspaikkoja löytyi seuraavina vuosina useita ja "hän palveli hetkisen erästä kenraalia ja vieläpä kuvernööriäkin." "Ylhäissäätyisten isäntiensä mukana Saara sai käydä Puolan pääkaupungissa Varsovassa ja Pietarin miljoonakaupungin vilinässä." Takaisin kotiseudulleen hän lähti 29.9.1886.

Paikka kaikelle jo vuonna 1852

Viime vuodet on mietitty entistä enemmän julkisesti tavaroiden järjestämistä. Keskustelu on yhdistynyt puheeseen liiasta tavarasta. Siksi oli mielenkiintoista törmätä opettavaiseen tarinaan Jäykkäpäinen emäntä (*), jossa käänteisellä esimerkillä korostettiin järjestelmällisyyden etuja aikana, jolloin tavaraa oli vielä suhteellisen vähän. On mahdotonta sanoa, kuinka yleistä epäjärjestys oli, mutta kirjoittaja ja toimitus ilmeisesti pitävät kuvattua tilannetta jossain määrin realistisena.

Siihen aikaan kun vielä elin tyttönä vanhempaini kodissa, satuin kerta käymään muutamassa naapuritalossa juuri kuin isäntä tuhni isossa olkiläjässä ja penkoi kaikki oljet hajalle. "Mitä te nyt teettä, naapurin isäntä?" kysyin minä, kun en tiennyt, minkä tähden olkia piti pihalle levitettämän. "Oh, vastasi hän suutuksissaan, minulla olisi heinähanko tarvittava, 3 tiimaa olen sitä jo hakenut ja koko talon ylös alaisin myllästänyt, ehkä se olisi tänne olkein alle joutunut." 

Enempätä meillä ei ollut puhetta, vaan minä astuin tupaan, siellä näin lattian täynnä vanhoja, iankaikkisia kenkärajoja ja muita homehtuneita kapineita, joita emäntä keppi kädessä koukkimistaan koukki penkkein ja sänkyin alta esille. "Tupaako aijotta pesemään ruveta?" kysäsin minä taas emännältä. "Eikö mitä, vastasi hän, minä etsin sormustintani (vingerporia); sillä ajalla, kun nyt olen sitä etsinyt, jo kyllä 3 kertaa olisin ommellut, mitä piti, mutta kun en onnetoin saa oikein lankaakaan neulan silmään ilman sormustimetta, niin arvaathan, mitä ommelluksestani tulisi ilman. 

Viimein löysi hän sen kuitenkin penkin alta, mutta littiäksi poljettuna, kuin lantti, ettei ollut yrittämistäkään sitä sormeen saada. Samassa tuli piika sisälle ja huusi: "emäntä! missä seula on?" "Siellä se on, mihin sen olet pannut," vastasi emäntä, mutta piika ei tytynyt siihen, vaan intti seulan viimeiseksi emännällä olleen. Sitte läksivät molemmat sitä yksin neuvoin etsimään, ja seula löydettiin viimein luhdin porrasten alta puoli-mädänneenä. Heti jälkeen tuli isäntä kiroten ja pauhaten kelvottomasta rengistänsä, varkaista ja rosvoista, sillä hän ei oikein tietänyt, ketä syyttäisi kadonneesta hangosta, renkiäkö, joka olisi sen korjaamatta heittänyt, eli rosvoja, jotka olisivat sen ehkä varastaa taitaneet. "Kummako se, sanoi emäntä, eihän tässä saa mit' ikänä säilymään, katso'pas seulaa, minkälaiseksi se on mennyt, kun olivat luhdin porrasten alle mahimaan syytäneet." Siitä aljettiin torua piikaa, joka vastasi sanan sanasta ja lausui rengille, joka sattui juuri paraasen kahuun tulemaan: "olisit vähä ennemmin tullut, niin olisit sinäkin saanut kunniasi kuulla, isäntä vast' ikään pääsi sinua kelvottomaksi ja rosvoksi haukkumasta." Enempätä ei tarvittu, niin alkoi renkikin ryskätä ja hälinä kasvoi kasvamistaan, jonka tähden minä kiitin onneani, kun pääsin pois, ja asia jäi ajamatta, jota varten olin sinne lähtenyt. 

Semmoisia melskeitä oli siinä talossa harva se päivä, ja useinkin siitä syystä, kun ei mitään pantu paikallensa, vaan kaikki heitettiin kädestä, mihin milloinkin sattui, jonka tähden ei koskaan hakematta löydetty, mitä tarvittiin, eikä usein hakemallakaan. Kun ihmiset hyvin tiesivät, kuinka huolettomasti siinä kaikki pidettiin, niin katosi kyllä monta kalua varkaankin käteen ja niin taisi hangonkin kanssa olla, jota isäntä olkein alta haki; sillä varas tiesi hyvin jo varastaissansa, ettei hänen viemää kapinettansa kukaan kaivannut ennenkun pitkän ajan päästä, ja silloin oli työläs sanoa, oliko se varastettu eli muutoin huolimattomuudesta kadonnut.

Samon mies raukan piti kerran muutama velkakin töiste maksaa, kun ei löytänyt entisen makson kuittia, jonka kyllä tiesi saaneensa, mutta ei muistanut, mihin oli pannut. Lyhykäisesti sanoen: siinä talossa meni kaikki takaperin, ja paljo ei puuttunut, ettei talo kokonansa hävinnyt, vaikka siinä tehtiin työtä ja isäntä oli viinan maistamatoin mies. Suurin syy siihen huonouteen oli se, ettei mitään koskaan pantu paikallensa, jonka tähden aika kului tyhjään kaluja etsiessä ja uusia laittaissa, kun vanhoja ei löydetty, eli ne ilman huolimattomuudesta olivat kelpaamattomiksi tulleet. 

Kerran rupesi talon nuorinta lasta yöllä äkisti kouristamaan. Emäntä olisi valkiata ottanut, mutta ei saanutkaan, kun ei muistanut, mihin oli tulitikkukopsan pannut. Hädissään juoksi hän lähimäiseen naapuriin tulitikkuja lainaamaan, mutta ennenkun hän sieltä oli jällen, makasi lapsi hengetöinnä. Kentiesi, jos lapsi pikaisella avulla olisi ehkä voitu pelastaa'kin. Kuinka olisi semmoisen talon käynyt, jos valkia olisi siinä vallalleen pääsnyt? — Tästä nyt, Kaisa rukka, ymmärtänet, minkälaisia häirityksiä siitä tulee, kun joka ainoalla kapineella ei ole oma siansa, johon se aina lasketaan niin pian, kuin sitä on tarvitsemasta päästy: monta kalua tulee turmiolle, ettei enää kelpaa työssä; monta ei löydetä parhaana tarve-aikana; paljo aikaa kuluu etsiessä tyhjään; rosvoilla on parempi tila viedä, mitä tahtovat; riitoja syntyy perheen-jäsenten välillä, kun syyttävät toinen toistansa kaluin viimeiseksi pitämisestä.

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 18.6., 26.6. & 3.7.1852

Lisää "miesmäisiä" naisia

Ottamatta osaa tai kantaa tänään alkavaan sateenkaarihistorian kuukauteen vuorossa on lähes vuosikymmenen viiveellä jatko-osa blogipätkään Miesmäisiä naisia ja miehekkäänä naisena esiteltyyn kärri- ja suksimestari Marjetta Kortelaiseen. Teema nousi kirjoituksiin vasta 1800-luvun lopulla, mutta vastaavia erikoistapauksia on varmasti ollut aiemminkin. Ainakin Porissa muistettiin 1800-luvun puolivälistä "hyvin "emasipeerattu" leski S-n, joka harjoitti kaupungilla naiselle siihen aikaan hyvin harvinaista kuoharin ammattia ja oli muuten käytökseltään tavattoman "voimakas"." (Satakunta 27.4.1907)

Nainen renkinä. Eräässä talossa lähellä Korven asemaa on nainen aamusta iltaan miesten töissä. Hän tekee aina itse kuormansa kun on jotakin hevosella ajelemassa, sekä hakkaa puita ja haloja. Eikä hän pyydä ilta- ja aamupuhteita venyä laiskana, vaan heti ulkotöistä tultuaan istuu hän rukille tahi käy muihin vaimoväen toimiin käsiksi. (Uusi Suometar 4.3.1890)

Liisa Palomäki oli köyhän torpan tyttö, kasvanut metsätorpan yksinäisyydessä, vaan oli lapsesta saakka saanut harjaantua raskaimpiinkin töihin, joten hänen tarmonsa oli hyvin kehittynyt ja — karjennut. Nuorena jäi hän orvoksi, joten vieraan palvelus oli ainoa turva elämiseen. Monet vuodet palveltuaan sattui hänelle, kuten paha kyllä niin monelle köyhän isän tytölle, että hän synnytti lapsen, kuten sanotaan "yksinpuolin". Se oli kova isku tyttöraiskalle. Mutta hän ei siltä sortunut epätoivoon. Ensin asui hän jonkun ajan "koturina" milloin missäkin, vaan hän ei jaksanut ajan pitkään kärsiä sitä halveksimista ja ylönkatsetta, jota hän sai osakseen, vaan päätti hankkia oman kodin, ja päätöksensä oli peruuttamaton. Mutta varoja ei ollut eikä toivoakaan lainan saantiin. 

Mitä tehdä? — No, ei muuta kun otti kirveen, meni metsään ja valitsi talonpaikakseen sileän kallion keskellä Lapuan ja Kauhavan rajaa, sekä alkoi pitkin rajanvartta kummaltakin puolelta kaatelemaan tuvan hirsiä. Oli se kuusi, mänty, haapa tahi koivu, kaikki kelpasi, kunhan vaan oli tarpeeksi iso. Sitten veti käsikähmässä hirret talonpaikalle, keräsi sammalia, väänteli kiviä ja samantien ryhtyi rakentamaan. Mutta kun kesä teki loppua ja tupa piti tulla talveksi valmiiksi, täytyi hänen pitää talkoota ja muutaman miehen päivätyö joudutti niin että Liisa sai tyttöineen muuttaa omaan kotiinsa, vieläpä omaan rakentamaansa. Sen arvaa ettei Liisan talo ole hyvin uhkea, mutta sen paras puoli on se, että se on oma. Liisa ei maksa veroa talonpaikastaan kellekään, kun ei se ole kenenkään maalla, vaan keskellä leveää pitäjän rajaa. Hän voisi asuinpaikkansa suhteen olla yhtä paljon Lapualla kuin Kauhavallakin, vaan Kauhava on hänen syntymäseutunsa ja siksi hän onkin kauhaavinen, lopettaa kertojamme. (Pohjalainen 9.3.1895)

Pudasjärven Naamangan kylässä on torpparin vaimo Valpuri Illikainen, joka miehensä kivuloisuuden tähden toimittaa ei ainoastaan isännän ja emännän tehtävät, vaan vieläpä tekee hevosenkin töitä, vetäen talvella perässään polttopuut ja heinät kahdelle lehmälleen. Ja onpa hän vielä niin tottunut kirvestäkin käyttämään, että ei ainoastaan omiksi tarpeiksi, vaan vieläpä hän kyläänkin hakata "roikuttelee" halkoja; niinpä hän eräänä talvenakin hakkasi urakalla yhdelle talolle 30 syltää halkoja metsään. Myös Jongun kylässä on vaimo, nimeltä Vilhelmina Räisänen, joka toimittaa puusepän, muurarin, suutarin ja halonhakkaajan töitä tavallisten nais-töidensä ohessa. Ja yleensä löytyykin tässä pitäjäässä tavallista enemmän "topria" vaimoja. (Louhi 8.1.1896)

Miehekäs nainen on Nivalan Välikylässä eräs itsellisvaimo Anna Maria Rajaniemi. Hänellä ei ole "peukalo keskellä kämmentä" miestenkään töihin ryhtyessään, sillä hän tekee puustakin pienempiä teoksia melkein mihin vaan ryhtyy. Ja ompa tuo nainen hyvä asuinhuoneitakin tukkimaan. Eikä hän ole aivan osaton sepän ammatistakaan, tekee puukon ja vieläpä kupparaudankin pajassa käydessään itselleen. Itse hän on omityisen tuvankin laittanut, jossa hän yksinään asuupi. Onpa vielä oivallinen otuksen pyytäjäkin; ansoilla ja satimilla hän saa syksyisin lintuja, että tuskinpa siinä vetää vertoja hänelle aimo pyssymieskään. Mutta ei hän silti jätä syrjään tavallisia naisen tehtäviäkään, vain toimittaa huolella ja tarkkuudella nekin askareensa. Onko muualla tämänkään miehekkäämpiä naisia? kysyy kirjeenvaihtaja. (Louhi 7.2.1896)

Monitaitoinen on muuan työmiehenvaimo Saarijärvellä. Hän näet tavallisten vaimoväen töiden ohella harjoittaa suutarin ja räätälin ammattia. Tämän lisäksi on hän hyvä vaskiseppä, tinaa kahvipannut, kattilat y.m. ja ansaitsee siten näinä kovina aikoina parempia päiväpalkkoja kuin miehensä tukinvedossa. (Suomalainen 12.1.1900)

46. kuukausi jatko-opiskelijana

Kuu tuntui rauhalliseen tahtiin tottuneesta hektiseltä. Ohjaaja lähetti viimeiset kommentit ekana päivänä eli sunnuntaina ja näytti odottavan lähetystä julkaisupalveluihin jo maanantaina. Toimin tulkintani mukaisesti eli fiksasin ehdotukset ja huomasin lähes sattumalta ja aivan viime tingassa yhden graafin merkittävän virheen. No, kuudes älläkin jäi yo-kirjoituksissa saamatta huolimattomuusvirheen takia. 

Taittoversio tuli jo, kun olin symposiumireissulla Turussa (Arkisto, kaksi museota ja tammi & Kansan kirjoittamisen digitoimista ja tutkimusta). Hinkkasin siitä kotiin päästyäni pahimman kauneusvirheen pois ja pystyin jo perjantai aamuna yhdeksältä hyväksymään kannen ja sisällön. Kymmeneksi juoksin kampaajalle ja yhdeltä olin kaverini studiolla kuvattavana tiedotetta varten. Aivan kuten yo-kuvauksessa: vain yksi otos oli käyttökelpoinen.

Seuraavana maanantaina työ oli jo julkaisuarkistossa ja tiedottaja kyseli tekstiä. Prioriteettina oli kuitenkin viimeistellä artikkeli, jonka vertaisarviot olin saanut jo elokuussa. Torstaina tapasin Ohjaajan käytännön asioiden läpikäynnin merkeissä. Väitöstilaisuuteen sain ohjeeksi vastata kaikkiin kysymyksiin. Tiedotetta tärkeämpää Ohjaajalle oli Opinahjon naulaustradition toteuttaminen, joka onneksi järjestyi päivälle, jolle on Opinahjolla muutakin ohjelmaa, ettei tarvinnut matkustaa kahdeksaa tuntia kymmenen minuutin takia. 

Perjantaina sain aikaiseksi tiedotetekstin ja lektioonkin alkua. Väitöstilaisuuteen oli vielä yli kuukausi, joten ei mennyt viime tinkaan.

Aivan liian myöhään projektini suhteen sen sijaan ilmestyi Simo Ahosen opas Opinnäyte jumissa. Mitä tehdä kun homma ei etene (Vastapaino 2023). Silmäilyn perusteella alkusanojen lopetus "Ehkäpä joku tohtorikokelaskin löytää tästä teoksesta itselleen hyödyllistä luettavaa" ei ole katteeton. Ahonen on koonnut käytännön vinkeistä hyvän paketin. 

Seuraavana tiistaina ovikello soi ja käsiini työnnettii 10 kiloa painettuja kirjoja. Onneksi ei tarvinnut käydä hakemassa mistään. Keskiviikkona sain palautteen "kiitos hyvästä tiedotteesta. Se on täydellinen, ollapa tällaisia enemmän." Torstaina kävin Tampereella kuuntelemassa seminaaria "Kadonneet, unohtuneet ja tutkimattomat tekstit ja tekstilajit". 

Seuraavana maanantaina ja tiistaina kuuntelin seminaaria historiantutkimuksen metodeista. Ja torstaina sekä perjantaina olin Ruokahistorian päivillä. Perjantaina tiedote (*) ilmestyi yliopiston sivustolle, jotka ajetaan alas huomenna. 

Maanantaina eli eilen kiikutin kolme painettua väitöskirjaa vahtimestareille, jotka ehkä saattoivat ne perille. Ja sitten aloitin avoimen yliopiston kurssin Tidigmodern mat: en lokal och global historia. Sillä eihän elämä väitöskirjan tekemisellä olennaisesti muuttunut.

Kaiken tämän lomassa yritin edistää Töölön Taipale -proggistani. Kunnes lokakuu loppui.

(*) Kun tämän kerran itse sain kirjoittaa, voin sen myös julkaista.

Sanomalehti 1700-luvulla oli sosiaalinen media 

Kaisa Kyläkoski tutki lukijoiden 1700-luvun sanomalehtiin lähettämiä tekstejä. Häntä kiinnosti se, mihin ja miten käytettiin mahdollisuutta viestiä ihmisille pitkin Ruotsin valtakuntaa.

Sanomalehdet syntyivät Euroopassa 1600-luvulla ja kehittyivät seuraavalla vuosisadalla monin paikoin keskustelualustaksi, joka oli aivan uutta yhteiskunnissa, joissa viestintä oli aiemmin kulkenut ylhäältä alas tai tuttavalta toiselle.

- Yhtäkkiä lukevalle ja kirjoittavalle yhteiskunnan yläkerralle avautui kanava, jonka kautta oli mahdollista tavoittaa samankaltaisia mutta tuntemattomia ihmisiä. Tutkimusta tehdessä mieleeni tulivat usein omat kokemukseni syksyllä 1990 internetin keskustelupalstoihin tutustuessani, Kyläkoski toteaa.

Halukkaiden kirjoittajien joukko 1700-luvun Ruotsissa oli pieni, mutta heitä oli joka puolella maata. Postinkulun piirissä olevien oli mahdollista lähettää Tukholmassa ilmestyneeseen lehteen paikallisia kokemuksiaan ja lehtiä lukeneet saivat näin valtakunnasta eteensä näkymän, jota ei aiemmin ollut missään tarjolla. Esimerkiksi Göteborgissa voitiin lukea elämästä Anianpellossa, Helsingissä tai Torniossa.

Useimmat kirjoittivat aiheista, joista oli ennenkin sanomalehdestä luettu: paikallisista juhlista, iäkkäiksi eläneistä ja onnettomuuksista.

- Oudoimmalta tuntuivat samantapaisina toistuvat sanomat terveinä eläneistä ja yli satavuotiaina kuolleista. Lopulta ymmärsin, että kyse oli yhteisestä unelmasta, jota voitiin toivoa itselle ja läheisille. Ja kuulemmehan me edelleen mielellään pitkään eläneistä, Kyläkoski kertoo.

Kertomisen ohella lehtikirjoittaminen 1700-luvulla oli myös jossain määrin keskustelua yhteisistä ongelmista kuten homeisista taloista tai muurahaisten hävittämisestä. Vuosisadan lopulla Kyläkosken tutkima sanomalehti alkoi täyttyä avunpyynnöistä ja saadusta avusta kiittämisestä.

- Kun tutkimusta tehdessä samankaltaisia tekstejä tuli vastaan nykyisessä sosiaalisessa mediassa, piti tosissaan keskittyä muistamaan, että tutkimani kirjoitukset kuuluivat toisenlaiseen yhteiskuntaan ja mediaan, Kyläkoski naurahtaa.

DI Kaisa Kyläkosken Suomen historian väitöskirjan "Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791" tarkastustilaisuus pidetään 18.11.2023 alkaen klo 12 salissa S212. Vastaväittäjänä toimii yliopistonopettaja, dosentti Jani Marjanen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).

Väitöstilaisuuden kieli on suomi.

Julkaisu on saatavilla: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-9770-0

Taustatietoja:

Kaisa Kyläkoski (s. 1972) on koulutukseltaan systeemi- ja operaatiotutkimuksen diplomi-insinööri ja päätynyt historiantutkimuksen pariin sukututkimusharrastuksen kautta. Hän on julkaissut aiemmista tutkimuksistaan 17 omakustannetta.

Arvosteltu suurruhtinaskunnan kartta

August Wilhelm Eklundin Suomen suuriruhtinaskunnasta tekemä kartta, joka sai painoasunsa vasta hänen kuoltuaan, on itsessään merkkiteos, mutta kiinnostava on myös siitä käyty keskustelu sanomalehdissä.

Julkisuuteen hanke tuli viimeistään 20.11.1839 Borgå Tidningissä, jonka kirjoittajalla oli ollut tilaisuus tutustua yhteen kartan oikovedokseen. Tähän hän suhtautui erittäin positiivisesti, mahdollisesti siksi, että hän luuli Inkoossa syntyneen Eklundin olleen porvoolainen.

Kirjoitukseen tuli G. O. Waseniuksen eli kartan helsinkiläisen kustantajan vastine, joka julkaistiin 30.11.1839. Siinä todettiin, että karttaa ei todellakaan voi odottaa lähiaikoina kirjakauppoihin, kuten lehdessä oli väitetty. Oikovedoksen korjauksia olisi haastavaa saada Berliniin talvella, joten hyvin todennäköisesti ne saataisiin matkaan vasta toukokuussa 1840. Lisäksi Wasenius oli loukkaantunut muotoilusta, joka viittasi kartan laatuongelmiin. Toimituksen puolesta todettiin, että parin tunnin tarkastelulla kartasta oli löytynyt yksi todella suuri ja useita pienempiä virheitä sekä väärinkirjoitettuja nimiä. Huomiot he olivat valmiita antamaan yksityisesti Waseniukselle ja toivoivat, että tarkastamista tekisivät muutkin.

Myöhemmin kerrottiin kuultuna tietona, että Berliinistä lähetettiin ainakin kolme oikovedosta. 

Painetun kartan nimiössä on vuosi 1840 (oheinen ote Gallicasta). Kartan kustantajan G. O. Waseniuksen ilmoitus Helsingfors Tidningarissa 13.2.1841 antaa ymmärtää, että ennen sataman jäätymistä Helsinkiin oli saatu pieni määrä karttoja, mutta lisää odotettiin. Laajempaa myyntiä varten oli tarkoitus jakaa eri puolille Suomea kartan  "profexemplar" eli oikovedoksia, joiden perusteella voitaisiin tehdä tilauksia. Toisessa ilmoituksessa samassa lehdessä Wasenius ilmoittaa myyvänsä karttoja sekä musta-valkoisina että väritettyinä 3 hopearuplan hintaan eli kyse ei enää ollut oikovedoksesta.

Ensimmäisenä karttaa ehti esittelemään kirjallisuus-otsakkeen alla Borgå Tidning 24.2.1841. Nyt kun kartta oli julkinen, toimitus katsoi voivansa myös julkisesti huomauttaa sen virheistä. Ilmeisesti suurin näistä oli itärajalla, jossa Inkerinmaan Lempaala ja Valkeasaari oli virheellisesti liitetty Suomeen. ja rajalinja oli näin ollen siirtynyt Rajajolta Dranischnikoffiin. Samalla seudulla kartta antoi väärän kuvan Vuoksen haaroista ja käsityksen, että Juustilanjoki alkaisi Saimaasta. Siltojen paikoille oli merkitty lauttoja, merkittäviä koskia puuttui ja vain osa pookeista oli mukana. Kartalla oli linnoituksia, jotka eivät olleet enää käytössä, mutta siitä puuttui monia nykyisiä, esimerksi Fort Slava. Suurin osa huomatuista virheistä oli Lapissa, jossa esimerkiksi Inarinjärven muoto ei vastannut todellisuutta.  

Helsingfors Morgonblad arvioi seuraavana päivänä kartan ystävällisemmin. Kirjoittaja toteaa, että kartalle oli todella tarvetta, sillä kattavin käytössä ollut kartasto oli 1700-luvun lopulta jo loppuunmyyty Hermelinin tuotos, josta luonnollisesti puuttui Viipurin lääni. Vanhasta Suomesta oli toki von Knorring julkaissut erilliskartan vuonna 1832. Arvioija arvosti Eklundin piirtämässä ja Waseniuksen kustantamassa kartassa erityisesti sen antamaa kokonaiskuvaa, mutta kertoi, että monien mielestä Lapin olisi voinut esittää erikseen ja pienempänä. (Vasta myöhemmin (HM 6.5.1841) kävi ilmi, että Pietarissa vuonna 1829 julkaistussa Venäjän kartastossa oli mukana kartta, jossa Suomen suuriruhtinaskunta myös esitettiin kokonaisena.)

Morgonbladetin kirjoittaja oli myös tyytyväinen painojälkeen, jossa tuumaneliölle oli saatu lukukelpoisina jopa 40-50 erillistä nimeä. Suurin virhe oli hänestä Ahvenanmaan postitien puuttuminen. Itärajan siirtyminenkin oli Helsingissä huomattu, mutta sitä pidettiin vain väritysvirheenä, joka voitaisiin korjata ennen myyntiä. Porvoolainen teksti taas antoi ymmärtää, että myös painettu rajalinja oli väärässä paikassa. 

Morgonbladetin toimituksessa tietenkin luettiin pian porvoolainen näkemys, joka heidän silmissään loukkasi sekä karttaa että heidän positiivisempaa arviotaan. Vastinetta kirjoitettiin huolella ja se julkaistiin vasta 1.4.1841. Tekstiä riitti vielä 5.4.1841 julkaistuun numeroonkin. Näitä tekstejä kommentoinut kirjoitus Borgå Tidningissä 17.4.1841 ei myöskään ollut lyhyt. Esitetyt tunteet tuskin liittyivät pelkästään vesireittien kartallistamiseen. 

Porvoolaisten kirjoitustyyliä kritisoitiin Åbo Underrättelserissä 22.5.1841 julkaistussa kirjoituksessa, joka oli lähetetty toimitukseen lähetetty. Opettavaiseen sävyyn kirjoittaja toteaa suomalaisten suorapuheisuuden ja rehellisyyden toisinaan johtavan asiattomaan kielenkäyttöön. 

Wasenius oli (vihdoin?) pyytänyt julkisesti korjauksia ennen kuin lähetti karttatilauksen Berliiniin (FAT 164.1841). Uutta painosta odotettiin saapuvaksi elokuussa, mutta se oli Helsingissä vasta joulukuun alussa (Helsingfors Tidningar 21.8.1841, 11.12.1841). Borgå Tidning raportoi vasta 26.10.1842, että kartasta oli korjattu pahimmat virheet ja että se nyt vihdoin oli paikallisessa kirjakaupassa myynnissä.

Ilmeisesti korjauksien yhteydessä ei muutettu nimiön vuosilukua, sillä Gallican digitoimassa kartassa itäraja on oikein. 

P. S. Venäläisen atlaksen kartta, jota Morgonbladetissa ei tunnettu, voisi olla seinätaiteena myyty Historic Map : Russia, V.3:11-15:XIII. Russland. Gouv: 2. Finland, 1829 Atlas. Siinä pohjoisraja on melko outo.

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Vaihteeksi selasin Tukholman suomalaisen seurakunnan vihittyjen listan sijaan vuonna 1811 aloitettua rippikirjaa. Heti tuli vastaan mielenkiintoiselta näyttävä yksilö: Orivedellä syntynyt kirjakauppias. Kevyt googlaus paljasti, että kyse oli suhteellisen erikoisesta miehestä.

Orivedellä kappalaisen pojaksi 1.2.1743 syntynyt Isak Utter kouluttautui yliopistossa ja vihittiin papiksi vuonna 1769. Ruotsinkielisen Wikipedian mukaan hän sai herätyskokemuksen helmikuussa 1776. Puhui sitten saarnastuolista niin sopimattomia, että kirkkoherra ilmiantoi Utterin harhaoppisuudesta tuomiokapitulille. Parin välivaiheen jälkeen hänet erotettiin pappisvirasta 1778. Tämän jälkeen Utter muutti Tukholmaan. Hänestä tuli kirjakauppias kevääseen 1788 mennessä eli varhaisin löytämäni mainos on Stockholms postenissa 21.4.1788. Ajoituksen vahvistaa Henrik Schückin mainitsema lupahakemus marraskuulta 1787.

Todennäköisesti Utter asui Tukholman vuotensa vuokralla. Henkikirjoituksen aikaan vuonna 1800 osoitteensa oli Mercurius-korttelin tontti 68 [1] ja kymmenen vuotta myöhemmin saman korttelin tontti 70 [2]. Paikka on kirjakauppiaalle sopivasti aivan ritarihuoneen torin kulmalla. Kaupunginarkiston "1729 och 1810 års tomtnummer" kertoo, että tontti 68 on nykyiseltä katuosoitteeltaan Stora Nygatan 1 ja tontti 70 on Storkyrkobrinken 9. Wikipedia tietää, että ensiksi mainitussa osoitteessa Axel von Fersen vietti viimeiset hetkensä ennen kuin hänet tapettiin kesällä 1810 toisella puolella ritarihuoneen toria. Rakennus ei ole enää sama kuin 1800-luvun alussa, mutta Storkyrkobrinken 9:n muurit ovat 1600-luvulta, rakennustietokannan mukaan.

Utter ei mennyt koskaan naimisiin, mutta rippikirjan [3] perusteella hänellä oli ollut kolme Hämeenlinnassa syntynyttä kasvattitytärtä. Catharina Sofia Borenius (s. 16.6.1788) ja Johanna Maria Borenius (s. 9.5.1790) olivat muuttaneet Tukholmaan vuonna 1807. Johanna muutti Suomeen vuonna 1811, josta tuli tilalle (?)  Gust. Charl. Borenius (s. 16.8.1793). Utter kuoli 20.6.1812 ja Catharina sekä Gustava Charlotta ottivat muuttokirjan Suomeen 7.10.1812.

Utterin laillisia perillisiä [4] olivat Orivedellä asuva veljensä, jo edesmenneen veljen Johan Utterin lapset ja jo edesmennen sisaren lapset. Näiden joukosta löytyy nimi Borenius. Kasvattityttäret olivat Utterin veljentyttären Anna Sofia Utterin ja Henrik Gustaf Boreniuksen lapsia. He eivät perinneet erityistä osaa, sillä Isak Utterin pesä jaettiin jo vuonna 1803 tehdyllä testamentilla. 

[1] Överståthållarämbetet för uppbördsärenden (AB) G1BA:26:15 (1800) Bild 410 / sid 259 (AID: v367238.b410.s259, NAD: SE/SSA/003106)

[2] Överståthållarämbetet för uppbördsärenden (AB) G1BA:27:6 (1810) Bild 115 / sid 219 (AID: v367245b.b115.s219, NAD: SE/SSA/003106)

[3] Finska församlingen (A, AB) AII:2 (1811-1820) Bild 64 / sid 4 (AID: v84788.b64.s4, NAD: SE/SSA/0004)

[4] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:387 (1812) Bild 3890 / sid 347b (AID: v223025.b3890.s347b, NAD: SE/SSA/0145a)

Kuva: The Rosenhane Collection, the Library of the Swedish National Heritage Board (Vitterhetsakademiens bibliotek)