lauantai 26. elokuuta 2017

1700-luvusta tutkimusta

Kuva on ote vuonna 1781 ruotsalaisille naisille painetusta kirjasta Coeffurer

Ensinnäkin vanhempia kotimaisia monografioita, jotka ovat vasta ilmaantuneet verkkoon tai jääneet muuten linkittämättä:
Ja sitten sitä muuta. Enimmäkseen opinnäytteitä viime vuosilta.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

perjantai 25. elokuuta 2017

Haritun paali

Usein tehdään jutun juurta edelleen elävistä ilmauksista, jotka perustuvat kauan sitten hävinneisiin käytäntöihin. Ihmetellä voisi myös kadonneita ilmauksia, jotka kuvaavat edelleen tuttuja asioita. Jälkimmäisiin kuuluu Haritun paali.

Mahdollisesti ilmaisu on jossain Turun lähistöllä edelleen käytössä, mutta itselleni se oli täysin outo tullessaan vastaan Tähdessä 26.2.1867. Lehden toimittaja oli nostanut sen esiin löydettyään sanat Lönnrotin juuri painoon menneestä sanakirjasta.
Määrittelyn bileiksi, joissa kukin maksaa oman osuutensa, toimittaja hyväksyi. Hän vaan halusi taustoitaa ilmaisua paikallistiedollaan.
Niille tuon kirjan lukioista, joille tuo sana ja sananparsi on outo, saamme tiedoksi ilmottaa, että Harittu on rusthollin nimi. Se on Nummen eli S:t Karinan pitäjässä, noin puolen penikulman paikoilla Turusta. 
Sananparsi sai alkunsa seuraavaisesta tapauksesta: Niinä aikoina kun maassamme käytettiin sanaa "kuninkaallinen" enemmän kun "keisarillinen", tuli Haritun varakas rusthollari ilosena Turun sen aikaseen paraaseen ravintolaan, joka oli Seippel'in, ja pyysi kuninkaallisen päivällisen itsellensä ja kumppanillensa. Se annettiin niin uljas kun mahdollista, ja koko aterian ajan kesti soittamista. 
Kuinka monta vierasta Haritulla oli kestissänsä, emme tiedä, mutta kun makson aika tuli, ja Harittu havaitsi päivällisen kalliiksi, vaati hän vieraitten maksamaan heidän osansa. Nuo ei tahtoneet siihen myöntyä, mutta Harittu ei helpottanut siitä, vaan sanoi: "kukin kuppinsa maksakoon." 
Tuosta on sitte täällä Turun puolessa tullut sanan tavaksi kutsua sitä Haritun paaliksi, kun ravintolassa pidetyssä kestissä kukin vieraista maksaa osansa.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

torstai 24. elokuuta 2017

Kuulutettu perintö Varsinais-Suomessa

Nauvon seurakunnan rippikirjan 1784-1789 sivulla 201 on Storskog nimisessä torpassa Henrik Mårtensson ja vaimonsa Maria Johansdotter. Seuraavaan rippikirjaan (1790-1795 s. 204) Marialle on saatu kirjattua syntymäpäivä, mutta Henrikille ei.

Se, että Henrikistä puuttui muutakin tietoa, selviää, kun hänen kuoltuaan 23.4.1796 oli tarve sanomalehtikuulutukselle, jonka Inrikes tidningar julkaisi 16.8.1796. Sen mukaan Henrikin arveltiin syntyneen Rymättylän Pulkkalassa. Mahdollisten sukulaisten pitäisi ehtiä 24.9.1796 pidettävään perunkirjoitukseen.

Hautauskirjauksen mukaan Henrik oli kuollessaan 64-vuotias eli syntynyt vuoden 1732 paikkeilla. Pulkkalassa on kaksi taloa isoavihaa edeltävällä ajalla SAY:n mukaan ja vuonna 1736 aloitetussa rippikirjassa niissä ei näy Mårtenia eikä Mårtenin poikaa.

Jos perukirja on tallella, se kertoisi perunkirjoitukseen ilmaantuneiden nimet. Ehkä Henrikin suku jäi silloinkin yhtäläiseksi mysteeriksi kuin nyt.

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Se tavallinen tarina

Pohjan-Tähdessä julkaistiin 19. ja 26.9.1866 J. Haanpään teksti Sulhoin vaali, joka vakuutetaan tosi tapaukseksi.
K— n seurakunnassa etelä-puolella Oulun lääniä oli menneellä ja tällä vuosikymmenellä kookas, soreva-vartaloinen nainen; kasvonsa erinomasen kauniit olematta, osoittivat lempiää luonnetta ja silmänsä kuvailivat sielun eläviä ja joutuisia tunteita; puheensa ja käytöksensä muistuttivat alhaista kasvatus-tapaa, ja askareensa toimista oli nähtävä, että hän oli jo aikasin tottunut luottamaan itseensä elinkeinossaan. Vikatteen, sirpin ja syöstävän käyttäminen antoi itse-rakkaudellensa yhtä paljon huvitusta kuin pukeminen, kirkko-matkat ja tanssi-touhutki. Hän oli tuttu "Lehdon Heleenan" nimellä. 
Helena oli piikana seurakunnan vahvimmassa talossa ja oli päätynyt salakihloihin sen isännän Heikki-veljen kanssa. Pahaksi onneksi taloon majoittui nuori maanmittari. "Heleenan lempiöistä kasvoista ja säteilevistä silmistä lensi kipinä maanmittarin sydämmeen ja rakastutti hänen Helenaan." Helena oli pian salakihloissa maanmittarinkin kanssa ja onnellinen, kunnes syyskuussa ymmärsi olevansa raskaana.

Maanmittari lähtiessään marraskuun alussa antoi "rehellisen naimis-asian" Helenalle mietittäväksi, mutta kertoja ei tee kovin ymmärrettäväksi, miksi tämä ei ei Helenalle riittänyt. Hän päätyi äitinsä luo.
Moniain päiväin perästä oli hän äitinsä mökissä, ja päätti elää käsitöillä! Joulun juhlallinen aika lähestyi. Hän meni ostamaan juhlan varoja, joita kantamalla kuletti äitinsä majaan. Edellisinä päivinä oli ilma ollut lauha, jota seurasi kova pakkanen, josta tiet tulivat jäätikölle. Hän viipyi ilta-pimiään ja lankeili usioita kertoja raskaan takkansa kanssa. Kotia päästyänsä tunsi Heleena itsensä pahon-voipaiseksi, ja oli täytyminen laskeuda vuoteelle, aivan samalla ajalla kuin muut viettivät iloisesti kallista joulujuhlaa. Viikkokauden käänteli Heleena itsiänsä tuskallisena vuoteellansa. Äitinsä kysymyksiin vastasi hän sekavasti. Kirkon kelloin juhlallinen kumina ilmoitti Uudenvuoden aamua. Heleena kehoitti äitiänsä menemään jumalan-palvelukseen, vakuuttain yksinkin toimeen tulevansa. Lukitussa mökissä oli hän sillä ajalla tavattomasti levoton. Nuolen nopeudella nousee hän vuoteeltansa, ottaa pari kääryä, juoksee joelle ja pistää pienemmän niistä virtavaan aventoon. Isomman kätkee saunan penkin alle. Kylän uteliaat naiset löysivät saunasta sen vaate-nyytyn. Asia ilmoitettiin esivallalle, ja Heleenan täytyi 12 vuorokautta istua vankihuoneessa vedellä ja leivällä, sekä kärsiä kirkon-kuri, jota hän itse jälestäpäin tunnusti karvaimmaksi koko seikassansa. Heikki hyljäsi nyt Heleenan, antaiu pitää ne kihlakalut, jotka oli jo hänelle antanut. Hän luuli väärin, hän luuli maanmittarin olevan syypään Heleenan onnettomuuteen. Mutta maanmittari saattoi hyvällä omalla tunnolla lohduttaa itsensä, kuin tiesi olevansa viaton Heleenasta. 
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

tiistai 22. elokuuta 2017

Nuoret naiset lähtivät Ranskaan


Reginald Outhierin matkakertomuksen Matka Pohjan perille 1736-1737 (2. painos, 2011) esipuheessa Osmo Pekonen toteaa, että
matkakertomuksesta puuttuu joitakin matkaan liittyneitä värikkäitä episodeja kuten kahden "Lapin-tytön" (itse asiassa torniolaisen raatimiehen tyttärien) Christine ja Elisabeth Planströmin rakastuminen ranskalaisiin matemaatikkoihin ja skandaalinkäryinen saapuminen Pariisiin
Täh! Liikkuvia naisia ja minä en ole heistä koskaan kuullut! Sisaruksilla on Wikipedia-sivut suomeksi ja ranskaksi. Näissä on eroavaisuuksia ja ranskalainen vaikuttaa luotettavammalta. (Ranskaa osaavat voivat myös tutustua tähän sivuun.)

Pekosen mukaan "Tyttöjen kohtalot Ranskassa tunnetaan hyvin, niistäkin olisi kirjan verran kerrottavaa." Kirjan verran on jo kerrottukin eli olemassa on Olof Hederydin romaani Två systrar (1996). Romaanin lukenut koki tarinan niin uskomattomaksi, että kysyi sukututkijoiden keskustelupalstalla henkilöiden olemassaoloa. Tästä ei ole epäilystä, vaikka Christinen kastemerkintää ei olekaan säilynyt.

Oma versioni kirjan mittaa lyhyemmin. Ranskalaisen tutkimusretkikunnan viettäessä talvea 1736-37 Torniossa Elisabet oli 18-vuotias ja Christine ehkä vuoden pari vanhempi. Molemmilla oli jotain peliä ranskalaisten kanssa ja tytöt ottivat sen niin vakavasti, että lähtivät miesten perään Pariisiin. Tämä kuullostaa uskomattomalta, mutta pakko vaan ottaa todesta.

Nuorten naisten sydämet vieneet miehet olivat ehkä antaneet ymmärtää mutta eivät aikoneet yhtään enempää, mistä syntyi hetkeksi mediakohu Pariisissa. Jostain syystä naiset eivät luikkineet takaisin Suomeen vaan jäivät Ranskaan, jossa osa elatuksesta järjestyi kuninkaan antamalla apurahalla heidän käännyttyään katolilaisiksi. Tämän jälkeen paluu luterilaiseen Ruotsiin olikin jo lähes mahdotonta.

Christine sulkeutui pian luostariin ja Elisabet otti palveluspaikan aatelisnaisen kotona. Muutos Elisabetille koitti, kun hän joulukuussa 1745 kihlautui, josta ilmoitettiin näin monisanaisesti lehdessä Mercure de France.

Avioliitosta tuli kaikkea muuta kuin onnistunut ja se päättyi oikeudenkäyntiin, jonka aineistossa olisi sitä kirjan ainesta (luettavissa edellä linkitetyllä ranskalaisella sivulla). Tutkintovankeudessa istuttuaan Elisabet sulkeutui sisarensa tapaan luostariin, mutta ei samaan paikkaan. Elisabet kuoli 26.12.1784 ja Christine 29.7.1790.

(Alun kollaasin ainekset Journal d'un voyage au Nord en 1736 et 1737 / par M Outhier, Vuë générale de la ville de Paris à l'usage de l'optique  )
Vue et perspective du Pont Neuf à Paris,
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

maanantai 21. elokuuta 2017

Petter Sundin asuintapaa hakemassa

Yksi viime viikon Skansenin käynnin pointti oli nähdä paikan päällä Petter Sundin Munkkiniemen mahdollinen tyyli. Mutta olinko laittanut talon nimen ja paikan muistiin? E-hen. Järjestelmällinen kiertokävelyni päätyi kaupunkimiljööseen ja mitään muistikuvaani vastaavaa ei ollut näkynyt. Masentuneena ja kiukkuisena itselleni en jaksanut enää lukea kylttejä ja olin melkein lampsinut alueen läpi ennenkuin huomasin, että yksi taloista oli vuodelta 1700.

Yritin terästäytyä ja palasin takaisin. Yhdellä sisäpihalla kattolinjan yläpuolella pilkisti säterikatto. Olin ollut hakemani Jacobsbergin kohdalla juuri kun lakkasin sitä hakemasta!

Petterin isonvihan jälkeinen kaupunkikämppä saattoi muistuttaa tätä vuoden 1700 paikkeilla valmistunutta taloa (Sparbanken)

tai tätä 1725 valmistunutta (Boktryckeriet)
tai vähintäänkin Södermalmin maalaismaista asuintaloa (Skomakarhuset) vuoden 1700 paikkeilta.
Turvekatoista ja matalista sekä leveistä ikkunoista on maininta 1600-luvun ulkomaisen matkailijan kuvauksessa ruotsalaisista kaupungeista. Toinen esimerkki näistä Bergmangårdenin asuinrakennuksesta.
Bergmansgårdenilla kurkkasin keittiöön ja totesin lieden matalaksi kuin hollantilaisissa maalauksissa.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: , ,

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Täydennysosia

1) Venäläiset sairaalarakennukset todellakin ärsyttivät helsinkiläisiä! Löysin niistä edellisten jatkoksi yllänäkyvän esityksen vuoden 1909 Flugsvampenista.

2) Muutama vuosi sitten sain arkistossa eteeni mummoni rintamatunnuksen hakemuspaperit, vaivallisesti. Tuolloin piti aloittaa soitolla puolustusministeriöön. Mutta FB:n sukututkimusryhmässä todettiin kesäkuussa, että "Kansallisarkiston ohjeista ei enää löytynyt ohjetta, jos pyydetään soittamaan puolustusvoimiin jos haluaa saada selville lottana toimineen henkilön rintamapalvelustunnushakemuksen numeron. Onko käytäntö muuttunut?" ja kysyjä vastasi itselleen "Asia selvitetty: Rintamapalvelustunnushakemusten hakukortisto, josta kyseinen diaarinumero selviää, on siirretty Kansallisarkistoon." Portin tekstistä työjärjestys ei selviä eli todennäköisesti edelleen hommassa on pari mutkaa.

3) Museoiden valokuvauskäytännöistä kirjoitin viimeksi toukokuussa. Sittemmin luin lehdestä Museo 2/2017 Laura Boxbergin tekstin, josta ote:
Tekijänoikeuspuoli on jättänyt paljon kävijän harteille.

4) Pari vuotta sitten totesin pitäneeni Santeri Ivalon kirjasta Pietari Särkilahti. Se on nykyään luettavissa ilmaiseksi verkossa.

5) Tartuttuani Teemu Keskisarjan kirjaan Kyynelten kallio, huomasin sivuilla 238-243 tuttuja nimiä: Isak Uhrväderin ja Regina Wittlockin. Heidän tarinaansa sivusin Isakin isää esitellessäni, mutta näköjään siinä oli vielä enemmän väriä ja vaiheita kuin aiemmin lukemassani Sofia Gustafssonin versiossa.

Ja tuttavaltani tuli tieto, että Isak ja Regina vihittiin Tuusulassa 11.4.1731.

6) Linkitin joitakin vuosia sitten Julius Krohnin kirjoihin, joista äskettäin löysin hänen oman mainintansa "Puoleksi leikkiä, puoleksi tieteellistä totta ovat olleet Kertomuksia Suomen historiasta (Kaarle X:n hallituksen loppuun), viisi osaa 1869-80. "

7) Hukkumiskuolemia tilastoidessani jäi monta puolta käsittelemättä. Kuten se, että hukkujia oli suhteellisen usein kerralla suhteellisen monta. Esimerkkinä uutinen Hämäläisestä 17.6.1864:

8) Kevään seminaariin monikulttuurisesta Satakunnasta olisi hyvin sopinut Satakunnan historiaa kirjoittavien Tiina Miettisen ja Ulla Koskisen puheenvuoro, sillä he 1600-luvusta kirjoittaessaan nimenomaan halusivat nostaa esiin ulkomailta tulleita. Maaliskuussa julkaistiin Koskisen blogiteksti Toivotut ja ei-toivotut ulkomaalaiset.

9) Dick Harrisonin kontrafaktuaalista ruotsalaistumista pehmeämpi versio oli Poleemissa 2/2017, jossa oli keksitty mainio juttuidea: poimitaan verkosta kysymys ja yliopisto vastaa. Tuskin vastauksia kuitenkaan linkitettiin kysyjälle?

Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)