Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (5/5)

Zachary M. Schragin kirjan The Princeton Guide to Historical Research luvussa 13 päästään kirjoittamaan tai ainakin suunnittelemaan tekstin rakennetta. Aluksi todetaan, että ennalta arvattava on parasta, mikä on ainakin teoriassa tullut väikkäriä tehdessä tutuksi lähtökohdaksi.

Ei kylläkään selkärangassa, mutta lyhentää totta vieköön osaan. Schrag muistuttaa, että historiankirjoituksessa ei ole tarkoitus kertoa kaikkea mahdollista vaan olennainen: "as a general rule, imagine a reader who is less fascinated by your topic than you are, and who will wish your work to be any longer than you do."

Ameriikkalaisittain Schrag puhuu viiden kappaleen esseestä kaiken pohjana. En ole formaattiin koskaan kunnolla perehtynyt, mutta olennaisesti kyse (kai) on samasta asiasta, jonka opin Tara Brabazonin videoilta. Kappaleessa on introlause, agrumentit ja lopetus ja sama rakenne fraktaalin tapaan toistuu käsiksen eri tasoilla.

Intron kohdalla Schrag esittelee aloituksen, jota minä olen tottunut kutsumaan "kohtaukseksi". Kerrotaan keissi, joka esittelee teemat ja herättää kiinnostuksen. Niin tavanomainen ratkaisu, että usein ärsyttää. Joten lupasin ja ja vannoin, etten käytä sitä väikkärissä, mutta arvatkaapas miten tämän hetkinen käsis alkaa... Alkoi jo ennen Schragin kirjan lukemista, mutta kirjasta sain idiksen modata kaikkien lukujen aloitukset. Olin kirjoittanut niihin tappavan tylsät "tässä luvussa käsitellään jada-jada" aloituskappaleet, mutta vaihdoin ne muotoon, jossa edes yritettiin herättää kiinnostus konkretialla. Kertomatta kuitenkaan tarinaa.

Osana introa on "thesis statement", jota en muista mistään suomalaisesta akateemisen kirjoittamisen oppaasta, mutta en väitä niitä hirvittävän tarkasti lukeneenikaan. Malli: "[Why] did [people] do/say/write [something suprising]? [Plausible alternative explanation], but in fact [better or more complete explanation]." Täytyy miettiä ja testata. Ehkä intron sijaan lopetuksen aloitukseksi? (Schragin mielestä aiemman tutkimuksen esittely rikkoo vuon aloituksesta varsinaiseen asiaan, joten hän ehdottaa "thesis statementin" toistoa uusin sanoin historiografiausuuden jälkeen. Mallirakenteessaan ei ole metodin tai lähteiden esittelyä.)

Schrag omistaa kirjan koko viidennen osan tarinankerronnalle. Suomalaisen väikkärin puitteissa vaarallista, vaikka "Even the most scientific, scholarly history can benefit from attention to storytelling." Tyyliseikkoja ja muita kirjoitusohjeita on parin luvun verran, mutta joukossa ei ole mitään hirvittävän yllättävää. Yllättäviä eivät ole ohjeet viimeistelyynkään, mutta koska tämä on ongelma-alueeni...  

Tietenkin suositellaan tekstin lepuuttamista. Rakenteen ja sisällön tarkistamiseksi voi tehdä valmiista tekstistä "luonnoksen", josta aloittamalla kyseinen teksti oli syntynyt. Yksi tapa on leikata ja liimata jokaisen kappaleen aloituslause erilliseen asiakirjaan. Ellei kokonaisuus ole koherentti, jotain pitää tehdä. Mekaanisesti voi myös tarkistaa kunkin luvun (tai muun osan) merkkimäärät ja miettiä, ovatko sanat merkittävimmässä kohdassa. Ja voi lukea tekstin ääneen. 

Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (4/5)

Zachary M. Schragin kirjan The Princeton Guide to Historical Research neljäs osa antaa neuvoja projektien hallintaan. Heti alkuunsa todetaan, että jokaisen on luotava omat systeeminsä kuhunkin projektiin. Mutta lukijaa ei jätetä suomalaiseen tapaan harhailemaan yliopiston käytäville neuvojaa etsien vaan kuvataan käytännön vaihtoehtoja ja jopa annetaan neuvoja tuottavuuden ylläpitoon. Ja yksi ehdoton ohje: ota varmuuskopiot säännöllisesti! Muistiinpanojen tekeminen ja säilyttäminen saa kokonaisen luvun!

Schragin tekstiä lukiessa ei tarvitse miettiä puhuuko hän siitä historiantutkimuksesta, jota minä teen vain jostain "oikeammasta". Kaikki tuntuu tutulta.

"Some days you may think your topic is so unimportant that no one will care, and on other days you will think it is so good that if someone else has not published the definitive study, it is because thay are about to."

Neuvot menevät niinkin käytännölliselle tasolle kuin makron luominen usein käytetyille sanoille. Sanelun käyttö (muistiinpanojen) kirjoittamiseen mainitaan kuin myös OCR valokuvatusta kirjallisuudesta. Molemmat sain ihan itse "keksiä" väikkäriprojektin aikana. 

Schrag ei todellakaan kuvittele tai esitä, että historiantutkimus etenisi tasaista vauhtia joka päivä. Hän kyllä suosittelee päivittäistä sanamäärätavoitetta (suomalaisittain merkkimäärätavoitetta).

"You may have some days when you are simply not in the mood to read or write. You can still be productive by cleaning up footnotes, or perhaps rethinking information by making a map or a table. But beware of allowing too many days like this. Strive for relentless forward motion."

Yritetty on, ja toisinaan onnistuttukin. Projektin päättämissen osalta ehdottoman tärkeä oli muistutus "You will never find the omniscient reader who can tell you that your work is finished, or correct." Toista tutkijaa lainaten "I knew my research was complete when I was no longer suprised by what I read".

Muistiinpanojen teon opastus alkaa vinkeillä: tee tarpeeksi hyvät muistiinpanot ja pitää ne korkeintaan kahdessa paikassa, jotta haku on mahdollista. Jep, näin olen sentään tehnyt. Jälleen Schrag toteaa realistisesti, että muistiinpanojen taso ei koskaan osu optimiin. Jää noteeraamatta jotain, jonka tajuaa liian myöhään merkitykselliseksi ja tulee tehtyä liian yksityiskohtaisia muistiinpanoja hyödyttömäksi osoittuvasta materiaalista.

Pääasia on merkitä muistiin lähde, jotta siihen voi palata. Erottaa suorat lainaukset ja omat ajatukset. Mahdollistaa erilainen järjestäminen ja poimiminen esim. aihetunnistein. Ja sitten se oikea yksityiskohtaisuuden taso. Muistiin pitää kirjoittaa kaikki, joka on yllättävää.

Muistiinpanojen tekoon Schrag listaa mahdolliseksi alustaksi kaiken muistikirjoista alkaen, mutta hän ei näe taulukkolaskentaohjelmaa yhtä käyttökelpoiseksi kuin minä. Hieman yllättäen suosikikseen nousee relaatiotietokanta. En väitä vastaan, mutta vaikuttaa työläältä (kuten kaikki muutkin omaani monimutkaisemmat systeemit).

Schrag laskee muistiinpanojen osaksi käsikirjoituksen työluonnoksen. Minulle kyseessä on yksinkertaisesti käsikirjoituksen parhaillaan työstettävä versio. Muuten kuvaus vaikuttaa tutulta ja allekirjoitan ohjeen huolellisesta lähdeviitoituksesta.  

Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (3/5)

Zachary M. Schragin kirjan The Princeton Guide to Historical Research referointi jatkuu ja pitää alkaa tiukempi valikointi, ettei referaatti veny jouluun asti.

Kysymyksen löydyttyä siirrettiin tutkimusaiheen tarkempaan rajaukseen, johon Schrag antoi minut yllättävän neuvon: kopiointi eli tutustuminen (jollain tavalla) vastaavaan valmiiseen työhön (tai useampaan). Näin saa käsityksen siitä, minkä verran asiaa mahtuu tiettyyn pituuteen. Jo julkaistusta tekstistä voi saada myös idean rakenteelle. Erityisesti artikkelia kirjoittaessa voi olla hyödyllistä ottaa malliksi kohdelehdessä jo julkaistu tutkimus.

Aikaisempaan tutkimukseen liittyy kirjassa (varsin lyhyesti) kysymys teoriasta tai teoreettisesta perinteestä. Yhdysvalloissa on näköjään ihan sama meininki kuin Suomessa, mutta tämäkin asia sanotaan suoraan ja selvästi: "Some historians reject theory altogether, insisting that they deal in facts, not abstractions. Others read theory deeply and carefully, making it central to their work." Molemmat siis OK, mutta "One approach to avoid is to invoke theory without reading it. If you are going to declare your approach as Foucauldian, make sure you have read Foucault." Tuon voin allekirjoittaa täysillä.

Kirjan kolmannessa osassa lähteistä sanotaan sitä mitä pitääkin. Pisteitä innovatiivisuudesta: lähteitä voivat olla rakennukset ja ympäristötkin. Mutta varsinaisesti uutta tulee luvussa, joka otsikkonsa perusteella käsittelee lähteiden löytämistä. Hieman yllättävästi se sitten alkaakin "työbibliografialla", joka tarkoittaa suunnilleen sellaista potentiaalisesti hyödyllisen kirjallisuuden listaa, jota olen kerännyt väikkäriprojektiin kesästä 2019. 

Alunperin ähelsin listaani kirjastoviitteitä samassa tehostamistarkoituksessa, johon Schrag kehoittaa. Mutta, kun suurin osa kirjallisuudestani löytyy joko verkosta tai Kruununhaasta, olennaisinta on ollut pitää kirjaa siitä mistä ja millä oikeuksilla verkkoversio avautuu tai merkata muistiin jo tehty lataus. Olennaisempi on neuvo

It is a good idea to keep track of not only what sources you want but what you hope to find in each source. You are writing notes to your future self, and your future self may not remember why or how a particular item ended up on the list. [...] If you are tracing a footnote from a secondary source, put that in your working bibliography.

 Älysin tämän omatoimisestikin suht varhaisessa vaiheessa, mutta korjausliike jäi tekemättä. Eli minulla on tuhansia viitteitä ja voin vain arvata miksi.

Varsinaisen lähteiden haun Schrag aloittaa perusverkkohaulla ja kerää minulta lisää pisteitä. Tietenkin jatkossa tulee myös varoittavia sanoja eikä muitakaan hakumahdollisuuksia tarjota täydellisenä ratkaisuna.

Arkistotutkimus saa oman lukunsa, jossa modernimpaa kerrostumaa on ohjeistus asiakirjojen digikuvaukseen. Hyviä pointteja määrän mietinnästä ja muistiinpanojen tarpeesta. Kuvien käsittelyyn palataan vielä myöhemmässä luvussa, jossa puhutaan muistiinpanojen tekemisestä ja järjestämisestä (!). 

Kirjassa ollaan puolivälissä, kun päästään lähteiden tulkintaan. Puhutaanko hermeneutiikasta tai kriittisestä diskurssianalyysistä? Ehei. Perusohjeet ovat (1) etsiä säännönmukaisuuksia (patterns) ja niiden poikkeuksia, (2) lukea lähteitä kriittisesti sekä (3) tähdätä uskottaviin kausaaliväitteisiin tietäen, että varsinainen todistus on todennäköisesti mahdotonta. Jälleen huomattavasti ymmärrettävämpää kuin lukemani suomalaiset selostukset.

Viimeksi mainitun kohdalla tulee esiin taas tuttua teemaa, mutta nyt auki kirjoitettuna:

Observing historians at work, anthropologist Bernard Cohn surmised that "a historian starts with a model of what cultures and societies are and how they work. He continually fits his facts into this model, even though at a common-sense level," in contrast to the anthropologist who "tries to be as explicit as possible about what the model is." David Hackett Fischer laments "the unfortunate tendency of historians to hide their causal model from everybody - including themselves." 

Tämä slarvaus on ärsyttänyt/mietityttänyt minua vuosia, mutta teen tietenkin ihan samalla tavalla. Sillä tässähän ollaan assimiloitumassa tieteelliseen diskurssiin. Tai jotain sellaista.

Schrag varoittaa kahdesta pahimmasta päätelmävirheestä. Se, että asia tapahtuu toisen jälkeen ei tarkoita syy-seuraus -suhdetta. Ei myöskään pidä tarrautua yhteen selittävään tekijään ainoana syynä jollekin tapahtumalle.

Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (2/5)

Eilen uhat... luvatusti, poimintoja Zachary M. Schragin kirjasta The Princeton Guide to Historical Research. Käytössäni on Kindle-versio, joten en voi viitata sivunumeroihin.

Schrag aloitti hyvin tärkeällä seikalla, jonka tavallaan tiesin väikkäriä aloittaessa, mutta joka sitten kuitenkin yllätti ja aiheutti kipuiluakin. Vaikka (tämä tai muu) opas esittää asiat järkevän näköisessä järjestyksessä, se ei tarkoita, että ne pitää tehdä siinä järjestyksessä: "so long as you eventually perform all the tasks, the order is relatively unimportant".

Heti seuraavaksi selvennetään myöskin väikkärin aikana useasti esiin noussutta seikkaa eli lähdetyöskentelyn ja kirjoittamisen suhdetta. Voi ihan oikeasti tehdä niin kuin parhaaksi näkee. Ja joskus luetaan yhtä lähdettä supertarkkaan ja toisinaan haetaan isosta joukosta yhteneväisyyksiä. Kirjan tarkoituksena on esittää, mikä on mahdollista eikä sitä mitä kaikkien pitäisi tehdä.

Schragin oma määritelmä historialle on ihmisten valintojen tutkiminen: "When historians read words, they want to understand why people chose those words, [...] people's choices about what to do, that is, their actions [...] choices [...] about what to think and feel: their thoughts and emotions." Näin tulee ymmärrettyä se, että asiat olisivat voineet tapahtua toisin, jos olisi tehty muita valintoja. Toiminnanvapaudella on tietenkin rajansa.

Mitä tulee "tieteellisyyteen" Schrag on sitä mieltä, että tieteellisissä teksteissä on samat elementit kuin suurelle yleisölle suunnatussa esityksessä. Suhteet ovat vaan toiset.

Etiikkaosan vinkit ainakin koskevat kaikenlaisia historian esityksiä. Historiantutkijan suurin hyve on Schragin mukaan uteliaisuus. Jos tietää projektin alussa vastauksensa, kyseessä ei ole tutkimus. Olennaista on varoa vahvistusharhaa eli taipumusta kiinnittää huomio vain niihin asioihin, jotka puhuvat alkuoletuksien puolesta. 

Tästä teemasta jatkettiin kirjan toisen osan "kysymykset" ensimmäisessä luvussa "kysymysten kysyminen", jossa Schragin vinkit ovat: (1) valitse aiheita, jotka herättävät ihmettelevän fiiliksen (2) aloita kysymyksellä, äläkä väitteellä (3) kehystä kysymyksesi dialektiikalla. Tässä tuli ensimmäinen vieras sana, mutta eiköhän asia selviä.

Ihmetys voi herätä yhteydestä omaan elämään tai arkielämän asioista. "Mitä tapahtui seuravaksi? Mitä tapahtui tätä ennen? Miltä tapahtumat näyttivät jonkun muun näkökulmasta? Miten samat tapahtumat olisivat menneet toisessa ympäristössä?" On OK aloittaa kysymyksen kehittely lähteestä, mutta mielummin niin, että mielessä on jonkinlainen aiheaihio ja kiinnostuksen kohde. Lähteissä voi myös törmätä aivan toiseen tutkimusaiheeseen. (Dah!)

Jos aloittaa väitteellä, todennäköisesti löytää todisteet. Retrospektiivisesti tämä oli väikkärini tutkimussuunnitelman ongelma ja sen seminaarikäsittelyssä opponentti asiasta  hienon vienosti varoitti, mutta ei mennyt varsinaisesti jakeluun. 

"To avoid such confirmation bias, try to frame questions that truly puzzle you, so that you are as ready to accept evidence for one explanation as for another. If you find yourself, in the course of a project, alternating back and forth between two explanations of the same event, you are likely doing valuable work, and you will be prepared to pick out the crucial evidence that will help you and your readers decide the case." 

(Vastaavaa ongelmaa ei ole ollut omakustanteissani, joiden "tutkimuskysymys" on ollut "mitä voin saada selville tästä aiheesta?".)

Kysymykset voivat koskea faktoja, mutta useimmiten kyse on tulkinnasta. Historiantutkimuksen peruskysymykset ovat miksi, miten ja millä seurauksilla. "The more a story has such a why underneath it, the deeper it will draw the reader."

Sitten se dialektiikka, joka Wikipedian perusteella tarkoittaa suunnilleen vuoropuhelua.  Schrag aloittaa toteamalla, että parhaat tulkitsevat kysymykset koskevat yllättäviä asioita eikä tosiasia ole yllättävä vain siksi, ettei sitä aiemmin tiennyt. Mitä hankalampi asetettu arvoitus on, sitä arvokkaampi sille saatu ratkaisu. 

Dialektiikka tarkoittaa tässä yhteydessä "väittelyä", jolla luodaan jännite. Eli tutkimuskysymys esimerkiksi rakennetaan kahden toimijan, ryhmän tai vaihtoehdon kilpailuna. Kyseessä voi myös olla sisäinen "väittely" eli esimerkiksi tilanne, jossa yksilöllä tai ryhmällä on keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Kevymmässä versiossa kyse on yksinkertaisesti valinnasta kahden vaihtoehdon välillä. Kysymys voi myös olla vaihtoehtoisista selitysmalleista jollekin tapahtumalle. Jännite voi myös syntyä ihmisten sanojen ja tarkoitusten välille ("if you find a significant, consistent pattern of hidden or contested meanings, you have almost certainly crafted a thesis"). Vertailu voi (tietenkin) myös perustua kronologiaan: ennen ja jälkeen. Pointti (jota Schragin antamat esimerkit selventävät huomattavasti) on muokata tutkimuskysymystä päätymättä liian nopeasti väitteeseen.  

Historiantutkimukseen oppia Ameriikasta (1/5)

Ei auta itku markkinoilla. Alkusyksystä havaitsin, että kolmen vuoden väitöskirja"opinnot" (Opinahjonihan ei oikeasti tarjoa mitään kursseja tohtori"opiskelijoilleen") eivät riittäneet kotimaisen metodikirjallisuuden ymmärtämiseen. Oli korkea aika ottaa lusikka kauniiseen käteen ja siirtyä itselleni sopivalle tasolle. Tein siis virtuaalisen hypyn Atlantin yli, sillä Yhdysvalloissahan on kummallinen tapa kirjoittaa asioita niin, että tyhmempikin ymmärtää.

The Princeton Guide to Historical Research väittää mainospuheessaan olevansa "The essential handbook for doing historical research in the twenty-first century". Ihan tätä en allekirjoita, mutta kirjan läpiluku ei ollut hukkaan heitettyä aikaa. Jo pelkästään kotimaisista oppaista poikkeava formaatti oli mielenkiintoinen enkä muistaakseni kiroillut lukiessani kertaakaan ääneen, joten lukukokemuskin oli erilainen. Ja kaiken kukkuraksi väittäisin ymmärtäneeni lukemani.

Mikä on huomattavan suuri saavutus, sillä kirjalla on hämmentävän suuri kohderyhmä: 

"historians from middle school through doctoral study and beyond, as well as those who identify not as historians - anthropologists, economists, geographers, political scientists, policy makers, sociologists, journalists, and nonfiction writers - but who want to answer questions about the past."

Kirjan kirjoittajan (Zachary M. Schrag) persoonasta tai pätevyydestä minulla ei ollut mitään käsitystä, mutta sadat viitteet esimerkkitutkimuksiin vakuuttivat siitä, että tiesi jotain. Yhdysvaltain historiankirjoituksessa on tietenkin aivan toisella tavalla valinnanvaraa kuin Suomessa, mutta konkreettiset esimerkit ovat kyllä tervetulleita. Tulee olo, että joku on pystynyt jotain tekemään, eikä puhuta vain lämpimikseen tai perstuntumalla.

Kirja jakaantuu viiteen osaan. Ensimmäisessä määritellään historia ja historiantutkijan etiikka. Toisessa osassa mietitään sitä mitä ja miten kysytään, suunnitellaan tutkimus ja selvitetään aikaisempi tutkimus eli käynnistetään historiantutkimuksen prosessi. Kolmas osa on omistettu lähteille, niiden löytämiselle ja tulkitsemiselle. Neljäs osa käsittelee projektin hallintaa, muistiinpanojen tekemistä(!!), kirjoittamisen rakenteita. Viides osa opastaa tarinankerrontaan, tyyliseikkoihin ja julkaisemiseen, sosiaalisen median käyttöön, konffiin ja yleisöesiintymisiin yms.

Jotta luettu painuisi paremmin päähän, teen seuraavina päivinä nostoja, joista on toivottavasti apua jollekin muullekin.

Verotettua ylellisyyttä

Aika menee kyllä pelottavaa tahtia, Kustaa H. J. Vilkunan peruukkimatrikkelin julkaisusta on jo vuosi! Tuolloin tiedossa ollut tietokirja peruukeista ilmestyi loppusyksystä ja tuli kannettua kotiin kirjastosta. Miun maun mukaista historiankirjoitusta, on tolkuttomasti alkuperäislähteitä, paljon nimiä ja mediahistorioitsijakisällin sydäntä lämmittävästi käytetty 1700-luvun sanomalehtiä lähteenä, monipuolisesti.

Eikä tässä(kään) kaikki, sillä kirjan lähteinä ovat myös toinen pitkäaikainen rakkauteni kohde eli ylellisyysverot (*). Satunnaisesta harrastuksesta ei ole vielä syntynyt täydellistä ymmärrystä ainakaan verolistojen löytämisestä, joten keräsin Vilkunan lähdeviitteistä talteen lisäesimerkkejä. Heti ekassa oli sukulainen! Ihan jokaista (tai siis edes kovin montaa) digikuvaa en kuitenkaan jaksanut hakea ja osa tileistä on digitoimatta. Jos innostutte tarkistuksiin, niin käyttäkää Digihakemistoa ja tehkää sinne kirjauksia muiden iloksi.

Turun ja Porin läänin tilejä, Tositekirja 1712. KA 7458:6735, 6741-6784 (Turku: vaunut, peruukit, fontangit ja tulisijat)

Turun ja Porin läänin tilejä, tositekirja 1748 KA 7556:2165-2167

Turun ja Porin läänin tilejä, tositekirja 1748 KA 7557:3324-3377 (Turun henkikirja: ylellisyysverot tekstinä?), 3476-3494 (Turku: tee, kahvi, tupakka, nuuska). 3656 (Naantali), 3664-3665 (Turun akatemia: kahvi, tee, tupakka, nuuska, puuteri, ikkunat)

Turun ja Porin läänin tilejä, tositekirja 1749 KA 7561:3051-3067, 3127-3131, 3178-3179, 3220-3221, 3256-3257, 3308-3309

Turun ja Porin läänin tilejä, tositekirja 1750 KA 7565:2988, 3181, 3231-3232

Turun ja Porin läänin tilejä, tositekirja 1752 KA 7575:3637-3639

Turun ja Porin läänin tilejä, tositekirja 1753 KA 7579:6268-6271

Turun ja Porin läänin tilejä, tositekirja 1754 KA 7583:3341-3345

Turun ja Porin läänin tilejä, tositekirja 1755 KA 7587:1520-1527, 2858-2860

Turun ja Porin läänin tilejä, tilikirja 1760 KA 7611: 630, 632, 634, 636, 682, 684, 700, 758

Turun ja Porin läänin tilejä, tositekirja 1762 KA 7622:1396-1404, 2067-2118, 2155-2170, 2197-2208, 2232-2244, 2314-2316

Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä, tositekirja 1738 KA 8230:3979, 4904, 4906-4911, 5469-5471, 5806-5809, 5823, 7311-7312, 7575-7591, 7835-7842

Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä, tilikirja 1750 KA 8279:313, 367, 411, 491, 510-511, 599, 647, 715

Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä, tositekirja 1752 KA 8289:3149

Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä, tositekirja 1761 KA 8333: 3195-3204, 3758-3769, 4338-4356, 4464-4469

Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilejä, tositekirja 1748 KA 8833:113, 115, 1897-1914, 2571-2575, 2983-3025, 3195-3204, 3421-3422, 3689, 3705, 3722, 3737, 3741, 3757, 3761, 3763, 3805-3810, 4338-4356

Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin tilejä, tositekirja 1757 KA 8863:4168-4181

Pohjanmaan läänin tilejä, tositekirja 1750 KA 9377:4169-4630, 4202-4702, 4516-4528, 4643-4653, 4643-4369, 4660-4668, 4669-4678, 4680-4691, 4698-4702

(*)

• Valaistusta? 24.4.2008
• Veroasiaa, 18.3.2009
• Yleellisyysverojen kartoitusta, 2.2.2013
• Helsingin pitäjän pönkkähameet 1734, 15.6.2017
• Pönkkähameet Turun ja Porin läänissä, 27.6.2017
• Puuteria päähän, 30.6.2017
• Verotetut tulisijat, 3.2.2018

Pieksämäen nuorista pojista runo

Mikkelin Ilmoituslehdessä 27.12.1862 julkaistiin kaksi runoa nimikirjaimin H. K.: Runo kielevistä ihmisistä ja alla oleva runo nuorista pojista. Tämän toisen runon alkusäkeet viittaavat siihen, että nimikirjaimien takana on Hermanni Konttinen ja Genistä löytyykin sopivan ikäinen eli vuonna 1834 syntynyt mies. Muistokirjoituksensa mukaan kyseinen Konttinen "otettiin siltavoudiksi Pieksämäen pohjoiseen piiriin 1863, ylimääräiseksi tullivartijaksi Savonlinnaan 1872, vakinaiseksi nuoremmaksi tullivartijaksi 1873 ja vanhemmaksi 1876, joten vainaja oli 33 1/2 vuotta uutteruudella ja tarkkuudella tullilaitoksen palveluksessa toiminut." (Keski-Savo 6.4.1907) Julkaisun aikaan hän siis vaikutti Pieksämäellä, joka mainitaan runossakin.

Nyt on hetki Hermannilla
Koetella Konttisella
Että runollen ruveta
Aivan siitä asiasta
Kuin on taipunna tavaksi
Pieksämäen pitäjässä.
Kuin on nähty näissä seuvun
Ihan kaiken mun ikäni
Vietettävän, viinan luokse
Pikkusia poikasia
Kallistamaan kuppiloita
Josta taipuupi tavaksi
Harjantuupi halmetyöksi.
Sit' käytten kylän katuja
Pylkätellen pyhä päivät
Aamusta iltahan asti
Toisesta toiseheen talohoon,
Siittä sitä tuumatahan
Missä viinaa ryypätähän,
Salaisesti-saunanluonna
Tahikka aittojen takana
Vartullaisiin vanhain silmät
Ja ettei naisetkaan näkisi.
Vaan emmä itseäni kiitä
Enkä kerää kunniata
Enkä myös muita moiti
Enkä pole kunniata,
Vaan kuin muistu mieleheni
Astu ajatuksihiini
Niin mä piirrän puustavia
Sanon monjaita sanoja
Kosk on kynä kätessäni
Läkki horni etessäni
Sanon moniaita sanoja:
O' jos antais armon Luoja
Mittais mieltä mies rukillen
Ett' en itsekkän ikänä
Tottuisi tuohon tapahaan;
Seon tauti tappavainen
Miesten murhaaja mokoma
Herkäst' viep' se monta miestä
Ikäisesti itkemähän
Raukoilta savon rajoilta.
Se ois kuulta kaunihinta,
Nähtä vielä sulosinta
Että osaisi omassa
Suloisessa suomen maassa
Olla pojat orninkissa.
No vielä olis virkkamista
Sanken paljon sanomista
Vaan nyt loruni lopetan;
Ehkä lieneevät äkäset
Mullen muutamat kyytissä
Vaan ei valetta löyty
Puhessani puoltakaan.
Itsesen on silmä nähnyt
Enkä korva kuuloopannut.