Kesy karhunpentu Kytäjän kartanossa

Kytäjän kartanon päärakennus
Museovirasto CC BY 4.0

Viime lauantain kesyjen karhujen jatkeeksi pentu, josta Kalle Halme (s. 26.8.1846) kertoi kahteen otteeseen Hyvinkään sanomiin (25.11.1927 & 9.3.1928).

Haastateltava oli ollut häntä [kamariherra Constantin Linder] vastassa Hyvinkään asemalla ja junan tultua oli kamariherra tuonut ensiksi hänelle korin sanoen:

"Pist lämpöisteen, se on karru." (Hän puhui huonosti suomenkieltä.) Halme oli pannut sen heinien alle rekeen, Linderin mennessä takaisin asemalaiturille. Tultuaan vihdoin asettui hän rekeen, kysyen ennen liikkeelle lähtöä:

"Mihin sinä sen panit?"

"Heinien alle, herra..."

"Älä helviti, siel on karru!"

Kamariherra piti korin sylissään koko matkan, ajajan vaivatessa päätään kysymyksellä, mikä ihme se "karru" oikeastaan oli.

Se oli Marianpäivän aikaan [25.3.?], kun karhunpenikka tuotiin. Kesällä se jo kuljeskeli kartanonväen perässä pitkin seutua kuin uskollinen koira.

Yli-Kittelässä oli kamariherra opettanut karhuansa ystävällisesti suhtautumaan lampaisiin. Torpan pikkutyttö piteli karitsaa sylissään ja karhu tahtoi sen kaapata lattialle. Kamariherra opetti jalompia asioita mesikämmenelle puukangella ja lopuksi oppikin karhu viattomasti leikkimään tuonikäisensä lampaan lapsen kanssa.

Siihen aikaan pidettiin Kytäjällä joka kesä yhden kerran jumalanpalvelus, jonka toimitti Nurmijärven kirkkoherra. Tilaisuuteen kertyi runsaasti kansaa ympäristöpitäjiä myöten, heitä ei kaikkia suinkaan kehoittanut jumalanpalvelus tulemaan, vaan kertyvässä suuressa väkijoukossa oli isännillä ja emännillä tilaisuus pestata itselleen palvelusväkeä ja rengeillä ja piioilla oli tailaisuus saada itselleen palveluspaikka. Siis Kytäjällä pidettiin samanlaisia "piikamarkkinoita" kuin nykyään Lahdessa köyrin aikana.

Kesänä, jolloin karhunpentu oli kartanossa, sattui jumalanpalveluksen aikana kommellus, jota herkemmät ja aremmat ihmiset vavisten muistivat pitkän aikaa. Karhunpenikka oli sangen sukkela pistämään nenänsä joka paikkaan. Niinpä se sattui juuri samana aikana tulemaan kirkonmenopaikalle. (Jumalanpalvelukset pidettiin ulkosalla.) Suurin osa läsnäolevista ei ollut tietoinen kesyn karhun olosta kartanossa ja niinpä alkoi yleinen pakokauhu. Vain harvat vieraspaikkakuntalaiset ja alustalaiset jäivät paikoilleen. Karhu käyttäytyi kuitenkin varsin siivosti. Istuutui vain takajaloilleen vastapäätä saarnaajaa ja alkoi vakavasti "kuunnella" pitäen tarkoin silmällä papin ilmeitä.

Kartanon puutarhurin kanssa karhu oli huonoissa väleissä. Se kun möyri puutarhan istutukset perinpohjin. Puutarhuri kuritti sitä sen vuoksi useita kertoja ja hyväluontoinen ja lauhkea kun oli, alistui karhu tavallisesti kuritukseen. Kerran se kuitenkin suuttui puutarhurille, kun tämä taas oli karkoittamassa sitä puutarhasta. Mitään pahaa se ei miekkoselle tehnyt, isällisesti kurikoiden kämmenillään vain saatteli tyynesti miehen puutarhan portille ja sulki sen sitten ällistyneen puutarhurin nenän edestä.

Keittiön puolella pidettiin karhusta, mutta sangen huonosti se palkitsi piioilta saamansa makupalat ja hyväilyt. Se sattui nimittäin kerran pääsemään yksin keittiöön. Kiireesti se tuhosi palvelijoiden puolivalmiiksi valmistetun päivällisen, veti kaiken alas pöydältä ja hotki suuhunsa. Ruoka-astiatkin se hilpeässä pahankurisuudessaan murskasi muruiksi. 

Pitkäikäinen ei karhusta tullut. Pyhäinpäivän aikaan löydettiin se kuolleena kopistaan.

"Hirsipuun näköisiä, kaameita telineitä"

 

HKM CC BY 4.0

Helsingin kaupunginmuseon selitteen mukaan yllä on vuoteen 1925 ajoitettu otos Temppeliaukiolta, jossa "Keskellä Fredrikinkatu. Talonrakennustöitä Lutherinkatu 8:ssa".

Mutta mitä ovat nämä rakenteet kallion päällä? 

Helsingin sanomat 22.7.1927 vastaa:

Tämän suurehkon aukean - johon alkujaan piti tulla kirkko, jota ei sinne kuitenkaan rakenneta - ympäristö on nyt valmiiksi rakennettu, sinne on noussut yleensä siistejä ja kauniita taloja, jotka kehänä kiertävät keskelleen jääneen vuoren, ja on seutu nykyiselläänkin, saatikka sitten kun tuota vuorta ruvetaan puistoksi viljelemään, kaupunkimme kauniimpia paikkoja. Miten tuota »aukeaa» on ruvettava viljelemään ja puistottamaan, se kysymys jääköön tässä sivuun - kaupungin puutarhalautakunnan on siitä kyllä ajoissa valmistettava ehdotus. Mutta eräs omituinen käytäntö, johon tuo vuori nyt toistaiseksi on otettu, ansaitsee koskettamista.

Siitä on näet tehty - pyykinkuivauspaikka! Sinne on pystytetty suuri määrä hirsipuun näköisiä, kaameita telineitä, joiden väliin pingoitetaan pyykkinuorat, ja siellä nyt heiluvat aamusta iltaan - varsinkin keväisin ja syksyisin - lähitalojen, ehkä etäisempäinkin, paidat ja alushousut, hameet ja pöksyt. No, ne on tietysti pesty, eivätkä siis levitä mitään tuoksua. Mutta on se sangen merkillinen näky keskellä pääkaupungin uljaasti rakennettua toriaukeaa! Aivan yhtä hyvällä syyllä ja oikeudella voitaisiin kai samanlaisia telineitä pystyttää esim. Rautatie- tai Kasarmintorille, miksei vetää pyykkinuoria ja ripustaa pesuvaatteita Esplanaadinkin puitten väliin. Se muistuttaa tuo näky suuressa määrin edesmenneitä, patriarkkaalisia pikkukaupunkioloja, eikäpä taida sentään enää olla sallittua pikkukaupungeissammekaan kuivattaa pyykkiä keskellä kaupungin toreja tai muita aukeamia.

Käytännöllistähän tuo saattaa olla pesumuijille ja muillekin seudun asukkaille, jotka ovat ehtineet pystyttää Temppeliaukealle telineitään, kaikki eivät kuulu mahtuvan mukaan. Mutta kaupungin viranomaisten olisi syytä, ehkä samalla kuin käyvät Taivallahden tuoksuja haistelemassa, pistäytyä katsomassa, miten idylliseltä Temppeliaukea näyttää, kun siellä pyykkejä kuivataan, ja mahdollisesti antaa asiasta joitakin määräyksiä.

Toimellisimmat Suomen talonpojat vuonna 1830

Nikolai I vieraili Helsingissä 13.-15. elokuuta 1830. Turun Wiikko-Sanomat kertoi etusivullaan 28.8.1830, että "Juoksevan kuun 13 päiv. kello 11 3/4 illalla tuli Hänen Majestetinsä meidän Armollinen Keisarimme Helsingiin ja läksi sieltä taas S:t Pietarboriin 15 p. Elok. kello 3/4 10 ehtoolla." Olennaista ei ollut kertoa vierailun ohjelmasta enempää, vaan luetella huolellisesti kaikki keisarin tekemät ylennykset ja nimitykset. Näiden lisäksi, viimeiseksi mainittuna

on Hänen Keisarillinen Majestetinsä Armossa lahjoittanut vice Päämiehelle Keisarillis. Senatin Justitiae Departementissa, Geheime Roodille, Baroni Carl Gyldenstolpe kalleilla kivillä kaunistetun tuosan [dosa eli rasia] Hänen Keisarillisen Majestetinsä Korkialla Kuvalla; vice Maanmittarille Viipurin Läänissä Fabritius kultaisen tuosan; Kappalaiselle (Arki-Diakonus) Turun Tuomiokirkolla Matth. Nordqwist, Magistratin Sihtierille Helsingforsissa Johan Henrik Bergenklinga, Flikkain Opettajalle Nyslotin (Uudenlinnan) Koulussa Collegii Assessorskalle Tawast ja Flikkain Opetusroualle Haminassa Hulkowius, kullekkin kalleilla kivillä kaunistetun sormuksen; Hänen Keisarill. Majest. on myös Armoisesti antanut Canslistille Keisarillis. Senatissa Gustaf Adolf Öhman lahjoksi Seittemän Sataa Ruplaa Pakko Assign. ja Kauppialle Helsigforsissa Nicolai Korastilewille Kulta-medalian päällekirjoituksella: för det nyttiga (hyötyisen edestä), Kauppialle samassa Kaupungissa Johan Henrik Weckman myöskin Kulta-Medalian päällekirjoituksella: för nit (kiivauden eli toimellisuuden edestä) kummankin rinnassa kannettavaksi.

Seuraavassa numerossa (4.9.1830) kerrottiin vielä, että "Seuraamiseksi Hänen Majest. Keisarin Korkiata etsikosta Suomenmaan pääkaupunkissa on Armollisella suostumisella maanviljeliöille kehoitukseksi lyöty Medalja, jonka toisella puolla nähdään moninaisia maanviljellyksen neuoja, päällekirjoituksella: "1/13 Päivä Elokuussa 1830" (elikkä se päivä jona Hänen Majest. Keisari tuli Helsingforsiin): ja toisella puolella kransi Tähkäpäitä jonka alla löytyy sanat: "Toimelliselle Rehelisyydelle." - Hänen Keisarill. Majest. joka Armoisesti oli määrännyt, että kolme toimellisinta Talonpojaan-Säädyn jäsentä kussakin Suomenmaan Läänissä piti saaman Yhden exemplaarin tästä Medaljasta, niin että yksi niistä oli saapa Kultasen ja ne kaksi Hopeasen, kannettavaksi napinreijässä S:t Vladimirin Ordenin nauhalla, on myös antanut jakailla seuraavaisille mainitun Medaljan:

Turun ja Björneborgin Läänissä:

Kultasen (Medaljan): Rusthollarille Carl Witikala Kokemäen Pitäjässä [*] ja

Hopeasen: Rusthollarille Heikki Erikinpojaalle Gyttja Westergård Navon Pitäjässä [*] ja Rusthollarille Michel Österå Taivassalon Pitäjässä.

Uudenmaan ja Hämeen Linnan Läänissä:

Kultasen: Talonpojaalle Erik Johan Ahlgrén Lepperlän kylästä Vihdin Pitäjässä [*] ja

Hopeasen: Talonpojille Carl Carlenpojaalle Sammalisto Kangasalan Pitäjästä [*] ja Alexander Johanpojaalle Perälä Muraman kylästä Jämsän Pitäjässä [*].

Kymmenen Läänissä:

Kultasen: Taloonpojalle Matti Eskilinpojaalle Häkkäin N:o 6 Lahnaniemen kylästä Mäntyharjun Pitäjässä ja

Hopeasen: Rusthollarille Johan Pylkain Knutilan kylästä Juvan Pitäjässä [*] ja Talonpojaalle Salomo Johanpojaalle Grannas Lomböhlen kylästä Borgon Pitäjässä [*].

Viipurin Läänissä:

Kultasen (Medaljan); Talonpojaalle Johan Thomanpojaalle Hyrynen Hyrylän kylästä Luumäen Pitäjässä [*] ja

Hopeasen: Talonpojille Abraham Fredrikinpojaalle Frisk Seivästön kylästä Uudenkirkon Pitäjässä [*] ja Jefim Wasilieff Ullmanlahden kylästä Suistamon Pitäjässä [*].

Savonmaan ja Karjalan Läänissä:

Kultasen: Talonpojaalle Peter Antinpojaalle Väntinen N:o 1 Palvanlahden kylästä Randasalmen Pitäjässä ja 

Hopeasen: Talonpojille Heikki Adaminpojaalle Turuin N:o 5 Vuorislahden kylässä Pielisjärven Pitäjässä ja Matti Gustanpojaalle Mustonen Thusniemen kylästä Kuopion Pitäjässä.

Vasan Läänissä:

Kultasen: Lautamiehelle Michel Marcuksenpojaalle Ivars Näsbyn kylästä Nerpen Pitäjässä ja

Hopeasen: Talonpojille Nils Simonanpojaalle Kronholm Skutnabba Pietarsaaren kylästä Pietarsaaren Pitäjässä ja Thomas Johanpojaalle Härkölä Alavon kylässä Kuortanen Pitäjässä.

Oulun ja Kajanan Läänissä:

Kultasen: Lautamiehelle Matti Matinpojaalle Jurvanen Heteljärven kylästä Pudasjärven Pitäjässä ja

Hopeasen: Talonpojille Matti Josen (Josefin) pojaalle Pylkkäs Karjalan kylästä Iin Pitäjässä ja Thomas Bertilinpojalle Raudaskoski Ylivieskan kylästä Kalajoen Pitäjässä."

[*] sai mitalin Helsingissä kenraalikuvernööri Zakrevskilta ja muut toimitettiin maaherrojen kautta. Jaakko Antero Jurvansuun artikkelissa Herastuomari Matti Matinpoika Pätsin eli Jurvasen (1753-1844) mitali vuodelta 1830 esitellään Kansallismuseon kokoelmiin kuuluva kappale. Finnaan sen kuvaa ei hakuni perusteella ole viety. Jurvansuun mukaan mitalia on käsitelty Tuukka Talvion kirjassa Mitalit ja mitalitaide (2007).

Kuten koko sarjassa, lähteenä ovat sanomalehtihaut. Mikko Kuitulalta saamani tiedonannon mukaan arkistomateriaalia voisi hakea Kenraalikuvernöörinkanslian arkistosta.

Monenlaisia jääkelkkoja

Antti Helanderin (1851-1929) kirjassa Koulumiehen muistoja ja kokemuksia (1919) oli minulle uutta koulupoikien Oulussa 1860-luvulla käyttämä jääkelkka.

Omituinen laskuväline oli jääkelkka; se tehtiin jääkappaleesta keskikokoisen padan muotoiseksi ja kokoiseksi, sen koverrettu puoli täytettiin heinillä ja niiden päällä istuttiin laskiessa jäämäkeä. (s. 47)

Muutaman sivun googlaustulosten silmäilyn perusteella jääkelkalla tarkoitetaan nykyään joko ympäri pyörivää napakelkkaa tai jääpurtta. Suomen murteiden sanakirja tuntee napakelkalle monta synonyymiä (jääkiikku, jääkukko, jäämylly, jäätelikka, jääviiri), mutta ainoa toinen jääkelkan merkitys on "reki t. kelkka jolla maidon tms. jäähdyttämiseen tarkoitetut jäät nostetaan avannosta, jäännostokelkka." Jälkimmäisestä löytyy hyvä kuvaus Lounaasta 4.3.1890. Lasten kuvalehdesssä 1/1899 kuvallisesti esiteltyä jääkelkkaa tuskin Suomessa nähtiin.

Kansalliskirjaston digitoinneissa varhaisin maininta jääkelkasta on kuolemaan johtanut tapaturma, jossa itsellisen poika oli "luistelemassa jääkelkalla" (Hämäläinen 28.2.1880). Tampereella koulupojat ja -tytöt olivat muuttaneet jalkakäytävät "luistinmäiksi, joissa kelkat, luistimet, sukset, jääkelkat ja luistimettomat jalat kiitävät niin paljon kuin ennättävät toistensa sivuitse tai rinnatusten" (Aamulehti 20.11.1884). Jääkelkka oli siis siellä jotain muuta kuin kelkka, mutta jalkakäytävällä kyse ei voinut (?) olla jääpurresta.

Raahessa "Lahden jäähän mentyä, kekseivät muutamat nuoret herrat keinon, - jääkelkoilla seilata, että kyllä huilasi. Mutta nyt kun tuli pian enämpi lunta, niin sekin hupi loppui." (Oulun lehti 10.12.1884) Tässä lienee kyse jääpurren tapaisesta. Vastaavasti, kun "Sortavalassa on jo eräitä vuosia ollut olemassa luistinklubi", jolla oli "kaikenlaisia inventarioita, lumirekiä, jääkelkkoja, tuuria, lavitsoita y. m." (Laatokka 8.1.1887) niin kyse ei ainakaan ole jäästä tehdystä jääkelkasta.

Forssassa "tapahtui pieni tapaturma eräälle leskivaimo Sundströmin 9-vuotiaalle pojalle Akselille, kun käsi katkesi mäkeä laskeissa jääkelkoilla" (Turun lehti 22.3.1888). Tämä on ainoa löytämäni teksti, jossa jääkelkalla laskettiin mäkeä.

Näsijärven rannalla Teiskossa kaksi miestä kiskoi "jään palasen jään päälle ja löivät tuppiveitsensä jääpalaan kiinni sekä sitä liukkaan jään päällä lykätä alkoivat, minkä jaksoivat, ja niin tuo jääkelkka kiiti nopeasti eteenpäin. Poikaen huomaamatta suistui tuo jääkelkka heikommalle jäälle, joka murtui; jääkelkka kallistui ja hautasi urheiliat allensa. Pikainen apu pelasti nuo rohkeat urheiliat, jotka vakuuttavat ei enää milloinkaan tuommoista rohkeata urheilua harjoittavansa." (Tampereen sanomat 12.11.1888) Tästä kuvauksesta tuli mieleen jääkolulla liikkuminen.

Napakelkasta lienee kyse, kun Helsingissä "jääkelkka kiiti Pohjoissatamassa huimaavaa vauhtia, lippu suorana perässään" (Uusi Suometar 6.3.1889) 

Omatekoinen jääpursi on kyseessä teini-ikäisten poikien onnettomuudessa: "laittoivat laudanpäistä jääkelkan, sitoivat luistimet sen alle, asettivat purjeen ja lähtivät niin viiltämään Näsiselkää" (Aamulehti 4.1.1890)

Tästä eteenpäin jääkelkat ovat selvästi joko napakelkkoja tai jääpursia. Jääpursista olen kuvan kanssa kirjoittanut kerran. 

Erään Hildan elämästä

Talonpoika Henrik Mähöselle (s. 30.3.1830) ja Maria Matleena Huotarille (s. 19.3.1839) syntyi 15.4.1862 tytär, joka kastettiin Sotkamon seurakunnassa 21. päivä nimellä Hilda. Hildan synnyinkodista Yli-Sotkamon talosta 44 oli viety kasteelle jo aiemmin Selina (s. 12.5.1860) ja siellä syntyi myös 21.1.1864 August Reinhold. Nuoremmat sisarukset Henrik (s. 27.11.1865) ja Thomas Edvard (s. 26.8.1867) syntyivät Nuasjärven talossa 46.

Hilda Maria oli vain kuusivuotias, kun hän menetti äitinsä 9.5.1868. Isä solmi uuden avioliiton 8.3.1869 ja Hildan elämään tuli äitipuoli Brita Kaisa Heikkinen (s. 1829). (RK 1856-65 s. 271, 1866-1875 s. 227). Rippikirjassa perheen kotitalo on nimeltään Keinänen, mutta Hildan myöhempien elämänvaiheiden perusteella Heikki Meriläisen elämäkerran (1927, s. 83-87) kuvaus koskee tätä perhettä, vaikka paikannimet ovat erilaisia. Meriläisen mukaan Hildan 

isä oli siksi polkeen-alainen, ettei saanut lapsilleen äitipuolta tavallisten ihmisten joukosta; viimein hän haki Kuhmon periltä Venäjän rajalta ikäpuolen mustan ja laihan naisen, joka ei vihityssä avioliitossa ollut kenenkään kanssa. Se menetteli lapsipuoltensa kanssa niin, että ken vain kynnelle kykeni, se pakeni maailmalle. Nuorinkin, alle kymmenen vuoden ikäinen tyttö oli sekin monesti yrittänyt paeta, mutta isä oli aina sen äitipuolen avuksi hakenut kotiin. Eräänä kesäkuisena sunnuntaiaamuna rippikirkkoon lähtiessään äitipuoli oli rääkännyt tämän tytön aivan hengen rajoja myöten; ja kuinka olisi lopussakin käynyt, ellei kirkkoon-menijöitä ihmisiä olisi sattunut joutumaan hätään, joten tyttö oli päässyt hengissä käsistä ja paennut metsään. 

Verinen Hilda päätyi istumaan Tikkalan niemen sillan päähän Tenetin virran rannalle, josta hänet huomasivat kirkosta palatessaan Meriläisen vaimo (o.s. Huotari) ja kesävieras Lydia Stenbäck. He suostuttelivat Hildan kärryihin ja kotiin päästyä päätettiin, että tyttö saa jäädä taloon. Heikki Meriläinen lupasi Hildalle suojella häntä, vaikka isänsä tulisi hakemaan. Sana kulkikin nopeasti ja isä tuli Meriläisille aamiaisaikaan.

Hyvää päivää sanomatta hän vihaisesti huusi "Täälläkö tuo karkulainen on, jota metsistä on haettu. Alahan nyt rikeneen joutua jälkeeni!"

Heikki Meriläinen vastasi "Ala nyt kiireen vilkkaan katsella reikää, mistä tulit, että kerkiät takaisin, ennenkuin minä kerkiän käydä vihaiseksi, sinä moinen orpojen isä." Ei kestänyt montaa päivää ja Meriläinen sai

käräjiin haasteen lapsen valtaamisesta. Käräjissä näytin todistajilla asian oikean laidan; tyttö tuomittiin minun hoitooni; ukkoa sakotettiin ja tuomittiin minulle maksamaan käräjäkuluja kuusikymmentä markkaa. Siinäkin asiassa oli lain käyttö mielestäni yksipuolista - ukolle ei annettu niin paljon suun vuoroa, että olisi saanut selittää, ettei hän ollut edes kotona silloin kun tyttöä oli rääkätty; ja todella hän oli ollutkin kirkolla; hän oli mennyt sinne jo lauantaina kirjoituttamaan itseään ja emäntäänsä rippikirkkoon.

Hilta oli meillä sitten monet vuodet - muistaakseni hän kävi meillä ollessaan rippikoulunsakin. Eräänä kesänä Oulun lääninkamreeri Hortling rouvineen huvimatkoilla kulkiessaan tuli meille ja pyysi ruokaa. Hilta äidin [Meriläisen vaimo] kanssa laittoi niille vieraille päivällistä. Hiltan nähdessään rouva mieltyi siihen näppärään, sievään tyttöön; ja kuultuaan, että tyttö ei ollut talon lapsia, hän alkoi tuumia äidille: "Kun minä juuri tarvitsisin tuommoisen, niin eikö emäntä antaisi minulle tuon tytön." Äiti siihen aivan sanaa katkaisten reippaasti sanoi: "Saatte kai sen, kyllä minulle on toisia orpoja tarjolla." "Aivanko totta!" huudahti rouva iloisesti. "Aivan totta! Sopikaa vain Hiltan kanssa. Käske minä en Hiltaa", uudisti äiti samassa. Siinä päätettiinkin, että Hilta tuli lähtemään vierasten matkaan. Minäkin samassa pöydässä söin päivällistä; siinä tuli kerrotuksi, miten Hilta oli joutunut meille. Rouva taputti minua olkapäähän tytön pelastamisesta. Ja herra vihan tuli vasvoissaan sanoi: "Seitsemän vuotta kurityshuonetta olisi pitänyt sen akan saada ja ukon oikein roima selkäsauna." Minä naurahdin ja sanoin: "Likellä se jo olikin silloin, kun hän tuli meiltä tyttöä hakemaan..."

Näin Hilda päätyi Sotkamosta Ouluun, kirkonkirjojen mukaan vuonna 1887. Muutaman palveluvuoden jälkeen hän meni 15.11.1891 naimisiin (myöskin Sotkamossa syntyneen) vanginvartija Matti Kemppaisen kanssa (RK Oulu 1891-1900, s. 523). Kemppainen sai vuoden 1892 lopulla paikan Kajaanin kruununvankilan vahtimestarina, joten sekä Hilda että Matti elivät Kajaanissa vuodesta 1893 loppuelämänsä. (Kaiku 12.12.1892, Kainuun sanomat 14.7.1931)

Hilda kohtasi Heikki Meriläisen vielä ainakin kerran, kun tämän piti istua Kajaanin vankilassa tuomio kunnianloukkauksesta .

Kajaanin vankilan päällikön vaimona oli nyt se Pekkilän Hilta, jonka kerran olin sen Pekkilän syöjättären käsistä pelastanut. Vankilaan tultuani hän ihastuen sanoi: "Minulla tähän asti ei ole ollutkaan tilaisuutta teille maksaa sitä velkaa Pekkilän akan kynsistä pelastamisesta; nytpäs vuosikymmenien päästä onni potkaisi minut sille sijalle, että edes osankin saa siitä velasta kuitata." Eikä se jäänytkään sanoiksi. Vaalan koskista jo saatiin lohia. Hilta postinkuljettajan mukana tilasi niitä suuria Vaalan merilohia; lohipaistia syötiin joka päivä; monenlaisten leivosten kanssa juotiin kahvia kolme kertaa päivässä. Vankeutta ei laisinkaan - oli vain puhdas yksinäinen huone, missä niinä kolmenakymmenenä päivänä kirjoitin "Sattumuksia Jänislahdella" ja vielä vähän novelleja. (s. 161-162)

Hildan Geni-profiiliin liitetyissä valokuvissa hän vaikuttaa hyvinvoivalta eikä ainakaan tyytymättömältä. 

Miten löydetään Kajaanin vankilan päällikkö?

Viikonloppuna hain blogiin sisältöä eräästä omaelämäkerrasta, josta löytyikin mielenkiintoinen sivukohtalo. Mutta naisen yhdistäminen kirkonkirjoihin tai muihin lähteisiin tuotti haastetta. Onnekseni hän ilmaantui tarinaan toistamiseen "Kajaanin vankilan päällikön vaimona". Ei tarvitsisi kuin löytää kyseisen ajankohdan viranhaltija...

Selaimen tallettama historia kertoo, että aloitin etsinnän Kajaanin rippikirjoista ajatuksella/oletuksella, että päälliköllä olisi virka-asunto vankilan yhteydessä. Hakemistoista kaupungin tai maaseurakunnan puolelta ei kuitenkaan hypännyt vankilaa silmille. 

Seuraavaksi kokeilin Kansalliskirjaston digitoinneissa hakua "Kajaanin lääninvankila" tietämättä oliko Kajaanin vankila lääninvankila. Ei ollut. "Kajaanin vankila" tuotti joitakin tuloksia, mutta ei mainintoja viranhaltijoista tai tarkemmasta maantieteellisestä sijainnista.

Sitten onniarvoon googlasin "kajaanin vankilan päällikkö" ja "kajaanin vankila 1800-luku" ja sain ison joukon sivuja Kajaanin linnasta, mikä ei auttanut mitenkään. Tuli mieleen, että viranhaltija voisi olla mainittuna Valtiokalenterissa, mutta puolihuolimattoman haun perusteella niitä ei ole digitoitu asianomaiselta ajalta. 

Palasin alkuperäiseen "strategiaani" ja kävin läpi Kuopion kaupungin henkikirjaa yhdeltä vuodelta. Kuten olin arvellutkin, laitokset erottuivat, mutta vankilaa ei näkynyt. 

Takaisin googlaukseen, joka vihdoin tuotti Rikosseuraamuslaitoksen sivun, josta selvisi, että Kajaanissa oli kihlakunnanvankila. Haku "Kajaanin kihlakunnanvankila" Kansalliskirjaston digitoinneissa tui esiin Kajaanin lehden 13.5.1908 uutisen, jossa "Kajaanin kihlakunnanvankilan päällysmies" oli "pormestari F. K. Hyöty". Tämä kuullosti liian arvokkaalta aviomieheksi hakemalleni naiselle. Olin jo tätä ennen ottanut huomioon mahdollisuuden, että muistelman päällikkö voi todellisuudessa olla joku alempi positio. Mutta kun jostain pitäisi saada kiinni jotain henkilökuntaa...

Googlaus "Kajaanin kihlakunnanvankila" tuotti linkin Raili Kauppilan kirjaan Kartanonomistajien Kajaani. Se ei ollut enää verkossa luettavissa, mutta tuloslistan pätkä "Kajaanin vankilan vahtimestari ja kaupunginvouti Jaakko Pääkkönen" antoi uuden hakutermin Kansalliskirjaston digitointeihin. Henkilönimellä hakien Kaiku 15.5.1892 kertoi, että "Kajaanin kruununlinnan päällikkö Jaakko Pääkkönen" oli tuomittu sakkoon ja virkansa menettäneeksi. Hän ei siis ollut päällikkönä muutamaa vuotta myöhemmin, mutta tekstistä sain taas uuden hakutermin. Sillä selvisi Kaiusta 12.12.1892, että "Kajaanin kruununvankilan vahtimestariksi, entisen eron saaneen vahtimestari Pääkkösen sijaan, on läänin kuvernööri vankeinhoitohallituksen ehdotuksesta nimittänyt täkäläisen läänin vankilan vartian Matti Kemppaisen."

Tämä oli erittäin lupaava tulos, sillä muistelma oli jättänyt hakemani naisen yhdessä vaiheessa Ouluun. Matti Kemppaisen nimellä ja lisätermeillä Kansalliskirjaston digitoinneissa hakien löytyi Kainuun sanomista 14.7.1931 sekä kuolinilmoitus että lyhyt elämäkuvaus, joka kertoi Kemppaisen (s. 5.2.1865 Sotkamo) olleen vankilan vahtimestarina vuoteen 1928 eli hyvin todennäköisesti hän oli oikea mies.

Kuolinilmoituksen vuosiluvuilla vahvistettu googlaus tuotti lupaavan osuman Myheritagen sukupuuhun, josta julkisesti näkyneen osittaisen tiedon perusteella Matti oli mennyt naimisiin vuonna 1891 ja vaimonsa syntynyt muistelmaan sopineena vuonna sopivassa seurakunnassa. Vaimon tyttönimeä käyttäen avioliiton paikaksi vahvistui sanomalehden kuulutusilmoituksella Oulu eli pääsin vihdoin ja viimein kirjoittamaan muistelman tarinaa auki lisälähteiden vahvistuksella.

Tällä kirjoituksella halusin dokumentoida yhden esimerkin sekä digitoidun materiaalin mahdollisuuksista että niiden käytön vaatimasta sitkeydestä. Kaikki tieto ei löydy yhdellä haulla ja samalla tavalla. 

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Auditööri Carl Eric Brandebergin ja Margareta Catharina Wittfootin tytär Christina Eleonora syntyi 26.10.1748 Pernajassa. Perhe muutti Turkuun, jossa Christinan isä kuoli vuonna 1762 ja äiti vuonna 1766. Tätä kirjoittaessani Geni-profiilissaan todetaan

Löytyy vuonna 1766 Turusta, sillä on turkulaisen Anna Sophia Tammelinin kummitätinä jungfruna: Turun tuomiokirkkoseurakunta > Turun tuomiokirkkoseurakunnan arkisto > Suomalaisen seurakunnan syntyneet > Suomalaisen seurakunnan syntyneiden ja kastettujen luettelo 1761-1785 (I C1:4).

Kymmenen vuotta myöhemmin Christina Eleonora löytyy Tukholmasta suomalaisen seurakunnan kuulutettujen kirjasta. Sulhasensa oli valtiopankin sihteeri Johan Olof Lundblad. Tämän nimellä hakien löytyy perukirja vuodelta 1798 (Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:331 (1798) Bild 5430 / sid 464 (AID: v222970.b5430.s464, NAD: SE/SSA/0145a)). Avioliitto oli päättynyt lapsettomana. Johanin perintöä oli jakamassa 6 sisarustaan.

Perukirjassa on Christina Eleonoran omakätinen allekirjoitus.

Tämä lyhyt esittely on osa sarjaa, jonka henkilöt on poimittu Tukholman suomalaisen seurakunnan kuulutuksista vuosilta 1774-1777. Alkuunkaan kaikkia mahdollisia lähteitä henkilöiden elämän selvittämiseksi ei ole käytetty.