2. kuukausi jatko-opiskelijana

Edellinen katsaus jäi seminaarin odotusjännitykseen. Koska tässä kirjoitan, selvisin hengissä ja jossain määrin toimintakykyisenä. Tilanteen ollessa päällä kävi mielessä tulkinta initiaatiorituaalista ja vertauskuva amerikkalaisesta armeijaleffasta, jossa G. I. Jane roikkuu viime voimillaan esteessä kersantin karjuessa vieressä. Tai toimintaelokuvasta, jossa sankari kyyristelee lastulevyisen pöydän takana tuijottaen aseensa tyhjää lipasta luotien lentäessä kohti. Mutta istuessani sitten seuraavalla viikolla kaksi päivää laitosseminaarissa keskustelu kuullosti ihan asialliselta ja akateemiselta. Siis kontekstisidonnainen juttu.

Parin viikon päästä saan sitten nähdä miltä tuntuu puhua seminaarissa, jossa olen istunut kuuntelijana lukuisia kertoja. Sovin tilaisuuden alkuinnostuksessani lokakuun lopussa ja nyt osittain kaduttaa. Paitsi ei oikeasti. Tyhjäkäynti tässä vaiheessa olisi täysin mahdollista. Sen sijaan huhtikuullakin on aktiviteetti, joka on "pakko" tehdä, ja näin ollen todennäköistä, että työ on edistynyt jollain tavalla ennen seuraavaa sovittua ohjaajien tapaamista.

Edistymisestä puheen ollen, sanomalehtiaineiston läpikäynti tuntuu tuskaisen hitaalta kun tietää, että edessä on sekä runsaasti vuosikertoja sekä nimenomaan ne vuosikerrat, joissa on eniten kirjattavaa. Motivaattoreiksi olen pykännyt viisi erilaista estimaattia valmistumisajankohdalle ja kolme visualisointia työn edistymisestä.

Yksinkertaisemmalla mittarilla eli kirjoitettujen merkkien määrällä olen lokakuun lopusta asti kannustanut itseäni seminaaripaperin ja opinto-oikeuteni ehdoiksi määrättyjen esseiden kirjoittamiseen. Ja koska mittarin graafi sopi tähän loppuun esimerkiksi enkä halunnut näyttää sitä keskeneräisenä, ähkin tällä viikolla viimeisen esseen kokoon ja palautin sen perjantaiaamuna. Motivaatio pitää repiä mistä voi.

Kuva: Corpus Obstacle cr 1942. San Diego Air and Space Museum Archive