Tammikuusta helmikuuhun

24.1.

• Uusi Koulu ja menneisyys - vuosikirja keskittyy historianopetukseen.

25.1.

• Kansanperinnettä kauheimmillaan – Tässä ovat Suomen ikävimmät seuraleikit pisteytettynä ankeuden mukaan

29.1.

• Miltä nykyään Seurasaaressa oleva Kurssin talo näytti alkuperäisellä paikallaan Kuortaneella? @JariTuomisto on tehnyt visualisoinnin. [Lisätietoa blogissaan.]

31.1.

• Christoffer Weckström on tehnyt kauniin animaation Helsingin rakennuskannan kehityksestä.

3.2.

Se, kuinka monta vuotta sitten talvisota alkoi, on oikestaan toissijaista.
Tärkeää on se, miten vaikkapa 13-vuotias äitini tai sinun vanhempasi,
isovahempasi tai tuttusi sodan kokivat ja mitä siitä sinulle siirtyi.

• Pääkirjoitus 10/19 @yliopistolehti . Lähestyn itse 50 vuotta ja isovanhempani olivat alle 20 v. talvisodan aikaan. Ilmeisesti lehteä ei ole tarkoitettu minua paljoa nuoremmille. (Eikä minulle siirretty sodasta mielestäni mitään.)

4.2.

• Äsh, @museokeskus on laittanut YouTube-kanavansa (lapsiystävälliseen?) tilaan, jossa ei ole kommentteja EIKÄ mahdollisuutta liittää videota soittolistalle. Eli merimiesarkku ei pääse historiakokoelmaani ja varmaan vanhatkin videot pudonneet pois.

10.2.

• Minkälainen luettelointiprosessi tuottaa tällaisen yhdistelmän aikamääreistä?

12.2.

• Fiba. Jätin seminaaripaperien lukemisen junamatkalle. Täällä ei voi voi kiroilla ääneen.

Onko kukaan teistä kuullut puhuttavan Drifva neidistä?

Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö, mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun tyttären tapainen. [...] Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen vertaistaan. 

Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva.

Näin kirjoittaa Zachris Topelius (Ilmari Jäämaan suomennoksena) Talvi-iltain tarinoissa Drifva-neidistä, jonka kertojaminä sanoo tunteneensa Oulussa. Kertomuksen yksityiskohdat eivät salli todenmukaisuuden arviointia sellaisenaan, mutta Emil Nervander oli varma, että Topeliuksen Drifva-neidin esikuva oli Muhoksen kirkkoherran tytär Karin Frosterus. Tämän tiedon hän esitti kirjoituksessaan Historietter IV lehdessä Hemma och ute 1/1912.

Karin - viralliselta nimeltään Maria Katarina - oli vanhempiensa Karl Jacob Frosteruksen ja Maria Kristina Carpin esikoinen syntyessään vuonna 1811. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa ei ole mitään merkkiä isän sotilasurasta, josta Topelius kirjoittaa pitkähkön pätkän. Topelius myös jättää päähenkilönsä varhain äidittömäksi, mikä ei myöskään pidä paikkaansa Karin Frosteruksen osalta. Mutta ehkä luonnekuvaus sentään.

Nervander jakoi kirjoituksessaan kaksi anekdoottia. Ensimmäisessä Karin oli vieraita huvittaakseen pukeutunut vanhaksi naiseksi, joka halusi muistuttaa Karinin isää tämän vanhoista rakkausjutuista Turussa. Tarinoissa oli ilmeisesti sen verran perää, että isä yritti kuiskauksin saada tytärtä kuriin, mutta tämä ei luopunut roolistaan.

Toisen anekdootin mukaan eräs keuhkotautiin kuolemassa ollut nuori mies oli tunnustanut Karinille rakkauttaan. Perheen kauhuksi Karin myöntyi kosintaan, vaikka ei ollut itse ollenkaan rakastunut. Hän selitti halunneensa tarjota miehelle mahdollisimman onnellisen elämän lopun.

Karinin oman elämän onnellinen vaihe alkoi, kun hän 29-vuotiaana meni naimisiin Johan Fredrik Töhlbergin kanssa. Nervander tuntee heille vain yhden tyttären, eli tässä vaiheessa Topeliuksen kertomus, jossa lapsia on kuusi, on lähempänä totuutta. Ylioppilasmatrikkelien ja verkon sukutaulun perusteella parille syntyi 15.6.1841 Johan, 6.9.1842 kaksoset Fredric & Carolus, 14.8.1844 Edla, 7.2.1847 Fredrik, 5.3.1849 Gustaf ja 19.1.1855 Karin.

Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui kukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku olemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan olla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon — sama äiti, jonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.
— Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?
— Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on heistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.

Aviomiehensä kuoltua elokuussa 1857 ei Karin, Nervanderin mukaan, ollut enää koskaan entisensä. Hän kuoli 54-vuotiaana helmikuussa 1866.

Kuva: Jouluksi 1909

Viestintäsotaa 1740-luvulla

Eipä ole paljoa uutta auringon alla. Viime vuodet on m.m. Ilkka Remeksen romaaneja lukiessa pelätty, että Venäjä huomaamattomasti vaikuttaa puolustusmahdollisuuksiimme. Gunnar Suolahti kertoo artikkelissaan Mielialoja maassamme 1700-luvun puolivälissä (Aika 15-16/1909) siis tavallaan tuttua tarinaa.

lisalmella pantiin kuulustelu toimeen; kaikellaista kävi siitä selville. 

Marraskuulla, pyhäinmiesten- ja Martinpäivän välillä oli kaksi tuntematonta Repolan miestä tullut Erkki Tuovisen taloon, olivat kyselleet oravannahkoja ostaakseen ja jääneet yöksi; Martinpäivän jälkeisenä päivänä oli tullut kahdeksan laukkuryssää samoissa asioissa; isäntä oli ottanut heidät ystävällisesti vastaan, antanut yösijan ja keittänyt nauriita aamiaiseksi. Samoja reppureita oli kolme käynyt Haapajärven kylässä Elias Pesosen pirtissä. Tulivat illalla ennen Martinpäivän aattoa, olivat yötä, mutta samalla alkoivat jutella ja kauppoja hieroa. 

Kysyivät aluksi miksi sotaväkeä pidetään Rantasalmella. Kun isäntä ei tiennyt mitään vastata, jatkoivat he: "Kun sota tulee, niin olemme me samaa kansaa teidän kanssanne, koska näet meidän valtakuntamme, mahtava kun on, valtaa tämän ja vetää rajan Ruotsia vastaan Kemijokea pitkin." Heidän sotamiehensä pitivät muka jo vahtia rajalla. Ei kannattaisi siis Pesosenkaan pitää sotamiestä ruodullansa eikä hankkia sille varuksia. — Pesonen arveli kuitenkin, että "alamaisten täytyy totella kun kuningas käskee", johon venäläiset antoivat sen neuvon, että ottaisi ensin tarkan selon siitä, miten rauhan käy. — Keskustelu oli talon isossa pirtissä kaiken talonväen kuullen. 

Viisi laukkuryssää oli samoihin aikoihin poikennut Pörjän mökille. Tapansa mukaan kyselivät turkiksia ja pyysivät yösijaa sekä leipää ostaakseen. Kotona oli vain vanha vaari, Juho Kauppinen, jo 78-vuotias, eikä hän uskaltanut ruveta yötä olemaan yksin vieraitten miesten kanssa, erittäinkin kun muisti, että pappi oli kirkossa varottanut kaikenlaisista kulkureista. Ryssät koettivat uskotella, että kyllä heillä passikin on, mutta vanhus oli itsepäinen, selitti, että ei hän kirjoitettua ymmärrä, luettakoot lisalmen kirkonkylän papilla ja nimismiehellä. Nyt suuttuivat laukkuryssät, vakuuttivat, että kyllä vaari mielelläänkin ensi vuonna antaa heille mitä pyytävät, kun tulevat valtaamaan maata Venäjän kruunulle.

Keskustelua jatkui sitten tähän tapaan: 

Kauppinen: "Onhan vaino vienyt minulta ja muiltakin paljo, mutta toivon kumminkin, että taivaan Jumala ei anna meidän kärsiä sellaista, vaan tekee teidän aikeenne tyhjiksi." 

Laukkuryssät: "Ei se ole niinkään varma, niinkauvan kun Venäjän ja Ruotsin raja on riidanalainen ja Venäjä haluaa saada Suomen yhdeksi maaksi oman valtakuntansa kanssa. Mutta täkäläiset asukkaat menettelevät pahasti kun eivät välitä siitä uskollisuudenvalasta, jonka viime vainon aikana tekivät Venäjän keisarille, vaan vannoivat äskettäin uudelleen Ruotsin kuninkaalle ja perintöruhtinaalle." Varottivat vielä Kauppista, ettei huolisi hankkia sotilasta eikä varuksia eikä myöskään sotilastorppaa, vielä vähemmin kehottaisi muita sellaiseen, koska keisari ei kuitenkaan rasita sillä alusmaitaan eikä siis Suomeakaan kun se anastetaan. 

Kauppinen: "Jumala on voimallinen puolustamaan rajaamme sekä tekemään kuninkaamme voitolliseksi kaikkia niitä vastaan, jotka hänen alamaisiansa sortavat; sentähden olen minä ja muut uskolliset alamaiset hänelle valan vannoneet ja jäämme hänelle elämämme loppuun asti uskollisiksi ja annamme hänelle mielellämme sotamiehiä, kun se kuningasta ja isänmaata hyödyttää. 

Silloin laukkuryssät ottivat orsilta muutamia päretikkuja, taittoivat ne kappaleiksi ja sanoivat: "Siinä on teidän kiväärinne, mutta varustuksia ei ole ollenkaan, mitenkäs te sitte rohkenette asettua meidän suurta sotajoukkoamme vastaan, sillä ellei keisarinna kolme vuotta sitte olisi kutsunut takaisin niitä 5,000 miestä, jotka olivat Kuolanlinnassa Suomen valloittamista varten, niin olisitte jo olleet yhtä kansaa meidän kanssamme. Mieti sinä näitä asioita ennenkuin luotat epävarmaan perustukseen ja huonoon turvaan." 

Mutta Kauppinen vastasi varmana asiastaan: "Meidän väkemme saa kyllä kiväärejä ja varuksia kun tarvis tulee, niin ettei sen ole pakko tikuilla tapella; kun luotamme Jumalaan emmekä omaan voimaamme, niin toivon, että Jumala, joka teki kuningas Davidin voitokkaaksi, tekee samallaisen ihmetyön tämän rajaseudun puutetta kärsivien asukkaitten avulla niin että yksi heistä lyö sata ja kaksi 10 sataa." 

Ryssät olivat nyt vain nauraneet ja pilkkailleet, kunnes lähtivät edelleen luvaten käydä Rautalammilla, Viitasaarella ja Pyhäjoella. Palasivat sitte Antinpäivän aikaan ja kehuivat Kauppiselle olleensa yötä Viitasaaren pappilassa, jossa heitä hyvin oli kestitty, vaikka itse nimismies oli tullut heitä puhuttelemaan. — Kun sitte lisalmen pitäjän kirkkoherra, rovasti Helsingius, oli joulun edellä käynyt kinkerimatkoillaan Pörjän mökissä, oli asia tullut puheeksi ja oli rovasti suuttuneena sanonut: "sinun olis pitänyt sylkämän heidän suhuns", joka seudun puhetavan mukaan merkitsi: sinun olisi pitänyt sulkea heidän suunsa. — Laukkuryssäin puheet antoivat aihetta kaikellaisiin huhuihin, jotka levisivät miehestä mieheen pitkin pitäjää, olivatpa monet käyneet nimismies Brunnoulta kysymässä tokko heidän tuli hankkia sotamiehiä tahi maksaa mitään Ruotsin kruunulle koska Venäjän keisarinna valloittaisi maan.  

Kuva Theodor Kittelsenin, Norjan kansalliskirjaston postikortista digitoima

Pohjoisen nälänhätä 1832-1833

Suotakoon minulle siis totuudella kertoa onnettomasta talvesta vuosina 1832-1833. Pohjoispuolilla Oulun lääniä oli, parempinakin vuosina, petäjäisseka- eli niin kutsuttu survoleipä, jossa oli vähä eloa, syötävänä. Matkustaessani tätä lääniä kuin myös Lapinmaata, tulin näkemään ja muistamaan petäjästä, ruumenista ja olista tehtyä ruokaa. Kun siihen sekoitetaan elojauhoja, on se kyllä vähä parempaa, mutta aivan ilman on se kovin viheliäistä ja maistuu pahalta.

Monta kertaa tulivat vedet silmiini, nähdessäni sellaista sekoitusta, pantuna taikinana tuohi-ropeisiin ja sitte paistettuna uunissa, jolla sitte väki ravitsi itseään ja niitä usein alaistomia, nälkäisiä lapsiaan. Lääkärein avattua kuolleitten ruumiita havaittiin tämmöinen ruoka jääneen sulamattomaksi vatsaan, josta nähtävästi seurasi tauti ja kuolema. Niin todistivat lääkärit ja itsekin näin käyneenkin mainittuina talvina, kun se vahingollinen ja huono ruoka jo syksyllä oli näännyttänyt voimat.

Nälkä eneni, väki alkoi sairastua, ensin vähemmin, sitte joukottain. Koko taloin väet sairastuivat, aivan niinkin tyyni, että monessa paikassa ei ollut tervettä ihmistä, joka olisi voinut hoitaa muita, ja nekin sisällä olevat eläimet kuolivat hoitamattomuuteen.

Enimmästi kärsivät pitäjät olivat Kajaanin kihlakunnassa ja Arkangelin rajalla olevat paikkakunnat kuin myös Sotkamon pitäjäs. Alamaisesta esittelemisestä esivallalle pidettiin kaikellaista mahdollisinta tointa; jyviä, jauhoja, kryyniä laitettiin kiireimmästi, leipiä leivottiin, keittoruokaa toimitettiin, sairashuoneita valmistettiin, lääkäreitä ja sairasten hoitajia otettiin, kaikkia valtakunnan kustannuksella, ei säästetty vaivoja eikä varoja.

Itse matkustin monta kertaa näille paikoille, tutakseni tätä tilaa, ja kuletin muassani kruunun palvelijoita ja lääkäriä kuin myös lääkeitä, joita ilman maksotta annettiin. Usein tunkeusimme moniin onnettomiin majoihin, joissa usein koko perhekunta makasi ympäriinsä lattialla ja penkeillä pahassa hajussa ja nälässä.

Läänin lääkäri sairastui itse ja kuoli, nimismies Sotkamossa samoin; uusi lääkäri tuli, sairastui ja oli kuolemaisillaan. Nyt tuli aivan vaikiaksi saada sairashoitajia, kun jokainen sellainen luultiin tulevan kuoleman omaksi. Eräs jalomielinen koulunopettaja Kajaanissa, joka oli vähä opetellut lääke-oppia, tarjousi hoitoa pitämään sairashuonenissa. Itse olin vähällä tulla kuoleman uhriksi, kuolema oli likellä, josta ainoasti Jumala ja kaksi oppinutta lääkäriä Oulussa pelastivat minun.

Tauti oli muuttunut kuolettavaksi kulkutaudiksi, ja väkeä kuoli niin paljo, että 60, 70, 80, aina 90 ruumista tuotiin joka sunnuntai haudattaa Sotkamon kirkolle. Viimein oli mahdotoin ennättää saada oikeita ruumis-arkkuja, vaan ruumiita koottiin läjihin juuri kuin sotatanterella, ja pantiin suuriin lootihin. Pitäjän 8,000:sta asukkaasta vietiin, jos en väärin muistane, aivan lyhyen ajan sisällä 2000 eli 2500 kirkkomaahan.

Vieläkin kerran : avun pitää tulla ajallaan, jos uusia sellaisia onnettomuuksia tahdotaan karttaa,

Teksti Oulun Wiikko-Sanomia 21.2.1857, johon se oli suomennettu "Helsingin Sanomista"
Kuva Maatalous 7/1928

Ekaa kertaa Kansallisarkistoon?

(Inspis FB-keskustelusta. Omasta eka kerrasta pian 25 vuotta, mutta vuoden sisään käyty joissain Kansallisarkiston toimipisteissä (eli entisajan maakunta-arkistoissa) ekaa kertaa tai vuosikymmenen tauon jälkeen. Virallinen versio Kansallisarkiston omalla sivulla Ensi kertaa arkistossa?.)

Helsingin Kansallisarkiston luettelohuoneessa olen aika monta kertaa sivusta kuunnellut päivystäjälle esitettyä monologia, jonka lähtökohtana on lähinnä, että "kai tämä on arkistossa". Toisinaan kysyjä on ollut onnekas ja päivystäjä sekä halukas että osaava ja asiaa on saatu eteenpäin. Suosittelisin itse kuitenkin tämän kaltaisessa tilanteessa sähköpostin lähettämistä etukäteen. Vastausta voi toisinaan joutua odottamaan, mutta kysymys todennäköisemmin päätyy oikeasti tietävän eteen. Puhelukin on parempi idea kuin matkaaminen kaukaa hatarin lähtötiedoin. Ja kaikki mahdolliset lähtötiedot kannattaa siis kerätä JA ottaa arkistoon mukaan.

Päivystäjätiskin takana saattaa olla paljon tietoa, mutta ei aina eikä välttämättä juuri siitä sinulle olennaisesta asiasta. Tämä tarkoittaa tilausvaiheen jälkeen sitä, että apua ei lähtökohtaisesti ole myöskään odotettavissa asiakirjan tai sen käsialan tulkintaan. Näihinkin pitää valmistautua parhaansa mukaan. Sukututkijoiden käyttämiin lähteisiin on oppaita, muihin vähemmän. Sukututkijat myös reippaasti kysyvät toisiltaan neuvoja, fiksuimmillaan juuri etukäteen.

Tehokkaan arkistokäynnin pohja on siis se, että tietää etukäteen mielellään arkistoyksikön tarkkuudella tarpeensa, suuntaa oikeaan arkistotoimipisteeseen sen ollessa auki ja on jopa tehnyt päivän ekat tilaukset Astiassa. On toki arkistoja, joiden käyttäminen edelleen vaatii paperiluetteloita.

Jos tilauksia tekee paikan päällä on hyvä tietää etukäteen paikallinen hakuaikataulu. Joissain toimipisteissä hakuja tehdään kun on yksikin tilaus, mutta toisissa odotetaan kellonlyömiä. Joista myöhästyminen aiheuttaa viivettä omaan työskentelyyn. Ja alussa linkitetyssä FB-keskustelussa mainittiin myös KA:n toimipiste, jossa ei tehdä perjantaisin hakuja ollenkaan.

On myös mahdollista, että kyseinen aineisto on toisessa rakennuksessa ja haku ei onnistu saman työpäivän aikana. (Tai edes samassa kuussa. Mokasin itse äskettäin tekemällä paikan päällä tilauksen, johon en liittänyt spostiosoitettani. Näin ollen minulle ei saatu viestiä siitä, että aineistoa ei hissiremontin takia voida toimittaa vielä aikoihin.)

Nyt meni hirveäksi pelotteluksi, mutta olennaisinta siis selvittää mahdollisimman paljon etukäteen. Yllätyksiä voi tulla aina, mutta eniten ne pännivät ainakin itseäni silloin kun ymmärrän, että erehdys tai ajanhukka olisi ollut vältettävissä.

Kun aineisto on edessäsi, käsittele sitä varoen. Älä sekoita papereita, vaikka niiden järjestyksessä ei tunnu olevan mitään järkeä, sillä sitä voi olla kuitenkin. Älä kirjoita omia muistiinpanojasi arkistoaineistojen päällä, vaan pöydällä. Jälkimmäinen lukee myös Kansallisarkiston sivulla Näin toimit tutkijasalissa. Siinä kerrotaan myös, että "Asiakirjojen kuvauksesta omalla kameralla sovitaan tutkijasalin henkilökunnan kanssa". Edellä linkitetyllä toisella sivulla puolestaan on versio

Sellaisia asiakirjoja, joissa ei ole käyttörajoituksia, voi itse kuvata omalla kameralla. Salaman käyttö ei ole sallittua. Myös asiakirjan kunto tai muoto voi rajoittaa kuvaamista.
Kuvaamiseen ei tarvita erillistä lupaa, mutta toiveesta kuvata asiakirjoja on ilmoitettava tutkijasalin henkilökunnalle aina ennen kuvaamista. Ilmoittamisen yhteydessä selvitetään, onko kuvaamiselle esteitä.

Käytännöissä on eroja. Ainakin kahdessa toimipisteessä on ollut vaatimus kuvaamisesta varsinaisen tutkijasalin ulkopuolisessa paikassa, mikä hidastaa ja vaikeuttaa tekemistä. Mikä lie perusteluna. Muiden tekemä valokuvaus tutkijasalissa häiritsee itseäni vain silloin kun kameraan/kännykkään on jäänyt ääni päälle tai kyse on järkkäristä, jonka mekaanista (?) ääntä ei voi hiljentää. Pienikin ääni pitkänä, mutta hieman epätasaisena sarjana, on nimittäin ärsyttävä.

Suomalaiset kansana 10000 vuotta?

Väsyneenä tekee idioottimaisuuksia. Istuin perjantai-iltana junassa, enkä jaksanut kuin selata sosiaalista mediaa. Facebookissa kiinnitti huomioni Hesarin NYT:n päivitys, joka alkoi "Suomalaiset ovat olleet kansana olemassa useimpien arvioiden mukaan yli 10000 vuotta",

ja turhan vähän aikaa mietittyäni liimasin sen Twitteriin saatteella "Minkä h*lvetin arvioiden mukaan ja mistä suomalaisista siinä tapauksessa puhutaan?" Suurin osa twiitin lukijoista onneksi ymmärsi sen tarkoittamallani tavalla ja kommentoivat "Kuka tuon 10000 v on keksinyt. Ihan tuubaa.", "No ei todellakaan ole, uskomatonta höperehtimistä", "Mitä ihmettä? Idea kansoista syntyi vasta parisataa vuotta sitten."

Nytin päivittäjä oli tietenkin/oletettavasti ajatellut nyky-Suomen varhaisinta tunnettua asutusta jääkauden jälkeen. Sen ajoituksesta ei ole suurempaa kiistaa, mutta en todellakaan muista, että näitä pieniä ryhmiä olisi joku kutsunut Suomen kansaksi. Me tiedämme, että he eivät puhuneet suomensukuisia kieliä ja geneettisestä perimästään on tuskin joukossamme jälkiä ja ainakaan niitä ei voida todentaa. Jos heillä itsellään oli paikkaan sidottu identiteetti, se tuskin kohdistui Suomeen sellaisena kokonaisuutena kuin me sitä ajattelemme.

Esihistorian jatkuessa nyky-Suomen alueella kulttuureja ja kulttuurirajoja tuli ja meni. Yhtenäisempää kulttuuria syntyi (ehkä) saamen ja suomen kielen puhujien muuton jälkeen sekä viimeistään kristinuskon ja ruotsalaisen hallinnon tullessa. Jälkimmäiseen tosin tietenkin liittyi merkittävä muuttoaalto, joka toi toisen kielen ja kulttuuriperinnön rannikollemme. Mutta kuinka kaukana rannikosta tuolloin olisi käytetty monikollista omistusmuotoa?

Valitettavasti emme tiedä esihistoriallisten yhteisöjen identiteeteistä yhtään mitään. Twitter-ketjuun ilmaantui kommentti "Roomalainen Tacitus mainitsi suomalaiset kirjoituksissaan. Siitä voi ottaa heti pohjaksi 2000 vuotta kättelyssä." Hyväksyisikö kirjoittaja otsaansa nytkin tuhansien kilometrien päästä hatarin tiedoin annetun leiman? Käydäänkö haastattelemassa vaikka patagonialaisia lapsia siitä, kuka on suomalainen?

Oman tämänhetkisen käsitykseni mukaan jonkinlainen suomalainen identiteetti on voinut syntyä aikaisintaan kun porukka on tarpeeksi monta kertaa kuullut hallintomiesten vetoavan Ruotsin ja Suomen kuninkaaseen tai vastaaviin ilmaisuihin. Se, oliko kansallista identiteettiä ennen 1800-lukua on varsin railakkaan (suhteessa muuhun historiantutkimuksen keskusteluun) väittelyn aihe, joka herättää siis tunteita muuallakin kuin Twitterissä. Miten erotetaan fiilikset ja yleinen kotiinpäinveto? Ja onko kumpikaan olennainen kansallisuuden tuntomerkki?

Aihetta liipaten viikonlopun aineistoläpikäynnistä Turusta 2.2.1749 Posttidningariin lähetetyn prinssin syntymäpäiväjuhlinnan kuvauksen loppu.

Juhlan aihe oli valtakunnallinen, mutta puheena kustaviaanisen kuningasperheen erityinen merkitys Suomelle. Hämäläisen (osakunnan jäsenen) Molleruksen mielestä oli olemassa suomalaisia, joilla oli yhteisiä tunteita, sillä juhlarunonsa painettiin otsikolla Suomalaisten riemu runo hänen cuningallisen corkeudens sen suuri sucuisen ja suuri waldian herran ja ruhtinan Carlen, corkian syndymän ylitze, joca tapahdui sinä 26 päiwänä syys cuusa, wuonna 1748. Edestuotu Turun yli coulusa sinä 30 päiwänä tammi cuusa 1749 Carle Friedrichi Molleruxelda hämäläiseldä.

Kunhan opintoni "yli koulussa" etenevät, niin ehkä tulen tästäkin asiasta viisaammaksi.

Viikon piispa: Johannes Olavinpoika

Johannes Olavinpojan sinetin malli paljastaa, että isänsä on kuulunut maalliseen rälssiin ja Paavali Juusten tietää Johanneksen olleen syntyisin Paraisten pitäjästä. Joko kotoa tai muuten järjestyi varat peruskoulutukseen Turussa ja, vaikka nyt Uppsalan pieni yliopisto olisi ollut auki, on Johannes lähtenyt Pariisiin. Sen yliopistossa hän suoritti tutkintonsa 8.3.1485 ja 29.3.1486. Tähänkään opiskelu ei loppunut, sillä Johannneksen tiedetään olleen Pariisin yliopiston englantilais-saksalaisen kansakunnan puheenjohtaja 7.4.1487.

Lauri Suurpään tavoin ansioluettelossa on pitkähkö aukko, sillä seuraavaksi tiedetään Johanneksen päässeen Turun tuomiokapitulin kaniikiksi 18.12.1496 mennessä. Johanneksesta ei tullut tuomiorovastia vaan hänet valittiin piispaksi 3.10.1506 arkkipresbyteerin virasta, joka oli tuomiokapitulin alin. Kausi piispana jäi lyhyeksi, sillä Johannes kuoli Kuusistossa 9.6.1510.

Ajan merkittävimmän muiston kuvaa Kyösti Wilkuna seuraavasti.

Ölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan kuin Köpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen välillä. Hänen laivastoonsa kuuluvat kaksi alusta ne olivat edellisenä sunnuntaina Karvataskun laivaakin ahdistelleet ja sen saaristossa oleskelusta olivat kalastajat kulettaneet Turkuun erilaisia ja ristiriitaisia tietoja. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö, Josef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.

Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin orgioihin, joita mässäävät sotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien ruumisten äärellä.

Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan. Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä. Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia, jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla. Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelen seurassa.

Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heiastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmänvuodilla.

Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttilänjalat ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli Neitsyt Maarialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi riisuttu pyhä neitsyt Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty kuorin oikeassa seinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin kynttilänjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjotelleet.

* * * * *

Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia. [...]

Ennen kuukauden loppua alkoi pieni pääkaupunki jälleen nousta tuhkastaan, kuten niin monta kertaa ennenkin nelisatavuotisen olemassaolonsa ajalla. Tuhosta pelastuneet porvarit, niin suomalaiset kuin saksalaisetkin, liittyivät toisiinsa ja yhteisvoimin käytiin työhön käsiksi. Ensinnä korjattiin vilja kaupungin ympärillä olevilta pelloilta ja sitten ryhdyttiin rakennustöihin. Rohkeutta lisäsi se, kun Tukholmasta saapui viesti, että rauha Tanskan kanssa oli saatu toimeen. Ja kun toiset paukuttelivat varstoja riihissä, tupruttelivat toiset tuhkaa ilmaan, peratessaan palaneiden rakennusten perustuksia. Jokea pitkin laskettiin alas hirsilauttoja, kirveet ja sahat olivat käynnissä aamusta iltaan ja porvarien, munkkien, linnannihtien ja lähiseudun talonpoikain yhteisponnistuksilla alkoi kohota talvensuojia kodittomiksi joutuneille. Mutta moni perhe oli kokonaan joutunut surman omaksi, toisista pelastunut vain kuin ihmeen kautta joku perheen nuorimmista jäsenistä, ja siksi moni tuvanuuni jäi vielä vuosikausiksi entisen kodin raunioilla alastomana törröttämään. Moni kauhun yönä pakoon päässyt porvari jäi myöskin ainaiseksi maalle, pitäen talonpojan elämää metsien suojassa turvallisempana kuin oloa kaupungissa, jota viholliset, rutto ja tulipalot alituisesti etsiskelivät.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Johannes Olavi. Kansallisbiografia

Wikipedia: Johannes Olavinpoika
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I: Historiallisia kertomuksia

Kuva Paraisten kirkosta Kyläkirjaston kuvalehti 6/1897