lauantai 4. marraskuuta 2017

Täydennysosia

Museovirasto Kansatieteen kuvakokoelma  KK2364:14 CC BY 4.0
1) Yllä kuvattu björköläisen pojan vesivärimaalaus "Turkin keisarista" ja hänen puolisostaan muistuttaa niin paljon kistebrevien kuvakieltä, että en suuremmin hämmästy, jos joskus tulee vastaan vastaava painokuva. (Tietenkin tyyli vastaa myös Taalainmaan koristemaalausta.)

2) Vuosia sitten jaoin minimuiston Topeliuksen luennolta Helsingin yliopistossa. Viime viikolla SLS avasi Topeliuksen tekstien verkkojulkaisuun osan Föreläsningar i geografi och historia, josta pääsee arvioimaan ilmaisunsa koskettavuutta nykyihmiselle. Tai voi verrata tyyliään M. A. Castréniin, jonka
Luentoja suomalaisesta mytologiasta tuli viime viikolla verkkoon SKS:n toimesta.

3) Vuonna 2015 esiin nostamani pulpettien kulttuuriperintö Helsingin yliopistossa oli kierrätetty jo Ylioppilaslehdessä 17-18/1915 suomennoksena.

4) Revittyäni pelihousuni Ylen "avioerouutisoinnista" asiallisemmin kommentoineen tuttavani ideaa hyödyntäen julkaistiin Ylen sivuilla artikkeli Julkista nöyryytystä, syyllisen jäljittämistä ja lavastamista – tätä oli avioero sata vuotta sitten. Asiallisempi verkossa saatavilla teksti on Eino J. Ahlan artikkeli Erivapautuksella myönnetyistä avioeroista ja näkökohtia avioero-lainsäädäntömme uudistuksesta (Lakimies 1/1915), jonka alussa todetaan
Avioerolainsäädäntömme vanhentuneisuus on tunnettu tosiasia. — Laki ei tunne muita avioeron syitä, kuin ne mitkä ruotsalais-suomalaisessa lainsäädännössä jo puolen neljättä vuosisataa sitten tunnustettiin, nim. huoruus ja omavaltainen hylkääminen (N. K. 13: 1, 4 ja 6). Kuta enemmän vapaamieliset käsitykset ovat yhteiskunnassa saaneet jalansijaa sitä suuremmaksi on käynyt tarve avioeronsaantiin. Siitä taas on ollut seurauksena, että avioeron saamiseksi on ollut pakko ruveta kiertämään lainsäännöksiä. 
Asianosaiset esim. sopivat siitä, että jompikumpi matkustaa joksikin ajaksi ulkomaille ja toinen sillä välin panee vireille oikeudenkäynnin avioeron saamiseksi "omavaltaisen hylkäämisen" perusteella. Kun "karannut" sitten asiamiehen kautta tulee ilmoittamaan aikovansa edelleenkin pysyä poissa, saadaan oikeuden vapaamielisen asiaan suhtautumisen avulla avioeropäätös, jossa julistetaan toisen puolison muka "häijyydestä ja ynseydestä" karanneen. Avioeron saanti tällä perusteella on muodostunut rikkaiden privilegioksi. 
— Ne taas, joilla ei ole varoja tai tilaisuutta matkustaa ulkomaille, useimmin alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat puolisot, ryhtyvät järjestämään keinotekoisen aviorikosdraaman, jota katsomaan kutsutaan pari hyvää ystävää. Kun oikeus taaskin suhtautuu asiaan myöntätuntoisesti, tullaan helposti päätökseen, jolla syyllinen puoliso, — kun syytön tietenkään ei tahdo hänelle anteeksi antaa — tuomitaan jonkun sadan markan sakkoihin ja avioeroon.
5) Ja mitenkö Yle Historia (sittemmin "Äkkilähtö menneisyyteen") vastasi kritiikkiini Riutula-jutustaan?
Ensivaikutelma kommentista on kuin väitettäisiin, että Lehtola haluaa sulkea silmänsä joltakin. Dokumentilla tarkoitettaneen Ylen verkkosivujen tekstiä, jota ei ole edattu mitenkään.

6) Keskisarjan esiintymisen saaneen epätavallisen julkisen kritiikin (kritiikissä itsessään ei ole mitään epätavallista) loppukaneetiksi

7) Aikanaan yllätyin Raumasta pakotienä ensimmäisen maailmansodan alkaessa. J. A. Halosen artikkeli Rauma matkustajatulvan aikana Otavassa 3/1915 olisi tarjonnut lisätietoa, mutta tuli eteen vasta Kansalliskirjaston uuden avauksen myötä.

8) Tukholman uudessa lelumuseossa muistaakseni mietiskelin voisiko leluista kertoa muuten kuin nostalgisoiden. Suomenlinnan lelumuseon blogista opin, että ainakin Saksassa on leluteollisuuden museo.

9) Huhtikuussa kokoamieni varhaisten sanomalehtien "levikkitietoja" täydensin jo toukokuussa. Sittemmin huomasin Valvojassa 8/1918  Alpo Silanderin toteamuksen
Käytettävissäni on ollut otteita peruluetteloista, joita tehtiin Finströmin kirkkoherran Backmanin kuoltua 1784, Marttilan kirkkoherran Zidénin jälkeen 1801, Pyhäjoen kirkkoherran Vestzynthiuksen jälkeen 1805, Paraisten kappalaisen Montinin jälkeen 1806 ja Marttilan kappalaisen Backin jälkeen 1808. Kyseenalaisissa pesissä oli Tidningar jälkeläisineen ja ruotsinmaalaisia lehtiä mutta ei yhdessäkään Tietosanomia.
Rohkenen epäillä, että perukirjojen otteet on tarjonnut Gunnar Suolahti.

10) Useampaan otteeseen mainituista korttipeleistä tällä kertaa täydennykseksi vuonna 1895 julkaistu Regler för skruf-whist, utarb. efter de i Finland och Ryssland vanligaste spelbruk till ledning vid spel af vanlig s.k. klassisk skrufwist, köpskrufwhist och paketskrufwist för såväl yngre som äldre skrufwhistspelare 

11) SLS:n esitelmämaratoonin (jossa olin kuulijana paikan päällä kahdessa osassa) esitysten julkaisu Ylen Areenassa on ilmeisesti valmis. Historiaan liittyvät ainakin seuraavat
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:

perjantai 3. marraskuuta 2017

Paikannimistä historiaa

Olin eilen ensimmäistä kertaa kuulijana Nimistöntutkimuksen päivillä, jotka järjestettiin 20. kerran. Tämä kuokkiminen osoittautui tavallista haastavammaksi, sillä paikallinen tapa (neljä esiintyjää viidestä) oli esityksen aloittaminen ilman "tätä on tutkittu ennen ja tätä minä tässä tulen esittämään" -osiota.

Ymmärrystäni Johanna Halosen esityksestä Varhaiskeskiaikaisen piispanpöydän jäljet nimimaisemassa sain onneksi paikattua kuulustelemalla Halosta kahvijonossa. Hän oli havainnut paikallisia klustereita, joiden paikannimet viittaavat varhaisimpiin piispoihimme ynnä muuhun kirkolliseen. Oletuksensa on, että nämä ovat kirkon tiloja, jotka on sittemmin lahjoitettu eteenpäin. Haasteena on tietenkin se, etteivät henkilönimet ole uniikkeja ja paikannimet voivat muuttaa ihmisten mukana uuteen paikkaan. Eikä kaikkien piispojenkaan nimiä tunneta. Mutta kuullosti mielenkiintoiselta, erityisesti saatuani Haloselta kahvijonossa esimerkkejä Kokemäeltä.

Saulo Kepsun esityksessä kiinnitin huomiota siihen, että hän piti varmana, että germaaniseen etunimeen perustuvan paikannimen "täytyy olla rautakautta nuorempi". Sillä rautakaudella ei ollut maahanmuuttoa?

Ritva Liisa Pitkänen puhui Tenholan suomalaisperäisistä paikannimistä Perniön rajalla ja saaristossa. Pakko vetää johtopäätös, että näissä sinnitteli suomenkielistä väestöä ruotsalaisten siirtolaisten vierellä niin kauan, että paikannimet siirtyivät tulijoiden käyttöön. Pointtina oli myös asutusyhteys Perniöön.

Timo Rantakallio demonstroi Kansalaisen kartapaikassa lukuisia paikannimien osia, joilla oli hätkähdyttävän tarkkoja esiintymisalueita. Tutkimuksellisesti nykynimistön päällimmäistä kerrosta edustava karttapaikka ei tietenkään ole nimitutkimukseen (eikä historiantutkimukseen!) sopiva työkalu. Sen lisäksi, että mukaan/tilalle tarvitaan arkistoaineistoa, pitäisi kartan myös ylittää nykyiset valtiorajat.

Kuten tapahtui viimeisenä kuuntelemassani Jaakko Raunamaan esityksessä, jossa esikristillisiä henkilönimiä sisältäviä paikannimiä oli paikannettu Karjalasta ja Virosta. Lähes kaikki 1960-luvun tutkimuksessa (viimeisin!) luetellut nimet oli löydettävissä paikannimistä ja alueellista eroavuutta oli hyvin vähän.

Tämä aihe oli lähellä omia intressejäni, sillä asikkalaisesta niemestä peräisin oleva äitini tyttönimi Ilmavalta on alku- ja loppuosansa perusteella Raunamaan tutkimaa ryhmää. Nyt tätä kirjoittaessani kaivoin vuonna 2007 tekemäni kirjan esille ja huomaan nimeä taustoittaessani viitanneeni vain Sukuviestissä julkaistuun artikkeliin eli kovin kummoista kirjallisuustutkimusta en tehnyt. Onkohan koskaan käynyt mielessäkään, että Ilmalla olisi jotain tekemistä kalevalaisen Ilmarin kanssa?
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita:

torstai 2. marraskuuta 2017

Lapin arkeologiasta kuultua

Eilen olin pitkästä aikaa SMMY:n kuukausikokouksessa, jossa Petri Halinen puhui Lapin arkeologiasta. Esitys oli todella mielenkiintoinen ja tuntui uudelta tiedolta, vaikka mieleeni tuli, että olin pari vuotta sitten kuullut Eero Muurimäen esityksiä samalta alueelta. Kotiin päästyäni tarkistin (tästä ja tästä), että tuolloin oli päällimmäiseksi jäänyt käsitys "ajallisia ja alueellisia aukkoja löydöissä".

Halinen puhui ehkä lyhyemmästä ajanjaksosta, joka kuullosti varsin aukottomalta sekä ajallisesti että alueellisesti. Tulisijoina käytettyjä suorakaiteisia kivilatomuksia on löytynyt tuhannen kilometrin pituiselta alueelta Trondheimin paikkeilta Kuolan puolelle. Latomuksien muoto on aina olennaisesti sama, sijainti samantyyppisessä paikassa ja esinelöydöt ympäristöstä samantapaisia. Tämä yhtenäinen kulttuurialue on ollut olemassa vuosivälillä 700-1300.

Vuoden 1200 paikkeilla kätketyt hopeakorut Inarinjärven Nanguniemestä.
Kuva Haverinen Markku/Museovirasto CC BY 4.0
Samoihin aikoihin tiedetään jo/viimestään uhratun seidoilla. Halinen ei puhunut kielestä tai etnisyydestä, joista arkeologia ei mitään tiedäkään. Omasta uteliaisuudestani luin luotettavan oloiselta verkkosivulta, että saamen eri kielien synty on ajoitettu vuoden 800 paikkeille eli yhtenäisyyden lisäksi on syntynyt erityisyyttä..

Ennen vuotta 700 asuinpaikat olivat (tavanomaisemmin) olleet suurten vesistöjen äärellä, mutta kivilatomusten lähellä on ollut vain pieniä lampia ja soita. Itselleni muuton selitykseksi tuli ensimmäisenä mieleen vettä myöten tulleet väistettävät vieraat, mutta Halisen mukaan uudessa ympäristössä löytyi paremmin ravintoa juuri kesytetyille poroille.

Kesytetyistä poroista huolimatta Halinen kutsui tätä kivilatomuksien kulttuurin porukkaa metsästäjiksi, jotka "syrjäytti" "suurporonhoito", joka levisi "pakettina" vasta 1500- ja 1600-luvuilla. Tämä vaihe ja sen todisteet jäivät minulle hieman epäselviksi, samoin kuin Nukkumajoen melko perusteellisesti tutkitut turvekodat. Jälkimmäisistä voi lukea tästä.

Linkittämälläni sivulla on kuva keskieurooppalaisista veitsistä, jotka Nukkumajoella kaivanut Christian Carpelan nosti esiin yleisökeskustelussa. Hän totesi, että niitä oli löytynyt kaivaustensa aikaan myös Helsingin Vanhastakaupungista ja että samoja veitsiä löytyy edelleen joka puolelta. Menneisyyden ihmiset (kuten mekin) elivät kokonaisuudessa, jossa oli paljon yhteistä. Mitään aluetta ei siis voi unohtaa tai ohittaa.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Palapeli ja 15-peli

Suomen kielen erinomaisuuksia on oma erityinen sana palapelille. Englanniksihan se on jigsaw puzzle ja ruotsissa ei ole vaivauduttu käyttämään etuliitettä, joten pussel sekaantuu kaiken maailman pulmapeleihin.

Wikipedian mukaan kiemuraisiin paloihin jaetut kuvat kehitettiin/keksittiin Englannissa 1760-luvulla ja yksi ensimmäisistä tuotteista oli Euroopan kartta palasiin jaettuna. Kun useimmiten on saanut havaita uutuuksien tulevan hyvin vauhdikkaasti Suomeen, sain nyt yllättyä siitä, että ensimmäisenä puzzlena Suomessa julkaistiin Euroopan kartta "palasina" vasta jouluksi 1914! (m.m. Uusimaa 9.12.1914)

Näin ollen on hyvin ymmärrettävää, että sana palapeli ei ollut vielä käytössä vuonna 1920.


Sanomalehdessä Wiborgs nyheter "picture puzzle" oli esitetty amerikkalaisena villityksenä 15.12.1908. Samassa lehdessä kerrottiin 16.9.1909 hullutuksen levinneen Pariisiin (minkä vahvistaa La France illustrée 25.12.1909).

Toki Suomessa tunnettiin palikoihin liimatut palapelit viimeistään 1800-luvun lopulla:
Satakunnan museo CC BY 4.0
Ja sana puzzlekin löytyy Suomen sanomalehdistä jo 1800-luvulla. Uudessa Suomettaressa 6.12.1880 purkaudutaan:
Katkeralla mielellä luin sen vuoksi viime kevännä että taas oli tehty uusi keksintö ja taaskin Amerikassa [...] Oli, näet, keksitty uusi varsin yksinkertainen peli, joka jo oli saattanut monta amerikkalaista hulluksi (luullakseni se ei ole mikään erinomainen konsti). Peli on seuraava: Pienessä nelikulmaisessa laatikossa on viisitoista numeroitua nelikulmaista puu-palaista, jotka ovat niin suuria ettei niitä voi lykätä toistensa sivuitse; ne ovat laatikossa seuraavalla tavalla:
Siis jää aina yhden sija tyhjäksi. Sääntö on nyt: pane palaiset sekaisin laatikkoon ja saata ne lykkimällä järjestykseen. Jos olet, hyvä lukija, joskus tätä konstia koettanut, niin olet varmaankin huomannut että useimmasti tulee aivan lopuksi, kun jo kaikki muut ovat järjestyksessä, sellainen asema viimeisille ettei niitä saa järjestykseen millään keinolla. (On siihenkin keino, mutta sitä en sano, ettei peli kadottaisi viehätystänsä.) Se on tietysti kauhean kiusallista ja sen vuoksi ovat saksalaiset antaneet koko pelille nimen: "Des Principals Berzweiflung", se on: hallitsevain epätoivo. 
Peli on 1970-luvun lapsille tuttu pienenä ja muovisena, enkä ollut koskaan ajatellut, että se on "keksitty". Aamulehden 22.4.1898 mukaan "Eräs amerikkalaisista kärsivällisyyspeleistä, niin kutsuttu "sixteen puzzle" teki keksijänsä puolen vuoden kuluessa monikertaiseksi miljonääriksi." Wikipedia-sivu 15-pelille kertoo keksinnöstä riidellyn niin, että mahdollinen ansaitsija jää epäselväksi.

Palapeleihin lähes palaten: 15-pelistä on myös versioita, joissa numerot on korvattu kuvalla (pdf). Muutakin muunnosta on kehitelty. Edellä lainatun Uuden Suomettaren jutun varsinainen asia koski 15-pelin kotimaista versiota, joka oli tuotu jouluksi kauppoihin. Suoraan sanottuna tämä ei houkuttele.
Keksinnön uutuus on siinä, että kaikille osille tuossa entisessä amerikkalaisessa pelissä on annettu omat nimensä, jotka ovat otetut valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloistamme ja toisinaan ovat hyvinkin sattuvia; se tekee leikin erittäin hupaiseksi. [...] Niinpä sanotaan laatikkoa, jossa nappuloita liikutellaan kansliaksi; nappuloilla itsellänsä on numero-järjestyksen mukaan seuraavat nimet: 1. Valtiopäivät; 2. Painovapaus; 3. Budgeti; 4. Administrationi; 5. Decentralisationi; 6. Unioni; 7. Lääni-edustus; 8. Uskonvapaus; 9. Representationi; 10. Ekonomia; 11. Finanssi; 12. Tiede-Taide; 13. Koulukysymys; 14. Naisten-oikeus ja 15. Kielikysymys.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

tiistai 31. lokakuuta 2017

Keskisarja tv:ssä: kaksi vastaan yksi

Ekaksi näin tämän
Sitten tuota twiittiä kommentoivan
Ja vielä samaan ohjelmaan viittavan twitterpuuskan
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Alabamaan kesällä 1869 rekrytoidut siirtolaiset

Jatkokertomuksessa 1850-luvulla ajateltu Amerikan siirtolaisuus innoitti minut hutkimuksiin, joissa putkahti esiin suomalainen Charles Linn (aik. Carl Sjödahl). Juha Vuorela esitteli hänet blogitekstissään niin kauan sitten, että sen jälkeen hänelle on ehditty pystyttää patsas nimikkopuistoonsa Birminghamin kaupungissa Alabamassa.

Lähikuva Charles Linnin näköispatsaasta. Terry McCombs CC BY-NC 2.0
Samassa puistossa on etelävaltioiden armeijan muistomerkki, jonka poistamista on viime vuosina vaadittu lausuen m.m.
"You’ve got Charles Linn who the park was named for, he was a racist. He was a confederate captain. You’ve got his statue out there. You’ve got the library named after him. You’ve got the park named after him. So keep Linn, but give us that monument. The monument needs to go."
Ilmeisesti suomalaisen näköispatsas saa siis jäädä seisomaan kaupunkiin, jonka historiassa hän on merkittävä hahmo mahdollisesta rasistisuudestaan huolimatta. Elämästään Vuorelan tekstiä pidempi versio on Ernest J. Moynen artikkeli Charles Linn: Finnish-Swedish Businessman, Banker, and Industrialist in Nineteenth-Century Alabama.

Minua vaiheissaan kiinnosti eniten maininta Suomen matkoista. Kesällä 1866 hän oli Karjaalta ottanut mukaansa Alabamaan palvelustytön. Kesämatkallaan 1869 Linn rekrytoi isomman ryhmän suomalaisia, joiden matkat hän kustansi neljän vuoden työsitoumusta vastaan (Hufvudstadsbladet 25.8.1869, Åbo Underrättelser 28.8.1869). Halukkaita oli ja he pääsivät turvallisesti perille (Folkwännen 20.10.1869, Suomalainen Wirallinen Lehti 20.11.1869).


Lehtileikkeessä mainittu laiva näytti pari vuotta aikaisemmin tältä (Wikimedia)
Tämä siirtolaisryhmä kuullosti niin erikoiselta, että lähdin eilen oikein Kansallisarkistoon ja tartuin passiluetteloihin (mikrofilminä) ensimmäistä kertaa Kamariherran jälkeen. Visioni oli, että kesältä 1869 löytyisi siististi alekkain Yhdysvaltoihin annetut passit. Mutta siinä missä Turussa joitakin vuosikymmeniä aiemmin oli Kamariherralle merkitty passiin määränpää, tässä vaiheessa Uudenmaan lääninhallituksessa kaikki passit olivat "ulkomaille".

Ainakin saatoin vahvistaa Linnin matkan, sillä löysin hänen, vaimonsa, kahden poikansa ja kahden tyttärensä sekä palvelijattaren lähtöpassin (725/1869). Sen lähistöllä oli useita työläisiä, jotka ottivat viiden vuoden passin. Olivatko he lähdössä Linnin mukaan? Kannattaisiko kaivella seurakuntien kirjoja? Pitääkö ottaa Ancestryn maksullinen jakso?

Ennen sitä kokeilin Familysearchin ilmaisuutta ja sain esiin Charles Linnin vuoden 1870 väestönlaskennasta. Joku oli ilmoittanut hänen syntymämaakseen Ruotsin ja samaan hengenvetoon (kuvainnollisesti) samoin joukolle taloutensa työläisiä.

Nimissä oli jotain tuttua ja vertailemalla listaa passiluettelosta tekemiini muistiinpanoihin kesän 1869 Alabamaan lähtijöiksi voin esittää

  • renki Karl Gustaf Karlsson Wathén Helsingistä (passi 707/1869), Alabamassa Charles Watten 30v.
  • Kristian Julius Sandén Helsingistä (passi 714/1869), 24v.
  • renki Wilhelm Lang (passi 704/1869), Alabamassa William Larry 25v?
  • sepänoppilas Alfred Eliander Helsingistä (passi 724/1869), 22v
  • renki Gustaf Johansson Helsingin pitäjästä (passi 726/1869), Alabamassa Gustav Johnson 23v.
  • renki Samuel Mattsson Perkiö Helsingistä (passi 730/1869), Alabamassa Samuel Perko 20v.
  • renki Mathias Karlsson Helsingistä (passi 684/1869), Alabamassa Mathis Carlson 23v.  
Nimillä ja Suomella hakien löytyy lisäksi
Muutamat passipoimintani eivät löytäneet paria Alabamasta ja kaikki väestönlaskennassa eivät saaneet passiaan. Mahdollisesti lähtijöitä oli muualtakin kuin Uudenmaan läänistä. Kongressin kirjaston tiivistelmän mukaan siirtolaisia oli kaikkiaan 53. Jos täysi lista on jo jossain esitetty, olisin kiitollinen tiedosta.
Kirjoittanut klo 1 kommentti:
Aiheita: ,

maanantai 30. lokakuuta 2017

Pieni romanssi

Tarina on niin suloinen (alkua lukuunottamatta), että toivoisin todeksi. Oulun Wiikko-Sanomista 1.5.1852:
Kosken talon isäntä, eli Kosken Jaakko, kuin häntä kylän keskuudessa tavallisesti kutsuttiin, oli viiden vuoden vanhana orvoksi vanhemmistansa jäänyt ja täytynyt kerjäämään lähteä, kun ei ollut mitään muuta turvaa. Sillä keinolla elätti hän lähes kolme vuotta päätänsä, kunne häntä otettiin Honkaniemen taloon paimeneksi. Syksyn tultua piti hänen taas talveksi kylän kululle lähteä, kun häntä silloin ei tarvittu; laitettiin hänelle kuitenkin sitä ennen uudet kengät ja annettiin puolipitoinen takki päälle, joka oli pieneksi talon omalle pojalle tullut. Toiseksi kesäksi luvattiin häntä taas paimeneksi ottaa, jos muualta ei saisi paikkaa, taikka ilman tahtoisi tulla.
Lähtö valmisna jätteli Jaakko hyvästi isäntää, emäntää ja muuta perhettä, ja suuret karpalot pyörivät pitkin poskia alas. Isännän itsenkin ja muun väen tuli vedet silmiin, sillä Jaakko oli nöyrällä palveliaisuudella ja kuuliaisuudellansa miellyttänyt kaikki itseensä. "Mutta minkätähden sinä Jaakko nyt lähdet pois meiltä?" kysyi talon 4-vuotinen tytär häneltä, ja sanoi: "jos minä olen pahaa sinulle tehnyt, niin elä siitä huoli, kyllä minä vasta en tee pahaa; tule'pa katsomaan, kuinka kauniisti olen pitänyt kaikki ne uudet lehmät, jotka menneellä viikolla teit minulle, en yhdeltäkään ole sarvea, en jalkaa enkä häntää katkaisnut." Samassa kantoi hän kaikki lehmänsä keskelle lattiata penkin alta loukosta, joka niillä oli läävänä eli navettona. 
Mutta Jaakko vastasi ja sanoi: "et sinä Liisa, eikä kukaan muu ole minulle pahaa tehnyt, että minä sentähden lähtisin pois, mutta se on Jumalan tahto, että minun pitää lähtemän, ja sitä pitää meidän kaikkein kuulla ja totella, sanoi äitini, kun hän kuoli ja jätti minun yksinäni olemaan. Sillä jos kesä olisi loppumatoin ja karja saisi laitumelta ruokansa, niin minäkin olisin paimenena ja en lähtisi, mutta kun Jumala antaa talven tulla, ja minua silloin ei tarvita, niin totta minun täytyy pois lähteä, kun en osaa mitään työtä tehdä, jolla ruokani ansaitsisin." 
"Sinäkö et osaa työtä tehdä! sanoi Liisa: teitpähän minulle lehmät ja vasikat ja karjakoiran, jokaiselle neljä jalkaa ja sarvet päähän, kuin isoillakin lehmillä; teitpä vielä kärrytkin, vaikka ne nyt on rikki menneet, ja uuden veneen — voi jos Jumala taas antais pian sataa vettä pihalle että pääsisin venettäni soutamaan!" "Mutta semmoisista töistä, vastasi Jaakko, ei muut huoli, kun sinä, ja kun sinulla ei ole minulle ruokaa antaa, niin täytyy minun mennä sitä muualta hakemaan." "Saanhan minä äitiltä joka päivä voileivän, sanoi Liisa; jos antaisin sen sinullen, etkö sitte jäisi tänne? Eikö niin äiti, että minä annan voileipäni Jaakolle, ja hän jääpi meille?"
Äiti katsahti miehensä päälle ja vähän aikaa hänen kanssansa kahden kesken puhuttua lausui hän seuraavan, jos Liisulle, niin vielä enemmin Jaakolle iloisen päätöksen: Jaakko saapi jäädä paikallensa talveksi sillä ehdolla, että Liisu jättää voileipänsä ja tottelee aina, mitä isä ja äiti käskevät. Niin tuli Jaakko taloon jäämään, ja oli monenlaisissa pienissä askareissa hyvänä apuna. 
Seuraavina talvina hän vielä paremmin ansaitsi ruokansa, jonka tähden ei enää tullut puhettakaan hänen pois-lähtemisestänsä. Seitsemäntoista vuotta perätysten Honkaniemellä palveltuansa nai hän 25 vuoden vanhana jo mainitun Liisan, joka silloin oli 21 vuoden iässä. Viisi vuotta sen jälkeen osti hän pienen Kosken talon itsellensä niillä rahoilla, jotka oli vuosipalkoistansa säästänyt ynnä vaimonsa perinnön kanssa.
Litografiska museet CC BY-SA
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Puhtaaksi pesty lastenkoti

Pari viikkoa sitten olin kuuntelemassa paneelikeskustelua Suomi 100: vaiennetut historiat, jossa saamelaisten ja romanien edustajat kertoivat kokevansa, ettei heidän historiansa ole esillä koulussa eikä muuallakaan. Ja että kokemiaan vääryyksiä ei esitetä valkoiseksi (syyttömäksi) puhdistetussa Suomen historiassa. En oikein uskaltanut kirjoittaa keskustelusta, kun en muistanut mitä koulukirjoissani oli ja miten esimerkiksi sain tietää Lapin koulukodeista.

Mutta kirjoitanpa lukukokemuksesta tältä aamulta, kun heti herättyäni selailin FB:n syötettä kännykästä. Minut pysäytti ja nosti sängystä Yle Historian päivitys, joka nyt tietokoneelta näyttää tältä
Alla olevassa Vapriikin kokoelmien kuvassa, johon Finnassa ei tarjota käyttöoikeuksia, mutta Yle on ne varmaankin hankkinut, lapset seisovat rivissä. Ilmeisesti kuva on herättänyt sympatiat, sillä useat kommentit ovat monitulkintaisia sydämiä. Päivitys oli ensimmäisen 12 tunnin aikana saanut 283 reaktiota, joista vain 26 edusti surua. Päivitystä oli jaettu 60 kertaa, ties millä mielellä.
Hyvä esimerkki historian tarpeellisuudesta? Mitä tekstistä sitten opimme? Että pelastava enkeli hankki tiettömien taipaleiden takaa rakennuksen, johon asutetut lapset retkeilivät ja kalastivat. Ja saivat vielä Yhdysvalloista lahjojakin. Päivitykseen linkitetty artikkeli vuodelta 2010 on itse asiassa sama teksti otsikolla Riutula - maailman pohjoisin lastenkoti.

Koskettavan kuvan lisäksi Finnasta löytyy artikkeliviite Riutulan lastenkoti ja saamelaislasten suomalaistaminen Inarissa 1900-luvun alussa. Sitä ei pääse lukemaan verkossa, mutta Veli-Pekka Lehtola on jakanut pdf:nä kirjansa Saamelaiset suomalaiset - kohtaamisia 1896-1953, jonka sivulla 97 on otsikko Lastenkoti ja suomalaisuus ja teksti alkaa
”Riutula on muuten yksi suomalaistuttamisen pääpesäpaikkoja! – Riutula, sinä saat lappalaisvereni riutumaan suonissani! Ja jos minun olisi valta, niin heti minä ovesi kiinni naulaisin, ettet heimoni tuhoamista enää pidemmälle saisi jatkaa! Muddusjärven ’seidat’ sinut tuhotkoot! – Jo silloin jotakin aavistin – aavistus myöhemmin tietoisuudeksi tuli – että jotakin hävitystyötä, tosin ’jalosti’, tuossa laitoksessa toimitettiin.
Yhdestä sivusta syntyy aivan toinen kuva kuin Ylen jutusta. Mielenkiintoisempi ja sellainen, jota lukiossa (tai aiemmin) tosiaan kannattaisi kertoa.

Jo viisitoista vuotta lastenkodin perustamisen jälkeen Vihtori Lähde kirjoitti Opettajain lehdessä 34/1920
Mutta nyt on kumminkin niin laita, että Riutulaan sieltä ja täältä Lapin tunturien kupeilta haalitut lappalaislapset, joihin kotien ja omakansallisen ympäristön vaikutus ei siellä vastapainoksi ulotu, siten pakotetaan juuri Riutulassa vieraantumaan kansallisuudestaan ja äidinkielestään.
Sotien aikaan Riutulassa ollut toteaa, että "Minä ajattelen sitä Riutulaa keskitysleirinä".

1970-luvusta Ylen oma ohjelmaesittely sanoo, että
Koulun ja asuntolan suomalainen työväki välitti pienille koulutulokkaille omaa kieltään ja kulttuuriaan. Saamen kielen puhumista rajoitettiin tunneilla ja välitunneilla, ja asuntolassakin varottiin kielen käyttämistä henkilökunnan kuullen.
Mutta näistä kokemuksista ei mahtunut sanaakaan verkkoartikkeliin, jota oli päivitetty vuonna 2013 eli asuntolakokemuksista kertovan elokuvan Suomi tuli Saamenmaahan julkaisun jälkeen. Tärkeämpää kertoa joululahjoista kuin kielen ja kulttuurin hävittämisestä.
Kirjoittanut klo 3 kommenttia:
Aiheita:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)