Lauantain Limnell: Frans Wilhelm (s. 1851?)

 

Kuva kuunarista Kosebamse, Wikipedia

Frans Wilhelm Limnell valmistui Rauman merikoulun laivuriosastolta tyydyttävällä arvosanalla (Finlands Allmänna Tidning 26.4.1881, Uusi Suometar 25.4.1881). Mahtaako olla sama Limnell, jonka alus on Ahkera? Sen liikkeitä voi seurata sanomalehtimaininnoista

Hullista Helsingöriin 13.7.1881 (Morgonbladet 22.7.1881)
Hullista Ouluun (Pohjois-Suomi 30.7.1881)
Oulusta Kööpenhaminaan 31.8.1881 (Morgonbladet 9.9.1881)
Kööpenhaminasta Itämerelle 13.9.1881 (Morgonbladet 21.9.1881)
Loviisasta Kööpenhaminaan 24.10.1881 (Hufvudstadsbladet  5.11.1881)
Kööpenhaminasta Itämerelle 8.11.1881 (Åbo Underrättelser 16.11.1881)
Viipurista Kööpenhaminaan 14.8.1882 (Helsingfors Dagblad 22.8.1882)
Kööpenhaminasta Itämerelle 15.7.1882 (Aura 4.8.1882)
Luvialainen kuunari "Ahkera", katteini Limnell on pari viikkoa sitte kovassa merenkäynnissä menettänyt molemmat mastonsa ja palasi hiljattain kotipitäjänsä satamaan Laitakariin, varsin kehnoilla purjeneuvoilla. Merellä pääsi laiva ensin Maarianhaminan satamaan, jossa sai muutamia salkoja purjemastoiksi ja palasi niillä Luvialle. (Satakunta  4.10.1882)

Hups. Viisi vuotta myöhemmin Lounas kirjoittaa  9.7.1887

Kuunari Viriä, katteni Limnell kotoisin Luvialta on tehnyt haaksirikon Ekkerön ulkopuolella t. k. 7 p:nä.

Mutta miten saada kiinni Frans Wilhelmin taustasta? Muidenkaan merellisten Limnellien nimiä en ole Väinölän kirjasta bongannut.

• Venäjän varakonsulilta Helsingööristä Tanskasta tulleiden tietojen mukaan on suomalaisella laivalla "Laine" palveleva merimies Reinhold Limnell Raumalta, syyskuun 15 p:nä kuollut koleeraan matkalla "Hampurista Itämerelle." (Tampereen Uutiset 25.10.1893)
• Karl Nestor Limnell oli merimies myös. (Sjömansvännen 1896-99)

Luvialainen Limnell esiintyy mantereen onnettomuusuutisessa:

Maanantaina maaliskuun 28 p:nä sattui Luvialla ikävä onnettomuus, kun työmiehet Isak Mattson poikansa kanssa ja Rupert Limnell kaikki Mikolan kylästä, olivat parruja veistämässä Lemlahden Maijalan metsässä, niin Mattsonin kaataessa puuta kaatui se toisen puun päälle jolloin M. alkoi kaataa alla olevaa puuta. Mutta silloin päällä oleva puu tulikin äkkiarvaamatta alas ja osui Limnellin päähän sillä seurauksella, että tämä heti meni tunnottomaksi. Lääkäriin oli pakko turvautua ja miehen tila on arveluttava. (Sanomia Turusta 5.4.1898)

Viimeisessä uutisessa mainittu Robert Joosepinpoika Limnell (s. 22.10.1864) kuoli 21.9.1900 (RK 1893-1902 s. 322). Luvian Mikolan kylästä oli myös aiemmassa uutisessa koleeraan 25.9.1893 kuollut Reinhold Joosepinpoika Limnell (s. 13.7.1861) (RK 1893-1902 s. 332). Näiden veli oli Kaarlo Nestor Joosepinpoika (s. 8.9.1858) (RK 1883-1892 s. 327). Kuin myös Frans Wilhelm Limnell (s. 1851), mahdollisesti epäonninen laivurimme (RK 1873-1882 s. 181)? Perheen isä Josef Henriksson on syntynyt 11.6.1809 Harjavallassa. Ovatko pojat napanneet sukunimen lähisukulaisilta vai ilmasta?

Matonkuteita ja esitelmiä

Tänä kesänä Kokemäen vierailujen projektinani on ollut leikata Helmi-mummoni ja äitini jättämistä lahjoituskelvottomista vaatteista matonkuteita. En tiedä löydänkö mistään paikkaa kutoa räsymattoa, mutta leikkasin silti. Niiden kesähetkien muistoksi kun leikkasimme kuteita kaikki kolme vierekkäin.

En kuitenkaan vajonnut muihin muistoihin leikkuupuuhassani vaan kuuntelin Oxfordin yliopiston sivuilta latailemiani luentoja. Osassa äänenlaatu oli aivan kamala, mutta kun tarpeeksi monta kuunteli, niin löytyi helmiäkin. Vähän niinkuin kesäinen seminaari.

Rebecca Sear veti yhteen tutkimuksia, joissa on arvioitu lähisukulaisten vaikutusta syntyvyyteen ja lasten kuolleisuuteen. Mielestäni Suomea ei mainittu, mutta eiköhän Virpi Lummaan historialliset tutkimukset ole olleet Searin metatutkimuksessa mukana.

Antropologi David Zeitlyn kertoi viiden luennon (1, 2, 3, 4 ja 5) verran suhteestaan afrikkalaiseen informanttiinsa ja tämän elämäntarinan kirjoittamisesta. Mieleen nousi ajatuksia muistitiedosta, historian ja kansatieteen suhteesta ja paljon muusta.

Lord Sacksin luento (video / pelkkä ääni) käsitteli Raamatun narratiivisia tekniikoita. Tuttujen tarinoiden takaa löytyi analyysillä toisia.

Antony Buxton puhui 1600-luvun koti-inventaarioista tavalla, joka taas palautti mieleen taas Panu Savolaisen esityksen arkeologis-filosofisessa klubissa keväällä.

David Graeber puhui rahasta ja kuolemasta.

Mike Rowland kertoi kiinnostavat esimerkit digitoitujen kansatieteellisten museoesineiden merkityksistä ja niiden käytöstä kansainvälisissä yhteyksissä.  

Peter Wade käsitteli rodun, suvun ja genetiikan yhteyksiä ja käsitteitä.

Stephanie Bunn kertoi aasialaisesta huopaperinteestä, joka on säilynyt ja muuntunut satoja vuosia. Voidaanko sen kehityskulkuja jäljittää? Konseptuaalisemmin kulttuurien siirtymisestä puhui Roy Ellen.

Mark Thomas mietti modernin ihmisen "syntymistä" eri puolilla maailmaa simulaatiomallilla, joka koulutustaustallani oli erinomaisen kiinnostavaa.

Marcus Banks selitti aloittaville opiskelijoille, mitä on sosiaali/kulttuuriantropologia.

Stanley Ulijaszek avaa kysymystä siitä, voisimmeko tai pitäisikö meidän palata "kivikauden ruokavalioon". Miten ruokavalio on muuttunut? Miten olemme itse muuttuneet syömällä? Mikä on ympäristön vaikutus?

Kommentteja kolumniin

Heinäkuun aikana kerääntyneestä lehtileikepinosta ansaitsee erilliskäsittelyn Risto Lindstedtin kolumni Suomen Kuvalehdessä 28/2013. Luettavissa verkossakin.

Lähtökohtana on EU:ssa valmisteltu tietosuoja-asetus, jonka vaikutukset suomalaiseen sukututkimukseen ovat tulleet lehdistössä esille. On puhuttu sukukirjojen teon mahdottomuudesta ja niinpä Lindstedt kirjoittaa

"... sukututkijan tulisi saada lupa kaikilta elossa olevilta, joiden nimi tulee sukukirjaan. Kyse on siis painetuista teksteistä, muutoin sukulaistarinoista saa kertoa paskapuheilla kuorruttaen ja netissäkin voi riehua edelleen mielin määrin."

Tässä ovat kärjistykset menneet hieman metsään. Painettuun kirjaan on saanut ja saa edelleen laittaa nimiä ja tarinoita mielin määrin. Kutsutaan painovapaudeksi. Mutta, jotta saadaan aikaan kiloja painava ihan-oikea-sukukirja, jossa on tuhansia nimiä, pitää nimet laittaa tietokantaan. Tätä toimintaa säätelee samat lait ja EU:n asetukset kuin kauppojen kanta-asiakasrekistereitä yms. Keskustelua käydään siis siitä, paljonko lievennyksiä annetaan yksityishenkilöille kuten tieteentekijöille tai sukututkijoille.

Eikä yksityisyyttä kaipaa ainoastaan/lähtökohtaisesti syntiset, kuten Lindstedt tuntuu ajattelevan kirjoittaessaan

"Konnien, kälmien tai muutoin viattomuutensa tuhranneiden (ns. mustat lampaat) tulee sisäytyä sukujen kertomuksiin. Muutoin tarinakerroksiin mahtuu vain se, millä on lisäarvoa menneisyysvertailussa. Sukukunniansa kirkastamiseen tarvitaan oikeastaan vain salaamista ja unohtamista."

Ihan hyvä pointti kylläkin. Mutta henkilötasolla hankala. Mikä on oikea paikka ja tapa tallentaa vaikeat asiat, ettei loukattaisi elävien ihmisten tunteita? Joiden tunteita voi loukata myös salaamalla, kuten Lindstedtin loppuanekdootissa, jossa yli 80-vuotias mies kysyy isänsä nimeä.

Kuvituksena Vincent van Goghin maalaus, Wikimedia

Fagervikista keskellä kesää

Keskellä kesää, 29.7.1782, ryhtyi joku Fagervikissa muistelemaan mennyttä talvea. Sen sää oli tappanut ympäristön hedelmäpuut ja Fagervikin ruukinpuutarhan erikoisuudet, joita oli 30 vuotta yritetty kasvattaa. Kirje Uudeltamaalta julkaistiin  sanomalehdessä Inrikes tidningar 19.8.1782.

Seuraavan talven säässäkin oli raportoitavaa. Puutarhurit tai puutarhan omistajat eivät lannistuneet ja Anders Ramsay pääsi ihastelemaan puutarhaa viitisenkymmentä vuotta myöhemmin. Tuore raportti Fagervikistä museohunttia keräävältä Marilta.

Heikko kirjavuosi 1898

Etsiessäni SLS:n kirjoitusten digitoidusta niteestä artikkelia silmäni tarttui yhdistyksen toimintaa referoivaan osuuteen, jossa oli puheenvuoroja SKS:n ja SLS:n yhteisestä kirjapalkinnosta. Ajatuksena aivan outo, monenakohan vuonna tämä pre-Finlandia jaettiin?

Kaunokirjallisuuden osalta herrat päättäjät pitivät vuotta 1898 heikkona, mutta olivat onnistuneet löytämään sentään muutaman ehdokkaan, joista keskustella. Tai siis, tässä taisi olla kaikki kyseisenä vuonna julkaistut kirjat?

• Santeri Ingman: ”Anna Fleming, Historiallinen romaani” ja ”Margareetta, Historiallisia Kertomuksia”. 
• Kyösti Larson: ”Kylän Lauluja”. 
• Eino Leino: ”Sata ja yksi laulua". 
• Ilmari Calamnius: ”Hiljaisina hetkinä”. 
• Heikki Meriläinen: ”Kahleeton vanki”. 
• Sarvela: ”Taloista ja taipaleelta”. 
• Maila Talvio: ”Kaksi rakkautta”. 
• Anna Kurki: ”Onnen etsinnässä”. 
• Martti Vuori: ”Savon sydämmessä” ja ”Korkea oikeus istuu”. 
• Emil Lassinen: ”Kotipoluilta IV”. 
• T. R. ”Auringon noustessa”.  
• Petrus Nordmann: “Från nödtider och ofredsår”. 
• Helena Westermarck: “Lifvets seger”. 
• Parus Ater (Adéle Weman): “Toner från bygden”. 
• O. M. Reuter: ”Nya dikter". 
• Konni Zilliacus: “Indiankriget". 
• Aina (Edit Theodora Forssman): “Vid aftonlampan VI". 

Rehellisesti voin tunnustaa, että vain ensiksimainitun olen avannut ja ainakin puolet kirjailijoistakin vaikuttaa oudoilta. (Osaksi siksi, että käyttivät salanimiä tai muuttivat myöhemmin nimensä.) Martti Vuorelle en löytänyt Wikipedia-sivua. Sellaisen voisi alustaa Eino Leinon sanoilla

Martti Vuori (Bergh), savolaisen kansan-elämän kuvaaja, realististen kansannäytelmien Pappilan tuvassa, Kun korkea oikeus istuu y. m. sepittäjä.

Ja kuka voitti? Palkintosumma 6000 markkaa (nykyrahassa noin 24000 euroa) ehdotettiin kirjeessä senaatille jaettavaksi niin, että Ingman (eli Ivalo) saisi 2000 markkaa, Nordmann ja Westermarck 1000 markkaa kumpikin. Ylijäävät 2000 markkaa säästettäisiin vuoden 1899 kirjoille.

Kuva kirjasta: Max und Moritz. Eine Bubengeschichte in sieben Streichen

Lehtileikepinosta

Laura Saarikoski kirjoitti Hesarin Merkintöjä-palstalla 30.6.2013 hienosti mummostaan ja Suomen lähihistoriasta.

"En pääse yli noista numeroista, eikä minun pidäkään päästä. Vain sata vuotta sitten Suomi oli kehitysmaa, jossa vanhemmat saattoivat joutua hautaamaan kuusi yhdeksästä lapsestaan."

Hesari paljasti 7.7.2013, että Viaporissa työstettävä purjeilla ja soutuvoimalla kulkeva tykistöalus oli jo siirretty hallista ulos vesille laskua varten. Yleisön on tarkoitus päästä aluksen kyytiin ensi kesänä. Hinta 10-15 euroa kuullostaa halvalta tunnin reissusta lihasvoimalla. Joutuuko itsekin soutamaan? (Kuopiolaisten rakentama (HS 19.7.2013) Juhani Ahon purjeveneen kopio ei sovi joukkokuljetuksiin ja on päätymässä yksityisomistukseen.)

Laivakopiot ovat suosittuja. Helsingissä pysähtyneeseen 1700-luvun malliin perustuvaan Götheborgiin oli vierailuaikana niin pitkä jono, että tyydyin ulkopuoliseen tarkasteluun.

Leena Virtanen (HS 9.7.2013) arvioi Ken Folletin kirjaan perustuvaa tv-sarjaa kirjoittaen

"Sarjan tapahtumat on liiankin helppo siirtää mielessään vaikka jonnekin Itä-Lontoon koteihin ja pubeihin, joissa riidellääm, rakastetaan ja kärsitään vääryyksistä. Keskiajan tunnistaa kulissien lisäksi vain toistuvista hirttotuomioista ja kehittymättömästä lääketieteestä."

Ja missä se ero olisi sitten pitänyt olla? Eikö keskiajalla oikeasti riidelty?

Markus Palménin yleisöosastonkirjoitus (HS 14.7.2013) kehoittaa Paciuksenkadun pronssikautisen hautaröykkiön kasvojenkohotukseen. Kaunis ajatus, mutta on vaikea kuvitella Sibelius-monumentilla kierrätettyjen turistien ihastuvan pysäyksestä kivikasan luona. Innostuisitko sinä?

Hesarin NYT 29-30/2013 oli vienyt 102-vuotiaan helsinkiläisen kierrokselle Helsinkiin Helsingin kiertokatsausten oppaan (1911) pohjalta. Hyvä nosto Kansalliskirjaston digitoinneista.

Veli Pekka Leppänen kommentoi (HS 21.7.2013) Venäjän historiakulttuuria (josta äskettäin oli täällä  sohaisu) todeten ettei Venäjällä suosita muistamisen politiikkaa:

"Kun maa marssii tarunhohtoisesta menneisyydestä voitokkaaseen tulevaisuuteen, sitä ei sovi sotkea historiantutkimuksin. Eikä lähimmässä näköpiirissä olekaan, että venäläinen yhteiskunta avaisi arkistot ja vetäisi luurangot kaapista. Katsoisi kerrankin historiaa silmiin."

Samassa lehdessä Tomi Kontio kirjoittaa

"Minä ajattelin, että kehystäessään menneisyytensä esineitä ja kertoessaan esineiden henkiin manaamia tarinoita mies pikemminkin kasvatti välimatkaa elämänsä tapahtumiin.

Hänen menneisyytensä kipeät hetket muuttuivat kehystettyinä ja kerrottuina suloisen sentimentaalisiksi ja juhlaviksi, ja ilon hetket puolestaan hienovaraisen hilpeiksi ja sympaattisella tavalla surkuhupaisiksi."

Kaapelitehtaan ja painotalon museoissa

Sunnuntaina päättynyt kesälomani kului kotoillessa Helsingissä ja Kokemäellä. Mutta kotipaikkakunnillakin voi toki käydä museoissa ja Kaapelitehtaan museoiden yhteishintatarjous houkutteli tutustumaan kolmeen kerralla.

Aloitin alakerran Valokuvataiteen museosta, jossa olen ollut ainakin kerran aikaisemmin. Mutta näyttelyt vaihtuvat eli voisi käydä paljon useamminkin. Esillä ollut (nyt jo päättynyt) Finglish-näyttely osoittautui hienoksi katsaukseksi amerikansuomalaisten kulttuuriin ja Arjen paratiiseja oli tuoreempi katsaus Helsingin lempipaikkoihin kuin Hulluna Helsinkiin Sofiankadulla. (Finglish-näyttelystä nautti myös Ee.)

Seuraavan kerroksen Teatterimuseossa en muistaakseni ole koskaan ollut. (Kylläkin vuosia sitten museonjohtajan pitämässä kirjoittajaviikonlopussa, mikä sivuhuomautuksena todettakoon.) Heti ovelta tuli outo olo ja se jatkui läpi näyttelyn. Ei oikein tiennyt miten olla. Mihin sai koskea ja mihin ei. Mieleen tuli vastaava olo Tukholmasta ja Tallinnasta. (Lontoon teatterimuseosta muistan itselleni tehdyn ammattilaismaskin ja vieläkin pännii, kun en muistanut laukussani ollutta kamerakännykkää.)

Esitysten valokuvista ja lavastusten pienoismalleista en saanut elämyksiä. Näyttelijäkaraoke olisi tyhjässäkin museossa vaatinut toisenlaisen toimijan kuin minä. Hauskinta oli kokeilla värilavastuksen kytkimiä. Teatteri tuntuu haastavalta museoitavalta hetkellisyydessään.

Millä logiikalla myöskin ravintola- ja hotellielämän luulisi sopivan heikosti museoon. (Kuva ensiksi mainitusta yllä SLS:n Flickr-tililtä.) Mutta ylimmän kerroksen hotelli- ja ravintolamuseo oli kokonaisuus, joka toimi. Voisin nipottaa esineköyhyydestä ja valokuvavoittoisuudesta, mutta oli niin mukavaa ja informatiivista, etten kehtaa. Tosin nyt kun mietin sitä mitä jäi mieleen...

Minähän en osallistu sadan museon keruuseen, mutta todettakoon tähän vielä se, että lomalla kävin myös Espoossa. WeeGee-taloon veti Birger Kaipiaisen näyttely, joka oli niin ihana kuin toivoinkin. Emman perusnäyttely tuli kierrettyä ja sitäkin oli uusittu juuri sopivasti. Lelumuseossa kiersimme kronologiset vitriinit, joista viimeisin dokumentoi 2000-lukua, ja 70-luvun kokoelmassa oli monta tuttua elementtiä. Rautavaaran museoon kurkistimme, mutta alakerran kellomuseoon ei. Sen sijaan tein ensivierailun pihan Futuro-taloon, jota ei laskettane erilliseksi museoksi. Ja minähän en siis laske museoita. (Weegeessä kävi myös museoita laskeva Reijo Valta.)

Vermeeriä vai Halosta vessapaperiin?

Kaisa Viljanen nosti Hesarin kulttuurisivuilla 20.7.2013 esiin museoiden avoimen datan sivun mittaisella artikkelilla. Kiitettävästi hän sanoi sen, mitä moni ei: Rijksmuseumin "julkaisuihin käytettävistä tai kaupallisesti hyödynnettävistä kuvista pitää maksaa". Eli aivan samalla tavalla voisi vessapaperiin tai autoonsa painattaa suomalaisten museoiden kuva-aarteita. Rahalla saa.

Silti Viljanen kirjoittaa "Rijksstudiossa vallankumouksellista on se, että se mahdollistaa kuvien käyttämisen." Niin, siis. Kuten etusivulla lukee, ilmaiseksi voi katsella kuvia ja jakaa niitä sosiaalisessa mediassa. Ihan kuin Flickr Commonsissa. Suorastaan vallankumouksellista.

Omasta mielestäni Rijksstudion erinomaisin erikoisuus on edelleen ristiriitaiset käyttöehdot. Flickr:n CC-lisensoidut kuvat, Wikimedia ja Wikipaintings ovat tarjonneet minulle Rijksmuseumia enemmän positiivisia elämyksiä ja laillisemmilta tuntuvia käyttökokemuksia. (Ensiksi mainittuja symbolisoimasa ohessa yksityisen henkilön ottama kuva kansantaiteesta. Wikimediasta.)

Twitterissä Viljasen juttua kommentoitiin Kalle Kallion avauksilla ja tuttujen nimien tutuilla argumenteilla. Mielenkiintoisimmat kohdat olivat ne, joissa Kallio tavallaan tunnusti, ettei museoilla ole oikeuksia rahastaa tekijänoikeusvapaasta aineistosta.

@KalleKallio Rijksmuseumin kuvien kaupallinen käyttö ei ole ilmaista, minkä Hesarin juttu kiitettävästi toi esiin.
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) July 20, 2013

@K_KM_K Joo, teoriassa. Käytännössä taiteilijan tekijänoikeus on vanhentunut.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio @KaisaViljanen Mitä tarkoitat sanoessasi "maksaa teoriassa"? Laskun voi aina laittaa perään, jos käyttö ei vastaa sopimusta.
— Sampsa Heinonen (@sampsa_heinonen) July 20, 2013

@sampsa_heinonen Laskun mistä? Jos teos on tekijänoikeuksista vapaa (yli 70 v taiteilijan kuolemasta) voi kuvan skannata taidekirjastakin.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

Muun epälineaarisen keskustelun linearisointi minun.

Hesari haluaa kustantajille museoilta ilmaista kuvapalvelua, mutta rahvaan maksamista pääsylipuista ei puhuta mitään.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio Kustantajille jne. ammattilaisille käyttö maksaa. pääsylipuista: kaikkea museodebattia ei saa samaan juttuun.
— Kaisa Viljanen (@KaisaViljanen) July 20, 2013

@KaisaViljanen Joo, maksaa teoriassa. Minua mietitytti, koska HS kirjoittaisi museoiden vapaasta pääsystä. Se kun hyödyttää taviksiakin.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio Rijksstudion kaltaiset kokoelma-avaukset on nimenomaan taviksille suunnattu
— Kaisa Viljanen (@KaisaViljanen) July 20, 2013

@KaisaViljanen Öh, eiköhän avoimen datan käyttäjäkunta ole kuitenkin lähinnä hyväosaisia diginatiiveja. Meitä Twitterin käyttäjiä :)
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio no joku kiinnostus pitää tietty olla, mutta käyttö helppoa kuin mikä. Käyttäjiä on kuitenkin kymmeniätuhansia.
— Kaisa Viljanen (@KaisaViljanen) July 20, 2013

@KaisaViljanen Lähinnä museonjohtajilla on ollut pointtina, että kaikkia maksuja pitäisi arvioida kokonaisuutena. Kun tulojakin odotetaan.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio @KaisaViljanen Ainakin kh. museoiden kuvakokoelmat kiinnostavat laajasti. Kysymys on lähinnä jalkautumisesta yleisön luo.
— Sampsa Heinonen (@sampsa_heinonen) July 20, 2013

@KaisaViljanen @KalleKallio Digitoitu, avoin kulttuuriperintö kiinnostanee laajemminkin. Ei vain ns. hyväosaisia tai diginatiiveja.
— Maria Virtanen (@MariaAnnele) July 20, 2013

@KaisaViljanen @KalleKallio ...kotimaisena tuoreena esimerkkinä sa-kuva.fi -palvelun alkurynnistys.
— Maria Virtanen (@MariaAnnele) July 20, 2013

@KalleKallio Toki tiedostan museoiden resurssiongelmat, tekijänoikeusasiat ym, jotka myös @KaisaViljanen toi jutussa esille.
— Maria Virtanen (@MariaAnnele) July 20, 2013

***

Rijksmuseumin liput a 15 € ja kävijöitä 2 miljoonaa. Helppo harrastaa avointa dataa, jos lipputuloja enemmän kuin Suomen museoilla yhteensä.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio Koska datan avaus maksaa? Eikä missään nimessä tuo lisää vierailijoita museoon? Tai tue sen toimintaa?
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) July 20, 2013

@K_KM_K Museodatan avaaminen on ihan jees, jos joku sen rahoittaa. Mutta keksin kyllä museoissa parempia, sosiaalisempia rahoituskohteita.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio @K_KM_K Datan avaaminen voi toki palvella myös muiden sosiaalisten palveluiden kehittämistä. En laittaisi vastakkain.
— Kimmo Antila (@KimmoAntila) July 20, 2013

@KimmoAntila @K_KM_K Voi toki palvella, kuten vapaa pääsykin edistää monia juttuja. Se, mikä maksaa ja mikä ei, on aina vastakkainasettelua.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio @K_KM_K On päivänselvää, että joku maksaa aina: veronmaksaja, palveluiden käyttäjä tai ehkä joku muu taho.
— Kimmo Antila (@KimmoAntila) July 20, 2013

@KalleKallio @K_KM_K Vastakkainasettelua ei kuitenkaan tarvita, kun mietitään palvelu kokonaisuutena, josta vapaata dataa ei voi unohtaa.
— Kimmo Antila (@KimmoAntila) July 20, 2013

***

Kulttuuripoliittisesti olisi kai paljon tärkeämpää päästä maksutta museoon kuin tulostaa Vermeeriä ilmaiseksi vessapaperiin.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio Tarkoittanet matkailuelinkeinon etuja? Avointa dataa voi käyttää Pakistanissa tai Iissä, ei tarvitse lähteä Tampereelle.
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) July 20, 2013

@K_KM_K Mun puolesta kaikki museopalvelu voisi olla maksutonta. Mutta jos maksuja poistetaan vain osalta, pitäisi miettiä kuka siitä hyötyy.
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KaisaViljanen @KalleKallio @K_KM_K Paikallismuseoissa datan avaaminen palvelisi kuntalaisten osallistamista.Datan rikastamista unohtamatta.
— Sampsa Heinonen (@sampsa_heinonen) July 20, 2013

@sampsa_heinonen @KaisaViljanen @KalleKallio @K_KM_K Joo, minusta on asian kutistamista, jos tässä yhteydessä puhutaan vain kuvapalvelusta.
— Maria Virtanen (@MariaAnnele) July 20, 2013

@MariaAnnele @KaisaViljanen @KalleKallio @K_KM_K Totta. Toisaalta kuvapalveluiden avaamisen avulla saadaan ihmiset kiinnostumaan muustakin.
— Sampsa Heinonen (@sampsa_heinonen) July 20, 2013

@sampsa_heinonen @MariaAnnele @KaisaViljanen @K_KM_K Toki näin. Mutta onko oikein, jos digikuvat saa ilmaiseksi mut mummo maksaa pääsylipun?
— Kalle Kallio (@KalleKallio) July 20, 2013

@KalleKallio @MariaAnnele @KaisaViljanen @K_KM_K Käyvätkö vain mummot näyttelyissä? Hintapolitiikkaa tulee toki miettiä (kenelle ja mitä?).
— Sampsa Heinonen (@sampsa_heinonen) July 20, 2013

@KalleKallio @sampsa_heinonen @MariaAnnele @KaisaViljanen Esittelijät sukututkimusmessuilla ovat todenneet vanhukset nettiosaajiksi...
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) July 20, 2013

@K_KM_K @KalleKallio @MariaAnnele @KaisaViljanen Sama kokemus myös täällä. Monet innokkaat iäkkäät kotiseutuharrastajat nettiosaajia.
— Sampsa Heinonen (@sampsa_heinonen) July 20, 2013

***

Nähdäänkö jo vuoden sisään mitä suomalaisesta museodatasta on keksitty?
— Tapani Sainio (@TapSq) July 22, 2013

Kestääkö niinkään kauan?
— Kaisa Viljanen (@KaisaViljanen) July 22, 2013

Toivottavasti ei todellakaan kestä niin kauaa. Tavoitteena saada asioita aikaisemmin eteenpäin.
— Janne Heinonen (@pikselia) July 23, 2013

Aina parempi!
— Tapani Sainio (@TapSq) July 23, 2013

Heinäkuun loppua

13.7.

• Suomen digitoitua kirjallisuutta päivitetty taas yhteen paikkaan http://www.freeliterature.org/  Voi jos webissä olisi sisäänrakennettu hakemisto..

14.7.

• 1700-luvun lopun reseptissä ohraryynien mittana jumfuri. Jostain löytynee ruotsinkielinen alkumuoto sanalle?
• Kotuksen aineistopalvelu Kainoa saa käyttää "kunniallisiin tarkoituksiin". Kamalaa kun laitetaan ihmisen omatunto töihin.
• Kiitos Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin (päivityksineen!) minulla on nyt 3 "uutta" 1600-l kkha-esi-isää. Oli kyllä tarpeeksi ennestäänkin.

15.7.

• Hyllymetri kirjoja Hiltuselle. Saldo 5 euroa miinus ratikkalipun hinta. Rikun kierrätyshylly kutsuu loppuja perintökirjoja.
• Markkinointihenkeä! Satakunnan museo Porin Jazzien ajan auki 10-22 maanantaista lauantaihin. Päänäyttely alkoholin historiasta.
• Samassa lounaspaikassa Anna Kontulan ja Jaakko Heinimäen kanssa. #porinjazzit

17.7.

• Why Is This Statue’s Fig Leaf So Comically Small? 
• You Say You Want a Resolution: How Much DPI/PPI is Too Much?
• Amerikkalaiset sukututkijat miettivät voiko hakemistoon viitata. Suomessa HisKi on historiantutkijoiden "lähde", hmm.
• Putte Wilhelmsson haastaa historiantutkijat kirjoittamaan natsien taiderikosten Suomi-yhteyksistä.
• "Festung Lyngen": Käsivarren eräitä saksalaisjäänteitä 
• Ei ole "alkuperäistä suomalaista uskontoa" kun ei ole "alkuperäisiä suomalaisiakaan".
• Uuslappalaiset IV: luotettavin saamelaisuuskriteeri; Jaakko Häkkinen referoi Pekka Sammallahtea. 
• "Suomen alueella on esihistoriallisena aikana eli ennen nykysuomea puhuttu ainakin kahdeksaa eri kieltä." 

 18.7.

• Presidenttimme ei kierrä sataa museota vaan sata kasvia. Tunnissa 2300+ tykkääjää, suomalaiset ovat edelleen FB:ssä.
• Anu luki elämän tarinaa 1800-luvun lopun Suomesta. 
• Puhelu raviseuran historian selvittäjältä. Blogistani oli löytynyt hyödyllistä tietoa. Aina kivaa kuultavaa.
• Äitini perinnön verolaput tulivat. Pitänee mieltää perinteenä. Virtuaalinen testamenttilehmä on helpompi ja parempi kuin oikea eläinuhri.

19.7.

• Kaipiaisen näyttely Emmassa oli oi-kun-ihana kokemus. Futuro tuli katsastettua ja paras taideteos oli EVP. Monta muutakin hyvää
• WeeGeen lelumuseossa tuli vastaan kokeilunhaluni ja lapsenmielisyyteni raja. En lentänyt luudalla.

20.7.

• 1800-luvun valokuvat tuhottavissa, koska on digitoitu?!  
• Vähälläkin lähtötiedolla voi päästä hämmästyttävän pitkälle. Mutta onkohan suunta oikea?
• Blogipostauksia kutsutaan 'blogeiksi' jo Yhdysvalloissakin. Onko mitään enää tehtävissä?

21.7.

• Karkeologi kommentoi historian populaariesityksiä lehdissä ja televisiossa
• Innoitin yhden kokeilijan MOOC- holokaustikurssille! (Mainostuskykyni ei olematon, vain tehoton.)

23.7.

• Katsastettu Kaapelitehtaan 3 museota yhteishintaan 15 euroa. Dokumenttivalokuvat, valolla lavastus ja koko hotla&raflamuseo parhaimpia. 

24.7.

• Espoo Cinen ohjelmistossa sarja 'menneisyys', jossa m.m. leffa Hannah Arendtista.
•  Jos lähtee reissuun farkuilla ja tulee hellepäivä niin voi istua puolet kauniista kesäpäivästä hämärässä huoneessa tietokoneen edessä.
• "romantiikka on ollut pienehkö viikunanlehti lähinnä yleisluontoisen historiatekstin julkaisemisen verhona"
• Hiidenkiuas Paneliassa

• Jugend-arkkitehtuuria Paneliassa

• Edellinen kuva Panelian rivimyllystä. Mielenkiintoinen kohde, jossa pulla leivottu kutunmaitoon
• "Muinaisjäännös. Lain suojaama" Mitä muuta kansalaisen tarvitseekaan tietää? (Lallin kivi,Harjavalta)  

Arkeologian salaisuudet, viikko 8

Viimeistä viedään. Tällä kertaa ei ollut luentovideota ollenkaan, testi kertasi aiempia viikkoja ja ilmaan heitettiin kysymys "Kuka omistaa menneisyyden?" Neljässä haastatteluvideossa arkeologit poliittisesti korrektisti kertoivat, että heidän kaivamansa jäänteet kuuluvat sille valtiolle, jonka alueella nyt ovat. Ihanteellisemmin kuitenkin totesivat, että luodun informaation pitäisi kuulua kaikille.

Sattumalta kuuntelin tällä viikolla Oxfordin yliopiston sivuilta lataamani Roger O'Keefen luennon, jossa hän selitti miten käsite "maailmanperintö" on vuosisatojen kuluessa syntynyt. On mahdollista ajatella, että menneisyys kuuluu meille kaikille ja kansallisvaltiot ovat vain huoltaja-holhoojia.

Informaation jakamisessa yksi haastatelluista arkeologeista tuntui olevan varsin pitkällä. Sanoi laittavansa kaivauspäiväkirjansakin avoimesti verkkoon. Suomessa ei onnistu edes kaivausraporttien järjestelmällinen avaaminen ja huhu kertoo arkologista, joka ei päässyt kaivamansa materiaalin luokse, kun Museovirasto esti.

Museovirastosta puheenollen. Kimmo Levä oli teroittanut kynänsä ennennäkemättömään kärkeen ja tyrkkäsi sillä valtiovallan suunnitelmiin siirtää kulttuurihistoriallisia rakennuksia Museovirastolta Senaatti-kiinteistölle. Minusta Talouselämän toimittajat eivät ottaneet lukuja tosissaan, mutta muuten olen Levän kanssa samaa mieltä.

Kurssin lopetukseen palaten. Harkkatehtävien vaihtoehtoina oli "ihan mikä tahansa luova ilmaisu (runo, askartelu, sävellys, essee, yleisönosastokirjoitus, valokuva) kurssin arkeologian salaisuuksista", museonäyttelykritiikki tai suunnitelma lisäosiosta kurssin uusintaan. Museonäyttelykritiikin kirjoittaminen sujuisi rutiinilla, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi.

Tai ehkä voisin tehdä digikollaasin?

Alkuperäinen valokuva Riksantikvarieämbetet, Flickr. En näköjään ole ainoa siihen ihastunut, mutta mimmi oikealla on silti alter egoni.