Totuudesta, tosiasioista ja tulkinnasta

1) Runsas viikko sitten seurasin verkossa ruotsalaisen kirjan ”Historikern i samhället – roller och förändringsmönster” julkistustilaisuutta. Särähti pahasti korvaan, kun joku sanoi, että historioitsijan yhteiskunnallinen tehtävä on olla totuudentuottaja (sanningsproducent). Nyt jälkikäteen sanakirjaa tarkistaen ehkä sanning on lähempänä tosiasiaa kuin totuutta.

Omassa ajatusmaailmassani totuus on jotain niin kokonaisvaltaista ja monimutkaista, ettei se ole kuvattavissa millään keinoin. Totuutta on sekä "todella" tapahtuva/tapahtunut että yksilöiden kokemus/käsitys, jotka molemmat vaikuttavat seuraavan hetken toteutumiseen. 

2) Tosiasioita historiantutkimuksella on mahdollista tavoittaa. Mutta jo sukututkimuksen peruslähteissä pitää (tai pitäisi) erottaa asiakirjan kertoma todellisuudesta. Ihmisiä ei kutsuttu nimillä, jotka kirjattiin,  perheiden rakenne ei ollut se, mitä rippikirjaan tai henkikirjaan kirjattiin, eivätkä ihmiset olleet fyysisesti (välttämättä) siellä minne heidät kirjattiin. Tosiasia on, että "joku" on kirjoittanut jotain ja käytännöllisesti katsoen kaikki muu on tulkintaa.

3) Väikkärissä olen vielä turhan paljon tosiasioissa eli kerron omassa tekstissäni siitä, mitä on kirjoitettu enkä ole monin paikoin päässyt tästä eteenpäin. Aivan oikein (tai totuudellisesti) männä viikon seminaaripaperia siis pidettiin liian "empiirisenä" eli aineistossa kiinni olevana. Mielenkiintoista (tai hälyttävää) oli, että kun olin yrittänyt päästä tulkinnallisesti kauemmas, niin seminaarissa kysyttiin löytyykö johtopäätökseni sellaisenaan aineistostani. 

Kun mainitsin näkemyksistä (eilisessä kuukausirapsassa mainitulle) keskiviikkona kohtaamalleni tuttavalleni hän kertoi saaneensa ensimmäisestä väikkäriversiostaan ohjaajalta arvion "raporttimainen". Hän siis lohdutti minua, että ajan kanssa ja prosessiin luottaen tekstin laatu kohenee. Elää ja näkee.

4) Toissapäivänä istuin Helsingin yliopiston ja Kansallismuseon yhteisen Studia Generalia -sarjan aloitussession yleisössä. Illan otsikkona oli Muuttuva totuus. Alkusanoissaan Tuomas Heikkilä totesi yliopiston tehtäväksi totuuden  edistämisen. Ehkä omalla sanastollani hän tarkoitti lähinnä totuudellisuuden edistämistä?

5) Ekana puhunut Sara Norja esitteli alkemian historiaa, joka oli taustaa kielitieteelliselle väitöskirjalleen Alchemy in the vernacular: an edition and study of early English witnesses of The Mirror of Alchemy. Nykyään pseudotieteeltä vaikuttava metallinjalostustouhu oli (suhteellisen) täysjärkistä, kun ymmärtää, että huippukaudella 1500- ja 1600-luvuilla vielä ymmärrettiin metallit yhdisteiksi eikä alkuaineiksi kuten nykyisessä tieteessä. Tulkintakehys (tai maailmankuva) siis merkityksellistä.

Vastaavasti Tuuli Heinonen totesi aikaisemman käsityksen keskiajan maaseudun vaikutusvaltaisista ja tasa-arvoisista talonpojista, joiden liikkumaton elämä kului yksinkertaisissa ja vaatimattomissa savutuvissa puukulhojen äärellä, olleen toisaalta tulkinta-aikaan sidonnaista ja toisaalta käytettävissä olevan materiaalin puitteissa ymmärrettävää. Hän itse oli tunnistanut oman (yli)valmiutensa tulkita tutkimansa arkeologiset jäänteet merkeiksi liikkuvuudesta ja monikulttuurisuudesta, jotka ovat omassa ajassamme pinnalla olevia (vaikkakaan eivät kaikkien omaksumia) arvoja.

6) Kolmas puhuja oli arkeogenetiikan tutkija Elina Salmela, joka sattui käyttämään keskusteluosuudessa itsestään sanaa totuudentuottaja ja näin inspiroimaan tämän tekstin kokoonpanon. Salmela totesi luonnontieteilijänä olevansa "lähellä aineistoa" eikä nähnyt tarvetta humanististen tieteiden tapaan tehdä pidemmälle meneviä johtopäätöksiä. Tämäkin särähti korviini, sillä ei ole olemassa "dataa", joka ei olisi yksi yhteen totuuden tai todellisuuden(kaan) kanssa tai josta voitaisiin muodostaa tietoa ilman tulkintaa. Toinen kysymys on sitten humanisitissa tieteissä vaaditut (?) pidemmälle viedyt johtopäätökset (ks. kohta 3).

7) Mielenkiintoisempi oli Salmelan pointti tutkimusta vaativien kysymysten tunnistamisesta. Niin kauan kuin kukaan ei kyseenalaista yhteisiä oletuksia, ne jäävät käsittelemättä. On helpompi tarttua aiheisiin, joista on jo vähintään kaksi erilaista mielipidettä.

8) Tilaisuuden yleisökysymyksistä yksi nosto lopuksi. Missä määrin valta on totuutta? Eli totuus auktoriteettien määrittelemää.  

9) Kaikki edellä toisten sanomaksi väitetty on omaa tulkintaani ja ymmärrystäni, joka voi olla kaukanakin siitä, mitä oikeasti sanottiin tai tarkoitettiin.

21. kuukausi jatko-opiskelijana

Tuulispää 34-36/1922

Syyskuun alkua hallitsi Twitterissä ja muussakin mediassa tavallista reippaampi myrsky tutkimusrahoituksesta. (Jos tunnelmat ehtivät jo unohtua, niin Jussi Jalosen blogiteksteissä Tiede, populismi ja media sekä Aivottomat on peruskatsaus.) Osana tätä vyörytystä Itä-Suomen yliopiston reksi Tapio Määttä haastoi tutkimuksen tiivistykseen ja tuotin 6.9. version

Tutkin väitöskirjaani varten 1700-luvun osallistavaa mediaa, joka loi ensimmäistä kertaa yhteisön, jossa viestittiin "jatkuvasti" tuntemattomille. Haluan ymmärtää, miten tätä mahdollisuutta käytettiin. (Myönnän, että työtä tehdessä ajattelen usein Twitteriä.)

Samaan aikaan oli toista päivää työn alla vähemmän antoisa 190 papinvaalien tuloksia jakavien sanomien läpikäynti. Avaa lehti, paikanna juttu, lue, kirjoita muistiin relevantti fraasi, kopsaa taulukkoon, toista. Kun loppu, lue kaikki tekstit ja luokittele. Lopputuloksena korkeintaan yksi kappale tekstiä, joka voi edauksessa hyvin karsiutua. Onneksi tein yritysmaailmassa 16 vuotta enimmäkseen turhaa työtä, joten ei tunnu missään.

Kuun keskivaiheilla oli ohjauspalaveri, jota varten pitkin kesää vääntämäni paperin olin saanut kommentoituna muutama päivä ennen palaveria. Tiivistin ensitunnelman Twitteriin sanoin "Ohjaajat eivät säästelleet sanojaan väikkärin johdannon luonnoksesta. Kandeeko tässä nyt edes yrittää käsittelyluvun kirjoittamista seminaariin? #kaikkimeni". Luulin aihetunnisteen välittäneen ironiafiltterin, mutta ihanat ihmiset ottivat tosissaan ja ryntäsivät kannustamaan. Useampi totesi, että johdanto kirjoitetaan yleensä viimeiseksi. Näin on ja tulee olemaan työssänikin, mutta halusin tässä vaiheessa kirkastaa itselleni teoriakehikkoani ja metodiani. 

Ohjauspalaverin jälkeen oli neljä päivää aikaa finalisoida twiitissä mainittu semmapaperi, pilvettömien syyspäivien houkutellessa ulkoilmaan pitkiin kävelyihin... Palautuksen jälkeen oli mielestäni aihetta aloittaa viikon (eli seminaari-istuntoon asti) kestävä syysloma. Väitöskirja pysyi siis sivussa ja kirjoitin Opinahjon blogiin tekstitarjouksen ja muokkasin kesällä kirjoitettua artikkelia kohti lähetyskuntoa. Kivaa välillä tehdä ihan sitä, mikä huvittaa.

Seminaari-istunto oli ekaa kertaa koronan alun jälkeen taas fyysisesti Opinahjolla. Sain ilahduttavan paljon sisältöä koskevia kriittisiä kysymyksiä eli hiffasin (ikävän) monta ajatusfibaa ja sain aineksia uusiin ajatuksiin. Häkellyin niin, että unohdin kokonaan kommenteista kiittämisen loppupuheenvuorona, mikä nyt suuresti pännii. (Tietenkin puututtiin myös kirjoittamiseen. Helmikuussa 2020 tyylini oli liian tietokirjailijamainen ja nyt turhan lakoninen ja passiivinen. Suo siellä ja vetelä täällä.)

Istunnossa läsnäolleiden lisäksi paperiani kommentoi privaatisti ja oma-aloitteisesti kolme yksilöä, mikä oli erittäin iloinen yllätys. Varsinkin kun yhden lähettäjää en ole koskaan edes (fyysisesti) tavannut. Syyskuun tähtihetkeksi jää kuitenkin spostivaihto, jonka toinen osapuoli oli oikeasti halukas ja kyvykäs auttamaan minua yhdessä väikkärin osatutkimuksessa. Vaikka hän oli keskellä muuttoa ja uuden työn aloitusta.

Koska en ollut syyslomaviikon aikana saanut kuun loppuun mennessä lähetettävää artsua valmiiksi, ähellys... ei kun siis loman jatko... sen parissa oli vuorossa seminaaripäivän jälkeen. Käsikirjoitus lähti ajoissa ja päätoimittaja laittoi suoraan arvioijille. Lisäksi oli työstettävänä blogitekstitarjoukseni ja pääsimme kahden kierroksen jälkeen toimittajien kanssa yhteisymmärrykseen sisällöstä muotoineen. Mutta sain aikaiseksi myös aivan perinteisen tilaisuusrapsan tähän blogiin! Oli kuin olisin palannut koronaa edeltävään aikaan, sillä matkalla museolle törmäsin tuttavaan, joka  menokohteeni mainittuani totesi yleiseen tapaan, että "sinä se jaksat". Lyhyessä keskustelussa sain myös käytännönläheistä rohkaisua väikkärin tekemiseen, sillä kyseessä oli edellä mainittujen lukuisten yksilöiden tapaan ihana ihminen. 

Juuri kuun loppuessa löysin Twitteristä tilin Pori Laine, joka tarjosi kulttuuriperimääni ja tunnelmaan sopivat ilmaisut "Et sää iha paska oo." & "Paskempiiki o nähty.". Näiden "yltiöpositiivisten sokerihunajatsemppien" voimalla lokakuun haasteisiin eli lomailun lopettamiseen.

Valaistuminen Gustaf Nyströmin merkityksestä

Mitä yhteistä on kahdella rakastamallani sisätilalla: Kansallisarkiston vanhalla tutkijasalilla ja Kansalliskirjaston Rotundalla? Molemmat ovat saman arkkitehdin suunnittelemia. Jos tämän olen aiemmin kuullut tai ymmärtänyt, niin ei ole pysynyt mielessä. Jospa nyt?

Olin eilen Helsingin kaupunginmuseon tilaisuudessa, jossa juhlistettiin jo vuosi sitten ilmestynyttä Teppo Jokisen kirjaa Arvorakennusten arkkitehti. Gustaf Nyström suunnittelijana ja opettajana. Tutkimustyötä kirjaan ovat tehneet myös Ville Lukkarinen ja Anna Ripatti, joista jälkimmäinen oli paikalla.

Kuullusta selvisi, että Nyström oli valmistunut Polyteknisestä koulusta 1870-luvulla ja käynyt hakemassa lisäoppia Wienistä. Hän työllistyi pian opinahjoonsa arkkitehtuurin pääopettajaksi ja tämä oli pääasiallinen uransa. Käännekohdaksi esitettiin Kansallisarkiston rakennus. Valtiollisena hankkeena se olisi tavanomaisesti ollut virastotyötä, mutta Valtionarkiston johtaja Reinhold von Hausen junaili suunnittelutyön Nyströmille.

Tästä, kunnallispolitiikassa yms. luoduista verkostoista sekä tietenkin Nyströmin osaamisesta ja kustannustarkkuudesta syntyi opetuksen sivu-ura, joka tuotti useita merkittäviä rakennuksia Helsinkiin, Turkuun ja vähän muuallekin. Kirjassa oli rajauduttu otsikon mukaisesti arvorakennuksiin, mutta Nyström piirsi myös mm. Etu-Töölön koleraparakit ja muitakin puurakennuksia. Useat Nyströmin komeat kivirakennukset ovat edelleen nähtävillä Helsingissä. Rotundan lisäksi hän teki muitakin rakennuksia Yliopistolle. Säätytalokin on Nyströmin suunnittelema, mitä en näköjään noteerannut siellä käydessäni.  

Kaikki Nyströmin työt näyttävät kertaustyylisiltä ja vanhanaikaisilta, mikä selittää niiden saamaa vähäistä huomiota verrattuna oppilaidensa jugendarkkitehtuuriin. Nyströmille oli erittäin tärkeää lähteä kunnioittavasti liikkeelle historiasta, mutta hän käytti rakennuksiinsa uusimpia teknisiä ratkaisuja. Näitä hän kartoitti lähes jokavuotisilla ulkomaanmatkoilla.

Merkityksensä historian harrastajalle kohosi entisestään kun Anna Ripatti kertoi Nyströmin vastustaneen 1800-luvun lopussa esitettyjä historiallisten linnojen rankkoja "restaurointeja" ja olleen onnekkaasti muinaismuistotoimikunnassa asemassa, jossa pystyi ne torppaamaan. Lisäksi, kun juuri olen väikkärin tiimoilta tutustunut 1700-luvun puukirkkoihin, oli mielenkiintoista kuulla, että Nyström oli tutkinut niitä järjestelmällisesti ja suunnitellut kirjaa. Tämä ei ollut käynyt omassa kirjallisuustutkimuksessani mitenkään esille.

Tunnin keskustelun jälkeen lähdimme pienelle kiertokävelylle Nyströmin töiden äärelle. Sen aluksi meille oli järjestetty käynti Yhdyspankin entiseen pankkisaliin Aleksanterinkatu 36:een (keskellä ylläolevaa kuvaa). Ensin ulkopuolella seisoessamme näimme ja kuulimme, että ulkoasu on katutasolla muuttunut. Tästä tuli mieleeni viime kesän Helsingin pelissä tunnistamatta jäänyt pankkirakennus ja kotiin päästyäni totesin, että tästähän oli kyse. Modernien näyteikkunoiden takia rakennus ei ollut tullut mieleen, vaikka olen pari kertaa käynyt sen pankkimuseossa. Koskaan ohi kävellessä katseeni ei ole noussut niin ylös, että olisin huomannut Walter Runebergin reliefit kakkoskerroksen ikkunoiden päällä.

Kierros päättyi Senaatintorille, jonka keskellä olevan Aleksanteri II:n patsas on myös Walter Runebergin työ. Mutta patsaan jalustan suunnitteli Gustaf Nyström.

Kuvat:
Valtionarkisto, Rauhankatu 17, tutkijasali. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0 
Eeva Rista: Unioninkatu 36. Vironniemen päiväkodin lapsia opettajineen tutustumassa Helsingin yliopiston kirjastoon, näkymä Rotundasta. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0
Signe Brander: Aleksanterinkatu 38, 36, 34. Kluuvikadun kulmasta Senaatintorille päin. Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

Teatterissa 1818

Ylioppilas  Olof Anders Järnefelt kirjoitti Gustaf Adolf -veljelleen Turusta syksyllä 1818 (A. R. Cederbergin suomentamana, olettaisin)

"Näytännöt kestivät vielä minun tultuani tänne kolme päivää. Minä olin katselemassa joka kerran. Ah, mikä nautinto! Kustaa Adolf, Pumpernickel ja Rollan kuolema esitettiin. Jos olivat kappaleet hyvät, niin hyvät olivat näyttelijätkin. Useimmat olivat Ruotsista - Ruotsin parhaimmat. Suuttuneina siitä, että kruunu oli lakkauttanut "Stora Operan'ille" määrätyn vuosirahan, erosivat ukkoset pois. Heidät on nyt kumminkin kutsuttu takaisin ja matkustivat he pois täältä muutamia päiviä sitten. ---"

Milläköhän pätevyydellä suurimman osan elämäänsä Savossa viettänyt nuorimies arvioi teatteria? Topi Artukan väitöskirjasta Tanssiva kaupunki. Turun seurapiiri sosiaalisena näyttämönä 1810-luvulla (2021, 292-293) selviää, että Turussa vieraili Gappmeyerin ryhmä, jonka ilmoituksessa Åbo Allmänna Tidningissä 19.9.1818 mainitaan juuri "Herr Rochus Pumpernickel, Stor Komisk Opera i 3 Akter". Sen erikoisuudeksi mainittiin, että päähenkilö tulisi lavalle hevosen selässä. (Sama kohtaus on kuvituksena Saksassa digitoidussa proosaversiossa.)

Mainoksessa sanotaan selvästi, että esitys oli ruotsiksi. Ehkä aiemmat olivat saksaksi, sillä Pentti Paavolaisen Suomen teatterihistoria (Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 53) kertoo, että Johann Gappmayerin seurue oli saksankielinen. Se "näyttää olleen aktiivinen Helsingin tykistövajateatterissa vuosina 1813–1819". Eli ei ollut lähtenyt suuttuneena Tukholman ooopperasta. On toki voinut rekrytoida siltä (lisä)näyttelijöitä.

Vai olisiko Bonnivierin seurue esittänyt samaa kappaletta yhtä aikaa? Åbo Akademi on digitoinut mainosjulkisteitaan keväältä ja alkukesältä. 

Lähde: A. R. Cederberg. Vanhaa ja uutta. WSOY 1916, s. 151-152

Lapualle jätetty Anna

Näin lukee tätä kirjoittaessani lapualaisen talollisen pojan Juho Juhonpojan Geni-profiilissa. Vaimoakaan ei tutkija ole tuntenut, mutta Isoluoman talollisen pojalla sellainen kuitenkin oli. En minullekkaan tosin Lapuan rippikirjan 1769-1793 sivulta 153 hyppää yhtään Anna Juhontytärtä isännän miniänä silmille. Mutta mahdollisesti 12.10.1759 syntyneen Anna Johansdotterin edessä on pojan vaimoon viittava lyhenne? Ei, kyseessä on Juhon sisar, joka syntyi ennen perheen muuttamista Isoluomaan.

Luulen kuitenkin, että Juho Juhonpoika meni 19.12.1777 naimisiin Alasaaren tilalla asuneen Anna Juhontyttären kanssa. Anna synnytti Isoluomassa pojat 18.4.1778 ja 1.8.1779 menettäen molemmat 2 kuukauden ikäisinä. 

Rippikirjan sivulta on selvää, että Juho poistui paikkakunnalta niin lopullisesti, että nimensäkin on vedetty yli. Lähtö ei mennyt määräyksien mukaan, mikä selviää Vaasan maaherran kansliassa 4.6.1784 laaditusta kuulutuksesta. Viisi vuotta odottanut Anna oli valmis solmimaan uuden avioliiton ja haki avioeroa. Juhoa tultiin kuuluttamaan kihlakunnan kirkoissa ja lähiseuduilla ja hänellä oli vuosi aikaa ilmoittaa itsestään. Rippikirjan yliviivauksesta ja merkinnästä "bortresten å andra orten" päätellen miehestä ei Lapualla enää koskaan kuultu. 

Sara Charlottan elämä vuosina 1704-1771

Blasius Ludvig Teppati
Digitaler Portraitindex
(luvaton kuvakaappaus)

Sara Charlotan isänisä oli Torinosta kotoisin oleva Blasius Ludvig Teppati, joka 1670-luvun alussa tuli Ruotsiin opettamaan italiaa ja ranskaa ensin Uppsalassa ja myöhemmin Tukholmassa.[1, 2] Hänen poikansa Carl kastettiin Tukholman saksalaisessa seurakunnassa keväällä 1675. Kun poikansa Ludvig vietiin kasteelle joulukuussa 1676, Blasius oli jo kuollut. [3] Kummassakaan kastekirjauksessa ei mainita lasten äitiä. Ilmeisesti kyseessä oli kirjallisuudessa esitetty Elisabeth Venedicta Caspersdotter Schöps / Scheps. [1,4]

Ludvig-pojan mahdollisesti lyhyeksi jääneestä elämästä ei ole tietoa. Carl oli kuvernementinsihteeri Narvassa, kun venäläiset valtasivat kaupungin vuonna 1704. Tyttärensä Sara Charlotta oli tuolloin sylivauva. Toinen tytär Johanna Elisabet oli kuolinikänsä mukaan syntynyt jo vuoden 1695 paikkeilla.[5] Tämä ei sovi tyttärien äidiksi tunnistetun Sidonian aatelismatrikkelissa annettuun syntymävuoteen 1685. Sidonian isä oli Viipurissa syntynyt Johan Thesleff, joka oli tuolloin kuvernementinsihteeri Narvassa, kunnes hänet vuonna 1699 valittiin kaupungin oikeuspormestariksi. Kahta vuotta aiemmin hänet oli aateloitu.[6] (Johanin isänisänäiti oli Paavali Juustenin tytär ja esiäitini Anna eli nanoserkkua olen vaihteeksi selvittämässä.)

Carlin asema Narvassa on merkitty muistiin Sara Charlotan vuoksi. Tämä oli nimittäin Narvan piirityksen aikana hoitajansa sylissä, kun tähän osui "heitetty pommi" (inkastad Bomb). Hoitaja kuoli, mutta Sara Charlotta eli edelleen.[1,7, 8, 17, 18]

Narvan piiritys 1704 Johann Christoph Brotzen mukaan. Wikimedia

Teppatin perhe vietiin Venäjälle sotavankeuteen samoin kuin Sara Charlotan 10-vuotias täti Johanna Juliana. (Äidinisä onnistui pakenemaan Suomeen.)[6] Tiedot vankeusajasta ovat tavanomaisen niukat, Sara Charlotan kuolinilmoituksessa mainitaan paikat Astrakan, Kasan ja Siperia eli ilmeisesti lähes 20 vuoden aikaa ei vietetty yhdessä paikassa [7]. Joku muutoista liittyi kapinasyytökseen [17]. Sara Charlotan lapsuus ja nuoruus olivat aivan muuta kuin ikätovereilla Ruotsissa.

Sara Charlotan ensimmäinen aviomies oli Gustaf Johan suomalaisesta aatelissuvusta Horn af Kanckas. Avioliitto on solmittu suuren Pohjan sodan jälkeen, sillä Gustaf Johanin ei tiedetä olleen sotavankina eikä Sara Charlotan mainita palanneen Venäjältä ennenaikaisesti vaikka tämä oli joidenkin osalta mahdollista. Liitto jäi lapsettomaksi ja lyhyeksi, sillä Gustaf Johan kuoli vuonna 1728. [5, 9]

Sara Charlotta eli leskenä joitakin vuosia. Isänsä Carl Teppatti oli syksyllä 1722 saanut asessorin viran Turun hovioikeudessa eli Sara Charlotta on todennäköisesti myös asunut Turussa. Isä haki eroa virastaan jo vuonna 1730 sairaalloisuuden takia ja hoitonsa on voinut viivyttää ainakin Sara Charlotan sisaren avioliittoa. Sisarusten äidin kuolinaikaa ei kirjallisuudessa tunneta ja isän kuolinvuosi 1737 on varustettu kysymysmerkillä.[1]  

Turussa Sara Charlotta lienee tavannut Turun akatemian ensimmäisen teologian professorin Jonas Fahleniuksen, joka jäi leskeksi vuonna 1730. Hän ja Sara Charlotta avioituivat vuonna 1732. Sara Charlotta tuskin ehti tottua uuteen asemaansa, kun mies valittiin vuonna 1734 Turun hiippakunnan piispaksi.[10] Avioliitossa syntyivät tyttäret Charlotta Agata 12.6.1736 ja Brita Sidonia 29.5.1741 [11]. Brita Sidonia oli siis vain muutaman kuukauden ikäinen kun heinäkuussa 1741 sota Venäjän kanssa muodollisesti alkoi. Piispa Fahleniuksen tiedetään olleen sodan aikana paossa ja luulisi hänen ottaneen mukaansa myös perheensä. Pian sodan jälkeen hän halvaantui, sai viransijaisen ja kuoli 11.10.1748.[10]

Neljä vuotta myöhemmin painettiin Andreas Olavi Rhyzeliuksen piispankronikka, jossa Fahleniuksen molempia avioliittoja väitettiin lapsettomiksi.[12] Tieto oli Sara Charlotan osalta tietenkin väärä ja molemmat tyttärensä olivat myös elossa, toisin kuin muut lähiomaiset. Toista kertaa leskeytyneen Sara Charlotan tukiverkosto vaikuttaa lähiomaisten osalta erittäin heikolta, sillä sisarensa Johanna Elisabet oli kuollut sodan aikana Sauvossa.  

KA. Charta öfver Stapel Staden Åbo. (Turku Itu* 6/- -)

Taloudellisesti Sara Charlotta ei jäänyt toivottomaan tilaan, sillä hän pystyi elämään elämänsä loppuun kirkkokorttelin tontilla 50, jonka Fahlenius oli omakseen hankkinut. [13] Asiakirjapoiminnoissa hän esiintyy lainanantajana, mikä myös viittaa varakkuuteen.[14]

Yhdessä Sara Charlotan kanssa asui esikoistyttärensä, joka avioitui vuonna 1753 Turun akatemian kreikan ja heprean kielten professori Karl Abraham Clewbergin kanssa [13, 15]. Nuoremman tyttären häät Turun akatemian ylimääräisen kemian, fysiikan ja talousopin professori Pehr Adrian Gaddin kanssa vietettiin vuonna 1759 [16]. Sara Charlotta ei ehtinyt nähdä nuoremman tyttärensä runoa painettuna Turun ensimmäisessä lehdessä, mutta sai seurata tyttäriensä elämää vielä jonkin aikaa, sillä hän kuoli 67-vuotiaana 9.5.1771. Hänen ja vävyjen aseman mukaisesti Inrikes Tidningariin lähetettiin pienoiselämäkerta, joka oikoi Rhyzeliuksen piispakronikan tiedot. Sara Charlotan elämä arvioitiin virkkeellä "Fru Biskopinnan har ej mindre hedrat sit Kön, än denna orten, med sin upriktiga Gudsfrycktan, rätt sällsynta hushållswett, och ömma samt wälgörande hjertelag mot de fattige." [7]

Piispa Fahleniuksen perheen
hautakivi Turun tuomiokirkossa
Hokoga, CC BY-SA 3.0
Wikimedia

Laurentius Olavi Lefrénin kirjoittamassa muistorunossa italialaista ja viipurilais-saksalaista isoisää ei muisteltu vaan julistettiin Sara Charlotan verenperimä ruotsalaiseksi: "Hon blef til verlden född år sjutton hunfra fyra/ Af ren och äkta sång, af Svenskt och ädelt blod ". Lefrénillä oli käytössään joko henkilökohtaista tai kerrottua tietoa, joten säkeet pitkästä sairaudesta lienevät totuudenmukaiset: "Hon öfver tjugu år var märkt med dödsen stempel / Och nu först från besvär til hvila lyckligt gådt." [17] 

Ilmeisesti muistitietoon perustuu myöhemmin sukutietoa kirjanneen summeeraus "Hon förenade med ett älskvärdt sätt att vara kännedom af flere språk och visste, pröfvad af olykan, att skicka sig i sina öden"[19]

Lähteet

[1] Wilhelm Gabriel Lagus: Åbo hofrätts historia. Första delen. 1834 s. xxi, 301-304
[2] Teppati, Blasio Ludovico, Deutsche Biographie
[3] Tyska S:ta Gertruds kyrkoarkiv, Födelse- och dopböcker, huvudserie, SE/SSA/0017/C I/1a (1639-1688), s. 582, 594
[4] Johann Anton August Lüdeke: Denkmal der Wieder-Eröffnung der Deutschen Kirche in Stockholm. 1823 s. 400-401
[5] Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden (1909-1916), s. 185, 190
[6] Stiernstedt nr 145. Adelsvapen
[7] Inrikes Tidningar 10.6.1771, 3
[8] Anteckningar om svenska qvinnor. 1864, s. 374
[9] Adam Lewenhaupt: Karl XII:s officerare. Biografiska anteckningar. 1920–1921. s. 309
[10] Johan Jakob Tengström: Chronologiska förteckningar och anteckningar öfver Finska universitets fordna procancellerer samt öfver faculteternas medlemmar och adjuncter, från universitetes stiftelse inemot dess andra sekularår. 1836, s. 91-93; Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852. Verkkojulkaisu 2005 #U521
[11] Turun ruotsalainen seurakunta, kastetut

[12] Episcoposcopiæ Sviogothicæ, eller Then sweagöthiska stichts- och biskops-chrönikons sednare del, om Swea- och Götharikets siu nyare sticht, samt om theras biskopar och superintendenter, in til närwarande tid, sammandragen af ... Andr. Ol. Rhyzelio. 1752, s. s. 355 ("Begge beprisada dygdamänster i sitt kön; men barnlösa.")

[13] KA. Dahlströmin topografinen kortisto (kortti, kortti, kortti, kortti, kortti, kortti)

[14] KA. Dahlströmin nimenmukainen kortisto (kortti, kortti, kortti, kortti)

[15] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852. Verkkojulkaisu 2005 #U678

[16] Yrjö Kotivuori, Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852. Verkkojulkaisu 2005 #6838

[17] Minne, öfver enke-biskopinnan, högvälborna fru Saara Charlotta Fahlenia, född Teppati, enfaldigt och opartiskt upsatt af L. O. L.

[18] Graf-skrift, öfver fru biskopinnan Sara Charlotta Fahlenia, född Teppati, som afsomnade i Åbo den 9 maji, och dersammastädes til sit hvilorum beledsagades den 11 maji år 1771.

[19] Jenny af Forselles. A. N. Clewberg-Edelcrantz och hans omgifning. 1903, s. 28, 29

Yhtä ja toista 1600-luvusta

1) Koronarajoitteista aletaan paikoin luopua, mutta onneksi vielä on verkkotapahtumia, kuten taannoinen ruotsalainen semmaesitys maakirjakartoista. Verkon kautta seurasin keväällä myös Mari Välimäen väitöstilaisuuden, mutta väitöskirjansa Rikotut lupaukset: Esiaviolliset suhteet ja toimijuus Ruotsin yliopistokaupungeissa 1600-luvun lopulla on jäänyt linkittämättä.

2) Yleisradio tuottaa nykyään niin paljon historiaohjelmia, ettei niitä ehdi edes listata. Suht äskettäin väitellyt Jenni Lares oli puhumassa ohjelmassa Paloviinaa lääkkeeksi ja kolmen ryypyn sääntö! Alkoholin nauttiminen 1600-luvulla jo viime syksynä.

3) Ruotsalaisista kirjanmerkeissä roikkuvista ja katsomattomista videoista jotkut olivat jo poistuneet näkyviltä. Jäljellä vielä Tukholman kaupunginarkistossa taltioitu Mirja Arnshavin esitelmä Kvinnorna i 1600-talsflottan ja Charlotta Forssin esitelmä Bastubadande i 1600-talets Stockholm - en källa till konflikter om hälsa och moral. Livrustkammarenin edustaja puolestaan etsii 1600-lukua Tukholman kaduilta.

4) Yksi kadonneista videoista oli Annika Sandén puhumassa 1600-luvun rikoksista ja rangaistuksista. Paikkausta on vanhassa Historia.nu-podcastjaksossa. Suomeksi on Turussa tehty (käsittääkseni/muistaakseni) Veli Pekka Toropaisen tutkimuksen perusteella kulttuurikuntoilureitti Synnin ja oikeuden paikat 1600-luvulla. Tekstit voi lukea kotisohvallakin, mutta olisihan se kiva päästä paikan päällekin.

5) Toropaisen artikkeleita 1600-luvun elämästä on ilmestynyt m. m. Kalmistopiirissä. Tuorempana ”Portot ja huoranmetsästäjät” – seksityön jäljet 1600-luvun Turun asiakirjoissa.

6) Itä-Suomessakin tutkitaan 1600-lukua ja kv-lehdessä ilmestyneestä Sortavalan kaupunkikehitystä käsittelevästä artikkelista on tehty yleisesti ymmärrettävämpi versio: Kaupungin herrat ja työläiset kortteleissaan.

7) Itä-Suomen yliopistossa väitellyt Olli Bäckström on omassa blogissaan kirjoittanut Suomalaisista Kustaa II Aadolfin sotaretkellä 1630-1632. Hän puhui samasta aiheesta Sotahistoriallisen seuran tilaisuudessa, tallenne tästä on YouTubessa. (Sotahistoriasta en mitään ymmärrrä, joten en ole kokeillut yhtään jaksoa ruotsalaista Militärhistoria-podcastia. Mutta jostain syystä kirjanmerkeissäni oli siitä jakso Träd, ris och bråtar - svenska bakhåll från 1400- till 1600-talet.)

8) Tallessa on tietenkin myös linkkejä opinnäytteisiin

• Runesson, Anton: Blod, kött och tårar: Kroppslig erfarenhet i Sverige, ca 1600–1750
• Nilsson, Lucas: Kung söker fru : En mentalitetshistorisk studie av en dagbok från 1620.
• Bergh, Jesper: Den svenska nordkusten i söder : Styret av de nya besittningarna åren efter den westfaliska freden
• Tiihonen, Caroline: Barndom under svensk stormaktstid : En studie av Agneta Horns självbiografi
• Hansson, Mattias: Krig, finanser och maktspel : den politiska kulturen vid tiden innan det Torstensonska kriget
• Nilsson, Kristina: Färgerna i Torpa geometrisk jordebok. Materialundersökning av en samling lantmäterikartor från 1640-talet
• Heselicht, Felix: Lyxfällan. Johan Ekeblads syn på lyxkonsumtionen i Sverige 1649-1664
• Malm, Hans William: När prästen varit stygg : Den livslånga disciplineringen, under studentåren och i tjänst, av präster med omoraliskt leverne i Åbo stift kring mitten av 1600-talet.
• Wienberg, Asger: Karriärer i högadelns hägn : social mobilitet bland Magnus Gabriel De la Gardies västgötska förvaltare cirka 1650–1680
• Wikland, Linda: Vårt dagliga bröd giv oss idag. Hungersnöd, krishantering och resiliens i Stockholm 1650–1750
• Gustafsson, Samuel: Spannmålsmagasin och Brännvinsbränningsförbud. En studie gällande ståndsriksdagens motåtgärder mot missväxtkatastrofer under åren 1650-1651 och 1771-1772
• Höglund, Mats: Kampen om fredsmilen. Kartan som makt- och kontrollinstrument i 1655 års reduktion
• Ling, Rick: Gustav II Adolf - "I idealitetens skimmer" : En studie om framställningen av Gustav II Adolfs person, politiska gärningar samt historiebruk i allmänna översikter om svensk historia
• Nensén, Albin: Karl X Gustav, Fem gestaltningar genom tiden : En studie i hur 1600-tals kungen Karl X Gustav har gestalts i historieböckerna från åren 1855, 1924, 1958, 1984 & 2009
• Österlund, Marika: Museokokoelmien muotoutuminen kolmen eettisen kysymyksen valossa : Esimerkkinä 1600-luvun esineet ja arkeologiset löydöt
  

9) Kuvituksena oli ote Anthonius Leemansin asetelmamaalauksesta vuodelta 1655. Rijksmuseum