Länsi-Suomi: Ruokatalous 1600-luvulla

Arkistolaitos on digitoinut nyt Tuomiokirjakortistosta aiempien henkilönimikorttien lisäksi kulttuurihistoriaa kuten Länsi-Suomi - Ruokatalous ja nautintoaineet. Varsinaisiin tuomiokirjoihin kajoamatta siitä saa tietää seuraavaa.

Ylösnousun jälkeen tehtiin joitain toimia ennen ensimmäistä ateriaa (1687). Aamiaista voitiin tarjota työpaikalle, ainakin puintia tekevälle palkkaväelle riiheen (1655).  Jotain voitiin syödä ennen jumalanpalvelusta (1664). Ruokaa piti ainakin olla tarjolla jumalanpalveluksen jälkeen (1688). Irtotietona yhden päivän ateriat: aamulla leipäpala ja kaksi silakkaa sekä illalla leipäpala ja kaksi silakkaa (1696 ja samaa?).

Sunnuntaiaamun ruokana saattoi olla velli (1664), jonka kanssa voitiin tarjona silakoita (1696). 

Puuroa keitettiin Kokemäellä ainakin kerran täyteen maitoon (1652). Rengille puuro ilta-ateriana oli lakkouhan paikka. Olisi halunnut silakkaa ja leipää. (1686)

Muu valmistettu ruoka ei esiinny kovin usein tuomiokirjoissa. Nauriskaalia keitettiin (1625, 1692). Nauriita pilkotiin ennen keittämistä, tietenkin (1683). Keväällä käytettiin pieniä nokkosia "nokkoskaaliksi" (1680). Lammasta syötiin (1649), sianlihasta tehtiin sylttyä (1700).

"Vanhan tavan mukaan kuuluisi Anolan kartanon valantehneille kalastajille oikeus kerran vuodessa syödä tuoretta keitettyä kalaa. Ei oikeutta vaihtaa kalaa juomiin." Siis esimerkiksi viinaan. Kyseessä oli lohi ja mahdollisesti siika. (1695) Päivätyöläisellä oli haukea laukussaan (1651). Kuivattuna.

Kala mainittiin useimmiten säilytysmuodossaan. Lahnaa ja siikaa kuivattuna (1623), lohta suolattuna ja savustettuna, siikaa suolattuna ja savustettuna (1634 , 1635, 1639, 1640, 1644, 1644, 1650, 1655, 1682, 1682, 1684, 1685, 1689, 1690), norssia suolattuna, lahnaa kuivatettuna ja suolattuna (1650, 1679), haukia, ahvenia ja särkiä kuivattuna (1657, 1657, 1659, 1684, 1685, 1689), säynäitä suolattuna (1688), silakkaa ja muuta keväällä pyydettyä kuivattuna (1693), silli suolattuna (1694). Kuivattu kala oli veroparseli (1625), Tukholmaan vietävä kauppatavara (1629, 1641, 1646, 1685), osa kymmenyksiä (1631). Riimisuolatulla särjillä pystyi korvaamaan niitynkäytön (1632), suolatulla siialla kalaoikeuden vuokran (1689).

Lihaa säilytettiin suolattuna (1622, 1650, 1688, 1690), mutta myös kuivattuna (1633, 1644, 1644, 1649, 1650, 1653, 1679, 1684, 1690, 1699, 1699) ja näiden yhdistelmällä (1693). Pari kertaa mainitaan savustaminen (1695, 1699). Ainakin kuivattua lihaa varastettiin aitasta (1644).

Makkaraakin voitiin varastaa aitasta (1633, 1641, 1647, 1650, 1675, 1689). Makkaroita oli säilössä ainakin ennen joulua (1675) ja Antinpäivän aikaan (1675).

Leipää säilytettiin aitassa (1695), josta sitä myös varastettiin (1633, 1675, 1680, 1697, 1697). Vaikkapa kerralla 12 ruisleipää (1634). Leipä saattoi myös olla ruokakomeron tynnyrissä (1680). Leipää annettiin evääksi lapsille lehdestentekoon (1622). Heinäladosta hävinneet leivät ja kolme juustoa olivat varmaankin myös evästä (1695 + 1695). Ratsumiehen eväinä oli 12 korppua (1633). 

Juustoakin säilytettiin aitassa, josta sitä myös varastettiin (1633, 1647, 1653, 1680, 1690, 1697). Kuljetettaessa juusto saattoi olla askissa (1658). Se oli niin arvokasta, että tuli huomioitua perinnönjaossa (1654). Kokonaisia juustoja oli kalastavien eväänä (1678). Vietiin Tukholmaan (1693). Oli joko tuoretta tai vanhaa.

Omenasta on löytynyt vain yksi maininta, mutta silloin niitä oli tynnyrillinen (1648).

Selvä johtopäätös: aitan lukoilla ja avaimilla oli merkitystä.

Ulrik Skans SHMM

Käsityönopettajat ulkomailta

Turun ulkomaalaisten kortistossa ulkomailta tulleet käsityönopettajat eivät olleet iso ryhmä, mutta kiinnitin kahteen kuitenkin huomiota.

Hedvig Christina Ekenmark saapui piikansa kanssa Tukholmasta Turkuun 11.7.1833 toimenaan "informerar i vävnadskonsten" eli kutomisen opetus. Hänen tarjomastaan opetuksesta julkaistiin pitkä ja perusteellinen ilmoitus Åbo Tidningarissa 17.7.1833. Siinä viitattiin hänen veljeensä J. E. Ekenmarkiin. Myös kirjassa Anteckningar om svenska qvinnor (1864-1866) Hedvig on merkittävä ensisijaisesti perhensä jäsenenä.

Suomessa hän ilmoitti antavansa opetusta vuoden 1835 alussa Tampereella, toukokuussa Viipurissa ja syksyllä 1836 Oulussa (Helsingfors Tidningar 17.1.1835, Sanan Saattaja Wiipurista 25.4.1835, Oulun Wiikko-Sanomia 13.08.1836).

Saksilainen Johanna Susanna Ebert oli suutarin vaimo, joka tuli tyttärensä kanssa höyrylaivalla Tukholmasta Turkuun 16.6.1837 (Åbo Underrättelser 17.6.1837). Hän oli sitten "lärarinna i knyppelskolan" eli opettaja nypläyskoulussa, jollainen kaupungissa siis jo oli? Opetusuraa kiinnostavampaa oli tämän siirtolaisen perheen asettuminen Suomeen.

Aviomiehensä Gustaf Fredrik Ebert tuli Turkuun Lyypekistä 17.6.1838 ja sai 2.4.1839 passin palaamiseen Venäjän kautta Saksinmaalle. Häneen mukaana ehkä lähtivät perheen 10-vuotias tytär Vilhelmina ja 5-vuotias Gustaf Fredrik, joiden vuonna 1840 Turussa todettiin matkustaneen kotiseudulleen. Mutta vaimo ei ollut seurannut miestään vaan asui edelleen Turussa 8-vuotiaan Fredrikan kanssa vuonna 1841. He saivat passin 4.10.1841 Lyypekkiin.

Mutta eivät jääneet etelään. Perheen tytär Vilhelmiina tuli Turkuun Lyypekistä 27.7.1842. Johanna Susanna oli taas Suomessa vuonna 1844, jolloin hän tuli tyttärien ja kahden pojan kanssa Uudestakaupungista Turkuun 18.10.1844. Turussa syntyi 28.11.1844 suutarimestari Ebertin "eronneelle vaimolle" (frånskilda h:u) Johanna Meijer poika, joka kastettiin nimellä Herman Fredric. Hänet haudattiin 2.5.1845 aviottomaksi merkittynä. Myös 1.11.1845 syntynyt tytär Johanna Constantia kuoli nuorena ja haudattiin 16.3.1846 aviottomaksi merkittynä.

Turussa Johanna Susanna ilmeisesti asui lapsineen, kunnes tytär Christina Fredrika otti passin Helsinkiin 14.3.1846. Hänet vihittiin siellä perämies Karl Anton Rydbergin kanssa 19.12.1852.

Turussa Johanna Susanna vihittiin 17.12.1846 naulantekijämestari Johan Wilhelm Tallgrenin kanssa ja hänestä tuli Suomen alamainen. Ensimmäinen aviomies ei ollut kuollut vaan Johanna on merkitty määreellä "Skomak: Eberts frånskiljda hu:". Parille syntyi 12.9.1847 poika, mutta avioliitto jäi lyhyeksi. Johanna Susanna haudattiin 3.2.1848 ja poika 19.2.1848.

Johannan ensimmäisen avioliiton poika Gustaf Fredrik Ebert oli Suomen Turussa vielä vuonna 1853, kun kortiston tiedot loppuvat. Tytär Vilhelmina meni naimisiin 29.2.1848 ruotsalaisen positiivisoittaja Gustav Vilhelm Bladinin kanssa, joka Turun kastettujen listassa (1857, 1860, 1862) on kemisti.

Turun seurakuntien kirjanpidossa perheen kotipaikka oli Schneeberg Saksinmaalla. Kuva kaupungin torilta vuonna 1835 kirjasta Saxonia: Museum für sächsische Vaterlandskunde Wikipediasta ladattuna.

Lotta, Aurora ja Kaisa

Virka Gallerian lastenkirjanäyttelystä poimituista vinkeistä löysin kolme kirjaa lainattavaksi ja niistä riitti ajanvietettä yhdeksi illaksi.

Ensimmäiseksi otin käteeni Kerttu Juvan kirjan Vuorilinnan Lotta. Kertomus vuodelta 1848. Se on uudelleenjulkaistu Lasten toivekirjastossa ja olen lukenut muita kirjailijan kirjoja (kuten Kesäsaaren), mutta mielestäni en tätä aikaisemmin. Kyse oli hyvin perinteisestä tyttökirjasta, jossa löydetään ystäviä ja koetaan pieniä seikkailuja. Ajankuva oli minusta melko uskottava lajityypilleen. Pidin erityisesti markkinakohtauksesta ja tyttökoulun kuvauksesta.

Pirkko Pekkarisen Aurora ja Pietarin serkut on jatko-osa kirjalle Aurora, Vaahteralaakson tyttö, jota en ole lukenut. Tämä ei suuresti haitannut Bulevardin varrella syksyllä 1905 asuvien ihmisten vaiheiden seuraamista. Päähenkilöinä ovat 13-vuotias Olga ja 17-vuotias Aurora, joista erityisesti ensiksimainittu on onnistunut tavanomaista elävämpänä hahmona. Ajan poliittista henkeä on mukana sivujuonessa ja päähenkilöt on työnnetty myös suurlakon joukkojen puristukseen.

Kolmas kirja erosi edellisistä, sillä se oli lapsuuden muistelua eikä fiktiota. Aivan viimeisellä sivulla paljastetaan, että kertomuksen Kaisa oli Karin Bolinder, joka kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1917. Kun saman niminen henkilö on verkkolähteiden mukaan avioitunut erään Kihlmanin kanssa, luulen, että kirjan Kaisa keisarin Helsingissä tekijä Karin Kihlman on samainen Kaisa. Takatekstin mukaan hänen varhaislapsuudestaan kertoo kirja Kultainen lapsuus Impilahdella.

Vuodesta 1907 alkava Helsingin muistelma on yksinkertaisesti, mutta hyvin kirjoitettu. Nimiösivua tarkemmin katsoen se onkin Laura Voipion tekstiä "Karin Kihlmanin haastattelun perusteella". Herkullinen kuvitus sen sijaan on Karin Kihlmanin 1980-luvun puolivälissä tekemää. Kuvissa yhdistyy realismi ja huumorintaju hienosti.

Olisinko voinut löytää tämän helmen Helmet-hauillani? Näköjään pitää laajentaa historiallisista romaaneista ja menneisyyden lapsuudesta vuosilukuvälien haravointiin. Hitusen työlästä.

Täydennysosia

1) Raportoidessani Kansallismuseon näyttelyistä unohtui linkitykset. Metsäsuomalaisiin liittyen Värmlands museumin digitoiman artikkelikokoelma (pdf) ja Kaj Donnerin Siperia-kuviin aika olennaisesti liittyvä gradu.

• Louheranta, Olavi: Siperiaa sanoiksi - uralilaisuutta teoiksi : Kai Donner poliittisena organisaattorina sekä tiedemiehenä antropologian näkökulmasta

2) Kun kirjaani Suomen naisellista historiaa kokosin sanomalehdistä taustaa 1800-luvun lopussa naisten perustamista veistokouluista, olin positiivisesti yllättynyt kun tätä sukupuoliperinnettä rikkovaa hanketta ei suuremmin kritisoitu. Tuolloin ei siis silmieni eteen tullut vuoden 1889 Tikka : pilalehti, jonka tarkoituksena ei ole kenenkään loukkaaminen oheinen pätkä. 

3) 1700-luvun tapetoinnista kirjoittamani jälkeen vastaan tuli Noora Virtasen AMK-työ Tiedonkeruu historiallisen interiöörin konservointia varten : Jakkarilan salin tapettien kuntokartoitus ja konservointiehdotus. Sekä Ruotsissa ilmestyneen Hushållnings journalin sisältö isona pdf-tiedostona. Tammi-helmikuun numerossa 1802 kerrottiin "hyödyllisestä tavasta varustaa huoneensa paperitapeteilla" ja todetaan vallitsevasta käytännöstä lyhyesti:

Det vanliga att hopsy tapeterna och spika upp dem gör att man får mellanrum mellan tapeten och väggen, där drag och ohyra kan husera. Kostsammare är att klistra och sedan spänna tapeten mot väggen, men det har samma negativa effekter.

 4) Digitoitujen ruokalistojen käsittelyyn olisi sopinut myöhemmin löytyneet opinnäytteet

• Sivula, Emma-Liisa: Ravintola Kalastajatorpan makuja 1970-luvulta tähän päivään
• Salmi, Sonja:  60 vuotta ravintolatoimintaa Vaakunasta Loisteeseen - Katsaus ruokalistojen pääraaka-aineisiin vuodesta 1947 vuoteen 2008

Muistaessa. Hotelli- ja ravintolamuseolla on verkkonäyttely, joka "esittelee art decon jaorientalistisen sisustussuuntauksen variaatioita helsinkiläisissä ravintoloissaja kahviloissa "jazz-ajalla" 1920- ja 1930-luvuilla".

5) Pari vuotta sitten esittelin Kokemäen kirjastossa "vain arvostelukykyisille" rajattua valikoimaa.  Siihen kuuluva Stopesin Aviopuolisot on nykyään alkukielisenä versiona Project Gutenbergissä.

Selasin tämän vuoden alussa Uuden Kuvalehden digitoidut vuosikerrat, joka on jo täällä näkynyt ja tulee myöhemminkin näkymään. Tässä sopii mainittavaksi

6a) Elina Eestin kertomus Posetiivin soittaja (Uusi Kuvalehti 22/1901) joka täydentää aiempaa kuvaani (osa 1 ja osa 2) näistä musikanteista.

6b) numero 7-8/1903, jonka kansi (ohessa) oli tavallisuudesta poikkeava. Teemana oli nälänhätä Suomessa.

Tähän kriisiin törmäsin vuosia sitten ulkomaisessa sanomalehdessä ja yllätyin suuresti. Usein puhutaan 1860-luvun nälkävuosista ja monet mieltänevät ne Suomen viimeiseksi rauhan ajan nälänhädäksi. Mutta ei. Uusi Kuvalehti joutui kertomaan, että "Noin 400000 henkilöä, siis kuudesosa koko maan asukkaista, on joutunut suoraan sanoen nälkäkuoleman partaalle."

Onnistunut kuluttajaboikotti Helsingissä

Kuolemansa jälkeen julkaistussa muistelmakirjassa Ihmeellinen seikkailu Jalmari Finne kertoo ettei opiskeluaikanaan eli 1890-luvulla Helsingin "keskikaupungilla missään kaupassa saanut asioitaan suomen kielellä toimitetuksi".

Aleksanterin- ja Kluuvikadun kulmassa (Aleksanterinkatu 40) oli ylioppilaiden suosima Löfströmin kahvila. Suomalaisen Nuijan jäsenet saivat "päähänsä, että vaadittiin suomenkielisiä kirjoituksia kahvilan ikkunoihin ja pusseihin liikkeen nimi suomen kielellä." Asiaa lähdettiin ajamaan lähetystöllä, joka sai tylyn vastaanoton. Kahvilanpitäjät eivät pelästyneet edes lakkouhkausta.

Sen pohjalaiset muuttivat sitten käytännöksi.

"He asettivat kadulle vahdit, jotka estivät ylioppilaita menemästä sisään. Kolme päivää oli kahvila tyhjänä, ja sitten ilmestyi ulko-oveen paperi, jossa oli suomen kielellä "Kahvila". Varmuuden vuoksi pojat menivät tiedustelemaan asiaa ja saivat vastaukseksi, että kun kesällä uusitaan kahvilan ikkunat, niin kirjoitetaan joka toiseen "Kahvila". Samassa kahvila täyttyi tungokseen asti." (s. 31)

Vuonna 1881 syntynyt Katri Bergholm onkin sitten päässyt muistelemaan, että

Esplanadilla käyskenteli ylipäänsä ruotsinkielinen 'noblessi', suomenkieliset nuoret kulkivat Aleksanterinkadulla, ja heidän kokouspaikkanaan oli usein Löfströmin kahvila, 'Löffis', Kluuvikadun kulmassa.

Kahvilan ikkunoista on näkynyt Kluuvinkatu 3, josta on otettu varhaisia valokuvia kesällä ja talvella.

Antilooppi-korttelin sivun mukaan "Kauppias E. J. Löfström oli ostanut Aleksanterin- ja Kluuvikadun tontin vuonna 1879 ja rakennuttanut sille Theodor Höijerin suunnitteleman nelikerroksisen asuin- ja liiketalon.". Helsingin kaupunginvaltuuston vuoden 1900 pöytäkirjojen (pdf) mukaan Aleksanterinkatu 40:ssä toimi anniskeluoikeuksin kondiittori Johan Walfrid Löfström. Löfströmi(e)n alkuperäinen rakennus jäi kehityksen alle vuonna 1907. Vastaavat omistusvaihdokset näkyvät HKA:n kortista.

HKA:n minimaalisella resoluutiolla tarjoamista rakennuspiirroksista en erota Höijerin nimeä. Tontille oli 1876 suunnitteilla matala puurakennus.

Tammikuuta

12.1.

• Kuntabongarin raportti museorautatieltä Humppila-Jokioinen

14.1.

• Hesarin Mariankatu-juttu oli pikkasen outo. Juutalaiset "presidentinlinnan naapurissa" uhka.
• Kommentti Suomen susista vuodelta 1891 

• "Tästä päivästä alkaen postinumero­alueittainen tieto on avointa dataa." 
• @JariTuomisto esittelee blogissaan ammattijalankulkijan (s. 26.3.1859 Kuortane). Osaa 2 odottaen.
• Liikaa MOOC-alustoja. Olin unohtanut ilmoittautuneeni ensi viikolla alkavalle Stonehenge-kurssille iversityssä.

 15.1.

• "miksi runoilijan tuotannosta väittelevä tutkija saa parempaa palkkaa kuin runoilija" (1966)

 17.1.

• Tokion loiseliömuseo vaikuttaa lähinnä infopisteeltä. Sisältää yököttäviä kuvia.  
• Sukukirjan lukemista

 18.1.

• Edustaako tämä tiilirakenne perinteistä ja/vai tuoretta suomalaista rakennuslaatua? (Kansallismuseon Vintti)  

@K_KM_K Limitykset unohtuneet eli työ edustaa elementtirakentamisen synnyttämää uustaidottomuutta, jolle paikalla muuraus on tuntematonta
— Petri Koivumäki (@P3KO) January 18, 2015

19.1.

• Britanniassa #museot tuottavat opetusmateriaalia, joka kaikkien saatavilla. Esittelyvideo ja itse sivusto.

20.1.

• Eeva-Maria historiallisen pankkikavalluksen jäljillä. Tai ravintolassa.

22.1.

• Katsoin SVTPlay:stä @MAJAHAG:n tuoreen dokkarin ruotsalaisesta rotubiologista, joka "tutki" saamelaisia. Hyvä, suosittelen. [Hur man gör för att rädda ett folk? Nähtävissä 22.4.2015 asti] 

23.1.

• Meinander @Tieteenpaivat kutsuu 1800-luvun alun suomenkielistä aluetta "periferiaksi". Pianpa alkaa rannikolta. 
• Hammurabin lain steelassa ei istu Hammurabi. 

24.1.

• En tiedä ymmärränkö #fläsäri:n @Kaupunginmuseo oikein, mutta vaihtuvat kontekstittomat kuvat miellyttävät. Tilaa tulkinnalle ja ideoille.

25.1.

• Sotakirjeiden Armas löytyi sosiaalisen median avulla 
• Kirkkojen ja hautojen kuvia keräävä FB-ryhmä kadottanut kansioitaan yhden jäsenen poistuessa. FB ei sovi joukkoistukseen eikä arkistointiin
  [Sampsa Heinonen: Samaa mieltä. FB sinänsä voisi sopia joukkoistamiseen (helppo tavoittaa ihmisiä jne.), mutta mm. em syistä ei ole toimiva ratkaisu. FB toimii hyvin, jos ei ole vaateita pitkäaikaissäilytyksen, arkistoinnin tai tietojärj. yhteistoiminnallisuuden suhteen.
  Minä: Ja sopii epäformaaliin ja järjestämättömään. Mitä tämä hautakiviproggis ei ole.]

26.1.

• Sakari Pälsin juttutuotannon läpilukuprojektissa on onnistumisen mahdollisuudet.  

27.1.

• Yleisradiolla on vaikeuksia löytää naisten hautakiviä? 
• Pälsi-proggikseni olikin ajankohtainen. Juha Hurme puhuu samoista teksteistä 6.2. Mikä nyt kalenteriin merkittynä.

Rakennettu menneisyys yllätti taas

Kehitys on ollut järkyttävän hidasta, mutta sentään etenevää. Risto Pulkkisen luennoilla opin, että Lönnrot ei ainoastaan yhdistellyt kansanrunoja Kalevalaksi vaan myös keksi omiaan. Petri Hopun toimittamasta artikkelikokoelmasta valkeni, että kansantansseina on tallennettu vain murto-osa 1800-luvun kansan tanssikulttuurista. Näistä olisi jo voinut vetää johtopäätöksen siitä, että Suomen ja suomalaisuuden rakentamisessa on tapahtunut sekä siivilöintiä että siloitusta.

Silti järkytyin viikko sitten Anna Kuisminin salongissa kun Niina Hämäläinen kertoi kalevalamittaisen lyriikan keruusta ja julkaisusta. Hänen hypoteesinaan on, että julkaisuja toimittaneilla oli (tietoisena/tiedostamattomana?) tavoitteena luoda käsitys suomalaisista hillittynä kansana. Tutkimuksensa on kesken, mutta jo nyt voin todeta mieltäväni "suomalaisempana" voivottelut ja valitukset kuin Gottlundin kokoelmasta Pieniä Runoja Suomen Pojille Ratoxi (Kansalliskirjasto, Project Gutenberg) kahta sensuroitua riviä edeltävä pätkä

Löysin Neitosen Lehossa,
Mustakulman koiwukossa,
Hienohelman heinikossa;
Jonk' ol' sormet sormuksissa,
Helmat waskirenkahissa;
Käteini suaatu kaulan piäälle,
Näpit nousi nännän piäälle,
Siitäpä walui watsan piäälle.

Valitusvirsi tässäkin oli kyllä kyseessä ja Gottlund kuuluu myös Hämäläisen tutkimukseen.

Kuvitus Lönnrotin patsaan versioista (Uusi Kuvalehti no 11/1899, 19/1901 ja 22/1902) kertoo omaa tarinaansa menneisyyden kuvan muuntumisesta. Väinämöinen nostettiin istumaan lasketun Lönnrotin rinnalle.

Lisää menneisyyden rakennussuuntauksia sain viime viikolla kirjastosta. Artikkelikokoelmassa Kotiseutu ja kansakunta. Miten suomalaista historiaa on rakennettu kiinnosti erityisesti ensimmäisen osan artikkelit, joissa analysoitiin paikallishistorioiden kerrontaa seurakunnasta, noituudesta ja papeista. Paikallishistorioita paljon tavanneelle huomiot olivat arvokkaita muistutuksia lähdekritiikistä.

Väitöskirjaansa tekevä Miia Kuha toteaa, että Savon paikallishistorioissa "kirkon positiivista merkitystä tavallisten ihmisten elämässä tai sen vaikutusta ei yleensä ole kyseenalaistettu", vaikka sille on vain vähäistä vahvistusta lähteissä. Usein esiintyy myös arvolataus "oikeiden" ja "väärien" tapojen välillä.

Vääriin tapoihin on laskettu noituus, jonka käsittelyä tarkastellut Jari Eilola toteaa, että "kun paikallishistorioissa käsiteltiin noituutta, niissä puhuttiin viimekädessä aivan muista asioista. Niissä projisoitiin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa muodostunutta kansankasvatusohjelmaa ja normatiivista kansalaisuutta menneisyyteen."

Mutta sillä, että olen itse kiinnostunut menneisyyden ihmisistä nimenomaan yksilöinä ja toimijoina ei tietenkään ole mitään tekemistä oman aikamme yksilökeskeisyyden kanssa.

Papiksi valmistuminen ja työllistyminen 1800-luvulla

Hesarin yleisönosastolla on taas jankattu yliopistojen opiskelijoiden valmistumisajoista. Mieleeni tuli hakea aiheeseen historiallista perspektiiviä Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista. Ylenmääräisen käsityön välttämiseksi hyödynsin Papiksi vihittyjen luetteloita, jotka tarjosivat vihkimispäivän ja ylioppilaaksitulovuoden samalla rivillä.

Pienen pyörittelyn jälkeen vihkimäpäivä oli kutistettu vuoteensa, ylioppilaat vuosilta 1800-1852 olivat järjestyksessä ja aika opiskelujen aloituksesta vihkimykseen pilkkuna kaaviossa.

Ajallista muutosta ei keskiarvoviivan kehityksessä paljoa ole, joten histogrammi koko porukasta kertoo koko ajanjakson yleisestä tilanteesta.

Pisimmillään aikaa kului 32 vuotta Adolf Relanderilla, joka oli kyllä suorittanut pappistutkimmon jo vuonna 1829, mutta joutui odottamaan sopivaa paikkaa vuosikymmeniä. Todennäköisesti muutkin pitkät ajat liittyvät työllistymiseen eikä opintojen venymiseen.

Jotkut superyksilöt (?) ovat saaneet pappisvihkimyksen samana kalenterivuonna kuin ovat aloittaneet yliopistossa. Esimerkiksi Gustaf Warén. Pitäisi perehtyä papeille asetettuihin vaaimuksiin tarkemmin, jotta tätä voisi kommentoida. Oudolta tuntuu nykyajan opintoaikoihin tottuneelle myös se, että suurin osa on työllistynyt 1-4 vuoden opinnoilla. Nämäkään eivät välttämättä olleet täysipainoisia, sillä väliin saattoi tulla taloudellisista syistä työjaksoja esim. kotiopettajana.

Ehkä entisajan lukiot olivat parempia? Tai yliopisto? Tai vain miehistä koostunut opiskelijakunta?

Asikkalan metsään vuonna 1761 eksynyt

Anianpellosta raportoitiin 5. päivä joulukuuta 1761, että Asikkalan seurakunnassa oli tapahtunut jotain huomiota herättänyttä. Noin 20-vuotias neito oli 19. päivä marraskuuta lähtenyt kotoaan metsän läpi kulkevaa ratsutietä kohti kahden peninkulman takana olevaa kylää. hän ei ehtinyt päivänvalolla perille ja eksyi pimeydessä tieltä.

Kahdentoista päivän jälkeen eli joulukuun 1. päivänä nuori nainen päätyi Keltaniemen yksinäistaloon. Hänellä oli ollut matkaeväänä pari leipää, mutta muuta syömistä ei metsässä ollut ollut. Eikä hän ollut kohdannut siellä kuin kaksi sutta.

Hakijat olivat häntä huutaneet pitkin metsää ja kerran nainen oli yrittänyt vastata, mutta äänensä ei kantanut etsijöiden korviin.

Naisella oli ollut päällään vain pellavaiset vaatteet. Kenkänsä olivat kuluneet käyttökelvottomiksi ja hän oli joutunut kulkemaan sukkasillaan. Mutta hän ei ollut kärsinyt tästä vaikka ilmat olivat kylmiä.

Pelastaudttuaan lämpimään hän oli aluksi pyörtynyt, mutta sitten syönyt hyvällä ruokahalulla keitettyjä papuja/herneitä niin, että vatsansa turposi.

Eksynyttä oli kovasti kaivannut vesivehmaalainen sulhanen, jonka kanssa naisen oli määrä mennä vihille 30. päivä marraskuuta. Mies oli niin lohduton, että saattoi vain uskoa morsiamensa kuolleen.

Tämä on ainoa sanomalehdessä Inrikes tidningar 31.12.1761 julkaistun kertomuksen yksityiskohta, josta olisi toivoa saada kiinni eksyneen henkilöllisyydestä, mutta Asikkalan ja naapuriseurakuntien vihittyjen listoissa ei löytymisen jälkeen näy mitään lupaavaa merkintää, jossa sulhanen olisi Vesivehmaalta kotoisin.

Kaksi valtiopäivämiestä vuodelta 1800

Sarjassa miehiä, joista en ole koskaan kuullut: kauppaneuvos Erik Solitander. Hänet oli maalattu vuoden 1800 paikkeilla ja maalauksesta otti mv-valokuvan Daniel Nyblin.

Kuvan metatiedoista selviää elinvuodet 1750?-1822. Hiskistä löytyy sopiva kuolema Porvoosta 1.1.1822, Erikin viimeinen osoite oli Staden 4 qv. N:o 7.

Uutta elämänkertaa Erik ei tarvitse, asiallisen oloinen löytyy Kansallisbiografian talousvaikuttajista. Sen "hauskin" fakta oli alareunassa: "Porvoon kaupungin edustaja porvarissäädyssä valtiopäivillä Norrköpingissä 1800."

Toim. huom. Tämä teksti on odottanut julkaisemistaan niin kauan, että Talousvaikuttajien biografiat on ehditty laittaa lukkojen taakse. Lukot ovat puolestaan avautuneet SLS:n julkaisusta Biografiskt lexikon för Finland, joka ei kerro Erikistä, mutta kylläkin porvoolaisesta Johan Solitanderista, joka lienee samaa sukua.

Tästä nimittäin palasi mieleen Anbytarforum-löytö, joka ei koskaan päässyt idealistoilta tänne blogiin ja ehti jo listoista tulla poistetuksi. Lähes kymmenen vuotta sitten Harry Blomberg oli paikallisesta sanomalehdestä kirjannut suomalaisten valtiopäivämiesten saapumisia ja majoittumisia. Näyte:

Ankomne resande tisdagen 4 mars.
(Capit.) Kapten Armfelt från Åbo med betjänt hos skomakare Tollsten.
(Capit.) Kapten Pryts med betjänt från Åbo, hos (capit.) kapten Björk.
Rådman Keckman från Uleåborg, hos traktör Eklundh.
Löjtnanten Ållongren från Finland, hos färgare Rydbergs änka.
Riksdagsbönderna J. eller I. Nylin från Nylands län och And. Matsson från Åboland, hos stadsbetjent Engwist.
Överinspektören Palm från Finland, hos bagare Rehnström.
Handlaren Sawona (finne?), hos bryggare Hultman.
Riksdagsmännen Isac Nilsson Mustapasta från Boyatala (Vojatala?), I. eller J. Mattawanie från Neimis, Bengt Pettersson Laurikain från S:t Michells socken och Eric Tapanimäki från Vasa län, hos nålmåkare Elgstrands änka.
Professor Tengström från Åbo, hos kakelugnsmakare Ljungqwist.
Ur NT, måndagen 10 mars 1800.

Blomberg oli myös poiminut esiin kuvitusta ja pätkän Wacklinin muistelmista, joissa kerrottiin Oulun seudun edustajasta samaisilla valtiopäivillä (suomennettuna, Project Gutenberg):

Norrköpingin valtiopäivillä v. 1800 tuli Pikkarainen herrainpäivämieheksi. Motala-virran koski tämän kaupungin luona kehotti rohkean koskenlaskijan koettamaan tätäkin, josta hänen osaksensa tuli yleinen ihmetteleminen. Rakentamassansa venheessä laski hän kuninkaallisen perheen, monen vieraan ja lukemattoman katselija-joukon nähden kevyessä veneessänsä Motala-koskesta.

Näiltä herrainpäiviltä kotio tullessaan oli Pikkaraisella kaksi kunniarahaa rinnassa. Oltuaan v. 1808 Porvoon valtiopäivillä, antoi hänelle keisari Aleksander kolmannen kultaisen punaisessa rihmassa kaulassa kannettavan.

Matti Pikkarainen Oulunsalosta mainitaan talonpoikien valtiopäiväedustajien listassa, joka on edelleen SSS:n sivuilla. Muita säätyjä ei listattuna missään?