Keskiaikaa ja krinoliineja Tallinnassa

Päästyäni Tallinnassa viikinkiajasta suuntasin Viron historialliseen museoon, jonka pienessä vaihtuvien näyttelyjen tilassa kerrottiin keskiajan biletyksestä samassa talossa eli Suurkillan tiloissa. Melko simppelisti. Ääninauhassa kolisivat astiat, keskellä oli ruokapöytä, jolla oli aitoja astioita ja seinillä kuvaukset tärkeimmistä juhlista: joulu, laskiainen, papukaijan ampuminen ja toukokuun kreivin (ruots. majgrefve) valinta.

Kaksi ensimmäistä tietenkin tuttuja. Papukaijan ampuminen oli Ranskassa sytynyt kisailu, jossa värikästä maalilintua ammuttiin korkean tangon päästä varsijousella. Voittaja oli kilpailua seuranneen juhlinnan "kuningas".

Viimeinen kohteeni oli Kumussa näyttely nimeltä Runous ja perna. Proosallisemmin kyse on Alexandre Vassilevin pukukokoelman poiminnoista täydennettynä valokuvin ja 1800-luvun taiteella.

Silmäniloa riitti ja pukujen näkeminen kolmiuloitteisina oli aivan toista kuin valokuvat tai piirrokset.

Tuttavani, joka näyttelystä vinkkasi, kertoi sen saaneen kritiikkiä tekstien puutteesta. Minusta niitä oli sopivasti ja pukukohtaisesti enemmän kuin monessa muussa näyttelyssä. Mutta en ymmärtänyt ollenkaan tapaa, jolla puvut oli ryhmitelty. Ei kronologisesti, ei maantieteellisesti eikä aivan täydellisesti käyttöyhteydenkään mukaan.

Viikinkiaikaa Virossa

Pariksi Lentosataman ruotsalaiselle näyttelylle Merimuseon toiseen toimipisteeseen Tallinnan vanhassa kaupungissa on avattu näyttely Viron viikinkiajasta. Täällä oli uutta tietoa niin paljon, että omaksuminen tuotti haastetta.

Yritin ensin lukea seinätekstejä, mutta palaset eivät loksahtaneet paikalleen. Kuultuani tallenteen puhuvan parilla eri kielellä älysin palata alkuun ja käydä läpi intron kosketusnäytön. Sen puhuessa suomeksi(kin) kauppareiteistä, muinaislinnoista ja hopea-aarteista syntyi jonkinlainen aihio Viron viikinkiajasta.

Mutta aika heikko sellainen. Joko esillepanossa oli säästetty rautalankaa tai sitä ei yksinkertaisesti ollut käytettävissä. Kun en aluetta tunne on vaikea sanoa kummasta oli kyse. Ainoa ennestään tuntemani kohde eli Salmen laivahaudat oli saanut hyvin lyhyen tekstin ollakseen (ruotsalaisten mielestä) sensaatio. Onko tutkimus ollut vähäistä vai niin vähä-antista, että kuva viikinkiajasta on epäselvä, kuten Suomessakin?

Hopea-aarteita on löytynyt Pohjois-Virosta samalta alueelta, joka ruotsalaisten kartassa oli väritetty skandinaavien asuttamaksi 900-luvulla. Uusin tulkinta on, että aarteet todistavat kaupankäynnistä kun aiemmin oli puhuttu ryöstämsestä. Kaikkiaan Virosta on löytynyt ainakin 4000 arabialaista dirhamia, joka maa-alueeseen suhteutettuna on suuri määrä. Suomesta näitä tunnetaan 1500.

Esinekuvia en yrittänytkään ottaa, sillä pikkuruiset vitriinit olivat niin pimeitä että tuskin näin lukea esinetekstejäkään. Tässäkin tuntui olleen hukattu mahdollisuus.

Täällä kuten ruotsalaisten näyttelyssä sai kokeilla miekan nostamista. Mutta myös vallasnaisen käätyihin pukeutumista.

Vaikka en saanut suurempaa tolkkua niin suosittelen. Ja jos käy Lentosatamassa niin kyllä kannattaa käydä täälläkin. Yhteislipulla säästää pari euroa.

Viikinkejä Lentosatamassa

Historiska museetilla on viikinkien tavaroita niin paljon, että niitä riittää oman pysyvän näyttelyn lisäksi kahteen ulkomaalaisille suunniteltuun kiertävään settiin, joista toinen rantautui elokuun puolivälissä Tallinnan lentosatamaan. Ja minä lähdin tiistaina sitä katsastamaan.

Katsastuksessani saattoi olla puutteita, mutta kahdeksan teemaa eivät synnyttäneet päässäni mitään uusia ajatuksia viikingeistä ja ajastaan. Ainoan ahaa-elämyksen sain purjeen rekonstruktio-ehdotelman äärellä. Punonta kapeista kankaista vaikuttaa realistiselta vaikkei sille ole kuvia kummempaa todistetta.

Pukeutumispisteessä roikkui vaatekappaleita, mutta ne olivat vain koristeita. Kävijä sai näytöllä pukea valitsemalleen ihmiselle kahdeksastatoista vaihtoehdosta valmiiksi esiinnostetut kappaleet. Haastetta oli siis vain oikeassa järjestyksessä. Testasin aikuisen naisen ja tiedän (?!) nyt, että asuunsa ei kuulunut päähinettä eikä esiliinaa.

Tämän jälken puetulle henkilölle sai tarjota esineitä, jotka sitten määräsivät/määrittelivät/indikoivat yhteiskunnallista rooliaan. Tyypillistä Historiska museetin kyseenalaistusta. Periaatteessa ihan hyvää, mutta että "valikoima esineitä, jotka antavat Gunlogille selkeän roolin, tekee hänet onnelliseksi"?

Esillä olevissa esineissä minut teki onnelliseksi niiden infotekstit, joista esimerkki melkein näkyy alla. Jokaisesta esineestä oli minikuva, nimeke, josta selviää onko kyseessä kopio, pieni kuvaus, löytöpaikka JA Historiska museetin kokoelmanumero. Otin pari muistiin ajatelen, että kaivan kokoelmatietokannastaan esinekuvan tähän esimerkiksi, mutta jälkikäteisessä taustatutkimuksessa huomasin, että Tallinnaan tuotujen kaikkien esineiden kuvat luvataan olevan tässä Flickr-kokoelmassa. Ilmeisesti kaikki käytettävissä ei-kaupallisesti.

Tietenkin on eri asia nähdä esineet kuin kuvat ja kyllä kiinnostuneen näyttelyä varten kannattaa Tallinnaan lähteä. Ja varata aikaa siihen tutustumiseen. Mutta kyseessä ei täällä Pohjolassa ole yhtä harvinainen tilaisuus tutustua viikinkeihin kuin kauempana. Koska kyseessä on kiertonäyttely, sen nykyinen lokaatio ei sisällössä näkynyt. Balttilaisille kontakteille oli yksi vitriini, mutta minimaalisin selostuksin (muistaakseni). Näyttelyn kartan (alla) mukaan skandinaavit asettuivat Viron pohjoisrannikolle 900-luvulla. Virolaisten käsityksestä viikinkiajastaan sitten huomenna.

Elokuun loppupuolta

14.8.

• Seurasaaressa @museokortti . Yhtäaikaa samaan "hintaan" tarjolla teatteria ja kansanmusiikia. Valitsen jälkimmäisen: Fire in the North Sky.
• Fire in the North Sky oli hieno yhdiistelmä kansanrunoutta, tarinankerrontaa ja shamanistista musiikkia.

16.8.

• Juhan suku-uutiset: Muslimi, josta tuli kristitty. (Nakkilassa 1880) 
• Otavan osakekirja vuodelta 1922 on vaihdettavissa 7 kirjaan.

18.8.

• Uusi tutkimus: Suomi ei sittenkään maksanut sotakorvauksia, vaan puolustusvoittokorvauksia
• Tubettaja, joka kesäkuussa arvosteli Turun linnan ulkopuolelta, sai sponssatun Heureka-vierailun. [Ai niin, "tavallista mediayhteistyötä" ei saanut kutsua "sponssaukseksi".]

19.8.

• Fennica-tilauksessa @NatLibFi pitää kopioda ja liimata käsin kirjan tiedot lomakkeeseen?! Perustoiminnallisuus! [Vastaus: "Johtuu siitä, ettei #fennica ole vielä lainkaan lainausjärjestelmässä. Yritämme paraikaa ratkoa tätä. Perustoiminnallisuus kyllä!"]

21.8.

• @pikkuK kertoo Östermyra-päivien tunnelmista
• Leena Landerin viimevuotisessa "tiukasti tositapahtumiin perustuvassa romaanissa" suomalainen eroaa kirkosta vuonna 1919 (s. 93). #ei_ihan

22.8.

• Taiteiden yön suunnittelu kannatti aloittaa ajoissa: Sain paikan Katajanokan vankilan draamakierrokselle. [Enkä sitten pitänyt siitä: bloggaus.]
• Kirjamessujen bloggajapassihakemus tehty. Kerran hain&sain ja toimittajien taukotilan käyttö jäi mieleen ihanana.

23.8.

• Kaivarin historiallisten hahmojen kävelykierroksen lähtöpaikan tuntumassa muitakin kulttuuritätejä odottavan oloisina. 
• Pian alkaa. 

• Historian jälkeen hetki maisemien katselua Henrik Borgströmin, Aurora Karamzinin ja ruhtinatar Jusupoffin kanssa.

• Mukavaa oli ja opin aika paljon Kaivopuiston historiasta. Ruutanalampi oli ihan uutta tietoa.

24.8.

• Turisti tökki karttaansa "University of Helsinki?" Metrosymbolin kohdalta. Ei ollut metroa hakemassa. Että kyllä kannatti nimi muuttaa.

26.8.

• Yhdeltä Nils Erik Villstrand käy läpi Suomen historian 800 vuotta 80 minuutissa. På svenska. Pysynköhän vauhdissa mukana? [Pysyin. Kesti 90 minuuttia.]
• Nyt on Kaisan K4:ssä hukassa oleva asiakas. Kulkee rullahyllyjen vierellä ja mutisee "Historia, historia...". (En kuvaile itseäni.)

27.8.

• Salon linja-autoasema on oiva paikka neulegraffiteille. Kaipaisi kyllä vähän muutakin muotoilua.

29.8.

• Matkustuksen historiaa. Oppaan [Handbok för resande i Sverige och Norrige: med bihang, innehållande vägarne från Svenska gränsen till St. Petersburg] reittilistausten jälkeen "Några Visor och Småsaker till Tidsfördrif på Resor"

Preussilaisten käsistä päässyt vöyriläinen

Sanomalehdessä Inrikes tidningar 16.3.1761 julkaistun kirjeen mukaan Vöyriin oli kiirinyt tieto, että sikäläinen sotilas nimeltä Tapper oli Peenemünden niemellä Pommerissa jäänyt preussilaisten sotavangiksi.

Tapper oli onnistunut maksamaan itsensä vapaaksi ja palannut rykmenttinsä riveihin. Osoittamansa isänmaan uskollisuuden johdosta pitäjäläiset keräsivät hänelle palkkioksi 102 kuparitaalaria. Sitä miten ja milloin ne miehelle toimitettaisiin ei uutinen kerro. Pommerin sota päättyi vuonna 1762 eli mahdollisesti tämän jälkeen Tapper on päässyt palaamaan Pohjanmaalle.

Vöyrin rippikirjassa 1757-63 on sotilaita sivukaupalla, mutta niiden läpikäynnissä en Tapperia löytänyt. Sotilasrullat olisivat tietenkin vielä parempi lähde kertomaan pääsikö hän takaisin kotimaahansa.

Kotiseutumuseo 1900-luvulta

Sunnuntainen retkeily Kirkkonummella ei mennyt parhaalla mahdollisella tavalla. Kolmesta kohteesta yhtä ei löytynyt ja toiseen oli sellainen tungos, että ajoin ohi. Siirtymätaipaleelle auton navigaattori ohjasi moottoritiekierrokselle, kun kartasta katsoen olisi voinut ajaa Kuninkaantietä. Harjoituksen puutetta.

Eli anti jäi siihen kolmanteen kohteeseen, joka oli Ragvaldsin museoalue. Odotin "sitä tavallista ulkomuseota", joten sain yllätyksen. Kohde oli museoitu 1980-luvulla ja sisätiloista tuli mieleen sukulaistemme maatila. (Ja koska sukulaiseni toisinaan lukevat blogiani todettakoon, että tarkoitan sitä toista taloa.)

En tiedä paljonko oli muutettu museoinnin yhteydessä, mutta jäljellä oli kyllä rosoisuus, jota en näe lavastetuissa kotimuseoissa. Nuori opas kertoi viimeisestä asukkaasta asiantuntevasti. Ei olen-vain-täällä-töissä-tyyliä, kuten monilla kesätyöläisillä vastaavissa kohteissa.

Tilan museointia hän perusteli sanoen, että se edustaa tavanomaista kirkkonummelaista tilaa. Ulkopaikkakuntalaisena tähän on vaikea ottaa kantaa. Länsisuomalaiselle tilan rakennusten sijoittelu kahden puolen Kuninkaantietä oli melko outo enkä hahmottanut peltojen sijaintia enkä laajuutta. Niiden sijaan kysyin konehallia ja opas vakuutti 1960-luvun traktorin mahtuneen vaunuvajaan. Tässäkin tuli esiin asiantuntevuus.

Tila oli Porkkalan vuokra-alueella eli asukkaat joutuivat lähtemään, mutta pääsivät palaamaan. Tätä ajatusta enemmän minua kosketti esillä ollut punaisten vangiksi joutuneen perheenjäsenen kirje Helsingistä.

Neuvostoliiton aika oli esillä erillisessä rakennuksessa ja sen näyttelyissä. Täälläkin oli asiantunteva ja mukava nuori opas. Ehkä alussa olisi voinut varmistaa, että tiesimme mistä vuokra-ajasta oli kyse.

Alakerrassa oli valokuvia, asiakirjoja ja joitakin esineitä, kuten sotilaiden itsetekemiä virveleitä. Vintillä oli isompi kokoelma esineitä, joita on löytynyt ja lahjoitettu. Opas totesi rehellisesti, että osa saattaa olla suomalaisia. Onkohan alueella tehty yhtään varsinaista arkeologista kaivausta?

Esineitä on enemmän kuin esille mahtuu. Taiteelliset valokuvat on ihan hyvä tapa tuoda tämä esille, kun (ilmeisesti) yksittäisistä esineistä ei ole mitään erityistä kerrottavaa.

Kaksi hyväntekijää

Viktor Lounasmaa kertoo kirjassa Elämäni taipaleelta. Muistelmia (1910) viipurilaisesta pikkulasten koulusta, jossa hän aloitti vuoden 1850 paikkeilla. Sitä piti neiti S. E. Lindeberg, joka

oli jotenkin pitkä ja hyvin  laiha, silloin ehkä 35 vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on mieleeni painunut. (s. 14)

Toisaalta tämä

vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen erään turvattoman orpopojan. Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa, testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen taideyhdistykselle. (s. 14)

Testamentista tietenkin kirjoitettiin sanomalehdissä. Siinä jo "70 vuoden ikäinen" Sophie Elisabet (eli S. E.) Lindeberg sai 5000 markkaa poislahjoitettavaksi miten hyväksi näkee ja taideyhdistykselle lahjoitetusta 200000 markasta vuosikorot elinaikansa ajan (Wiborgs Tidning 20.4.1876 , Ilmarinen 22.4.1876). Arvioidun iän ja täydellisten etunimien perusteella näyttää todennäköiseltä, että Sophie Elisabet Lindeberg oli syntynyt Viipurissa 7.7.1806 vanhempinaan "Gov: Secr: Carl Henr: Lindberg" ja "Anna Soph: Haklin". Eli veljensä oli Johan Henrik Lindeberg.

Viktor Hoving jätti veljilleen ja sisarilleen testamentissaan vähäisen osan. Kansallisgallerian Lähteillä-sivustolla on kopio testamentin tekstistä, josta näkyy sisarustensa nimet Herman, Albert, Mimmi ja Walter, joista viimeksimainittu oli kirjakauppias (ainakin vuonna 1873). Tätä kirjoittaessani Viktor Hovingilla (toisin kuin kaimallaan, joka oli Walter-veljen poika) ei ole Wikipedia-sivua ja muutkin tiedot verkossa ovat vähäisiä.

Massimo Consoli, CC BY-SA 2.5, Wikimedia Commons

Rooman ei-katolisen hautausmaan tukiyhdistyksen tiedotuslehdessä (pdf) esitellään Walter Runeberg ja lyhyesti myös tämän Viktor Hovingille tekemä hautamuistomerkki. Artikkelin mukaan Viktor Hoving oli syntynyt vuonna 1846 Ruotsissa ja ollut 5-vuotias perheen muuttaessa Suomeen.

Luotettavampi henkilöhistoriallinen lähde on SBL:n artikkeli Hoving-suvusta, joka mainitsee Viktorin ja isänsä Isaac Wilhelm Hovingin (1809—52), joka tuli Viipuriin läänin maanviljelysseuran sihteeriksi. Ilmeisesti suvusta ja varmaankin myös Viktorista olisi lisätietoa veljenpoikansa kirjoittamissa kirjoissa.

Arkeologiaa Aurajoen varrella

Eilen oli Turussa Valtakunnallinen arkeologian harrastajien tapaaminen. Heti ensimmäisestä, Ninni Närväisen esityksestä vahvistui, että en kuulu joukkoon, sillä en ole kaivanut, mutta kuokkiminen menee onneksi rutiinilla.

Aamupäivän esitykset pidettiin Brinkkalassa eli siinä joulurauhan talossa. (Unohdin ottaa sisältä valokuvia. Hienoa oli.) Närväisen katsauksen jälkeen Elina Saloranta esitteli Vähäjoen rantojen rautakautisia kohteita, joista jäi päällimmäiseksi mieleen tiheys (ei siis ainoastaan Kokemäellä) ja polttokalmistojen yhteydestä löydetyt ruumishaudat eli viite kulttuurin muutokseen.

Viimeiseksi oli esillä arkeologian harrastajan Anni Ala-Rakkola-Karan Uskelan Haittion tilan rakennustöiden yhteydessä tallentamista löydöistä Kati Haapalan tekemä kandidaattityö. Keramiikan laatu vastasi asiakirjoista tunnettua tilan säätyläisomistusta.

Sitten Aboa Vetukseen, joka Ilari Aallonkin opastuksella tuntui jo nähdyltä. Uusiin maisemiin pääsin Kuralassa, jossa näkyvän kylämäen lisäksi on runsaasti esihistoriaa. Sen sijainti on kartoitettu kaivauksin, mutta varsinaista tutkimusta ei ole tehty. Muutakin Kaisa Lehtonen sanoi, mutta luotin muistiini paperin sijaan. Virhe.

Seuraava kohde oli (yllä) Ravattulan Ristimäki, joka tuli suurelle yleisölle tutuksi viimeistään tänä kesänä kun palkitun historiablogin kirjoittaja Kari Hintsala osallistui kaivauksiin.

Vaikka olen kaivauksista aika monta esitystä (2014, 2014, 2016, 2016) kuullut oli paikalla käynti eri asia. Kirkon jäänteet on jo peitetty, mutta sen paikka on merkitty kivin. Auki oli alueita, joista kaivetaan esiin vielä syyskuun ajan ruumishautoja.

Näistä ensimmäinen (yllä) on noin kolmivuotiaan lapsen hauta, jossa oli mukana kolme lasihelmeä. Lasihelmiä ja koruja haudoissa on, arkkujen naulojen lisäksi, mutta ei anteja eli ovat tyypillisiä kristillisiä hautauksia. Niillä on sama suunta kuin kirkolla, jonka pienoismallin katto ei onneksi lähtenyt lentoon päivän tuulessa.

Aivan lähellä olevassa metsäsaarekkeessa on 500-luvulle ajoitettu polttokalmisto, joka oli inventoinnissa merkitty raivausröykkiöksi. Vain kaivamalla voi tietää, nääs.

Ja 1970-luvulla räjäytetty kuppikivi, jonka kupit löysi kaivauksille osallistunut saksalainen muutama vuosi sitten. Muinaismuistoja lienee mennyt inventointien ohi toisaallakin?

Tullessa alla näkyvä kivipelto toi mieleen (leikillisen!) ajatuksen pappilan perustuksista, mutta onneksi ennen lähtöä sain tietää, että kyse on esiinkaivetusta kirkkomaan aidasta.

Viimeinen kohteemme oli Kaarinan kirkkomäki Pyhän Katariinan kirkon läheisyydessä. Siellä alueen löytöihin perustuvaan muinaispukuun pukeutunut Jaana Riikonen kertoi Ristimäen kanssa jokseenkin samaan aikaan täytetyistä haudoista, joissa oli antimia kuten astioita, sirppejä, viikatteita ja keritsimiä. Ja ilmeisesti näyttävämpiä koruja kuin kristillisissä haudoissa, mutta yhteisenä elementtinä lasihelmet.

Siinä missä Ristimäellä on tulkittu sijainneen muutaman kylän yhteinen hautausmaa on Kirkkomäki yhden perheen hautausmaa. Bussissa kiertänyt Kirkkomäen esite ei ehtinyt kohdalleni ja kotiinlähdön ajoituksen takia osa opastuksesta jäi kuulematta eli tiedonjano on nyt sammuttamatta.

Ja joku päivä haluaisin myös nähdä Pyhän Katariinan kirkon sisältä. Sillä nimikkopyhimys ja esi-isän työpaikka.