Ilmestynyt: Lektio (Valtakunnallinen kanssakäyminen 1700-luvun ruotsalaisissa sanomalehdissä)

Historian alalla Suomessa on yleisenä tapana julkaista väitöstilaisuudessa pidetty alustus eli lektio. Omassa väitöstilaisuudessani oli läsnä Jargonian toinen päätoimittaja Petteri Impola, joka muistaakseni ensimmäisenä seuraavana arkipäivänä pyysi tekstiä lehteen. Erään toisen julkaisun toimituksessa aikailtiin pari viikkoa ja silloin oli jo myöhäistä. 

En tainnut edes kysyä julkaisuaikataulua, mutta kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, sillä verkkolehti päivittyi viime viikolla mukanaan Valtakunnallinen kanssakäyminen 1700-luvun ruotsalaisissa sanomalehdissä. Lectio praecursoria 18.11.2023.

En tiedä olisinko saanut itse aikaiseksi tarjota lektion tekstiä tuoreeltaan mihinkään, sillä sen tuottaminen jäi viime tinkaan ja oli inan tuskaista. Jälkikäteen luettuna mukana on kyllä ihan hyviä pointteja, vaikka viittaaminen tutkimukseen, jota en varsinaisesti käyttänyt, oli hieman outo ratkaisu.

Ilmestynyt: Historian väitöskirjan tekemisestä

Sen sijaan, että olisin kirjoittanut 48. kuukausiraportin jatko-opiskelusta, laitoin pakettiin eli kansien väliin kaikki aiemmat jatko-opiskelusta kirjoittamani blogitekstit ja lisäsin joukkoon muutaman muunkin tekstin. En väitä, että kokonaisuus tarjoaa lukuiloa, mutta olenpahan dokumentoinut oman kokemukseni. 

Olisin voinut dokumentoida sen myös lyhyemmin soittolistana. Alussa teemabiisinä oli Shallow, erityisesti säkeistö

I'm off the deep end, watch as I dive in
I'll never meet the ground
Crash through the surface, where they can't hurt us
We're far from the shallow now

Keskivaiheilla hain lohtua Pinkin biisistä Cover me with sunshine.

Cover me in sunshine
Shower me with good times
Tell me that the world's been spinning since the beginning
And everything will be alright

Ja nyt on aika ottaa esiin Kolmannen naisen Elämän tarkoitus

Outoo että kavahdan nyt
joitain tekemiäni tekoja
Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta 

 

Kadun vai kaipaan, en minä tiedä
Unohtaisin mieluiten

47. kuukausi jatko-opiskelijana

Kuva: Opinahjon viestintäihminen

Toivottavasti toiseksi viimeinen kuukausi jatko-opiskelijana lähti käyntiin reissulla Opinahjoon, jonka perinteisiin kuuluu väitöskirjan naulaaminen erityiseen lankkuun. Ihan Oikeasti tämän olisi pitänyt tapahtua 10 päivää ennen väitöstä, mutta pitkämatkalaisena neuvottelin seremonian suoritukseen päivän, jolle oli muutakin ohjelmaa eli kaksi seminaaripaperia sekä väitöstilaisuus. Viimeksi mainittua seurasin tietenkin erityisen innokkaasti. Oli myös kiva päästä kerrankin juttelemaan vapaammin muiden jatko-opiskelijoiden kanssa. Jos näitä tilanteita olisi ollut viimeisen neljän vuoden aikana enemmän, fiilikseni Opinahjosta olisivat todennäköisesti olleet positiivisemmat.

Kotiin päästyä palasin myös tutkimuksellisesti kotimaisemiin eli uppouduin Töölön Taipaleeseen ja yritin unohtaa, että lektio oli edelleen kirjoittamatta. Siihen kohdistui sellaiset suorituspaineet, että prokrastinointi jatkui, kunnes vaihtoehtoja ei enää ollut, kuten jo väitöspäivän yhteydessä raportoin. Prokrastinointi kohdistui myös vaatteisiin, joiden sopivuutta tarkistin vasta viikko ennen tilaisuutta. Juhlakenkieni laatikko osoittautui yhdeksi asuntoni pölyisimmistä paikoista, mutta onneksi vain yhden kenkäparin nahka hilseili käsiini. Täysin ehjät ja tarkoitukseen sopivatkin kengät löytyivät.

Kuva: Opinahjon viestintäihminen

Työpäiväkirjani uumenissa olisi ollut kymmeniä sosiaalisesta mediasta tallennettuja neuvoja väitöstilaisuuteen ja siihen valmistautumiseen, mutta ne tulivat vastaan vasta myöhemmin. Muistin sentään Tara Brabazonin videon Let's run a mock oral examination ja totesin, että useimpiin kysymyksiin en olisi osannut vastata. Onneksi vastaväittäjäni valitsi toisenlaisen tyylin.

Loppulausunnossaan hieman kirpaisi näkemys, että tutkimukseni ensisijainen arvo muille tutkijoille on kirjallisuusluettelossa. Pari väitöskirjaansa viimeistelevää tuttavaa ovat kuitenkin vakuuttaneet viittaavansa työhöni, enkä usko, että he tarkoittivat viittaamista kirjallisuusluetteloon. (Onkohan kukaan muuten koskaan viitannut kirjallisuusluettelon sivuihin?)

Roudattuani karonkkavieraiden materiaaliset muistamiset kotiini ja noudettuani postista Veli Pekka Toropaisen muistolahjaksi lähettämän Turun tuomiokapitulille kuuluneen niteen Åbo Underrättelseriä vuodelta 1836 ei enää ollut paljoa väitöskirjahankkeeseen liittyvää tekemistä. Työlistasta löysin toki vielä listan ihmisistä, joille tiedotussähköposti oli lähettämättä, joten nämä lähtivät maailmalle väitöstä seuranneena maanantaina.

Ja vielä kerran piti koskea paholaiseen rakkineeseen nimeltä Sisu. Tutkinnon hakeminen siellä ei tietenkään onnistunut kerralla vaan vaati lisäohjeen pyytämisen.

Ja kirjattakoon muistiin vielä se, että minua haastateltiin tässä kuussa kolmannen kerran elämässäni Hesariin. Kymmenen vuotta sitten olin omakustanteita väsäävä "Hän", neljä vuotta sitten läpiä päähänsä hautamuistomerkistä puhunut tutkijaplanttu ja nyt sitten historian väitöskirjan tehnyt diplomi-insinööri. 

Väitöskirjaani käsitellyt juttu ilmestyi myös printtilehdessä. Tietenkin sellaisena päivänä, jolloin assalla ei ollut ohikulkiessani Hesarin ilmaisjakelijoita. Eli ihan rahalla ostin muistokappaleen.

Oma väitöspäiväni

Do-diin, eilen sitten julkisesti tarkastettiin väitöskirjani Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791. Ripaus lisäjännitettä saatiin aikaan sillä, että kustos vei vastaväittäjän siihen valmistautumishuoneeseen, jonka hän kuvitteli olevan käytössämme, kun taas minä ihmettelin yksinäni siinä huoneessa, jonka varauksesta oli minulle kerrottu. Tämän toheloinnin johdosta ensimmäiset tuttavani olivat jo salissa kun menimme tarkistamaan kulkureitit ja mikit.

Yleisöä tuli sitten ihan mukavasti, vaikka korona iski väitöskirjaprosessiini vielä kerran ja muutamat joutuivat ilmoittamaan perumisesta. Fiilis olisi ollut ihan toinen tyhjän salin edessä. Eihän sitä olisi ollut kukaan edes ottamassa kuvia.

Kuva: Jenni Lares

Kuva: Tiina Miettinen

Lektioni kirjoittaminen meni inan viime tinkaan eli ähelsin sitä koko torstain, että sain tekstin tulostettua ennen Opinahjoon lähtöä perjantaiaamua. (VR:n epäluotettavuuden takia kun piti olla perillä jo edellisenä päivänä.) Lopulta lektiosta tuli ihan asiallinen ja sain sen luettua ilman suurempia änkytyksiä. Kätevästi, kun luki paperista lukulasein, ei yleisöä montaa kertaa katsonut eikä ilmeitä erottanut.

Sitten, rituaalin mukaisesti kuuntelin vastaväittäjän eli Jani Marjasen alkulausunnon, joka todisti, että hän ymmärsi työn sisällön yhtä hyvin ja oikein kuin esitarkastuslausuntoa kirjoittaessaan. "Varsinaisessa" osuudessa Marjanen oli hyvin keskusteleva, kuten oli etukäteen luvannutkin. Olen jännittänyt enemmän ohjauspalavereissakin kuin tällä lavalla.

Pian oli loppulausunnon aika, jota kuuntelin seisaaltani (ks. kuva alla). Kuuntelin tietenkin tarkasti, eikä mitään suurempaa valittamisen aihetta tuntunut olevan. Facebookiin tilaisuutta paikanpäältä raportoinut Jenni Lares oli erottanut kohdan "Kantaa voisi ottaa rohkeamminkin!" Niin pahasta rikkeestä ei kuitenkaan ollut kyse, etteikö Marjanen olisi esittänyt työtäni hyväksyttäväksi väitöskirjaksi. Kuten olemme Törhös-julkisuudesta viime viikkoina oppineet, varsinaisen päätöksen tutkinnon hyväksymisestä tekee tiedekuntaneuvosto. Asia ei ehdi seuraavaan kokoukseen ensi viikolla vaan päätös tehdään vasta joulukuussa.

Kuva: Kati Katajisto

Unohdin kahvikutsun esittämisen ja huikkasin sen kesken poistumista, etten ihan virheetön ainakaan ollut.

Kahvituokion jälkeen siirryimme toiselle puolelle Opinahjon kaupunkia karonkkaan, joka oli yksi onnistuneimpia meikäläisen järjestämiä juhlia. Hauskin paikan päällä saamani lahja oli ananas. Sen ojensi Sofia Gustafsson, joka opettajan roolissa oli kurssillaan Tidigmodern mat äskettäin kertonut minulle ja muille ananaksen kallisarvoisuudesta 1700-luvun Englannissa.

Tulin kotiin yhdeltätoista illalla ja kaikkiin lahjoihin en ole vielä ehtinyt tutustua. Mutta junassa avasin kuoren, josta paljastui kahden tuttavani kirjoittama juhlaruno. Siis ihan niin kuin 1700-luvulla! Toivottavasti tosiaan oli kuten loppupuolen säkeistössä.

Kaisa varma väittelijä

Tiedonetsijä etevä

Näytti vuorovaikutuksen

Kanssakäymisen kuvasi

Setvi säännöt yhteisöjen

Nosti näkyville normit

Kuinka kehittyi sanomat 

Kokous ventovierahien

(Elsa Hietala & Kirsi Laine)

Pukukooditulkintaa

Alkuviikosta tuttavan kanssa lounastaessa tuli puhetta väitöstilaisuuden pukeutumiskoodista. Kotiin päästyä kaivoin Opinahjon sivun esille ja päädyin tulkintahaasteeseen. 

Ohje kuuluu naisten osalta: "vastaavasti mustaa aamupäiväpukua (pitkähihainen ja kiinteällä pääntiellä) ilman hattua". Selvintä tässä on hatuttomuus, musta väri ja pitkähihaisuus, tosin googlaus toi esiin kyselijöitä, joiden huolena olivat 3/4-hihat. Mutta millainen on "kiinteä pääntie"? 

Tätä pähkäilimme jo lounaskeskustelussa pääsemättä uskottavaan lopputulokseen. Opinahjon englanninkielinen versio "black, long-sleeved dress with a small neckline without a hat" antoi ymmärtää, että kiinteä on avaran vastakohta. Esitin tämän ongelman ratkaisuna FB-kavereilleni, mutta heistä kaksi olikin sitä mieltä, että "Eikös kiinteä pääntie tarkoita, ettei sitä voi avata kuten paitapuseroa tai takkia?" 

Syytä siis tehdä käsitehistoriallinen harjoitus siellä missä aina ennenkin eli Kansalliskirjaston digitoinneissa. Niissä kiinteän pääntien (tai useammin kaula-aukon) käsite alkaa esiintyä vuonna 1937. Varhaisin kuvalla varustettu esimerkki on edestä kaikkea muuta kuin avara, mutta voidaan sulkea "selästä pukukankaalla päällystetyillä napeilla, joita on vyötäisiin asti" (Keskisuomalainen 5.3.1938). Sama vaate esiteltiin useammassa sanomalehdessä, mutta valitettavasti syndikointi ei ulottunut ruotsinkielisiin lehtiin, joiden sanasto olisi voinut auttaa ilmaisun alkuperän selvittämisessä.

Kotiliedessä 19/1938 johtaja Saimi Jutila kuvaa esiteltyä "kimonomallista" paitaa todeten, että siinä oli "kiinteä pääntie, joka sitten avarretaan kapeasti päärmätyllä halkiolla". Kuvaus sopii vain yhteen kuvasivun malliin, jonka kaula-aukko vaikuttaa varsin kuristavalta. Ahdistavalta näyttää myös Aamulehdessä kuvan kanssa 23.10.1938 esitelty  pariisilaistyylinen pikkupusero, jossa oli "pieni, kiinteä kaula-aukko" ja kuvaa tihrustaen myös nappilista edessä.

Karjalan viikkoliitteessä 6.8.1939 Vammelsuun Rakkauden haudaksi kutsutun muistomerkin naishahmon "kiinteää kaula-aukkoa reunustaa leveä pitsikaulus". Lappeenrannan museoiden CC BY 4.0 -lisenssillä tarjoama otos riittää paljastamaan, että kiinteän pääntien ei tarvitse estää hengittämistä.

Muodin muutosta kommentoivassa jutussa todetaan, että "Tähän asti verraten kiinteä kaula-aukko on nyt hieman avonaisempi" (Tampereen sanomat 16.9.1939). Myös Keskisuomalaisen jumpperineulontaohje 9.9.1939 indikoi melko selvästi, että kiinteällä tarkoitetaan avonaisen vastakohtaa:

Jumpperin kaula-aukko on - mikäli ei halua sitä kovin avonaiseksi - kudottava tiukasti kaulan mukaiseksi, koska sillä on erikoinen taipumus laajeta suorastaan Ludvig XIV:n aikaisten naistenkaulusten tyyliseksi. Pyöreään, kiinteään kaula-aukkoon riittää, kun ...

Tuloksen varmentamiseksi tartuin lopuksi Nykysuomen sanakirjaan, joka tuntee sanalle kiinteä neljä merkitykstä. Näistä kolmas on "tiukka, kireä, jäntevä, luja" vastakohtanaan "höllä, löyhä, veltto". 

Suunnittelemani asu onneksi selviää pääntiekriteeristä. Aamupäiväpuvun määritelmän ja sen kehityksen taidan taktisesti jättää selvittämättä. 

46. kuukausi jatko-opiskelijana

Kuu tuntui rauhalliseen tahtiin tottuneesta hektiseltä. Ohjaaja lähetti viimeiset kommentit ekana päivänä eli sunnuntaina ja näytti odottavan lähetystä julkaisupalveluihin jo maanantaina. Toimin tulkintani mukaisesti eli fiksasin ehdotukset ja huomasin lähes sattumalta ja aivan viime tingassa yhden graafin merkittävän virheen. No, kuudes älläkin jäi yo-kirjoituksissa saamatta huolimattomuusvirheen takia. 

Taittoversio tuli jo, kun olin symposiumireissulla Turussa (Arkisto, kaksi museota ja tammi & Kansan kirjoittamisen digitoimista ja tutkimusta). Hinkkasin siitä kotiin päästyäni pahimman kauneusvirheen pois ja pystyin jo perjantai aamuna yhdeksältä hyväksymään kannen ja sisällön. Kymmeneksi juoksin kampaajalle ja yhdeltä olin kaverini studiolla kuvattavana tiedotetta varten. Aivan kuten yo-kuvauksessa: vain yksi otos oli käyttökelpoinen.

Seuraavana maanantaina työ oli jo julkaisuarkistossa ja tiedottaja kyseli tekstiä. Prioriteettina oli kuitenkin viimeistellä artikkeli, jonka vertaisarviot olin saanut jo elokuussa. Torstaina tapasin Ohjaajan käytännön asioiden läpikäynnin merkeissä. Väitöstilaisuuteen sain ohjeeksi vastata kaikkiin kysymyksiin. Tiedotetta tärkeämpää Ohjaajalle oli Opinahjon naulaustradition toteuttaminen, joka onneksi järjestyi päivälle, jolle on Opinahjolla muutakin ohjelmaa, ettei tarvinnut matkustaa kahdeksaa tuntia kymmenen minuutin takia. 

Perjantaina sain aikaiseksi tiedotetekstin ja lektioonkin alkua. Väitöstilaisuuteen oli vielä yli kuukausi, joten ei mennyt viime tinkaan.

Aivan liian myöhään projektini suhteen sen sijaan ilmestyi Simo Ahosen opas Opinnäyte jumissa. Mitä tehdä kun homma ei etene (Vastapaino 2023). Silmäilyn perusteella alkusanojen lopetus "Ehkäpä joku tohtorikokelaskin löytää tästä teoksesta itselleen hyödyllistä luettavaa" ei ole katteeton. Ahonen on koonnut käytännön vinkeistä hyvän paketin. 

Seuraavana tiistaina ovikello soi ja käsiini työnnettii 10 kiloa painettuja kirjoja. Onneksi ei tarvinnut käydä hakemassa mistään. Keskiviikkona sain palautteen "kiitos hyvästä tiedotteesta. Se on täydellinen, ollapa tällaisia enemmän." Torstaina kävin Tampereella kuuntelemassa seminaaria "Kadonneet, unohtuneet ja tutkimattomat tekstit ja tekstilajit". 

Seuraavana maanantaina ja tiistaina kuuntelin seminaaria historiantutkimuksen metodeista. Ja torstaina sekä perjantaina olin Ruokahistorian päivillä. Perjantaina tiedote (*) ilmestyi yliopiston sivustolle, jotka ajetaan alas huomenna. 

Maanantaina eli eilen kiikutin kolme painettua väitöskirjaa vahtimestareille, jotka ehkä saattoivat ne perille. Ja sitten aloitin avoimen yliopiston kurssin Tidigmodern mat: en lokal och global historia. Sillä eihän elämä väitöskirjan tekemisellä olennaisesti muuttunut.

Kaiken tämän lomassa yritin edistää Töölön Taipale -proggistani. Kunnes lokakuu loppui.

(*) Kun tämän kerran itse sain kirjoittaa, voin sen myös julkaista.

Sanomalehti 1700-luvulla oli sosiaalinen media 

Kaisa Kyläkoski tutki lukijoiden 1700-luvun sanomalehtiin lähettämiä tekstejä. Häntä kiinnosti se, mihin ja miten käytettiin mahdollisuutta viestiä ihmisille pitkin Ruotsin valtakuntaa.

Sanomalehdet syntyivät Euroopassa 1600-luvulla ja kehittyivät seuraavalla vuosisadalla monin paikoin keskustelualustaksi, joka oli aivan uutta yhteiskunnissa, joissa viestintä oli aiemmin kulkenut ylhäältä alas tai tuttavalta toiselle.

- Yhtäkkiä lukevalle ja kirjoittavalle yhteiskunnan yläkerralle avautui kanava, jonka kautta oli mahdollista tavoittaa samankaltaisia mutta tuntemattomia ihmisiä. Tutkimusta tehdessä mieleeni tulivat usein omat kokemukseni syksyllä 1990 internetin keskustelupalstoihin tutustuessani, Kyläkoski toteaa.

Halukkaiden kirjoittajien joukko 1700-luvun Ruotsissa oli pieni, mutta heitä oli joka puolella maata. Postinkulun piirissä olevien oli mahdollista lähettää Tukholmassa ilmestyneeseen lehteen paikallisia kokemuksiaan ja lehtiä lukeneet saivat näin valtakunnasta eteensä näkymän, jota ei aiemmin ollut missään tarjolla. Esimerkiksi Göteborgissa voitiin lukea elämästä Anianpellossa, Helsingissä tai Torniossa.

Useimmat kirjoittivat aiheista, joista oli ennenkin sanomalehdestä luettu: paikallisista juhlista, iäkkäiksi eläneistä ja onnettomuuksista.

- Oudoimmalta tuntuivat samantapaisina toistuvat sanomat terveinä eläneistä ja yli satavuotiaina kuolleista. Lopulta ymmärsin, että kyse oli yhteisestä unelmasta, jota voitiin toivoa itselle ja läheisille. Ja kuulemmehan me edelleen mielellään pitkään eläneistä, Kyläkoski kertoo.

Kertomisen ohella lehtikirjoittaminen 1700-luvulla oli myös jossain määrin keskustelua yhteisistä ongelmista kuten homeisista taloista tai muurahaisten hävittämisestä. Vuosisadan lopulla Kyläkosken tutkima sanomalehti alkoi täyttyä avunpyynnöistä ja saadusta avusta kiittämisestä.

- Kun tutkimusta tehdessä samankaltaisia tekstejä tuli vastaan nykyisessä sosiaalisessa mediassa, piti tosissaan keskittyä muistamaan, että tutkimani kirjoitukset kuuluivat toisenlaiseen yhteiskuntaan ja mediaan, Kyläkoski naurahtaa.

DI Kaisa Kyläkosken Suomen historian väitöskirjan "Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791" tarkastustilaisuus pidetään 18.11.2023 alkaen klo 12 salissa S212. Vastaväittäjänä toimii yliopistonopettaja, dosentti Jani Marjanen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).

Väitöstilaisuuden kieli on suomi.

Julkaisu on saatavilla: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-9770-0

Taustatietoja:

Kaisa Kyläkoski (s. 1972) on koulutukseltaan systeemi- ja operaatiotutkimuksen diplomi-insinööri ja päätynyt historiantutkimuksen pariin sukututkimusharrastuksen kautta. Hän on julkaissut aiemmista tutkimuksistaan 17 omakustannetta.

Metodeista eli sekä aidasta että aidanseipäistä

Helsingin yliopistossa järjestettiin viikon alussa seminaari Historian metodit ja niiden opettaminen, joka perustui vuoden 2022 metodikirjapurskeeseen. Olin kirjojen ilmestyessä jo suorittanut tohtoriopintojeni pakolliset metodikurssiopintopisteet kirjoittamalla ohjaajani kehoituksesta esseen tutkimukseeni liittymättömästä aiheesta, josta "jotain tiesin". Vaikka en ollut eläissäni suorittanut mitään metodikurssia, ohjaajani ei siis nähnyt, että minun olisi tarvinnut oppia jotain. Seminaarissa kommenttini kuulleet voivat olla toista mieltä.

Kahden päivän parasta antia oli Tanja Vahtikarin alkupuheenvuoro, jossa hän sanoi ääneen kaipavaansa käsitteellistä selvennystä ja rivien välistä ymmärsin, ettei hän ollut sitä jokaisesta kirjasta löytänyt. Saattoi kyllä olla, että projisoin omaa lukukokemustani yhden kirjan johdannon parissa. Vahtikari nojautui Ville Vuolannon HAikissa 2007 julkaistuun artikkeliin, jossa metodia käsiteltiin usealla eri tasolla tai toisin sanoen useassa eri merkityksessä. Muistin lukeneeni sen vuoden 2019 lopussa kirjoittaessani ohjaajalleni esseetä historiantutkimuksen prosessista.

Jo tuolloin ymmärsin ja edelleen tiedän, että historiantutkimukseen ei sovi vesiputousmalli, jossa edettäisiin vaiheesta toiseeseen eikä koskaan palattaisi takaisin. Esseetä kirjoittaessani tulin myös havaitsemaan, että monen tutkimuksen johdannoissa siististi paloitellut "metodi" ja "teoria" limittyivät  opaskirjallisuudessa erilaisiksi sekaviksi salaateiksi, joihin on ripoiteltava myös "käsite". Myöhemmin seuratessani erästä väitöstilaisuutta ihailin väittelijän pokkaa selittää, että tutkimuksensa keskeinen käsite oli myös tutkimuksen metodi ja teoria. 

Juuri näin epäkonkreettisesti historiantutkimuksesta puhutaan ja kirjoitetaan. Ja pitää puhua ja kirjoittaa, että on uskottava totinen tutkija. Jokaisessa vuoden 2019 lopulla lukemassani tekstissä todettiin, että historiantutkimukseen kirjoittamiseen ei kuulu tutkimusprosessin kuvaus. Jorma Kalela sanoi vuonna 2000 julkaistussa kirjassaan Historiantutkimus ja historia suoraan ja mielestäni rehellisesti että se, mitä historiantutkija "käytännössä tekee ei ole sitä, mitä hän sanoo tekevänsä eikä kumpikaan näistä ole sitä, mitä metodiesitykset edellyttävät hänen tekevän". Eli harhapolkuja tai erehdyksiä ei esitellä.

Kun tässä konventiossa sitten "metodi" voi olla  koko aukikirjoittamaton prosessi, näkökulma /lähestymistapa tai toisesta tieteenalasta lainattu konkreettisempi toimintamalli, ei ole ihmekään, että opettaminen on vaikeaa. Onko metodi tutkimusta ohjaava tai siinä syntyvä? 

Konsensus näyttää vallitsevan kuitenkin siitä, että metodin käsite liittyy ainoastaan analyysiin, vaikka analyysimenetelmistä puhuminen olisi ilmeisesti liian selkeää sanoitusta ja rajoittavaa. Tiedonhaku, muut tutkimuskäytännöt ja esittäminen eivät siis ole metodeita ja vaikka tästä provosoivan kysymyksen esitinkin, olen samaa mieltä. Mutta olen sitä mieltä, että näitäkin pitäisi dokumentoida, kehittää ja opettaa.

Vahtikari esitti "perusmenetelmistä" listan, joka ei aiheuttanut vastalauseita eikä kukaan myöskään väittänyt, että näitä pitäisi kutsua metodeiksi.

• lähdekritiikki
• kirjoittamalla tapahtuva päättely
• kontekstualisointi
• lukemalla tapahtuva tulkinta
• merkityssuhteiden hahmottaminen
• "vieraannuttamisen metodi" (Kaartinen & Korhonen)
• vertailu

Lista on samalla tasolla, kuin Zachary M. Schragin kirjasta The Princeton Guide to Historical Research tekemäni tiivistys

Perusohjeet ovat (1) etsiä säännönmukaisuuksia (patterns) ja niiden poikkeuksia, (2) lukea lähteitä kriittisesti sekä (3) tähdätä uskottaviin kausaaliväitteisiin tietäen, että varsinainen todistus on todennäköisesti mahdotonta.

Tästä tekemisen tiivistyksestä puuttuu se, mitä tai minkälaisia asioita etsitään. Se on taso, jossa historiantutkija voi nojautua teoriaan ja niistä kehitettyihin metodeihin. Selkein esimerkki tästä on diskurssianalyysi, mutta mieleen tulee myös prosopografia.

Se, mitä etsitään, liittyy tietenkin tutkimuksen aiheeseen ja valittuun näkökulmaan. Näin päädytään metodin ymmärtämiseen lähestymistapana, mitä itse vierastan. Joten omassa väitöstutkimuksessani esitin otsikon "Tutkimustehtävä ja teoreettiset lähtökohdat" alla lähestymistavan perusteluineen ja alaluvussa "Metodi ja tutkimuksen osat" olin perusmenetelmien tasolla. Jos meni vastaväittäjän mielestä metsään, niin voin ainakin maanantain ja tiistain annin perusteella sanoa, ettei metodi ollut tutkimukseni teon aikana yksiselitteinen käsite suomalaisessa historiantutkimuksessa. 

Ilmestynyt: Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791

 

Do niin, Opinahjon julkaisupalvelut työnsivät vauhdilla väitöskirjaksi tarkoitetun tuotokseni Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 julkaisuarkistoon. Virallinen väitöskirjaksi kelpaavuus selviää vasta myöhemmin eli väitöstilaisuudessa 18.11.2023 ja sitä seuraavassa tiedekunnan poppoon kokouksessa.

45. kuukausi jatko-opiskelijana

Elokuisella Ruotsin keikalla, pari päivää toisen esitarkastuslausunnon saapumisen jälkeen, suomalainen historian professori keskustellessamme väitösprojektin lopusta yritti lohduttavasti rohkaista ja sanoi, että kuukaudessakin voi saada aikaan merkittävää parannusta käsikirjoitukseen. Kiva kuulla, mutta vaikka pyysin itselleni Ohjaajalta pari lisäviikkoakin, niin homma tuntui koko syyskuun suossa tarpomiselta. 

Esimerkiksi meni viikkokaupalla aikaa englanninkielisen yhteenvedon kirjoittamiseen, mikä kieli edelleen/vieläkin siitä, etten oikeastaan tiedä mitä (jos mitään) sain aikaiseksi. Twitteriin onnistuin sentään #minätutkin-päivänä kirjoittamaan aika komean muotoilun: "#minätutkin 1700-luvun median käyttöä. Kyse on mahdollisuudesta toimia yhdessä/yhteiskunnassa uudella tavalla, laajemmin osasta arjen historiaa. Tutkimukseni tulokset tarkastetaan julkisesti marraskuussa @uniofjyvaskyla". Linkitin samaan yliopiston tapahtumakalenterin ilmoituksen, joka  kuuluu

Väitös 18.11.2023 

DI Kaisa Kyläkoski (Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Suomen historia)

Aika: 18.11.2023 12:00 — 15:00

Sijainti: Seminaarinmaki, S212

DI Kaisa Kyläkosken Suomen historian väitöskirjan "Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729-1791" tarkastustilaisuus.
Vastaväittäjänä toimii dosentti, FT Jani Marjanen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto).
Väitöstilaisuuden kieli on suomi.

Eli ei auttanut itku markkinoilla, vaan oli tarvottava eteenpäin. Sovin tarkoituksellisesti kielentarkastajan kanssa etukäteen englanninkielisten tekstien lähettämisestä ja vähemmän yllättävästi rustasin niitä vielä kyseisenä aamuna. Mutta lähtivät kuitenkin. Sitten oli aika palata esitarkastuslausuntojen viimeiseksi jääneiden huomioiden pariin, jotka olivat (tietenkin) niitä hankalimpia, joihin olisi pitänyt laittaa paukut alussa. Tai paremminkin niitä, jotka olisi pitänyt osata ottaa huomioon tekemisessä jo neljä vuotta sitten. Nyt ei ollut kykyjä, aikaa eikä jaksamista.

Kesällä teettämäni kielentarkistuksen jälkeen olin kirjoittanut käsikirjoitukseen yhtä ja toista eli aikaansaanut ties mitä virheitä. Pelkän lukemisen puudutukseen keksin yhden avun: panin Microsoft Wordin puhumaan ja pelasin samalla yksinkertaista tietokonepeliä. Suomenkielinen ääni oli yllättävän mukava ja takeltelunsa paljasti omaa tavaamista tehokkaammin virhekohtia kuten toistettuja sanoja tai kirjoitusvirheitä. Välillä teksti kuullosti aivan älyvapaalta, mutta parissa kohdassa sentään fiksummaltakin.

Jaksamista oli pakko olla omasta tyhmyydestä juontaneeseen urakkaan kaiken muun jälkeen. Koska en ollut käyttänyt viitteidenhallintaohjelmistoa, piti käsin tarkistaa ristiin lähes 1500 lähdeviitettä ja 77 sivua kirjallisuuslistaa. Kaikeksi onneksi sain sentään älynväläyksen kopsata viitteet erilliseen dokumenttiin, paloitella ja aakkostaa, ennen kuin lähdin vertailemaan lähdelistaan. Mitä tehdessä löytyi niin paljon fiboja, että vaiheen väliin jättö olisi ollut totista idiotismia.

Stressi todennäköisesti laukaisi kuun lopulla elämäni ensimmäisen migreenikohtaukset, joihin liittyi näön menetys. Viimeiset päivät sai sitten pelätä kolmatta vastaavaa, joka olisi tehnyt loppufiksailuista mahdottomia.

Pari päivää ennen kuun loppua eli aikamäärää viimeistellyn käsikirjoituksen lähettämiseen Ohjaajalle postilaatikkoon tuli Opinahjon tiedote. Siinä kerrottiin suunnitelmasta luopua väitösten viisiportaisesta arvosanasta (samoin kuin monessa muussa yliopistossa). Muutos ei ehdi (kai?) koskemaan minua, mutta mielenkiintoista oli, että keskustelu aiheesta oli tiedotteen mukaan päätetty yhteiseen toteamukseen "pääasia on saada väitöskirja tehtyä kohtuullisessa ajassa". Onko arvosanan määrittyminen viivyttänyt jonkun valmistumista? Enemmän kuin muut asiat?

Väitöskirjan tehnyt saa väitöstilaisuudessa kuulla "kunniansa" eli vastaväittäjän loppulausunnon, joka on ainakin itselleni numeroa tärkeämpi. Arvosanoilla puolestaan olisi (on ollut?) mahdollista verrata keskenään laitoksia ja tiedekuntia. Mutta tätä ei nähdä enää tarpeellisena? Laatumittarilla ei ole merkitystä, vaan olennaista on ainoastaan väitöskirjan oloinen käsikirjoitus niin nopeasti kuin mahdollista. No, tämähän ei ole tässä vaiheessa enää yllätys tai uusi asia. 

44. kuukausi jatko-opiskelijana

Elokuun puolivälissä spostilaatikkoon tuli toinen esitarkastuslausunto. Tässäkin oltiin sitä mieltä, että käsikirjoitukseni täyttää Opinahjon minimivaatimukset väitöskirjalle. Joten jo viikkoa myöhemmin oli tiedossa väitöspäivä, vastaväittäjä ja sali, joista tehtiin virallinen päätös eilen tiedekuntaneuvoston kokouksessa. Yli neljän kuukauden toimettomuuden jälkeen aika reipas tahdin muutos.

En päässyt heti työstämään ehdotettuja parannuksia, sillä olin suurimman osan kyseisestä viikosta Ruotsin reissullani (Kaksi päivää kartanossa, Kolme tuntia kuninkaallisessa linnassa (1/2), Kolme tuntia kuninkaallisessa linnassa (2/2), Kahdella kiertokävelyllä & Historiska museet - jälleen). Ennen lähtöä ehdin toki purkaa toisen esitarkastuslausunnon pointit samaan taulukkoon, jossa oli kesäkuun lopulla saapuneen ekan lausunnon näkemykset. Kullekin riville olin merkinnyt statuksen ja korjattuani huomautetut kirjoitusvirheet, kokonaistilanne ei numeerisesti vaikuttanut matkaan lähtiessä aivan toivottomalta. Kun siis aktiivisesti yritin unohtaa, että työläimmät ja hankalimmat pointit olivat jäljellä. (Stressille ei saa antaa tilaa, sillä sitten en saa enää mitään aikaiseksi.)

Sattumalta Ruotsin reissun aikana virtuaaliohjaajani Tara Brabazon puhui otsikolla How to make examiner corrections to your thesis. Pari pointtia oli relevantteja, mutta kuunnellessa piti pitää mielessä se, että suomalaisessa systeemissä ei ole ehdollista hyväksyntää. Periaatteessa voisi siis jättää kaikki esitarkastuslausuntojen ehdotukset huomiotta. Se olisi tietenkin erinomaisen typerää eikä kunnioittaisi tarkastajien asiantuntemusta ja nimellistä korvausta vastaan tekemää työtä.

Koska Suomessa useimmat esitarkastuslausunnot ovat puoltoja ja ne eivät saa olla ehdollisia, tarkastajille voi syntyä kommunikaatiohaasteita. Keväällä eräs keskustelukumppanini muisteli tekemäänsä tarkastusta, jossa hän ja toinen esitarkastaja olivat yhtä mieltä fundamentaalista ongelmasta, mutta eivät halunneet antaa hylsyä. Haasteeksi jäi kommunikoida korjauksen olennaisuus sanomatta, että se oli välttämätön. Voin vain toivoa, ettei esitarkastajillani ollut tällaisia ajatuksia.

Näyttää siis siltä, että väitöstilaisuuteni järjestyy ennen kuin opinto-oikeutta on kulunut neljä vuotta eli tavoiteajassa. Näin vaikka väitöskirjaprojektini jämähti vuodeksi. "Menestykseni" salaisuus on ennen kaikkea se, ettei aikaa kulunut rahoituksen hakemiseen ja siitä murehtimiseen. Avuksi oli myös aineistolähtöisyys eli aikaa ei tuhraantunut aineiston miettimiseen ja etsimiseen. Korpuksen keräykseen kului toki puolisen vuotta, mutta samalla kypsyivät ajatukset siitä, mitä teksteistä voi ja pitäisi sanoa. (Tosin kyseisiä ajatuksia on edelleen kehiteltävänä käsikirjoitusta viimeistellessä.)

Olen tehnyt kirjaprojekteja sekä liian nopeasti että liian hitaasti. Suo siellä ja vetelä täällä. Mutta, kun Brabazon seuraavaksi puhui otsikolla Why you need to finish your PhD quickly olin samaa mieltä siinä, että viivyttelyllä on selviä haittoja ja riskejä. Lisäksi on sairaan ihanaa saada jotain valmiiksi.

Silti oli oikea ratkaisu jättää työ limbotilaan, kun sen kehystys ei itseäni tyydyttänyt. Minulla oli keväällä 2021 raakaversiot kaikista käsittelyluvuista, joista ohjaajilla ei ollut kovin kummoista sanottavaa. Toukokuun ohjauspalaverissa Ohjaaja ehdotti kolmen kuukauden keskittymistä väitöskirjaan. Kun takana oli alkuvuoden vapaapäivätön kirjoittaminen, en reagoinut vastaanottavasti, mutta tein kiltisti duunia läpi helteisen kesän ja koristelin raportin blogiin vankilakuvin.

Vasta kauan jälkikäteen tajusin, että ilmeisesti visiona oli se, että viimeistelisin väitöskirjan samana eli tekemisen toisena vuonna. Tähän viittasi alkusyksyn ohjauspalaveri, jonka vartista uhrattiin kolmannes opintosuunnitelmaani, jonka tuolloin puuttuneet pisteet Ohjaaja lupasi runoilla tiedekunnalle vanhoista tekemisistäni. Pian tämän jälkeen tekemiseni hyytyi.

Vähäisemmällä kunnianhimolla ja ymmärryksellä olisin varmaan voinutkin saada syksyllä 2021 kokoon käsiksen, joka olisi kelvannut esitarkastukseen ja ehkä sen läpäissytkin. Perustulokset olisivat samoja kuin nyt, mutta tuotoksessa ei olisi ollut mitään kehumisen arvoista. Viime syksyn paluu käsikirjoituksen pariin alkoi runnomishengellä, mutta se kuitenkin vei lopulta merkittävästi parempaan suuntaan.

Kuva: Löjliga Spel Kort med Scener utur Fredmans epistlar (1820)

42. ja 43. kuukausi jatko-opiskelijana

Pari viikkoa ennen juhannusta olin Opinahjon kesäseminaarissa ja juttelin illanvietossa toisen sivuohjaajani kanssa. Hän kertoi, että esitarkastuslausuntojen odotuksen olisi pitänyt jännittää. No, tein sitten senkin väärin tässä prosessissa. Omalla koulutuksellani ja kokemuksellani epävarmassa tilanteessa tehdään enemmän tai vähemmän formaali päätöspuu, jossa on toimintavaihtoehdot kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Saadaan kokoon selvät sävelet eli ei mitään jännitettävää.

Samana päivänä olin saanut tiedekunnan vastuuhenkilön kautta ensimmäisen esitarkastuslausunnon sähköpostilaatikkooni ja saatoin lukea sitä Opinahjon kirjastossa isolta ruudulta. Saatteessa ei ollut mitään viitettä siitä oliko lausunto puoltava vai ei, joten pdf:n avaaminen ja kriittisten rivien löytämiseen kuluneet sekunnit olivat kyllä jännittäviä. Puolto oli kyseessä ja silmäilevä lukeminen ei paljastanut mitään mahdotonta fiksattavaa.

Pari päivää myöhemmin luin tiedoston huolella ja poimin jokaisen huomion taulukkoon, johon merkitsin sen, mitä niille aioin tehdä (tai en) ja tekemisen tilan. Rivejä kertyi 28, joista osa koski oikeakielisyyttä ja muuta nopeasti korjattavaa. Ohjaajakin katsoi jo sopivaksi spostilla varmistaa, että tiesin missä mennään. Totesi, että suurimmasta osasta huomioita olin kuullut aiemmin. Ilmeisesti en siis lopultakaan oppinut dekryptaamaan saamaani palautetta, sillä taulukkoni isommista asioista tuntui tutulta vain kritiikki valitsemistani otsikoista. Mukana oli kyllä detsku, jonka olin aidosti unohtanut tehdä, detsku, joka oli ekoissa käsisversioissa, mutta putosi vahingossa pois, ja yksi isompi pointti, jota olin hiljaa miettinyt matkan varrella. Näistä en kuitenkaan saanut ohjaajilta (ymmärrettävää) palautetta ainakaan alkuvuonna. 

Seuraavalla viikolla sain käsikirjoituksesta palautteen palkkaamaltani kotikriitikon korvikkeelta eli freelancekustannustoimittajalta, jonka tunsin vuosien takaa. Hänelle olin antanut speksiksi m.m. sen, että

Historian väitöskirjan genrestä on minulle neljässä vuodessa selvinnyt, että
1) Se ei ole tietokirjamainen. Mutta en edelleenkään tiedä, mitä tällä tarkoitetaan.
2) Lukija ei saa olla milloinkaan hukassa eli hän ei saa kokea hetkeäkään epäselvyyttä, mieleen tuleviin kysymyksiin pitäisi olla oitis vastaukset tekstissä eikä vastaan pitäisi tulla mitään yllätyksiä. Tietoa ei saa pantata eli jännitteen rakennukseen on vähäiset mahdollisuudet. 

 

Minua ei suuremmin häiritse, jos jonkun mielestä tekstini ei ole tarpeeksi diedeellistä. Mutta koska minulla on taipumusta epäselvään kirjoittamiseen, otan kakkoskohdan vakavasti. Arvostaisin siis huomioita kohdista, joissa olo lukijana on epävarma tms.

Väliaikatieto oli kuulunut lohduttavasti, että "Siellä täällä on kyllä kohtia, joita voi olla hyvä selkeyttää sanatason muutoksilla tai vähän muokkaamalla virkkeen rakennetta, mutta varsinaisia ”anteeksi mitä?” -kohtia oli alkupuolella vähän.". Huolellinen lukija oli toki lopulta löytänyt monta huomautuksen paikkaa, joten satsaus kannatti. Oloa helpotti myös se, että ihminen, jolla ei ollut muuta intressiä kuin ammattitaitonsa käyttäminen, ei nähnyt kokonaisuudessa mitään tosi outoa.

Toista esitarkastuslausuntoa ei ole kuulunut tähän aamuun mennessä ja rehellisyyden nimessä kiitin Opinahjon käytäntöä, jossa lausuntoja ei pantata, kunnes molemmat ovat saapuneet. Näin sain viettää harvinnaisen rennon heinäkuun ajatellen, että väitösluvan saanti alkusyksystä on mahdollista. Vaikkakaan ei varmaa.

Rentoutumiseen käytin Töölö-proggistani. Se parani muutamassa viikossa huimasti, kun otin käyttöön muitakin lähteitä kuin blogiteksteissä hyödynnettyjä sanomalehtiä. Jännä juttu. Palapelin kokoaminen palautti mieleen, minkälaisesta historiantutkimuksesta oikeasti nautin. Eli historikkien väsäämisestä. Joten käsikirjoitukseni hyväksyntä väitöskirjaksi on oikeastaan yks-ja-hailee. Olisi kyllä kiva, jos tilanteen selviämistä ei tarvisisi enää montaa viikkoa ihmetellä.

Tolkullista tekstiä teorioista

 

En muista mistä, mutta jostain, äkkäsin  Ruotsissa viime vuonna ilmestyneen oppikirjan Teori i historisk praktik. Toinen kirjan toimittajista on Sari Nauman, jonka väitöskirjan johdantoa olen ihailulla ja kateudella lukenut useamman kerran, joten lähdin lukukokemukseen korkein odotuksin. Tosin tietenkin harmitellen sitä, ettei opus ollut käytettävissä jo neljä vuotta sitten.

Toimittajien intro ja kirjan rakenne eivät pettäneet. Introssa ei tarjottu sanasalaattia vaan niin selvää tarinaa kuin tästä aiheesta voi esittää. Sanottiin suoraan myös se, miksi minä en väitöskirjaa tehdessäni uskaltanut mainita sanaa teoria ohjaajilleni kertaakaan.

Det finns en föreställning om att forskare antingen är empiriker eller teoretiker. I vissa grupper är det ena fint och det andra närmast ett skällsord, i andra grupper råder det motsatta förhållandet. (s. 18)

Kiitos tutkimussuunnitelman rakenteen minä luulin neljä vuotta sitten, että minulla pitää olla heti työn alussa Teoria, jolla lähestyn aineistoani ja ratkaisen tutkimuskysymykseni. Teoriaa etsiessä meni kesä 2019 ja olin tyytyväinen kokoonpanooni, kunnes keväällä 2021 koossa oli väikkärin käsiksen prototyyppi, jota piti ruveta tosissaan työstämään. Tähän valitsemani teoriaelementit eivät auttaneet pätkääkään ja sitten kuluikin yli vuosi pääsemättä takaisin raiteille. (Ja koska ohjaaja jankkasi empirian olennaisuutta, jätin hänet kuvittelemaan, että työni eteni "mainiosti".)

Olisi ollut kiva, jos joku olisi kertonut, että juuri tuohon vaiheeseen teorian etsintä historiantutkimuksessa tyypillisesti kuuluu. Eli intron sanoin: "kommer ofta sakintresset och materialkategorin först och den teoretiska grunden blir en fråga först sedan detta övergripande intresseområde har ringats in" (s. 17) Ja tällä kirjoittajat eivät tarkoita sitä, että tehdään täysin empiirinen työ ja laastaroidaan johdantoon viime tingassa joku teoria, josta on joskus kuullut.

Oppikirjan käsittelyluvut on rakennettu enemmistön ehdoilla eli aineisto edellä ja empiria mukana. Monet aineistot olivat minulle tuttuja, mikä auttoi esimerkkien ymmärtämistä. Erityisesti kolahti kaksi lukua. 

Klara Arnbergin otsikko oli "Att skriva historia med läppstift: Om massmedier och teorianvändning" ja esimerkkinään huulipunan sanahaku digitoiduista sanomalehdistä. Kokemuksensa mukaan

att det i själva nyfikenheten på ett ämne går att hitta en underliggande teoretisk frågeställning. Jag har en lapp på min kontorsvägg där det står: "Vad är detta ett exempel på?" Svaret på den frågan leder mig som forskare att söka efter något generaliserbart i det jag för tillfället studerar, det vill säga något teoretiskt.(s. 97)

Kirjan toisen toimittajan Martin Dacklingin kirjoittama luku oli "Familj, individ, struktur: Att analysera befolknings historiska källor" eli oltiin suku- ja kotiseutututkijoiden tontilla. Vihdoinkin selvänä tekstinä vastaus täällä blogissa ees-taas vaivaamaani kysymykseen.

Medan deras forskningsresultat har stor relevan s för medlemmar i samma släkt eller personer med koppling till bygden, kan de förbli tämligen ointressanta för övriga.

För en historievetenskaplig uppsats ställs högre krav på hur undersökningen motiveras. Det räcker inte att med peka på att ingen tidigare undersökt [...] Argumentationen för en historievetenskaplig studie bör dock även föras teoretiskt. (s. 288)

Eli täysin empiirinen tutkimus ei ole tieteellinen? Ainakin itselleni tarve teoriaan syntyi siitä, että aineistostani olisi irronnut kymmeniä tai satoja erilaisia ja eri kokoluokan havaintoja. Jo kesällä 2020 totesin työn suurimmaksi ongelmakseni rajauksen. Ohjaajan kommentti tyyliin "varmasti osaat selittää valintasi" ei auttanut, sillä mielummin olisin keksinyt ensin perustelut ja käyttänyt niitä rajaukseen, enkä säveltänyt tai laastaroinut jälkikäteen. 

Duunini pelasti lopulta se, että olin kesällä 2019 tarttunut käsitteeseen A ja rakentanut hyvin konkreettisesti käsittelyluvut sen varaan. Tarkoitukseni oli kuitenkin pohjakäsitteellä A ponnistaa analyyttisesti vaikeampaan käsitteeseen B. Keskityin sitten liikaa B:n ajatteluun ja koska siihen oli helppo yhdistää kaikenlaista päädyin kirjoittamaan seminaaripapereiksi pari alalukua, jotka eivät työhöni kuuluneet. Keväällä 2021 koossa olleessa käsikirjoituksessa B ei näkynyt juuri missään ja seurannut tuska liittyi siihen(kin), etten ymmärtänyt, miten B:hen pääsen. 

Syksyllä 2022 vihdoin ymmärsin oman kyvyttömyyteni ja päätin laskea väikkärin tavoitetason maanrajaan eli kirjoittaa yksinkertaisesti kuvauksen A:sta. Tuotti tuskaa, joten vieläkin yritin liimata duuniin jotain Hianoa Juttua päälle. Vasta viime tingassa tajusin HJ:n vievän minua suuntaan, jota olin koko ajan yrittänyt välttää. HJ lensi siis mäkeen ja jäljelle jäi kesän 2019 käsite A, joka näin jälkikäteen pohdittuna oli vastaus Arnbergin tukikysymykseen "Mistä tämä on esimerkki?"

Omatoimisesti olin onnistunut pitkin projektia noudattamaan Teori i historisk praktik -kirjan intron neuvoa teoriatyölaatikosta. Aina kun törmäsin jollain tavalla tutkimustani liippaavaan ajatukseen, sanaan, tai käsitteeseen, keräsin sen talteen dokumenttiin, josta tuli melko massiivinen. Niinpä vielä kuukautta ennen esitarkastukseen jättöä minulla oli mahdollisuus poistaa ohjaajien esitarkastuskelpoiseksi hyväksymä HJ-teoriaversio ja poimia varastosta A:han liittyvä setti, joka oikeasti rimmasi tehtyyn työhön. Eli tyylipuhtaasti laastaroin, mutta mukana oli sentään yksi teoriapala, jonka esitin jo ensimmäisessä seminaaripaperissani vuoden 2020 alussa. 

41. kuukausi jatko-opiskelijana

Tämän kuun tavoitteena oli saada käsittelemätön kirjallisuus lisäviitteiksi käsikirjoitukseeni, kämpästäni takaisin kirjastoihin ja ruoka/työpöytäni pinta näkyviin. Epäonnistuin ja päädyin loppukuusta (taas) kierteeseen, jossa kirjastoista tuli sisään enemmän kuin sinne lähti.

Kun luin René Gothónin opuksen Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle (1991) ja tunnistin itseni sivulta 13, sillä hän kuvaili tutkijatyyppiä "keräilijä" m.m. virkkeellä "Viitteet ovat laajoja ja esitykseltä puuttuu usein selkeä punainen lanka, sillä materiaalin läpikäyminen ja sen jotakuinkin järkevään järjestykseen saattaminen näyttävät vieneen kaiken energian." Epäilen vahvasti, että väitöskirjaksi tarkoitettu käsikirjoitukseni kärsii tästä ongelmasta, mutta en pysty kuin pelkäämään sitä (hyvin todennäköistä) väitöstilaisuuden hetkeä, jolloin vastaväittäjä mainitsee kirjan tai seikan, jota en ole ottanut huomioon.

Näin vaikka virtuaaliohjaajani Tara Brabazon jakoi neuvot How to lengthen and strengthen your PhD.  Brabazonin mukaan anglosaksisten yliopistojen sanojen määrän vähimmäisvaatimus varmistelee sitä, opinnäytteet ovat väitöskirjaksi tarpeeksi laajoja. Suomessa väikkärillä ei ole vähimmäispituutta, mutta usealta suunnalta on tullut viestiä siitä, että kukaan arvioinnissa mukana oleva ei halua yli 200-sivuista käsikirjoitusta, sillä heidähän se on luettava. Eli ei ole mahdollista varmistella tarvittavaa laajuutta lisätekstillä.

Todennäköisesti Ohjaajani minulle ja muillekin seminaariryhmäläisille painottama "matkalaukkumallisten alaviitteiden" välttämättömyys oli vastaavasti helppo mittari sille, että aikaisempaa tutkimusta oli käyty tarpeeksi läpi ja myös hyödynnetty. Mittarien ikuinen ongelma on kuitenkin se, että ne ohjaavat toimintaa toisin kuin on tarkoituksenmukaista. (Ks. tämän kirjoituksen alku.) 

Brabazonkin ohjeisti kirjallisuuden pariin käsikirjoituksen kohentamiseksi. Neuvonsa siitä, että neljännes viitteistä pitäisi olla muutamalta viime vuodelta ei historian alaan sovi. Herättävämpi oli ohje avaintutkijoiden tuotannon järjestelmällisestä läpikäynnistä. Olen toki toisinaan muistanut tarkistaa, että "mitä muuta tämä on kirjoittanut", mutta työn touhussa on voinut joskus jäädä tekemättäkin.

Kolmas väitöskirjojen laatuindikaattori on johdonmukaisuus ja tavanomaisuus viittauskäytännöissä. Tieteellisyyttähän tämä ei osoita eikä edistä, mutta kyse lienee samasta ideasta kuin usein toistetussa tarinassa Van Halenin raiderista. He vaativat, että tarjolla oli kulhollinen M&M-karkkeja, mutta niin, ettei mukana ollut vihreitä yksilöitä. Vaatimuslistalla oli paljon huomattavasti tärkeämpiä asioita, jotka olivat työläämpiä tarkistaa, mutta karkkikulho näytti nopeasti, oliko ohjeita edes luettu. Eli oikealta näyttävät viitteet indikoisivat, että muukin on tehty taidolla ja huolellisuudella.

Olen  kerran seurannut historian väitöstilaisuutta, jossa vastaväittäjä näki tarpeelliseksi valittaa viittauskäytännön detskuista. Se tuntui typerältä ja mieleen heräsi myös ajatus, että ohjaajan tai jonkun muun olisi pitänyt huomauttaa väitöskirjantekijälle kyseisistä seikoista seminaareissa. Mutta paljon pitäisi "vain tietää" tai imaista osmoosilla puhtaasta ilmasta. Tein nimittäin itse tästä käytännön kokeen jättämällä (lähes?) kaikista seiminaaripaperieni alaviitteistä loppupisteet pois. Osaksi siksi, että olin liian laiska niitä lisäämään ja osaksi siksi, että kaikilla paikalla olijoilla olisi ollut ainakin yksi mahdollisuus kommentoida. Ensimmäisen huomautuksen pisteiden puuttumisesta sain kuitenkin vasta sivuohjaajalta vihoviimeisessä käsiksen läpiluvussa tämän vuoden alussa.

P. S. Lähdekritikki pitää muuten muistaa myös kirjastotietokantoja lukiessa. Esimerkki n+9812: 

Kaipasin sarjajulkaisun osaa, jota Kansalliskirjastossa ei näyttänyt olevan. Jotain olen jo oppinut, joten lähetin tiedustelun: "Tulkitaanko tämä tietue niin, että Fennica kokoelmassa ei ole osaa 14 (2019) vai, että tietue voi olla päivittämätön/puutteellinen?" Saamani vastaus: "Tietue oli jäänyt päivittämättä, eli myös osa 14 on kansalliskokoelmassa. Korjasin tietueen nyt."

Kuva kirjasta Humoristisk målningsbok för brefkort (c.1900-1930)

Tänään projektiesittely ruotsiksi

Tänään ja huomenna SLS kokoaa yhteen väitöskirjatutkijoita otsikolla Vägar in och vägar ut – doktorandforskning om det svenska i Finland. Näitä oli kuulemma pre-korona vuosittain (tms.), mutta minulta ja muilta tällaisetverkottumismahdollisuudet ovat jääneet väliin. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

Kukin väitöskirjan tekijä pääsee kertomaan projektistaan kolme (3) minuuttia, joten yleisön edessä ei ole aikaa pohdintaan ja sanojen hakemiseen. Varsinkaan, kun päätin reippaasti puhua ruotsiksi. Eli teksti on valmiina luettavaksi ja kaveri on oikonut pahimmat kielivirheet, joten se sopii myös klistrattavaksi tähän.

God eftermiddag. Jag heter Kaisa Kyläkoski och är doktorand i Finlands historia vid Jyväskylä universitet. Min forskning är i sitt slutskede, eftersom min avhandling är nu i förhandsgranskning.

Det som jag har forskat i har jag valt att kalla för medskrivande (på finska kanssakirjoittaminen) som tog plats i 1700-talets tidningar, dit läsare kunde skicka sina insändare. Jag valde att granska närmare 2 tidningar, Posttidningar och Inrikes Tidningar, som man läste runt om i landet.

Och vad ville då en skrivande läsare i t. ex. Malmö eller Vänersborg berätta åt läsare t. ex. i Torneå eller här i Helsingfors? För det första, “nyheter”, som för denna grupp var för det mesta festbeskrivningar. Man ville berätta att det lokala festandet hade varit som det borde d.v.s. att den liknade alla andras.

För oss idag är detta inte så intressant, vilket är ett skäl till att dessa tidningar inte har använts särskilt flitigt i historieforskning.

Det som låter kanske intressantare är att tidningar användes också för diskussion. Man förde diskussion om naturvetenskap och också om några politiska ämnen, men flitigast diskuterades praktiska saker såsom hur man blir av myror eller hussvamp.

Denna diskussion ger redan en bild av en gemenskap och bilden blir klarare under de sista åren jag har granskat. Då blir det populärt att berätta om människor som behöver hjälp, skicka pengar åt dem och sedan tacka för understödet i tidningen.

Min forskning har visat att 1700-talets tidningar har via medskrivande haft varierande funktioner och betydelser för sina läsare. Det var inte primärt fråga om att läsa nyheter, som vi förstår dem idag.

Det är just det här, användandet av medier och dess utveckling, som intresserar mig och det är troligt att jag kommer att forska vidare i ämnet.

Näinkö tullaan tohtoriksi?

 

Olen mielenkiinnolla odottanut Anne-Maria Karjalaisen, Tuulikki Ukkonen-Mikkolan ja Tiina Mäkelän uutta opaskirjaa Miten tulla tohtoriksi : akateemista aherrusta ja arjen valintoja, joka ilmestyi nyt toukokuussa. Suoraan sanoen jo kirjan muoto oli pettymys: kaikki tarvittava oli mahtunut alle 150 sivuun?

Koska kirjalla oli kolme kirjoittajaa, luulin sen perustuvan henkilökohtaisiin kokemuksiin. Esipuheessa luvataankin, että "sanoitamme tohtorin tutkinnon suorittamiseen liittyvää hiljaista tietoa" (s. 9). Itse tekstissä kirjoittajat eivät kuitenkaan paljoa näy ja huomattavasti enemmän viitataan aiempiin julkaisuihin ja yliopistojen verkkosivuihin. Jälkimmäisethän ovat juuri niitä, joita lukiessa kysymyksiä herää ja lisäymmärrystä kaipaa... 

Erityisesti siksi, että yliopistojen ja tiedekuntien käytännöt eroavat toisistaan, kirjassa harrastetusta ohjesivujen aukikirjoituksesta ei synny juuri mitään hyötyä ja se lähinnä herättää lisää sekaannusta. Itselläni on tuoreessa muistissa työn esitarkastukseen jättö ja jatkon opastusdokumentit, joten lukiessani lukuja 11 ja 12 tuli vastaan jatkuvasti kohtia, jotka menevät Opinahjossa toisin. Onko tosiaan jossain käytäntönä, että esitarkastuksen häämöttäessä "on aika tarttua prosessin viimeisiin kirjoitustöihin ja kirjoittaa kiitokset ja esipuhe" (s. 110). Tuttavieni FB-päivityksistä päätellen esipuheet kirjoitetaan usein aivan viime tingassa eli vasta kun työ on menossa painoon. Itse jätin esitarkastukseen käsikirjoituksen, josta puuttui abstraktitkin, sillä Opinahjon ohjeiden mukaan tämä oli OK.

Ja missä todellisuudessa "Jotta tiedottamiseen jää riittävästi aikaa, on väitöstilaisuus mahdollista järjestää aikaisintaan kolmen viikon kuluttua luvan saamisesta."(s. 122) Saako jossain työntää käsikirjoituksen painoon ennen väittelylupaa? Kolmen viikon aikajanassa kun ei ole ongelmana "tiedotus" vaan työltä vaadittu julkinen saatavuus muiden käytännön seikkojen kanssa. Kirjoittajien olisi kannattanut keskittyä isoihin paloihin lomakkeiden täytön sijaan.

Hypättyäni kirjan alkuun sain lisää ihmeteltävää. Otsikon "Tohtorikoulutettava vai väitöskirjatutkija?" todettiin, että "Tutkijatohtorin pesti, jossa väitöskirjatyön rahoittaa yliopisto tai yliopiston ulkoupuolelta saatu apuraha, mahdollistaa täysipäiväisen tutkimuksen" (s. 23). Ööö... ei. Vaikka yliopistojen terminologiat eivät ole keskenään täydellisesti linjassa, niin tutkijatohtori on tohtorin tutkinnon jo suorittaneen positio eli siinä ei tehdä väitöskirjaa. Ja jos väitöskirjatyön rahoittaa yliopisto, tutkimus ei ole välttämättä täysipäiväistä, sillä työsopimukseen voi kuulua opetusvelvollisuus. Juuri tällaisia perusasioita odottaisin tämänkaltaisessa oppaassa selitetettävän. Oikealla sanastolla.

Otsikon "Ensitietoja hakukohteesta ja valintaperusteista" alla huolehditaan kielivalinnasta ennen aihetta, jonka itse koin ja koen erinomaisen olennaiseksi tutkinnon läpiviemiseen. Omasta näkökulmastani tuntuu järjettömältä ohje "Laitoksen ja tiedekunnan tutkimusstrategiaan voi tutustua niin ikään googlettamalla esimerkiksi tiedekunnan tutkimuksen strategia ja tutkimuksen painopistealueet. Sieltä löytyy sopivia vaihtoehtoja tutkimusalueeksi." (s. 28) . On toki tieteenaloja, joissa suuntaukset ovat historiantutkimusta tiukempia, mutta eikö silloin(kin) kannata ensin miettiä, mitä haluaa tutkia, ja sitten etsiä laitosta, jonka profiiliin aihe sopii?

Muistukset kirjoitusergonomiasta ja ehdotukset vastamelukuulokkeista (s. 56-57) olivat paikallaan, mutta alasta riippumatta olennainen muistiinpanojen hallinta loistaa poissaolollaan. Jatko-opintoseminaarin yhteydessä on poikkeuksellisen hyvin kokemuksen konkretiaa ja käsitellään myös lannistavia kommentteja (s. 64-67). 

Sen sijaan luku "Ohjaussuhteet - oikeuksia ja velvollisuuksia" (s. 72-80) nojaa hämmentävän vahvasti Sanna Vehviläisen Ohjaustyön oppaaseen (2014) ja oman Opinahjoni viralliseen liturgiaan. Kun kirjoittajilla "on sekä omia että lähipiiristä kuultuja kokemuksia ohjaussuhteista" niistä kirjoitettuja tyyppiesimerkkejä olisi voinut laajentaa kertoen, mitä vaikutuksia ohjauksella oli työhön, miten ohjaussuhdetta yritettiin kehittää jne. Kaikki kokemukset ovat uniikkeja ja henkilökohtaisia, mutta anonymiteettiä vaarantamatta olisi voinut sanoa enemmän.

"Olisi voinut sanoa enemmän" summeraa näkemykseni koko kirjasta. Mahdollisesti kirjoittajat ovat päässeet siihen, mitä itse lähtivät tavoittelemaan, mutta minusta opas on epäonnistunut. Hyödyllisempiä neuvoja suomeksi löytyy Jenni Räikkösen blogista, jonka tekstissä Minustako tohtori? esimerkiksi minun järkeni ja kokemukseni mukaisesti opastetaan, että "Tutkimusaiheen päättäminen on kuitenkin se ensimmäinen asia, joka sinun tulisi miettiä, ennen kuin etenet hakuprosessissa." Relevanttia sisältöä on myös blogissa Akatemian jalkaväki asiasanoilla väitöskirja, jatko-opiskelu ja muutenkin. Itselleni merkittävä tuore lukukokemus oli Joonas Mariston osuus kirjassa Miten minusta tuli tohtori. Itämaiden tutkijat kertovat. Osa 2 (2022). Jälkipuintina hän kirjoittaa

Jälkikäteen ajatellen olisin tehnyt joitain asioita toisin. Olisin keskustellut ohjaamisen käytännöistä ja varmistanut pelisäännöt. Lisäksi olisin keskustellut ohjauksesta jonkin kolmannen osapuolen, esimerkiksi opinto-ohjaajan kanssa. Tiedekunnassamme ei tähän juuri kannustettu, enkä ottanut asiaa itse esille. Olisi ehkä kannattanut. (s. 113)

Tämä on sellaista hiljaista tietoa, jota jatko-opiskelijat tarvitsevat. Jatko-opintoja suunnittelevan tai niiden kanssa tuskailevan ohjaisin siis Miten tulla tohtoriksi -kirjan sijaan kokemuskuvausten pariin. Ehkä ensisijaisesti faktakuvausten, mutta Minna Lindgrenin uutuusromaanin Sävelsinkö lukenut Anu Lahtinen mietiskeli kirjan käyttöä stressitestinä väitöskirjantekoa harkitseville. 

En rynnännyt hankkimaan romaania luettavakseni, mutta hain kirjastosta Anun mainitsemaan René Gothónin opuksen Oletko neuvoton? Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle (1991), jota en ollut aiemmin avannut. Tunnistin itseni sivulta 13 ja nauroin ääneen lukuisia kertoja. Väittelyä koskevat detskut olivat vanhentuneita, mutta totuuden sanoja mahtui 75 sivuun paljon enemmän kuin tuoreimpaan oppaaseen. Omaan kokemukseeni kolahti esimerkiksi pätkä

Jokaisella laitoksella kiinnitetään enemmän huomiota muotoon kuin sisältöön. Tämän oivaltaminen tulee olemaan ensimmäinen pettymyksesi. Kukaan ei ole kiinnostunut tutkimuksesi sisältöpuolesta vaan ainoastaan menettelytavoistasi. Vain tutkimuksesi periaatteellinen puoli kiinnostaa, eivät ne lukemattomat yksityiskohdat, joita itse pidit mielenkiintoisina ja jotka kannustivat sinua eteenpäin.(s. 33)

40. kuukausi jatko-opiskelijana

Huhtikuun 3. päivän FB-päivitys: "Edelleenkään en tiedä mitä olen tekemässä, mutta väikkärin esitarkastusprosessi on initioitu työntämällä käsis plagiaattitunnistukseen. Henkisesti valmis prosessin sakkaukseen ennemmin tai myöhemmin, mutta jos jostain löytyy kimuranteiksi kolme vuotta haukuttuja lauseitani, niin olen suuresti hämmentynyt." 

Hämmennystä esitarkastusprosessista oli riittänyt maaliskuulle ja riitti huhtikuullekin, mutta plagioitua tekstiä ohjelmisto ei väitöskirjaksi tarkoitetusta käsikirjoituksestani löytänyt. Joten jätin sen seuraavana päivänä virallisesti esitarkastukseen. Sähköpostilla, johon en saanut kummaltakaan vastaanottajalta kuittausta eli ei tuntunut kovin merkittävältä. Jälleen kerran: onneksi on FB-kavereita tukena.

Herra tietää, mitä esitarkastukseen työnsin, sillä aivoni eivät todellakaan toimineet kuun ensimmäisinä päivinä täydellä teholla. Ne nimittäin tuottivat suunnitelman, jossa jätön jälkeen "voit relata toukokuun puoliväliin ja siinä ajassa voisit saada Töölön Taipaleen siivottua julkaisukuntoon." Heh!

Ensinnäkin, vaikka Töölö-projektin pätkiä on ilmestynyt täällä blogissa useita, paljon on vielä kirjoittamatta. Ja tutkimatta, mikä tuli selväksi pienellä piipahduksella aineistoon. Oli päässyt  unohtumaan kokemuksella opittu totuus: ei ole olemassa nopeita tutkimusprojekteja. 

Toiseksi, alkukuusta oli syytä FB-päivitykseen "Papruni hyväksyttiin ruotsalaisessa "linnassa" järjestettävään konffaan! Klassikot a) ruotsalaiset eivät osaa kirjoittaa suomalaista nimeä ja b) minä en osaa käyttää alaotsikoita niin, että aiheeni olisi ymmärrettävissä." Tästä palasi mieleen, että yksi esitykseni oli hyväksytty myös toukokuiseen tilaisuuteen ja toinen kesäkuiseen tilaisuuteen. Ja oli hyvin todennäköistä, että toukokuulle tulisi yksi ja kesäkuulle toinen presis lisää. Ja kesäkuulle olin luvannut tutun päätoimittajan lehteen artsun, jota en ollut vielä aloittanutkaan. Eli hyvästit Töölö-projektille tässä välissä.

Kolmanneksi tein jotain fiksua eli kävin läpi Opinahjon ohjeistusta väitösprosessin jatkoon ja loppuun. Jälleen aivan mystistä passiivin käyttöä, epämääräisyyttä ja epäloogisuutta, mutta aikajanasta valkeni (toivottavasti) olennainen. Yhdistin tämän tiedon tiedekuntaneuvoston kokousaikatauluun ja viime vuosien pöytäkirjoista keräämiini väitösprosessien päivämääräsarjoihin (esitarkastukseen meno, väittelylupa, päätös tarkastustilaisuudesta ja väitös). Erityisesti viimeksimainitut olivat realismissaan hyödyllisiä ja avautuivat nyt ohjeiden kanssa paritettuina uudella tavalla. Ymmärrykselläni tuotin läpimenevän esitarkastuksen oletuksella mahdollisen aikataulutuksen loppuvuodelle eli tiedän minkä vuodenajan vallitessa ehkä/aikaisintaan astelen väitöstilaisuuteen.

Aikataulutus kirkasti myös sen, että jos haluan tehdä fiksauksia niihin puutteisiin, joita omasta mielestäni on esitarkastukseen menneessä versiossa, duunin aloittamista ei voi kauaa lykätä. Etäisyyden ottoa kaipasin kuitenkin edelleen, joten hyvään väliin tuli Göteborgin konffareissu (rapsa ja toinen), jossa olin turistina eli ilman omaa esitystä. Kun esitysehdotuksia oli mahdollisuus jättää, olin mielentilassa, jossa abstraktin kirjoitus tuntui mahdottomalta.

Göteborgista tultua sain spostiin tiedon Ohjaajan esittämistä esitarkastajista. Molemmat olivat omalla mahdollisten esitarkastajien listallani, joten ei mitään valittamista valinnoissa. Ihan oma vika on se, että olen työpäiväkirjani mukaan ollut lähes neljä vuotta sitten reippaassa kuohuviinihuppelissa esitellessäni innokkaasti väikkäriprojektiani ekaa kertaa toiselle esitarkastajaksi ehdotetulle. 

S'on kyllä "suo siellä, vetelä täällä" tuon suun avaamisen kanssa. Viime syksyn Hitu-päivien keynotessa esitin kysymyksen miettimättä pätkääkään, että joku sadoista paikalla olijoista viitsisi painaa mieleensä tuntomerkkejäni. Joten sain hienoisen sätkyn, kun nyt keväällä avoimen yliopiston Helsingin historiakurssin ainoa tuntematon vierailijaluennoitsija tuli kysymään, että "sinähän olet jatko-opiskelija?" Alan ymmärtää niitä, jotka pitävät suunsa tiukasti kiinni, mutta toisaalta en tajua, miten he tutustuvat kehenkään.

Göteborgin matkarapsojen kirjoittamisen jälkeen aloin stressin helpottamiseksi skissata edellä listattuja esityksiä ja artsua. Kuun ohjelmassa oli vielä toinen ulkoilu eli mediahistoriallinen työpaja Tampereella. Tähänkään minulla ei ollut kontribuutiota, mutta esityksissä oli mukavasti vertailupintaa väikkäriini ja muutenkin kiinnostavaa asiaa.

Ja vapun ollessa ovella tein FB-päivityksen: "Nyt ovat keskiviikon päätökset lukkoon lyötyjä ja julkisia. Eikä tässä kaikki. Tiedekunnan tohtorikoulutusimmeinen oli tarkistanut, että opintosuoritukseni olivat OK. Ja mikä kaikkein tärkeintä: FIKSANNUT NE SISUUN! Horisontissa häämöttää ihana ja auvoinen tulevaisuus, jossa minun ei enää ikinä tarvitse ajatella kyseistä rakkinetta, jota en koskaan oppinut käyttämään."

39. kuukausi jatko-opiskelijana

Opetusdia, Aalto-yliopisto
CC BY-NC 4.0

Kuukauden tauon jälkeen uuteen alkuun päästäkseni tartuin jo (saman) kuukauden kämpässä seilanneeseen Magnus Lintonin kirjaan Text & stil. Om konsten att berätta med vetenskap (2019). Vaikutti fiksulta, mutta eihän minulla ollut aikaa huolelliseen läpilukuun. Poimin kuitenkin muutamia seikkoja, joita yritin hyödyntää käsikirjoituksen työstössä. Ensinnäkin Linton kirjoitti paljon (tietenkin) aloituksesta. Hän korosti sitä, että tekstistä pitää näkyä kertomisen ilo/halu. Sillä muutenhan lukeminen on tylsää. Toiseksi hän vierasti aloittamista kysymyksin. Olennaista on ennen niiden esittämistä vakuuttaa lukija osaamisestaan ja herättää luottamus. Lisäksi sydäntäni lämmitti metatekstikritiikki eli kehoitus poistaa ja keventää lukijalle tarjottuja viitoituksia.

Pitäisi tietenkin olla itsestäänselvyys, että teksti ei näytä sitä tuskaa, jota taustalla on välillä ollut. Viime marraskuussa johdantoni oli kuitenkin niin hirveä, etten saanut sitä itsekään luetuksi. Tartuin tukisauvaan ja kirjoitin mukaan eksplisiittisen "minän". En pidä ratkaisusta muiden tieteellisessä tekstissä eikä se tuntunut hyvältä omassakaan, mutta auttoi jatkamaan kirjoittamista. Kun nyt Linton totesi antaneensa doktorandeille neuvon heittää "minä" mäkeen, neuvonsa tuntui osuvalta ja aika oikealta editointiin.

Editointi ja muutokset olivat kuun teema. Kirjoitin johdannon alun taas kerran kokonaan uudestaan ja teoreettinen viihdekehys on jälleen ihan muuta kuin aiemmin. Mitä nyt yksi elementti vuoden 2019 tutkimussunnitelmasta teki yllätyspaluun. Kombinaatio tuntuu oikeimmalta ratkaisulta tähän mennessä ja täytyy vaan yrittää pitää tunteesta kiinni, että tämä saatanan sykli saadaan loppumaan ja työ edes esitarkastukseen.

Modauksesta puheen ollen lainaus Sophy Bergenheimin vanhasta blogitekstistä, joka tuli hakutuloksiin - tietenkin - jotain muuta etsiessä. Ja lohdutti.

Tämä kysymyksen, aineiston ja menetelmien pyhä kolminaisuus on varsinkin tutkimuksen alussa muuttuva kokonaisuus. Turhan usein tutkimus esitetään suoraviivaisena prosessina, jossa valitaan itseä kiinnostava aihe, muotoillaan siitä tutkimuskysymys sekä sen jälkeen etsitään sopiva aineisto ja siihen soveltuva menetelmä. Näissä esityksissä saatetaan jopa lähteä siitä, että muotoillaan tutkimuskysymys ja siihen hypoteesi (mikä soveltuu erityisen huonosti laadulliseen ja empiiriseen historiantutkimukseen).

Tämä on mielestäni tieteenteon ”voittajien historiaa”. Kuvauksista jäävät pimentoon ne lukuisat hetket, kun tutkija sovittaa tutkimuskysymystä, aineistoa ja menetelmää toimivaksi kokonaisuudeksi, eli käytännössä muokkaa koko tutkimuksensa lähtöasetelmaa ja toteutusta. Pidän itse tämän harmonian löytymistä eräänlaisena tutkimustuloksena itsessään.

38. kuukausi jatko-opiskelijana

Helmikuu on ohi ja siitä voi olla kiitollinen. Kuun alkaessa olin jo masentunut henkilökohtaisen elämän käänteestä ja sitten 6.2. tuli täysilaidallinen. Ensinnäkin vuodenvaihteessa hyvää hyvyyttään apua tarjonnut proffa sai luku-urakkansa tehtyä ja kirjoitti erinomaisen analyysin väikkärin käsisversion ongelmista. Pientä osaa olin jo tammikuun aikana kohentanut, mutta olennaisin vika oli sama kuin jo keväällä 2021. Eli edistystä ei suuremmin ole ollut, mistä ei voi olla kovin tyytyväinen. Vaikka tilanteen tiesin, vieraan silmin ja sanoin se kuitenkin konkretisoitui kipeästi.

Ja sitten samana päivänä sain kahden vertaisarvion voimalla hylyn syksyllä tekemälleni artsulle. Ei ollut auttanut neljän ihmisen seminaaripalautteet. Mikä herätti aikaisempaa aidomman pelon siitä, että väikkärin käsikselle käy esitarkastuksessa ihan samalla tavalla. Tilannetta ei parantanut samoihin aikoihin tavaamani ruotsalainen väikkäri, jonka heikkoudet tuntuivat turhan tutuilta.

Meni reilusti yli viikko, ettei huvittanut mikään. Edes blogitekstejä en saanut kirjoitetuksi. Tilanne kääntyi vasta bussimatkalla Turkuun 15.2. Sähköpostilodjaan tuli hyväksyntä kuun vaihteessa lähettämälleni tekstille, jonka masiksessani ajattelin jo kokeneen "quiet desk rejectin". Sitten heikosti suunniteltu arkistopyrähdys tuotti  mielenkiintoista kamaa sekä väikkäriin että blogiin. Lisäksi Artefactassa oli ihmisiä, jotka vaikuttivat aidosti iloisilta tervehtiessään. Eikä esitys mennyt täysin penkin alle. Tosin vasta Kari Hintsalan ottamasta valokuvasta tajusin, että kangastunika sai minut näyttämään turhan tukevalta ja tanttamaiselta. (Tanttahan tietenkin olen, mutta en ole vielä hyväksynyt, että siltä myös näytän.)

Kotiin päästyä kirjoitin museokäynnistä ja arkistomuistiinpanoista blogitekstejä kolme päivää ja olo alkoi olla normaali. Kunnes tulin kipeäksi.

Helmikuun päätti eka ohjauspalaveri sitten syyskuun 2021. Sen jälkeen oli syytä palata Tara Brabazonin ohjaukseen: How can we control what we can control? & Why do we procrastinate? &  How to build momentum. Videot kuunneltuani sain eilen illalla tehtyä konffa-abstraktin, jonka dedis oli eilen JA konffa-abstraktin, jonka dedis on tänään. Päivä ja tehtävä kerrallaan...

Paikalliskirjeiden merkityksestä ja tulkinnasta

Sen lisäksi, että viime viikolla testasin avattua Translocalis-kantaa, seurasin avajaistilaisuutta striiminä. Siitä jäi (ainakin joksinkin aikaa) tallenne YouTubeen, joten saatoin palata emeritusprofessori Pertti Haapalan loppusanoihin, joiden kontekstina oli nationalismin synty.

Ja se tapahtui monella tavalla, se tapahtui vaikka lukkarin koulussa, mutta siihen tuli sitten myös 1850-luvulta lähtien viimeistään selvästi mukaan uusi elementti eli julkinen puhe uudella tavalla, aikansa tiedonvälitys ja vieläpä aikansa tiedonvälitys ikäänkuin alhaalta päin, eikä vaan pelkästään sieltä saarnastuolista ja lakikokoelmasta ylhäältä alaspäin. 

Historiantutkimuksen näkökulmasta 1800-luvun lukijakirjeet ovat  "history from below" -aineistoa. Kirjoittajat kuitenkin osoittivat sanansa sanomalehtien lukijoille eli vertaisilleen. Tästä syystä minusta kyse on "samasta" asiasta kuin 1750-luvulla alkanut lukijakirjeiden julkaisu ruotsalaisissa sanomalehdissä. (Eli väitöskirjatutkimukseni aihe.) 

Eli alettiin - voimme nyt tämän aineiston avulla hahmottaa, mitä siellä alhaalla ajateltiin, miten omaan päähän tulleet sanat saatiin sanotuksi, miten saatiin ne luetuksi ja miten ne asiat ja ajatukset lähtivät leviämään. 

Missään tapauksessa paikalliskirjeitä ei pidä ajatella "omaan päähän tulleiden" ajatusten sanallistamiseksi. Paikalliskirjeet pitää ymmärtää sekä kyseisen sanomalehden että laajempana genrenä, joka tarjosi mahdollisuuksia, mutta asetti myös rajoituksia. 

Kirjeiden - siis tarkoitan ihmisten henkilökohtaisten kirjeiden - tilalle tulivat lehdet ja sitten mielenkiintoisella tavalla lehtien ja arjen väliin tulivat nämä lehtikirjeet tai lehdistölle kirjoitetut kirjeet. Ja tämän tyyppinen arvokas aineisto on nyt käsillä ja sillä on - kuten nykyään sanotaan - merkittävä tutkimuksellinen lisäarvo tai arvonlisä. Tämän tyyppisen aineiston avulla päästään kiinni siihen miten yhteiskunta tulee mukaan ihmisten ajatteluun. Miten he itse ovat siinä mukana eli miten he osallistuvat tähän yhteiskunnalliseen keskusteluun tai yhteiskunnasta ajattelemiseen. Ja tämä ilmiöhän johti sittemmin kansalaismielen ja kansalaisyhteiskunnan syntyyn, joka on sitten jo isompi asia, mutta joka nimenomaan vaatii tämän arkitason prosessin myös tuekseen.

Aivan. Tästä(kin) syystä väitöskirjani tutkimusaihe on omasta mielestäni mielekäs. 

Tämä antaa juuri meille mahdollisuuksia tutkia miten tämä koko prosessi tapahtui. Miten tavalliset ihmiset olivat itse mukana vähitellen oman maailmankuvansa rakentamisessa eivätkä vain jonkinlaisten elementtien vastaanottajia.

Mutta olen sitä mieltä, että kukaan ei saa maailmankuvaansa annettuna. Medioitumisen merkitys on siinä, että se antaa maailmankuvan rakentamiseen lisäelementtejä eli valinnanvaraa. Osallistavat mediat kuten 1700-luvun lukijakirjeet, 1800-luvun paikalliskirjeet ja tämän päivän sosiaalinen media tarjoavat näitä elementtejä kevyemmin suodatettuna kuin n. s. valtamedia.

Väitöskirjojen laadusta

(Eräänlaisena jatkona vuosi sitten julkaistuun kirjoitukseeni Väitöskirjojen laadusta ajatuksenpuolikkaita.)

Alkukuusta tutustuin (eli luin itselleni relevantit osat ja selasin loput) ruotsalaisessa yliopistossa tammikuussa hyväksyttyyn väitöskirjaan. Olin alusta asti pöllämistynyt käytetystä sanasalaatista, jolla arvatenkin oli pyritty oppineeseen vaikutelmaan. FB:ssä jakamiini esimerkkeihin yksi hyväsydäminen tuttava totesi "Pitää aina muistaa se, että väikkäri on nimenomaan opinnäytetyö. Se ensimmäinen juttu, joka tehdään tieteellisellä uralla. Siihen tulisi suhtautua myös niin." Pitää(hän?) työhön kuitenkin myös suhtautua tieteellisenä tutkimuksena. 

Toki voi olla kiltti ja todeta tekijän tehneen mielettömän määrän duunia. Tulee mieleen vuodenvaihteen väikkärikäsikseni lukeneiden lausunnot: molemmissa todettiin minun tehneen "valtavan" paljon duunia. Mutta vaikka Opinahjoni määrittelee väitöskirjan laajuuden kalenterivuosien työnä, sen pitää myös olla "tutkimukseen perustuva eheän kokonaisuuden muodostava tieteellinen esitys väittelijän tutkimusalalta. Se on näyttö opiskelijan kyvystä soveltaa itsenäisesti ja kriittisesti tieteellisen tutkimuksen menetelmiä ja luoda uutta tieteellistä tietoa."

Lukemassani väikkärissä oli toki uutta tietoa, sillä se oli varsin laaja. Laajudesta syntyi epäyhtenäinen rakenne, mikä vie jälleen ajatukset omaan käsikseeni, jota olen yrittänyt rajata minimiin, mutta silti toinen alkuvuoden arvioija oli sitä mieltä, että olin yrittänyt tehdä kaikkea mahdollista. Mahdollisesti olen siis sortunut samoihin laajuudesta seuranneisiin ongelmiin, jotka näkyivät ruotsalaisessa väitöskirjassa selvinä virhepäätelminäkin.

Rajaus perustui aikaan ja paikkaan. Aikaväli oli (liian) pitkä, joten aineisto (sanomalehdet) muutti muotoaan useampaan kertaan. Väitöskirjantekijän ymmärrys lehdistä jäi täten (erityisesti minun mielestäni tietenkin 1700-luvun osalta) ohueksi. Kontekstointi näytti kevyeltä myös poimittujen aiheiden käsittelyssä, mikä juontunee aiheiden määrään. Jo vertaamalla tutkittua aluetta johonkin muuhun samassa aineistossa olisi analyysissä päästy pidemmälle ja vältetty virheitä. On mahdotonta sanoa, mikä on erityistä, ellei ole jotain mihin verrata. 

Jäin jälleen miettimään väitöskirjaprosessia toimijoineen. Aihe oli viime viikonloppuna tapetilla siksi, että Ruotsissa (ilmeisesti poikkeuksellisesti) hyväksyttiin väitöskirja, josta kolmihenkinen arvosanalautakunta antoi erimielisen lausunnon. Ottamatta kantaa työhön, jonka julkisuuden taannut aihe ei minua kiinnosta, muutama poiminta Twitter-keskusteluista.

Koska valtamedioissa oli käsitelty myös väitöstilaisuutta professori Agnes Wold selitti, ettei työn laatua voi päätellä suoraan kysymyksistä: "Jo, men det är deras jobb att ställa kritiska frågor. Hur kritiska deras frågor är säger ingenting om ifall avhandlingen blir godkänd. Är det en riktigt svag person som disputerar är alla påfallande snälla för man märker snabbt att frågor ger ganska konstiga svar". Olen itsekin seurannut yhden tällaisen kiltin vastaväitöksen. 

Loppusanat historiantutkija Björn Lundbergiltä: "Här en sista tanke om Egyptsons disputation. Ja tror den illustrerar problemen som uppstår när underrättelsearbete akademiseras. Vetenskaplig metod är i grunden väsensskild från underrättelseverksamhet även om båda syftar till att inhämta och bearbeta information. Vetenskaplig metod bygger på öppenhet och saklighet. Det är bara så resultatens tillförlitlighet kan garanteras." Hmmm... erottaako tieteenteon erottaa selvityksestä pelkkä lähteiden luonne?

Kommenttiketjussa Lundberg totesi myös (klassisesti): "Ja, men jag tycker också historiker borde tala mer om metod." Historiantutkija Brita Planck tarttui tähän "Ja verkligen! Om jag förstått det hela rätt är vår usla förmåga att faktiskt reflektera över metod något som gör att vi får mindre anslag än vi borde. (Maria Åberg skrev om det i någon HT har jag för mig.) Dvs att när vi söker forskningsmedel är vi (inte alla historiker!) lite luddiga i våra metoddiskussioner, vilket sänker oss inför representanter från andra vetenskaper. Jag är definitivt medskyldig! "Äh vadå. Jag läser lite brev och memoarer och så excerperar jag något slags diskurs" är inte så pregnant, kan man säga."

Aivan. Mutta se, että käytännön tekemistä pyrkii kuvaamaan mahdollisimman monimutkaisesti ja uusilla sanoilla ei vie asiaa mitenkään eteenpäin.