Miten Oulun maistraatin arkistoa tulipalosta pelastettiin

Santeri Ivalo muisteli Joulutunnelmassa 1912 Oulun paloa vuonna 1882

Kuvitus: Freka Ålander

Kotini ei ollut kaukana Uudesta Apteekista, »jossa syttyi pensiini». Heräsin iltaunestani palomerkkeihin, kuulin suuren tulipalon syttyneen ja ennen pitkää olin tietysti kadulla. Syksyinen yö oli pimeä ja kylmä, vaan keskikaupungilta loisti vastaani kirkas valo ja sitä kohden näkyi ihmisiä juoksevan. He juoksivat ristikkäin, antoivat toisilleen kovalla äänellä hätäisiä määräyksiä, rattaat rämisivät ja vesi roiski tynnyreistä, keksejä ja tikapuita kannettiin ja niiden kantajat kirosivat synkästi, kun joutoväki sotkeusi heidän jalkoihinsa. 

Tämän joutoväen joukossa seisoskelin parin toverin rinnalla puiston nurkassa ja värisin. Viluinen viima puhalsi näet puistoa pitkin selkäpuolelle, vaikka edestä kuumensivat kasvoja korkeat liekit. Jo oli syttynyt apteekin ja puiston välinen kirjakauppatalokin, josta palavia papereita lähti lentelemään ilmaan, ja tulen painamina taipuivat liekit kadun yli nuoleskelemaan sikäläisten matalain puutalojen seiniä. Ikkunat halkesivat siellä kilahtaen, seinämaali pyki ja katto höyrysi. Jo tupsahtivat vihdoin nämä kaduntakaiset pikkutalotkin tuleen ja sekä pelastajain että ruiskumiesten ja purjeenpitäjäin täytyi sieltä kiirellä paeta pois laajenevan tulimeren alta. 

Kuului oikealta ja vasemmalta komentohuutoja, joita ei kumminkaan kukaan kuunnellut. Meidän poikain luo harppasi kadun yli suurella touhulla eräs opettajamme, jolla oli palttoo napitettu leuvan alle asti ja päässä jo littiin lyöty hattu. 

- Pojat, tulkaapas te tänne raatihuoneelle, voittehan tehdä jotakin hyödyllistä. 

Joukkomme oli jo kasvanut puoleenkymmeneen ja me seurasimme juoksujalassa maisteria, joka innostuneena selitti vieressään kulkevalle toiselle herralle, kuinka kevytmielistä oli, ettei kukaan ajatellut pelastaa maistraatin arkistoa, vaikka tuli jo viereistä taloa syleili. Kuljimme pimeitä, kapeita käytäviä ja ummehtuneita äänettömiä kivihuoneita, joissa tuntui kolkolta ja pelottavalta. Jo lyötiin ikkunaluukku pihanpuolelta auki ja tulipalon lepattava hohde valaisi yhtäkkiä matalan huoneen. Siinä oli katosta lattiaan ulottuvia hyllyjä pitkin seiniä ja niissä oli paksuja, sinikantisia, mustaselkäisiä kirjoja vieri vieressään, - oli siinä ja vielä toisessakin huoneessa. Niiden kimppuun käytiin. Herrat latoivat meille kantamuksen kullekin ja käskivät viedä reaalikouluun, joka oli puiston takana. 

- Mutta huolella niitä kantakaa..., muistakaa, pojat, te pelastatte nyt historiaa! 

Olimme ylpeitä meille osotetusta luottamuksesta ja siinä tunnossa kannoimme, taakkojen painoa ajattelematta, kuorman toisensa perästä ulos noita kapeita, pimeitä käytäviä myöden, juoksimme syysmärkää puistoa pitkin ja Plaananojan sillan yli. Raskaat kirjat pinottiin koulusalin lattialle ja taas uusia hakemaan. Joukkomme kasvoi. Olimme mielestämme kaikkein tärkeimpiä toimimiehiä tässä öisessä pelastustyössä, - muut siellä korjasivat talteen sänkyjä ja pesukaappeja ja rikkonaisia tuoleja, mutta kuinkahan olisikaan käynyt kaupungin asiakirjain, ellemme me olisi paikalle sattuneet! Niin hoimme toisillemme hengästyneinä, mutta paisuvin rinnoin. 

Tuli lähenikin nopeasti raatihuoneen kulmaa; sen vanhat puiset piharakennukset syttyivät kaikista pelastusyrityksistä huolimatta. Ja kun taas kerran palasimme kivitalon portille uutta kuormaa hakemaan, oli siinä jo vahteina poliiseja, jotka estivät meitä taloon pääsemästä. Muut olivat jo ryhtyneet pelastustöihin tässäkin talossa, jota aluksi ei oltu luultu tarvittavan tyhjentää, ja paareilla sieltä nyt kiireellä kirjoja ja paperimyttyjä kannettiin. Mutta hetki olikin täperä, tuli nuoli pihaltapäin kivitalon seiniä ja tunkeili sisään, ja meissä pojissa säilyi varmana se käsitys, että me siinä sittenkin tärkeimmän pelastustyön olimme tehneet. 

Kernaasti kuitenkin juhdantyösta luovuimmekin, sillä kovin olimme jo hikisiä tunnin raadannasta ja sitäpaitsi pölysiä, likasia, väsyneitä. Retkahdimme ojan partaalle lepäämään ja toverini hävisivät yksi toisensa perästä. He lähtivät Torikadun puolelle katsomaan tulipalon etenemistä ja hetken perästä kävelin sinne minäkin. 

Täydennysosia

1) Ruokahistorian päivillä mainitsin omassa esityksessäni olutjuuston, jonka on täällä ollut esillä  useaan otteeseen (Olutjuustoa, Täydennysosia (3), Täydennysosia (3), Täydennysosia (1)), mutta en silti osannut vastata sujuvasti valmistusta koskevaan yleisökysymykseen. Onneksi Jenni Lares hjelppasi. Päivien jälkeen katselin Sorted-videon brittien perinneruuista. Juoman Huckle-my-buff aineksista puuttui maito, mutta ylle kaapattu maistamisreaktio on syy siihen, miksi en ole vieläkään ruokaa kokeillut.

2) Omaa näkemystäni Sanomalehtisymposiumista täydensi moninäkökulmainen teksti Kansalliskirjastosta. 

3) Iät ja ajat sitten yritin saada tolkkua turkiseläinten kasvatuksen historiasta Suomessa. Otto Latvan kirjoitus Mitä monilajinen historiantutkimus voi kertoa suhteestamme turkiseläimiin? tarjosi tilkettä ja vastauksia kysymyksiin, joita en olisi edes osannut kysyä.

4) Mirkka Lappalaisen kirjaa raapaisin, mutta Olli Bäckström kirjoitti kunnollisen arvostelun ajankohtaisella kuittauslopetuksella:

Mirkka Lappalaisen puhutteleva ja rehellinen tietokirja on ajankohtainen muistutus siitä, miksi juuri historioitsija itse on paras henkilö kirjoittamaan auki oman tutkimustyönsä.

5) Ruokahistorian päivillä kuultu Hotelli- ja ravintolamuseon edustajan esitys tuli uudelleen mieleen kun Terhi Kivistön gradusta Kadonneen dokumentin jäljillä : Suomea koskevien keskiaikaisten asiakirjojen paikantaminen luin pätkät

Anna Sassali-Tanila toi esiin pro gradu –työssään vuonna 2017, että asiakirjat museokokoelmissa eli museoarkistoissa on lähes käsittelemätön tutkimusaihe, joka tuntuu olleen sokea piste sekä museo- että arkistomaailmassa. Hän toteaa, ettei hänen tutkimuksessaankaan vielä avautunut museoiden tapa luetteloida ja kokoelmiensa arkistoja ja yksittäisiä asiakirjoja. Museoarkistot olivat puutteellisesti järjestettyjä ja luetteloimatta. Tutkimuksessa edellytys olisi, että museoarkistojen aineistot olisivat sekä museon oman henkilökunnan, että ulkopuolisten tutkijoiden saavutettavissa.

Museoalalla työskentelevien haastatteluiden perusteella Sassali-Tanila arveli, että oma henkilökuntakaan ei välttämättä ole tietoinen museoarkistojen koko sisällöstä. Aineisto on monimuotoista, eikä museoarkiston sisältöä tunne kunnolla kukaan muu kuin arkistosta vastaava henkilö. Museoilla on omia arkistointitapoja, jotka poikkeavat suurestikin arkistoalan ajatuksista. Mu-seoiden henkilökunnan vahvin asiantuntemus ja sitä kautta myös mielenkiinto on esineissä. Arkistoalaa ja asiakirjoja tuntevaa henkilökuntaa on museoissa vähän. Turun museokeskuksen museoarkistoon kuuluu noin 300 hyllymetriä aineistoa. Aineistosta on laadittu inventointiluettelo 1996, mutta tarkkoja luetteloita on vain osasta aineistoa.

Tätä olen aina epäillytkin ja asiaa surrut. (Anna Sassali-Tanilan opinnäyte Asiakirja museo-objektina : Museoarkistot, asiakirjojen kontekstit sekä arkistojen ja museoiden työnjako ei ole saatavilla verkossa.)

Mihin esivanhempien etsintä hyytyikään?

Otin pitkästä aikaa käteeni kirjaseni Flachsenius, muistiinpanoja (2009). Esiäidistäni, tukholmalaisen porvarin Hans Meisnerin leskestä Margareta Nilsdotterista (haud. 27.10.1695), kirjoitin sivulle 38 "[tyttäriensä] Annan ja Susannan hautajaispainatteiden mukaan Margareta oli ruotsalaista pappissukua, joka oli vaikuttanut Sångan seurakunnassa". Hämärästi muistan, että havaitsin Sångan seurakuntia olevan kaksi ja homma hyytyi tähän tai pappisluetteloiden olemattomuuteen/löytymättömyyteen.

Syytä tarkistaa tekosiaan. Valitettavasti kumpaakaan hautajaispainatetta, jotka kuuluvat Kansalliskirjaston Fennica-kokoelmaan, ei vielä ole digitoitu. Molempien käyttö - syystä - vaatii erikoisluvan, joten jätän tarkistamisen väliin ja luotan epämääräiseen ilmaisuuni. Märta Edquist on kirjassaan Petrus Diferici Arenbechius och hans tid (1943) todennut, että Annan ja Susannan sisarentyttären Elisabeth Arenbechian ruumissaarnapainatteessa on käytetty vain ilmaisua "gammal svensk prästesläkt" (s. 373). 

(Äskettäin huomasin, että Gunnar Hellström toteaa Tukholman paimenmuistossa Edquistin kirjasta "Detta arbete bör dock begagnas med största försiktighet såsom innehållande grava felaktigheter både i personhistoriskt och topografiskt hänseende." Toivottavasti olin huomannut saman jo yli vuosikymmen sitten, sillä molemmat kirjat ovat kirjaseni lähdeluettelossa. Edquistin kevyt käyttö Meisnerin kohdalla oli tosin muistaakseni erehdys eikä tarkoituksellista.) 

Nyky-ymmärryksellä ja Härnosandin hiippakunnan paimenmuiston tiedoilla on varsin epätodennäköistä, että hautajaispainatteissa olisi tarkoitettu Härnosandin läheisyydessä olevaa Sångaa, jolla ei ollut omaa pappia. Uskottavampi Sånga on myös lähempänä Tukholmaa.

Nykyään se on osa Tukholman hiippakuntaa ja voi olla, että en vuonna 2009 hiffannut, että oli aivan turha etsiä Tukholman hiippakunnan varhaisia paimenmuistoja, sillä hiippakuntaan kuuluvat alueet olivat 1600-luvulla joko Uppsalan tai Strängnäsin hiippakuntaa. Koska ArkivDigitalin tilaukseni on voimassa, edellisen antiikkinen paimenmuisto (Fant & Låstbom. Upsala ärkestifts Herdaminne) oli helppo tarkistaa ja Sånga löytyi kolmososasta....

Paimenmuistoja vuosikymmeniä selanneena odotin näkeväni pappisluettelon, jossa vilisee poikia ja vävyjä. Mutta ei. Eikä yhtään Nils-nimistä kirkkoherraa. Lähimpänä mahdollista sukulaista - ja hautajaispainatteiden genre ja ilmaisu antavat mahdollisuuden kotiinpäin vetoon eli epämääräisyyteen - on kirkkoherrana viimeistään vuodesta 1633 ollut Sveno Nikolai Bothniensis, joka voisi olla Margaretan veli. Perheestään ees tai taaspäin ei kuitenkaan ole mitään tietoa. Paitsi Wikipediassa, joka yhdistää Svenon Bure-sukuun, jonka sukutauluihin Luulajasta Tukholmaan päätynyttä Margaretaa ei ole lisätty.

Vaikuttaa siltä, että joko olen lukenut tai tulkinnut paikannimen väärin tai elämäkertojen kirjoittajat muistaneet väärän seurakunnan. Se, että Margaretalla oli joku yhteys pappissukuun on kyllä uskottavaa.

Kolme tulipaloa

Sanomia Turusta julkaisi keväällä 1851 muutamassa osassa tekstin Tapaturmia. Sen ensimmäiset tulipalotiedot ja -muistot ovat Satakunnasta:

Lapin pitäjään luoteisessa kulmassa, Eurajoen kakoloukkoa vastaan on Haudan Rustholli, kussa nuon 55 vuotta sitte talo paloi siitä varottomuudesta, että kekälen ulkopää ulottui yli takan reunan, ja vaimo-väjen tarhalla ollessa, halon poikki palattua, putosi halko-läjään, joka enempää keitäntöä, taikka uunin lämmitystä varten sisälle, takan viereen kannettu oli. Korkealla paikalla, oli vesi syvässä kaivossa, miehet metsä-työssä. Lunta kyllä oli, mutta jäätyneessä hangessa; niin emännän ja piikain ja lasten kädet eivät kestäneet aikanansa auttamaan — vast' aika sitte eläimiä korjata ja kokea edes jotakin säilyttää, kuin miehet metsästä kotiin kerkesivät. 

Luvian Kappelin Perän-kylässä paloi talo sydänyöllä Pitkäisen leimauksesta siitä syystä, että talossa oli korkeampi viirin-varsi (Flaku-raaka), kun kenelläkään muulla, ja päälliseksi rautanen huippu, rauta-viiri (fleiju) ja siinä rautanen (vippuri) väkkärä, sepän muka kunniaksi. Rauta ja kaikki muutkin metallit vetävät ukkoisen (pitkäisen) leimauksen puoleensa, sitä enemmin, mitä leveämmällä niitä on, ja mitä korkeammalle ne ylettyivät. Ukkoisen-, eli Pitkäis-ilman tullessa alkoi tuulemaan oikein myrskyllä ja satamaan rakeita, josta trenki heräsi, joka makasi luhtissa, jonka päädyn päähän tämä tuulen näytös liitetty oli. Ei aikaakaan ennen kun koko huonet tärähti, leimaus täytti huoneen, mies meni puoli-kuolluksiin, ja siitä tointuessansa näki usiassa paikassa pieniä tulen liekkiä ikänänsä kuin nuoleskelevan ympärillensä: pääsikin kauniisti ulos, herätti muun väjen; mutta ei tätä tulta enään saatu sammumaan: se huone meni tuhaksi, hyvä jos muista saatiin katkastuksi. Tämän viiri-varren oli pirstannut pieniksi sälöiksi ympäri mäkeä, sillä ukkoisen Sähkö-laatuinen voima seurasi sateesta kastuneita rakoja huoneen kattoon saakka; mutta kuin raaka tästä maahan oli kuiva, niin se löi märkään kattoon ja huoneen läpi maahan. (Sanomia Turusta 1.4.1851)

Kolmas taas toiselta puolen maata.

Muutaman tuttavani ja likimäisen naapurini tehdessä hiilihaudan, eli miilun Pielis-joen saarelle, hänen rakennuksensa ja minun asuntoni väliin, minä sanoin: mitä hän tuota tuohon tekee, sillä miilun palaessa taidamma luulla rakennuksensa palavan, ja jos valkia rakennuksissa irti pääsee, niin ei meillä taida olla oikeaa neroa apuun rientämään, luullessamme miilun liekitsevän. Ja niin kävikin. Joulun edellä oli hänen jo kasvaneilla tyttärillänsä sangen suuri kiiret, ennätellessänsä toisillensa ja vanhemmilensa joululahjoja tekemään, jotka, valmiiksi saatuna, aina pistettiin talteen. Tässä kiireessä noustin jo kello 4 aikana ylös, tytär meni vaatehuoneesta, joka pitkän kamarin perään oli lauta-seinällä tehty, vaatteita sisarillensakin ottamaan, kynttilä kädessä, jonka valkiasta jonkun vaatteen liepeeseen taikka jonkun langan taikka nauhan päähän tuli lienee salaa syttynyt ja siitä hienoihin puun-villaisiin vaatteisiin tarttunut. Liekin jo meidän majaan näkyessä, miilun ajatus hidastutti meidän väjen niinä silmän räpäyksinä kuin enimmän olisimma auttaa taitaneet. (Sanomia Turusta 15.4.1851) 

Sesonkityötä 1700-luvulla

Väikkärin takia tuli tutustuttua Göran Rosanderin kirjaan Herrarbete. Dalfolkets säsongvisa arbetsvandringar i jämförande belysning. (Skrifter utgivna genom landsmåls- och folkminnesarkivet i Uppsala. Serie B:13. 1967). Vaikka otsikossa puhutaan pelkästään yhden Ruotsin maakunnan väestä, kirjassa on tietoa Suomenkin sesonkityöstä sivuilla 54-57. (Vastaavasti tiettyä aikaa nimellisesti käsittelevästä historiantutkimuksesta voi löytää katsauksen aiemmasta ajasta. Tai sitten ei, mikä tekee kirjallisuuden läpikäynnin "hauskaksi".)

Yhden Suomen sisäisen sesonkityön synnytti Pohjanmaan laivanrakennus 1600-luvun lopulta. Kirvesmiehiä tuli toisaalta töihin kesäkuukauksiksi. Taitojen kehittymisen myötä sana levisi ja amiraliteetti rekrytoi miehiä töihin Tukholmaan, Karlskronaan ja Kalmariin. He saivat päiväpalkan ja saivat palata kotiin, kun siltä tuntui.

Kruunupyystä, Pedersörestä ja Kokkolasta lähdettiin (toisaalle) rannikolle myös rakentamaan taloja, myllyjä ja siltoja. Liikkeellä saattoi olla (hämmästyttävän) suuria miesjoukkoja. Rosanderin mukaan Pietarsaaressa oli 1780-luvulla "normaalisti" 300 kirvesmiestä toisaalta ja välillä määrä oli kolminkertainen. Ottaen huomioon kaupungin koon kuullostaa inan oudolta, mutta en merkinnyt muistiin Rosanderin lähteitö.

Pohjanmaalta lähdettiin tilapäisesti myös maataloustöihin Norrlantiin. Monet matkustivat ilman passia eli kiinnijäämättömät eivät ole jättäneet jälkiä liikkeistään.

Pohjanmaalaisten lisäksi karjalaiset, savolaiset ja Lapissa asuneet suomalaiset lähtivät kalastusrengeiksi Jäämeren rantaan helmikuusta keskikesään. Käytäntö on ilmeisesti alkanut jo 1700-luvun alkupuolella, mutta yleistyi 1800-luvulla. Vaimo ja lapset jätettiin kotiin.

Tutkimuksen alussa ei tarvitse väittää mitään

Lauantaista Twitter-koostetta tehdessäni huomasin uudelleentwiittaukseni, joka ansaitsi huolellisemman lukemisen. Stacy Fahrenthold oli antanut neuvoja väitöskirjatutkijoille, jotka kirjoittavat ekaa kertaa elämässään tutkimusta alkuperäislähteistä. Havaintojensa mukaan ryhmä murehtii omaperäisyyden tavoittamista, argumentin muodostamista ja pelkoa siitä, ettei aineistoa ole tarpeeksi. 

Kohderyhmän määrittely ei tarkasti ottaen sovi minuun ja valitsin tutkimukseni aiheen varmana, että suht-koskematonta aineistoa on yllin kyllin. Mutta argumentin muodostaminen kolahti. 

Useissa seminaareissa olen saanut pätkistäni palautetta, että niistä ei selviä, mitä oikein olen sanomassa. Koska olen vuosien varrella saanut - syystä - usein palautetta epäselvästä kirjoittamisesta, tulkitsin kommentit pitkään tässä kontekstissa. Jossain välissä kuitenkin ymmärsin, että kyse on (myös) siitä, että en edelleenkään tiennyt, mikä oli tutkimustulokseni eli väitteeni. 

Mistä tuli mieleen ekan seminaarin traumatisoiva kommentoija. Kun hän esitti tutkimusaiheestani väitteen, joka oli pötyä, uskalsin sanoa jotain vastaan. Mutta kun hän tinkasi työtään aloittavalta "mitä sinä väität", erehdyin änkyttämään jotain, vaikka mielessä kyllä kävi kysymyksen järjettömyys. Kukaan paikallaolija ei kuitenkaan nähnyt tarpeelliseksi todeta aloittelijalle, että työn alussa - ennen aineiston läpikäyntiä! - ei todellakaan tarvitse tietää, mitä on sanomassa.

Vaikka aavistin asioiden oikean laidan, käyttöä olisi ollut Fahrentholdin tapaiselle ohjaajalle, joka olisi sanonut suoraan ja suomeksi, ettei ole ongelma aloittaa historiantutkimusta aiheesta tietämättä, mitä siitä aikoo sanoa. Hän toteaa kalvollaan, että historiantutkijat voivat alkaa kirjoittamaan ja toisinaan heidän pitää alkaa kirjoittamaan ennen "väitteensä" löytymistä. Sillä "good arguments aren't about confirming what you know already: they are the result of open-ended expolration of evidence." Hän ei käytä fraasia "trust the process", mutta fiilis on siellä. Hän neuvoo kysymään avoimia kysymyksiä ja olemaan avoin uusille ajatuksille. Aloittamaan tunnistaen teemoja ja säännönmukaisuuksia. 

(Teemaan liittyy "teoria", jonka luulin myöskin tarvitsevani jo alkumetreillä ja erehdyin. Mutta siitä ajatuksiani joskus toiste.)

Valtakunnalliset kiitoksen aiheet 1777-1784

Kiitosjumalanpalvelusten sarja jatkuu. (Edellinen osa oli 1757-1772.)

Kruununprinssi eli tuleva Kustaa IV Adolf syntyi 1.11.1778. Porvoon tuomiokapituli pystyi kertomaan asiasta ja vaaditusta kiitosjumalanpalveluksesta 23.11.1778 kiertokirjeeseensä. Porvoossa kiitosjumalanpalvelus oli järjestetty jo edellisenä päivänä eli 22.11.1778 (IT 28.1.1779). Kuopiossa kiitospäivä järjestettiin vasta 6.12.1778 (IT 26.7.1779).Tuttuun tapaan kuukautta myöhemmin (30.12.1778) Porvoosta ilmoitettiin seurakuntiin tarpeesta kiittää kuningattaren palautumisesta terveyteen.

Leskikuningatar Lovisa Ulrika kuoli 16.7.1782. Porvoosta 27.7.1782 lähteneessä kiertokirjeessä kehoitettiin kiitosrukoukseen ja surukellojen päivittäiseen soittoon. Viesti siitä, että soiton sai lopettaa, lähti liikkeelle 21.8.1782.

Kuningasparille syntyi 25.8.1782 toinen poika ja prinssi sai nimekseen Karl Gustaf. Porvoosta ilmoitettiin seurakuntiin kiitostarpeesta 3.9.1782 ja 17.10.1782 uudelleen kuningattaren tervehtymisen johdosta. Ensimmäisen johdosta Loviisassa kiitosjumalanpalvelus ja muu juhlinta pidettiin 8.9.1782, mutta Kuopiossa maallinen juhlinta jätettiin väliin ajatellen leskikuningattaren suruaikaa ja huonoa taloustilannetta (IT 21.&28.10.1782). Valitettavasti tämän prinssin elämä päättyi jo 23.3.1783, minkä huomioinnista lähti ohjeistus Porvoosta 24.4.1783.

Kruununprinssi sai rokonistutuksen ja sen onnistumisesta oli syytä kiittää. Tästä tiedotettiin Porvoon tuomiokapitulista 27.9.1783.

Tuon jälkeen Kustaa III otti ja lähti kietämään Italiaa ja Ranskaa. Hän palasi Ruotsiin heinäkuussa 1784. Jotkut seurakunnat valtakunnan länsiosassa ehtivät pitämään kiitosjumalanpalveluksen jo 8.8.1784, mutta Porvoosta lähti aiheesta kiertokirje vasta 9.8.1784. Turun hiippakunnassa esimerkiksi Oulussa vastaava tilaisuus järjestettiin 29.8.1784 (IT 23.9.1784). Valitettavasti ajan teknologia ei mahdollistanut matkakuvien jakamista eikä niistä tietääkseni edes tehty painokuvia.

(Louis Jean Desprez: Gustav III:s besök i Tivoli 1784)