Arkiston hyötykäytöstä ja tanssin kieltämisestä

Sanomalehdessä Pohjalainen kerrottiin 1.8.1893 miten arkistoja voi käyttää hyödyksi oman ajan ongelmissa:

Keväällä rakennettiin Kortesjärven kirkonkylässä tanssilava, joka on loukannut useain uskonnollista tunnetta. Alettiin etsiä vanhoista asiapapereista jotain kirjoitusta, jossa tanssit olisivat sakon uhalla kielletyt, sillä muistettiin että semmoinen löytyisi. Ja aivan oikein! Kirkonarkistosta löytyikin suomennettu ote kuvernöörin vahvistama, jossa 9 riksin sakon uhalla kielletään tanssitilan antaminen ja tanssiminen. Eikä tuo paperi olekaan juuri äskeisiä päätöksiä, sillä se on v:lta 1793, marrask. 10 p. ja maaherra Crabben vahvistama. Kun tuo muinaislöytö oli keksitty, julistettiin se kirkossa heinäk. 9 p:nä ja kutsuttiin samalla kirkkoraati kokoon sunnuntaiksi, jolloin m. m. keskusteltiin miten paperille olisi hankittava entinen arvonsa. Ukot tuumailivat, että asiasta mennään vaikka "„kupernyöriin", jollei muualta saada paperille toivottua tunnustusta.

Tanssin kielto ei ollut kortesjärveläisten erikoisuus. R. Calamniuksen artikkelissa Tietoja Piippolan serurakunnan vaiheista (Jouko 2/1914) mainitaan vuoden 1767 pitäjänsopimus, jonka vahvisti kuvernööri 1779. Sen mukaan

»Ne jotka uudistetuista varotuksista huolimatta pelaavat korttia, vetävät sakkoa 12 kuparitaaleria eli istuvat yhden sunnuntain jalkapuussa. Joka huoneessaan sitä sallii, vetää kaksinkertaisen sakon.» 

»Ne jotka kokoontuvat tansseihin, maksavat sakkoa 3 taaleria; joka huoneensa siihen antaa, 6 taaleria, mutta pelimanni 12 taaleria, kaikki kuparissa.» 

»Ne jotka kinkereillä tai lukupaikoissa pitävät viinaa kaupan, vetävät sakkoa 30 taaleria, josta puolet menee köyhille, toinen puoli ilmiantajalle.»

En tiedä miten tämä 1700-luvun ilmiö on jäänyt minulta huomaamatta. Kirjallisuutta on ja siihen nojaten Reino Kallio on kirjoittanut katsauksen Tanssi lapualaisten murheenkryyninä. Närpiössä valitettiin (silloin upouusista) tanssihuoneista 1670-luvulla. Lapualla yllämainittujen kaltainen sakko tanssitilan antamisesta määrättiin jo 1740-luvulla.

Kuvitus: Anders Zornin Juhannustanssien surkealaatuinen painokuva paloiteltuna ja väritettynä.

Emma Seppälän kokemukset Torniossa

Oulun Viikko-Sanomissa 8.1.-26.2.1870 julkaistiin Torniosta lähetetty raportti rikosjutusta. Sen osana oli surullinen todistus Tervolasta kotoisin olevalta Emma Seppälältä, joka lienee paikkakunnalla 6.8.1854 syntynyt ja ainoan vanhempansa 6-vuotiaana menettänyt.

Menneenä kevät-talvena [1869] tulin tänne Tornioon, työtä, ruokaa eli palvelusta etsimään. Sitäpä en saanutkaan, kuin olin kaikille outo ja muukalainen. Kukaan ei tahtonut huoneesensakaan ottaa, tahi jonkun hyvän neuvon eli avun antaa. Näin olin orpo ja turvaton, ilman kaikkea apua, oudon ja tuntemattoman kansan keskellä. Tässä tilassa, hätäisenä ja suruisena, etsin lämmintä ja suojaa, ja niin ilman mitään pahaa aavistamatta tulin tuohon Eva Leena Hammarin huoneesen 4:nessä korttelissa. 

Tämä otti minun kernaasti vastaan huomaansa ja suojeluksensa alle. Jonkun aikaa suosiollsesti ja hyvästi suositteli hän minua, niinkuin äiti. Mutta eläpäs huoli; eipä kauvan tuota teeskenneltyä hyvää kestänyt, ennenkuin hän eräänä päivänä suloisilla sanoilla ja monilla imartelevilla viekotuksilla houkutellen vaati minua menemään oudon ruotsalaisen herran kansa tuohon häpiälliseen ja synnilliseen huoruuden työhön. Nyt vasta näin ja oikein ymmärsin, minkäkaltaiseen paikkaan nuoruudessani joutunut olin. 

Siihen syntiin kun en ensinkään ssuostunut, tuli Hammari heti vihaiseksi ja kaikin puolin pirulliseksi minulle, haukkuen, kiroillen ja pieksämisellä pakottaen, vastoin tahtoani, tuohon häpiälliseen menoon, jota tunnossani kokonaan kauhistuin. Turha oli tahtonsa ja toransa, niin tällä kuin vielä toisillakin kerroilla, saada minua siihen. Hammari huusi ja kirosi: "sinä sen vietävän — — p—keleen laiska koira, kelvoton j. n. e,, et viitsinyt mennä tuonkaan Ruotsin herran kanssa, noin helposti tienaamaan itselles ruokaa, rahaa ja vaatteita. Toteen olen sinua suojellut ja elättänyt; tuollako lailla sinä sen sulju maksat hyvän-tekoni minulle." 

Minä lähdin poijes hänen tyköänsä; mutta tuo rietas henki houkutteli kavaloilla ja imartelevilla lupauksillaan minun turvattoman taasen jäämään luoksensa vähäksi ajaksi. Erään toisen kerran hän taas makioilla sanoillaan ja viekotuksillaan koetti saada minua erään oudon muukalaisen herran kanssa; vaan en siihen myöntynyt. Minulle juotettiin humalluttavia juomia, olutta ja punssia, josta tulin juurikuin tainnoiksiin. Ja voi päiviäni — — — niin tässä tilassa tähän päivään asti puhdas tuntoni ja vielä nuori viattomuuteni piti ikipäivikseni tuolla tavalla tulla synnin ja saastaisuuden alttarilla uhratuksi. 

Hammari kun näki, että tuolla herralla oli paljo rahoja muassaan, ja kun outo oli vielä vähin humalassa, niin vielä päälliseksi viekotteli minun niitä varastamaan, kuiskutellen korvaan näin: "kuule Emma rakas, lypsä, lypsä, lapseni, tuolta herralta noita sadan markan seteleitä, koska sillä niitä näkyy kosolta olewan. Minä laitan sinulle uudet, kauniit, koreat vaatteet." Minä tein niinkuin neuvottu ja käsketty oli; liukkahasti livatuhin herran taskusta raha-tukon, ja niin nämät kuin kaikki muullakin tavalla tienatut rahat heti annoin emännälleni, joka ne joutuisasti pisti hameensa taskuun, mujussa suin lausuen näin: "hyvä, hyvä — — lapseni, se on oikein." Kuinka paljon näitä rahoja oli, sitä en ensinkään tiedä, eikä niistä minulla penniäkään ole, ne ovat kaikki Hammarin hameen taskussa.

Emma sai tuomion varkaudesta, mutta koska hän oli sen (ja kaiken edellä mainitun) aikaan alle 15-vuotias, hän ei saanut tavanomaista rangaistusta vaan lähetettiin takaisin Tervolaan.

Näkymä Tornioon kirjasta Finland framstäldt i teckningar.

Ruustinnan suhtautuminen koulutukseen

Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kertoo kirjassaan Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920) miten hän torpparin poikana Sysmän säätyläisiltä keräsi vuoden 1859 rahaa kouluun lähtöön rovastin kirje mukanaan.

... jatkoin matkaani edelleen noin kilometrin päässä olevaan Väihkylän kartanoon, jonka omistaja oli edellisen rovastin leski Agata Sofia Sélen, o.s. Rehbinder. 

Täällä kohtasi minua aluksi ankara vastatuuli. Keittiöön tultuani kysyin ruustinnaa. Tämän ilmestyttyä tarjosin rovastin kirjelmää hänen luettavakseen, mutta minulle tuntemattomasta syystä ei hän ottanut sitä käteensäkään, vaan käski minua suullisesti esittämään asiani. Sen kuultuaan tuimistui roteva ruustinna, tömisytti jalkaansa lattiaan ja tiuskaisi: "Kynnä sinä vaan peltoa, onhan niitä herrojen lapsia kylliksi koulua käymään!" 

Luonnollisesti pelästyin kovin ja yritin lähteä tieheni. Mutta onnekseni sattui ruustinnan poika, ylioppilas Ferdinand Sélen, kuulemaan äitinsä nostaman rytäkän. Hän tuli keittiöön, otti kirjelmän, luki sen ja, jonkun aikaa äitinsä kanssa kiivaanpuoleisesti ruotsia puhuttuaan, pyysi minut tulemaan kamariinsa. Myötätuntoisella ymmärtämyksellä keskusteli hän kauan aikaa kanssani asiastani. 

Eipä aikaakaan, niin tarjottiin kahvitkin ja herra antoi minulle vanhoja vaatteitansa sekä rahaakin, ei tosin enempää kuin 10 kopeekkaa, mutta hyvä sekin, sillä talo lienee ollut vähävarainen. Sillä kertaa ei ruustinna enää näyttäytynyt, mutta myöhemmin, kuten vasta tulen kertomaan, olin aina tervetullut siinä talossa ja sain osakseni mitä ystävällisintä kohtelua.(s. 70)

Tilan osan vuokraaja on torppari?

Täysin erillään Avellan-suvun papereista on Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa

Ekonomiska Anteckningar för hela Willilä, Halfva Källfjerds och Halfva Linaharja Rusthållen med Underlydande AugmentsHemman samt Tomten och Åkrarne i Björneborg. 

"Köpt å auktion i Lill Raumo by å Liinaharja Rusthåll 15.6.1864. Karl A. Waldinen" Eo V 5

mutta tilojen nimistä tuli oitis Avellanit mieleen. Enkä erehtynyt.

Kaarlo A Waldinen-Hardikainen oli käyttänyt tyhjäksi jääneen sivun runoon vuonna 1864 ja Adalbert Valdinen oli kirjoittanut suomennoksen Eräs tapaus merellä. Näiden ja muutamien muiden sekalaisen ja osin erikoisen merkinnän oheen oli onneksi jäänyt alkuperäinen vuosien 1804, 1805 ja 1806 muistikirja, jossa otsikon mukaisesti käsiteltiin Ulvilassa sijaitsevia tiloja vuokraajineen ja torppineen.

Siitä, kuka kirjaan oli kauniilla käsialallaan kirjoittanut, en saanut selvää. Arvelisin, että Avellanit ja Branderit, jotka erilaisin yhdistelmin näinä vuosina tiloja omistivat, ovat palkanneet tilanhoitajan, joka on pitänyt tarkkaa kirjaa.

Itse tilat eivät minua kiinnostaneet, mutta selaillessani tulikin yht'äkkiä vastaan tuttu tilan nimi Kuorila, jonne esiäitini Anna Elisabet Sarenin sisar päätyi Kokemäeltä.

Skörböle eli Kuorila oli mukana siksi, että se oli Villilän augmenttitila, jolta tämä rustholli keräsi vuokran. Muistikirjan pitäjän näkökulmasta tila oli jaettu kolmeen "torppaan", joista yksi oli edellä mainitsemani esitädin lapsien eli "framledne HäradsBokhållaren Weckmans arfvingar" hallussa ja nämä maksoivat vuosivuokransa rahana.

Tämä näkyi vielä myöhemmin tilikirjauksena.

Yleensähän tilavuokria ei selviä kuin käräjälle viedyistä riidoista, joten tämä oli mielestäni hieno löytö. Teoriassa olisi voinut löytyä tarkoituksellisestikin, sillä luonnoksistani löysin ties kuinka vanhan muistiinpanon siitä, että Kuorilaa oli myyty Villilän ohessa ilmoituksissa Finlands Allmänna Tidning 27.4.1846 ja Åbo Underrättelser 2.10.1857.

Tekstini Kuorilasta oli jäänyt luonnokseksi, sillä sen aloittamisen jälkeen selvisi, että Weckmanien jälkeläisten joukossa on sukututkija. Mutta kun tuli työtä tehdyksi niin julkaistaan rippeet. Eli Kuorila pitäjänkartalla Ulvila (1143 05 Ia.* -/- -) :

Ja Kuorila 1800-luvun henkikirjoissa, joihin ilmaantuvan sanan torppari olin tulkinnut alenevaksi säätykierroksi, mutta ei sitten ehkä kuitenkaan. (Vuonna 2014 (ilmeisesti) keräämistäni linkeistä Kansallisarkiston digitointeihin "vain" vuoden 1860 henkikirjan linkki oli rikki. Muutkin hajonnevat aikanaan, mutta kun kylät ovat henkikirjoissa aakkojärjestyksessä en viitsinyt lisätä asiakirjatunnuksia ja sivunumeroita.)

• 1810
• 1815
• 1820
• 1825
• 1830
• 1835  
• 1840 
• 1845 
• 1850 
• 1855
• 1865  

Pääsiäisruohosta

Tuttavani Ainur Elmgren alkoi muutama päivä sitten miettiä suomalaista rairuohoperinnettä, jota ei esimerkiksi Ruotsissa ole. Hän oli Kirkko ja kaupunki -lehden jutusta löytänyt pätkän

Rairuohon kasvattaminen on varsin uusi pääsiäisperinne. Varhaisimpia suomalaisia mainintoja siitä on Kotilieden ohje vuodelta 1936, jossa neuvotaan kylvämään ”pääsiäisniitty pöydänsomisteeksi”. Tapa yleistyi vasta 1960-luvulla. Viime vuosina pääsiäiskoristeena on saavuttanut suosiota myös ohra, joka kasvattaa rairuohoa vahvemman oraan.

Sabzeh. (Amiralis, Wikimedia CC BY-SA) 

Ainurin mielenkiinnon oli herättänyt persialaiseen maaliskuussa vietettävään uudenvuoden juhlaan kuuluva sabzeh, joka on idätettyä vehnänorasta. Onko tavoilla joku yhteys? Vai onko vain "luonnollista", että uuden kasvukauden kynnyksellä yritetään förskottia? Italialaisen antropologin Salvatore D’Onofrion tekstissä on vakuuttava määrä esimerkkejä, varhaisin Ptolemaiosten Egyptistä.

Ainurin tuttava huomautti, että Venäjällä on tapana pääsiäiseksi idättää jotain, usein kauraa. Wikipedia vahvistaa tämän mainitsemalla vehnänoraat osana ukrainalaista pääsiäismuna-asetelmaa. Oliko tämä tapa käytössä Karjalassa, josta sen olisi ollut yksinkertaisinta päätyä Suomeen?

Pääsiäismunat ja ruoho kuuluivat yhteen toisella tavalla perinteessä, josta kerrottin suomalaisille lapsille lehdessä Koitto 21/1903:

Saksalaiset menettelevät pääsiäisenä myöskin niin, että värjäävät munia, mutta sitte ne piilotetaan nurmikkoon ruohoihin — heillä kun tavallisesti pääsiäisenä on jo ruohoa. Ja lapsille sanotaan, että pääsiäisjänis on piilottanut munat ja lapset saavat niitä sitten hakea.

Ainakin minulle tämä tapa on tutumpi Yhdysvalloista. Verkkosivujen mukaan saksalaisena perinteenä siellä omaksuttiin myös se, että munat aseteltiin ruoholla vuorattuihin, linnunpesää muistuttaviin koreihin. Ruoho vaihtui aikanaan ohueksi paperinauhaksi, joka ei aiina ole vihreää. Viime vuosina on sitten alettu neuvoa, että oikeatakin ruohoa (tai vehnänoraita) voisi kasvattaa.

Verkkosivujen mukaan "Vehnänoraassa on mieto, ruohomainen, miellyttävän raikas maku" eli se ei ole "katkera ruoho", joka kuuluu syötäväksi juutalaisella pääsiäisaterialla, jotta muistettaisiin Egyptin orjuuden kovuus. Näiden erityisestä kasvatuksesta ei ole mitään puhetta, mutta sopivalla kasvivalinnalla voisi päästä kiinni tähänkin perinteeseen, joka mahdollisesti kuului jo Jeesuksen ja opetuslapsien ateriaan?

Rairuohon kasvatusta Jeesuksen nimissä ei ainakaan Vihreän langan kolumnisti suosittele:

Raamatussa lusteilla on huono maine: Matteuksen evankeliumissa Jeesus kertoo vertauksen, jossa pelto kasvaa lustetta nisun ohella. Vaikka tässä puhutaan luultavasti myrkkyraiheinästä, peräänkuuluttaisin fundamentalistista tulkintaa, jonka perusteella rairuohot koottaisiin ja sidottaisiin kimppuun poltettavaksi (Matt. 13:30).

Reformaatioista kuultua

Päivitykseni Facebookiin tänä aamuna kuului "Oletteko kaivanneet päivityksiä, joissa aikuinen ihminen valittaa vapaaehtoisesti ja päämäärättömästi valitsemistaan avoimen yliopiston kursseista? Nou hätä, alkaa taas keskipäivän maissa tulemaan." Mutta suuntasin tiedotukseni kurssin Reformaatio ja moderni eurooppalainen kulttuuri -avausluennosta kumminkin Twitteriin.

"Ateisti ekalla teologian kurssillaan. Luennoitsijat esittäytyvät joko systemaattisen tai käytännöllisen teologian tutkijoina ja olen aivan pihalla. Voitaisko mennä siihen reformaatioon, josta on sentään joku käsitys?" Mikko Manka kommentoi "Eikös se ole hyvä, että on pihalla? Tietää, ettei tiedä, jolloin oppimismahdollisuudet ja -motivaatio ovat kohdillaan?" Juu, mutta toivoin löytäväni ja täyttäväni aukkoja reformaatiosta enkä teologian lajeista, joiden rajat näyttivät luennoitsijoiden kommentoinnin perusteella olevan varsin hataria.

Varsinaisesta sisällöstä kirjoitin pari sivua muistiinpanoja, joiden sisällön voi tiivistää "reformaatioita oli useita", "osa niistä pyrki restituutioon" ja "uskonpuhdistus ei ole kovin vanha sana". Pitää hiukan laventaa, että saan sivun opintopäiväkirjaa aikaiseksi. Mutta koska se heitetään plagiaatintunnistukseen, en voi käyttää samaa sisältöä täällä.

"3 tunnin luento puolivälissä. Mukava keskusteleva tyyli, ei leipäpappihenkeä. Suorituksen osana luentopäiväkirja, mutta hämmentävän moni perusopiskelijan näköinen ei tee muistiinpanoja." Muutamat näköpiirissäni olevat myös pelasivat tietokonepelejä. Teologian kurssilla huomasi olevansa, sillä yksi opiskelija otti raamatun esiin tauolla ja yhdellä oli risti tatuoituna niskaan.

"Just kun kehuin niin sitten tauon jälkeen luennolla puhutaan puppua ja väitettiin, ettei reformaation 100-vuotispäivää noteerattu vuonna 1617. Kun sitä nimen omaan pidetään ekana pyöreiden vuosien juhlintana." Olli Bäckström liittyi tunnelmaan kommentoiden "Tämmöinen väite saisi Johannes Burkhardtin kääntymään haudassaan, mikäli hän olisi kuollut (mitä hän tosin vaikuttaa olevan suomalaisille teologeille)."

Minähän en Burkhardtin tutkimuksia tunne, mutta hetken mietittyäni muistin mistä 1617 jubileumi ja sen yhteys 30-vuotiseen sotaan oli tuttu juttu. BBC:n podcastin A History of the World in 100 Objects jaksosta Reformation centenary broadsheet. (Kuva kyseisestä painatteesta Wikimediasta.)

Keskusteleva henki jatkui ja porukalta kysyttiin miten luterilaisuus on vaikuttanut suomalaiseen yhteiskuntaan. Nostin käteni melko varhaisessa vaiheessa ja huomautin, että valtion ja kirkon läheinen suhde oli muodostanut sadoiksi vuosiksi yhden totuuden maan. Sitten kuuntelin melko kauhuissani muiden kontribuutioita. 

"Opiskelija kirkkain silmin ehdottaa työmoraalia luterilaisuuden vaikutuksena suomalaiseen yhteiskuntaan. Siis oikeesti. Suomen kieli, koulutustaso,... Kansallinen erityisyyskin nousi jo esiin." "Hyvinvointivaltiokin menee täällä luterilaisuuden piikkiin. Luennoitsija sentään huomauttaa, että kaikki eivät ole samaa mieltä."

Lopuksi käytiin kiitettävän yksityiskohtaisesti kurssin suoritukseen vaadittavat tehtävät. Yhdellä oli kuitenkin kysyttävää ja twiittasin viimeiseksi "Aineistotehtävässä pitää analysoida Lutherin teksti. Opiskelija kysyy, onko kirjallisuutta pakko käyttää. Haluaisi tehdä ilman!?" No, ehkä kyseessä oli hikari, jolle esim. kysymykseen "Missä historiallisessa tilanteessa ja miksi teos on kirjoitettu?" vastaaminen oli triviaalia. Tosin epäilen, ettei.

Kyllä kannattaa lukea Genosta!

Perjantaina Kansallisarkistosta asiakirjatilausta odotellessa poikkesin kirjastohuoneeseen ja tartuin kai vuoden ensimmäiseen Genokseen. Siitä löytyi Heikki Vuorimiehen artikkeli palkkasaatavien kokoelmasta, joka "kuuluu suuren Pohjan sodan aikana palveluksessa olleita sotilaita tutkivien peruslähteisiin". Ja johon en ollut eläissäni koskenut, mutta sana likviditationer toi mieleen Lewenhauptissa olleen lähdelyhenteen L. Benderiin päätyneestä Abraham Schildtistä en ole löytänyt yhtään asiakirjalähdettä, mutta ehkäpä nyt viime tingassa...

Vuorimiehen ohjeen mukaisesti hain NAD:sta tunnuksella SE/KrA /0090 ja avasin tuloksista linkin "Likvidationer: Stora nordiska kriget". Nyt edessä olivat luvatut digitoidut korttihakemistot (Namnregister DI, DII, DIII). Kävin kaikki kolme läpi ja keskimmäisestä löysin kortin niin Abrahamille kuin esi-isälleni Gabriel Sareenillekin. Edelleen samassa näkymässä on "Likvidationer uppgjorda inom kammarkollegi 2:dra avräkningskontor", jonka alta löytyi digitoituina Abrahamin paperit.

Nyt ymmärrän, mistä Lewenhaupt oli kerännyt uratiedot, joille rullista en löytänyt mitään vahvistusta. Tiedän myös kuka todisti Abrahamin kuolinajan. Milloinkohan he selvisi sisaruksille, jotka anoivat palkkasaatavia vasta vuonna 1731?

Kuten Vuorimiehenkin esimerkeissä, osa mielenkiinnosta on siinä, kuka on rahoja hakenut. Lewenhaupt oli kyllä poiminut sisaruksien nimiä (mistä oli merkittävä apu yhdessä vaiheessa tutkimusta), mutta vasta kokonaisuus valaisee sen, että kauan aikaisemmin kuolleen Marian lapsista, joista minulla oli viimeinen elonmerkki vuodelta 1707, ainakin toinen oli elossa tai uskottiin olevan elossa.

Sata vuotta elänyt aatelisnainen

Valtakunnallisissa sanomalehdissä 1700-luvulla julkaistut rivi-ilmoitukset häistä ja kuolemista ovat tavallisesti hyvin lyhyitä. Inrikes tidningar 10.11.1774 teki kaksi poikkeusta. Ensinnäkin Nastolassa 4. lokakuuta kuollut Lars Glansenstjerna esiteltiin isää ja uraa selittäen.

Heti jälkeensä arvatenkin samalla kynällä kirjoitettu teksti toisesta Nastolassa kuolleesta. Tämä Sophia Catharina Muhl oli jäänyt leskeksi 74 vuotta aiemmin!

Kruunu menetti siis melkoiset verotulot rouvan eliniäkseen saamasta läänityksestä. Siitä miten hänen elämänsä näinä vuosina sujui ei muistokirjoitus kerro mitään sillä tärkeämpää on kertoa isänsä, enonsa ja veljensä virka-asemasta. Lopussa sentään oli muutama lause terveydentilastaan viimeisinä vuosinaan.

P. S. Ilmeisesti pitkä ikä yhdistettynä aatelissäätyyn oikeutti ylimääräisiin palstamillimetreihin. Johtopäätöstä vahvistaa Inrikes Tidningarissa 10.2.1774 julkaistu pätkä Kokemäellä (poikansa puustellissa, olettaisin) 89-vuotiaana kuolleesta Christian v. Pastelbergeristä.