Oppimista, omaelämäkertaa ja mittaamista

Toinen päivä kirjamessuilla visuaalisella teemalla tilannevalokuvat. Yllä käynnistymässä keskustelu historian oppimisesta ja välittämisestä, mukana Anu Lahtinen (HAik), Titta Putus-Hilavuori (opettaja ja oppikirjan tekijä), Reetta Eiranen (Uutistamo) ja Ilkka Hemmilä (Historian nurkkapöytä). Kaikki korostivat oppimisessa itse tekemisen merkitystä, mutta vain oppikirjat edustetuista medioista tarjoavat tähän aineksia. Lahtinen totesi, että ymmärtäminen ja itse tekeminen on ollut tulossa kouluihin jo 1800-luvun puolivälissä.

Palasin pitkäksi venyneeltä sosiaaliselta tauolta messutilaan vasta kun vuorossa oli Pehr Stenbergin elämäkerran esittely.

Julkaisusta olin tietoinen, mutta se oli hyvä nähdä omin silmin. Koululaisesta papiksi vuosina 1758-1807 eläneen miehen omaelämänkertaa on neljä paksua kirjaa painettuna pienellä präntillä kahteen palstaan. Suomeen sisällöstä liittyy (sanotun mukaan) noin neljännes, Stenbergin Turun opiskeluvuosien myötä.

Ruotsiksi yhtä laajoja kokonaisuuksia 1700-luvun lopulta ovat Årstan rouvan Märta Reenstiernan päiväkirjat (joihin olen tutustunut tietokirjan verran ja juhannusta etsien) sekä kuninkaallisen Hedvig Elisabet Charlottan päiväkirjat (jotka ovat tärkeä lähde 1802-projektissani). Molemmat naiset ovat maan korkeinta säätyä, joten Stenbergin päiväkirjoja esitellyt Fredik Elgh piti niitä arvokkaana erityisesti siksi, että Stenberg oli yksinkertaisista oloista kotoisin.

Stenberg oli 20-vuotiaana ilmeisesti aloittanut muistiinpanot ajatellen kotiväkeään. Mutta osallistuttuaan Turussa H. G. Porthanin psykologian (!) kollegioon hän innostui ajatuksesta, että elämäkerrastaan syntyisi materiaalia tulevaisuuden tutkimukselle. On tainnut olla fiksu mies.

Tätä seuranneella ohjelmattomalla hetkellä törmäsin Kaivettua ja kaivattua -blogin kirjoittajaan, joka oli messuilla etsimässä antikvaarista kirjallisuutta ostoslistan kanssa. Olimme samaa mieltä siitä, että Riitta Pylkkäsen pukututkimuskirjat voisi julkaista uutena painoksena. Tosin jälkikäteen ajateltuna mielellään uudelleen käsittellyin kuvin ja värien kanssa.

Viimeiseksi istuin kuuntelemaan Työväki ja sivistys -teoksen ilosanomaa (kuten Samu Nyström sessiota etukäteen mainosti). Nyströmin kanssa artikkelikokoelmasta keskustelivat Sinikka Selin, Saijaleena Rantanen ja Sakari Saaritsa. Kaikki nostivat mielenkiintoisia pointteja esiin, mutta eniten säväytti Saaritsa, joka oli tarkastellut kouluissa tehtyjä oppilaiden fyysisiä mittauksia.

Nyt tiedetään, että pituuskasvu heijastaa kasvuoloja, jotka myös vaikuttavat kognitiivisten kykyjen kehittymiseen eli pituuskasvu ennustaa koulumenestystä ja koulutustasoa. Saaritsan mukaan 1900-luvun alkupuolen kansakoululaisista 25-30% oli niin lyhyitä, että nykyään soisi terveydenhoidossa hätäkello.

On erittäin terveellistä muistaa ja ymmärtää, että entisajan ravinnon puutteilla on ollut vaikutusta ihmisten "älykkyyteen" (lainausmerkit käsitteen kyseenalaistusten vuoksi). Ainakin tällä tavalla olemme (tilastollisesti) erilaisia kuin menneisyyden ihmiset.

Matkalla ulko-ovelle osuin Uutistamon ständille ja kun olin aamun sessiossa huomannut tietoni siitä heikoksi niin käytin kolmen naisen (Rosa Lampela, Reetta Eiranen ja Susanna Lindgren) miehityksen hyväkseni kyselemällä ja kuuntelemalla. Koneen apurahalla pystytetty ja kolme vuotta pyörinyt sivusto "tarjoaa helposti saatavilla olevan, aidosti tutkitun näkökulman kunkin hetken kiinnostavimpiin keskustelunaiheisiin."

Nopea käynti sivustolla kotiin päästyä paljasti, miksi en ole siitä ollut innostunut. Historiaa (ja kulttuuriperintöä yms.) on sisällössä harvakseltaan ja ilman yhteistä tunnistetta.

Enimmäkseen Kekkosta

Into-kustannuksen kuva

Eilen alkoivat Helsingin kirjamessut, joille bloggaajana sain ilmaisen sisäänpääsyn kaikkina päivinä ja ilmaista kahvia lehdistötilassa. Kiittää ja kumartaa.

Päivän pääohjelmaksi muodostui kaksi sessiota (30 + 15 min) tuoreesta kirjasta Vallan ihmeellinen Kekkonen, jossa hieman (mutta ei paljon) minua nuoremmat tutkijat lähestyvät "uusista näkökulmista" lapsuutensa presidenttiä.

Kekkosen kuolemasta ja hautajaisista kirjoittanut Johanna Sumiala totesi yllättyneensä mediakäsittelyn totaalisuudesta ja yksiäänisyydestä. Vanhat valtataistelut unohdettiin täysin.

Kirjassa Kekkosen varhaisia vaiheita käsittelee ainakin Ainur Elgrenin sarjakuva. Elmgren, joka tutkii 20- ja 30-lukujen Suomea, totesi Kekkosen ilmestyvän yllättävän monissa yhteyksissä. Joka paikan höylä, joka verkottumisen ohessa teki itsestään välttämättömän? (Miia Vistilä tallensi Elmgreniltä mainion lainauksen ja julkaisi sen sarjakuvablogissaan.)

Voiko tulla uutta Kekkosta? Huomautettiin, että vahvan, karismaattisen ja maskuliinisen johtajan kaipuu ei ole menneisyyttä vaan nykypäivää (sillä Putin, Trump ja muutama muu). Varsinkin epävarmassa tilanteessa.

Muuta pikakelauksella:

Esa Seppästä (oli muuten Kekkosen adjutantti) haastateltiin kirjastaan Raavi niskaa. Löytöretki tietokirjailijan maailmaan. Hän sanoi ajattelevansa työn alla olevaa kirjaansa kuukausikaupalla intensiivisesti ja sitten kirjoittavansa valmiin tekstin tietokoneelle. Kukin tyylillään.

Kirsi Kanerva puhui Nordenin osastolla saagatutkimuksestaan. Hän epäilee Tolkien-innostuksen luoneen/tuoneen lisää saagojen tutkijoita.

Tuula Karjalaista haastateltiin Tyko Sallisen elämäkerrasta. Ihmettelin, kun ei lähteitä kuvatessaan maininnut tyttären kirjoittamaa muistelmaa, mutta myöhemmin kävi ilmi, että se on jossain määrin/ aika lailla irti todellisuudesta. Onneksi ei tullut koskaan luettua? (Sallisen näyttely tulossa Helsingin kaupungin taidemuseoon tammikuun lopussa.)

Erään kirjakaupan osaston kulmalla haastateltiin kahta Mannerheim-tutkijaa. Pysähdyin niin kauan, että kuulin Teemu Keskisarjan sanovan jotain poliittisestä epäkorrektia, mihin ei tietenkään mennyt montaa minuuttia. Hulttio-kirjaan oli tehnyt arkistotyötä kolme "jatko-opiskelijatyttöä".

Sami Ranisen ja Markus Hiekkasen keskustelulla oli selkeä ja lupaava otsikko: Viikinkien idäntie - mitä aineistoa siitä on ja miten sitä tutkitaan. Keskustelu ei kuitenkaan sitä seurannut vaan hyppi Ranisen väitöstutkimuksen perässä merovinkiajalle ja riimujen myötä käväisi Konstantipolissakin. Jos "tiedämme hyvin paljon", kuten Hiekkanen sanoi, niin se ei tullut minulle ymmärrettävällä tavalla esille.

Hiekkasen kysymykseen "miksei riimukiviä ole Suomessa" Raninen vastasi, että Suomessa puhuttiin suomea ja riimukiviin kirjoitettiin ajan skandinaaviskaa. Ööö... riimukivien löytämättömyys viitannee siihen, että täällä ei ollut merkittävää määrää skandinaavista väestöä, mutta on kehäpäätelmä sanoa, että väestön "suomalaisuus" selittäisi riimukivien puutteen. Ja kun suomea ja suomensukuisia kieliä on kirjoitettu riimuin erilaisiin materiaaleihin, niin miksi ei teoriassa myös riimukiviin. Paitsi, että keskisen Ruotsin ja Suomen välissä tuntuu tähän aikaan olevan vahva kulttuuriraja, kuten Hiekkanen ääneen sanoi.

Kansallismuseon tehtävä

Ikäänkuin (mutta ei aikuisten oikeastaan ollenkaan) vastauksena runsas viikko sitten julkaisemaani tekstiin Kansallismuseosta, on tänään julkaistu kolme videopätkää, joissa Kansallismuseon ylijohtaja Elina Anttila puhuu. Jos museon linja kiinnostaa, videot kannattaa katsoa.

Itselleni merkitykselliset sitaatit ja linkit:

"... Kansallismuseon tehtävä ja merkitys tänä päivänä ... sehän on oikeastaan tehdä kulttuurista elinvoimaa tämänpäivän ihmisille ja tulevaisuuden yhteiskunnalle" (Taidenäyttely Kansallismuseossa. Miksi?)

"olennainen osa meidän kultturiamme on taidetta" (Taide historian ja nykypäivän tulkkina)

"... Kansallismuseon tehtävähän on aina ollut nimenomaan tarjota meille mahdollisuuksia tutustua kulttuurin erilaisiin olomuotoihin eri aikoihin ja luoda niitä yhteyksiä nykypäivän ja historian välille" (Miksi juuri renessanssi?)

Muistutukseksi  Kansallismuseon lähtökohdasta pätkä senaattori Mechelinin puheesta peruskiven laskemistilaisuudessa (kuten se SWL:ssä raportoitiin 19.6.1906), vahvennukset minun

Nyt on peruskivi laskettu tälle museolle, johon maamme historiallisia, kansa- ja muinaistieteellisiä kokoelmia systemaattiseen järjestykseen asetettuina säilytetään. Pian on kansallismuseomme kohoava tälle graniittiperustukselle, kutsuen nykyisiä ja tulevia sukupolvia astumaan seiniensä sisäpuolelle. Siellä on katse kiintyvä monenlaisiin esineisiin kauvan sitten olleilta ajoilta. Me olemme näkevät työ- ja talouskaluja, pukuja ja aseita, varustuksia ja koristeita sellaisia, joita Suomen asukkaat ovat käyttäneet kansan eri kehityskausina aina harmaasta muinaisuudesta saakka. Tutkijalle on esineiden alkuperä ja tarkoitus johtona historiassa, ja jokaisen tarkkaavan katsojan mielessä on ajatus heräävä nykyisen ja menneen välillä vallitsevasta yhteydestä, esi-isien työstä ja vaivoista, taisteluista, joita he ovat taistelleet, ja kärsimyksistä, joita he ovat kestäneet, siksi kunnes jälkeenpäin, askel askeleelta, pitkien vuosisatojen vieriessä korkeamman kulttuurin leima astuu esiin niiden moninaisten esineiden muodossa, joita uutteruus luo koti- ja yhteiskuntaelämän palvelukseen.

Kansallismuseomme on oleva historiallisen tutkimuksen ahjo, mutta samalla muistotemppeli, missä opitaan kunnioitusta esi-isien töitä kohtaan.  

Lasten koulu vanhaan hyvään aikaan

Karjala julkaisi 12.10.1910 muistelman Lasten koulu vanhaan hyvään aikaan. Kirjoittaja K. R. oli kuusivuotiaana poikana vuoden 1866 tienoilla aloittanut Tampereen pellava- ja rautateollisuusyhtiön kannattamassa pienten lasten koulussa eli n. s. masuunin koulussa, jossa opetti koulumestari Sjöstedt.

Tammipakkanen porotti kun isän kanssa astuttiin masuunin mäelle, jossa koulu oli kallion rinteellä. Kouluhuoneena oli kaksikerroksisen puurakennuksen yläkerta, alakerrassa oli konepajan mallipuuseppien työhuone. Mutta eipä koulu yksin saanut hallita tuota suurta yläkerran huonettakaan. Oven puoleisesta nurkasta oli näet eristetty suuren kamarin kokoinen ala, joka myös kuului puusepille ja johon pääsi suoraan alakerrasta. Sieltä kuului miltei alinomaa opetustuntien aikana vasaroimista, höyläämistä y. m, 

Kun astuimme kouluhuoneeseen tuli vastaamme pitkä vanha, ystävällisen näköinen mies. Hän kehotti riisumaan päällysvaatteet oven pielessä olevin naulakkoihin. Kun tämä oli tehty, ei muita mutkia kouluun ottamisessa ollutkaan. Opettaja silitti minun päätäni ja vei minut istumaan eräälle rahille huoneen peräpuolella. Näitä mataloita rahia oli monta, jokaisen edessä matala pöytä. Niin rahit kuin pöytäkin olivat niin pitkiä, että samalle rahille, saman pöydän ääreen mahtui istumaan kymmenkunta oppilasta. 

Hiekkapöytä Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungissa

Takimmainen pöytä erosi suuresti muista. Se oli paljon vankkarakenteisempi, liisteillä jaettu neliöhin. Jokaisen tällaisen neliön kohdalla oli suuri laatikko, joka oli täyttää — hiekkaa. Tämä hiekka oli tärkeä opetusväline. Pienellä lapiolla luotiin sitä pöydällä olevaan neliöön, jossa se tasotettiin erityisellä viivottimella. Pöytään oli vielä pitkällä nauhalla kiinnitetty puinen puikko. Tällä puikolla avattiin hiekkaan tiedon alkeiden ensimäinen ovi. Vasta-alkavat oppilaat saivat nimittäin hiekkaan piirrellä kirjaimia ja numeroita, jopa kokonaisia sanoja ja lukujakin sen mukaan kuin joku vanhempi oppilas osotteli. Kivitaulut olivat näille alkajille liikaa ylellisyyttä, sen onnelliseksi omistajaksi pääsi vasta myöhemmin. Paperia ja lyijykynää käytettiin tuskin ensinkään. Kieltämättä oli tämä hiekkapöytä halpahintainen ja käytännöllinen opetusväline ja sillä oli sekin hyvä puoli, että sai yhdellä viivottimen vedolla tehdä kaikki virheet olemattomiksi. 

Kouluhuoneen kalustoon kuului vielä perällä oleva opettajan pöytä ja tuoli, pienehkö musta taulu ja jokunen kartta seinällä. Nuo kartat lienevät kuitenkin kaikille oppilaille olleet salattuja aarteita, sillä en muista niiden milloinkaan tulleen opetuksessa käytäntöön. 

Kun isä oli poistunut, tunsin itseni perin turvattomaksi ja yksinäiseksi. Vain harvoja oppilaista tunsin, eivätkä nekään kuuluneet leikkitovereihini. Mutta tuolla salin päässä istui eräs tyttö naapuritalosta. Hänet tunsin hyvin. Nähdessäni, että kaikki muutkin oppilaat liikkuivat hyvin vapaasti koulussa, aloin minäkin hiljalleen siirtyä tuon ainoan tutun luo ja siinä tunsinkin itseni olevan paremmassa turvassa. Pian kuitenkin perehdyin koulun henkeen ja jätin tämän vierustoverin. 

Mitään "luokkarajoja" ei tässä koulussa ollut. Kuitenkin olivat kauvemmin koulussa käyneet oppilaat paljon korkeammalla tasolla kuin nuoremmat. Koulussa noudatettiin näet Bell-Lancasterin opetustapaa, jonka mukaan varttuuneemmat oppilaat ohjasivat nuorempia. Ani harvoin kysyi koulumestari itse mitään näiltä nuoremmilta oppilailta. Nuo varttuneemmat taasen saivat tunnin alussa hätähätää tehdä tiliä tiedoistaan opettajalle ja sitten kiirehtiä ohjaamaan tovereitansa. Oppijakso käsitti paitsi tavaamisen ja lukemisen alkeita, ulkolukuna aapisen ja vähän katkismuksen, hieman kirjotusta ja luvunlaskua. Tuntuivatpa varttuneemmat, lahjakkaammat oppilaat ehtineen Svebeliuksen selityksiinkin, jotka heidän suustaan valuivat kuin vesi vuolaassa virrassa.  

Pääasiana ulkoluvussa olikin se, että mitä nopeammin ja ilman kompastuksia osasi läksynsä. Eivät välimerkit, eivät mitkään tulleet kysymykseen. Mainitakseni jonkun esimerkin, tuli esim. Lutherin seitsemännen käskyn ulkoa osaamisen tapahtua seuraavasti: "SeitsemäskäskyEisinunpidätappamanmitäseonvastausmeidänpitääpelkäämänjarakastaman" j.n.e. Kaikki vain mitä kirjassa oli, oli sanottava yhteen kyytiin ja parhain oli se, jonka suusta vuolaimpina sanat tulvivat. Kirjotuksessa ei taasen ennätetty paljon kirjaimia ja joitakin tavuyhtymiä edemmäksi. En muista suurenko ennätyksen laskennossa saavutin, mutta tuskinpa numeroitten kirjottamista edemmäksi pääsin.

Koulukuri ei, mikäli muistelen, perin ankara ollut. Patukka oli kyllä opettajan pöydällä aina valmiina käytettäväksi, koivuvitsoja oli myöskin varalla oven pieleen seinänrakoon pistettyinä. Mutta minun aikanani ainakin tuntuivat ne olleen enemmän näön vuoksi. Ukko Sjöstedt oli perin hyväntahtoinen mies, hänellä oli sangen pitkä kokemus lasten opetuksessa ja erityisellä helppoudella tuntui hän osaavan kääntää kaikki hyvin päin. Nurkkaan kyllä pantiin seisomaan, pahemmissa tapauksissa nurkassa oleva varsiluuta olalla — se olikin oikein häpeällinen rangaistus — pienen näpäyksen saattoi myös saada päähänsä tai nipistyksen korvalehteensä mutta siinähän se olikin, Parhaana palkintona läksynsä hyvin osanneille oli taasen se, että pääsi ohjaamaan heikompaa toveriansa. Mutta vaikka koulu olikin yhteiskoulu, jossa pojat ja tytöt yhdessä ahersivat, pidimme me pojat erittäin alentavana, jos joku tyttö pantiin meitä ohjaamaan. — Myöskin oli ukko Sjöstedtillä aina konvehtia taskussaan ja niitä antoi hän niille, jotta osasivat läksynsä tai olivat muuten kilttiä.

Miten löydät mummosi muistelmasta

Ensinnäkin jonkun täytyy kirjoittaa muistelmansa.

Toiseksi valita julkaisulle nimi, johon tulee mukaan sen kylän nimi, jossa isotätisi miehineen opetti vuosikymmeniä.

Kolmanneksi kirjan pitää päätyä kotikaupunkisi kirjastoon ja silmiisi jatkuvasti seurattujen tietokirjojen joukosta.

Neljänneksi sinun pitää viitsiä varata kirja, vaikka mahdollisesti saman nimisiä kyliä on muuallakin.

Viidenneksi neljän kuumepäivän jälkeen, edelleen kuumeisena, pitää lähteä kirjastoon hakemaan kirja, kun osa varauksista on jo vanhentumassa.

Ja sitten vasta kirjaa selatessa muistaa, että olihan se mummokin siellä Kepolan koululla...

Kyseistä kirjaa Kepolan pojan koulutie - kouluneuvos Torsten Silvola muistelee (2016) mummoni olisi omaa osuuttaan lukuunottamatta kuunnellut mielellään luettuna. Varsinkin kun muistelija päätyi myöhemmin yhden luvun ajaksi opettajaksi Kokemäellekin!

Automaattiravintoloista täydennystä

Aamuiseen tekstiini Helsingin automaattiravintolasta sain blogin FB-sivulla hyvän kysymyksen

Selviääkö lähteistä, onko automaattinen tarjoilu sitä, että itse noudetaan ruoat tiskiltä (eli nykymenoa) vai oikeita automaatteja, eli että pannaan raha sisälle ja ovi aukeaa?

Kysyjä oli ollut Anna Kortelaisen opastuksella mainitsemassani Ateneumin näyttelyssä ja tuolloin kuullut, ettei "niistä ole jäänyt mitään kuvaa/lähdettä, mistä asia selviäisi".

Automaattiravintola Tukholmassa vuonna 1905.
Spårvägsmuseet, SM 1-732 (Stockholmskällan), CC BY-NC

Mutta kun kyse oli eurooppalaisesta ilmiöstä, ei tarvitse rajoittua suomalaisiin lähteisiin. Ruotsissa automaattiravintoloista on tehty kokonainen väitöskirja (Karl Gratzer: Småföretagandets villkor : automatrestauranger under 1900-talet. 1996). Sitä ei valitettavasti ole verkossa, mutta Svenska Dagbladetin verkkosivuilla on Johan Lindberg 2013 kirjoittanut automaattiravintoloista sata vuotta aiemmin.

Lindberg selittää, että asiakkaat tosiaan syöttivät kolikkonsa ja saivat luukun takaa ruokansa. Työntekijät olivat näkymättömissä automaatin takana. Dagens Nyheter kertoo 2012, että Malmön museossa on ennallistus automaattiravintolasta. Kultusarv Malmö -sivuilla on kuva sikäläisestä ravintolasta.

Ja kun sain tämän tiedon kokoon ilmestyi FB-sivulle toisen kommentoijan viesti, jossa on linkki Kyläkirjaston kuvalehteen 5/1907, jossa kuvan

kera selostetaan automaattiravintolan toimintaa.

Automaattiravintoloissa ei ole ensinkään tarjoilijoita, jotka ottavat vastaan tilauksia ja tilaajille tuovat pyydetyitä ruokia ja juomia. Tarjoilijain sijassa ovat itsetoimivat koneet, joita yleisö käyttää. Ravintolasalin peräseinässä on joukko hanoja ja niiden alla pöydällä kuppeja, lautasia j. n. e. Kirjoitus kunkin hanan kohdalla osottaa mitä ainetta siinä kohden on saatavissa. Tahdomme esim. juoda kupin kahvia ja syödä pari voileipää. Otamme pöydältä pienen kahvitarjottimen, johon on valmiiksi järjestetty kuppi, muutamia sokeripalasia, ja pienoinen annos kermaa. Menemme sitten sen hanan kohdalle, jonka päällä on kirjoitus "Kahvia" ja asetamme kupin torven alle. Torven vieressä on aukko, jonka päällä seisoo: "25 penniä"; haemme 25 pennisen ja pudotamme sen rakoon, jonne se soluu ja vaikuttaa painollaan automaatin koneistoon. Kohta virtaa torvesta kahvia, parakiksi sen verran, että kuppimme tulee täyteen. Toisessa paikassa näemme suuren lasikuupan alla ympyränmuotoisen laatan, jonka reunaan on ladottu voileipiä, mikä vasikanlihalla, mikä lohiviipaleella, mikä milläkin särpimellä päällystettynä. Valitsemme niistä mieluisan, käännämme levyä siksi, kunnes valitsemamme pala tulee määrätylle kohdalle ja panemme taas lanttimme rakoon, niin voileipä laskeutuu alla olevalle lautaselle, josta sen voimme ottaa pois. Sitten menemme eväinemme lähimmän vapaana olevan pikkupöydän ääreen ja nautimme ne siinä. Kaikki on jo valmiiksi maksettu eikä kukaan ole meiltä passauksesta juomarahoja kärkkymässä. Paraiten varustetuissa automaateissa on tarjona monenlaisia halpoja ruoka-annoksiakin, sekä liemi- että liharuokia, niin että niistä saa kokoon niin täydellisen ja monipuolisen aterian kuin vain haluaa ja kukkaro kannattaa.

Itsestään selvä on ettei automaattiravintolassakaan inhimilliset työvoimat ole käyneet kokonaan tarpeettomiksi. Seinän takana on tietysti ravintolan keittiö, jossa pidetään huolta siitä että säiliöissä on kahvia, teetä, maitoa, lihalientä j, n. e. Tuon tuostakin käy yleisön salissa myös palvelija korjaamassa pois käytetyt astiat. Vielä on salissa rahanvaihtaja, jolta saa sopivia lantteja.

Mielenkiintoisesti (sillä perhelehti?) tässä ei mainita alkoholia ollenkaan.

Miltä automaattiravintola näytti?

Muistaakseni Ateneumin L. Onerva näyttelyssä (mikä sen oikea nimi sitten olikaan) kuulin ensimmäistä kertaa automaattiravintoloista, joita Helsingissä oli 1900-luvun alussa. Miksi niitä ei ole nyt, on mysteeri. Samoin kuin se, miltä ravintolat ennen näyttivät.

Helsingin kaupunginmuseon Finna-kuvista ei sanalla automaattiravintola löydy mitään. Siis digitoitujen lehtien pariin.

Lördagsqvällen 39/1897 kertoo automaattikahvilasta Berliinissä kera kuvan, josta painoteknisistä syistä ei saa juuri mitään tolkkua.

Samaa tyyliä noudatettiin Helsingissä , jossa automaattiravintola oli uusi syksyllä 1901 (Tampereen uutiset 31.10.1901). Ravintola avattiin Aleksanterinkatu 13:ssa, joka on edelleen kaupallisessa käytössä.

Päivälehdessä 10.9.1901 julkaistu ilmoitus paljastaa, että vastaavia ravintoloita tuskin nykyään sallittaisiin ja ehkä en niihin menisi jos sallittaisiin.

Muotoilu oli pari kuukautta myöhemmin hieman muuttunut, mutta alkoholi oli edelleen framilla (Päivälehti 2.11.1901)

Nyt ymmärrän paremmin piirroksen Fyrenin numerossa 28/1901

Yksityiskohtien selventämiseksi osasuurennos

Varallisuusverosta 1800

1802-projektin puitteissa törmäsin Norrköpingin valtiopäivillä määrättyyn varallisuusveroon. Olin siitä toki kuullut aiemminkin, mutta suhteellisen harvoin se tulee mainittua sukututkimuksessa tai paikallishistorioissakaan.

Syynä ei ole ylettömän vaikea saavutettavuus. Veron määrittelyt ovat käytettävissä Kansallisarkistossa "Ruotsista kuvatuilla mikrofilmeillä". Kyseisistä luetteloista pitää etsiä kohta Skrivelser till Kungl. Maj:t > Förmögenhetsuppskattningen 1800-1805 ja siitä saa sitten lääneittäin mikrofilmien numerot.

Turun ja Porin lääniä oli kolme filmiä ja ilmeisesti kihlakunnittain ryhmitellyt pitäjät tuntuivat olevan täysin satunnaisessa järjestyksessä. Alussa ei ollut hakemistoa, joten ei auttanut kuin rullailla. Rullailun yhteydessä huomasin jo, että maasedulla tilan isäntien kohdalla ei ollut kovin eksoottista tietoa, mutta joko pitäjän yhteydessä tai kihlakunta(?)paketin lopussa oli erikseen ei-isännät, joilla oli varallisuutta. Tämä voi tuottaa mielenkiintoisia löydöksiä.

Luin etukäteen artikkelin (Jutikkalan? Miksi hävitin muistiinpanot?),

Lisäys 20.12.2016 muistiinpanojen löydyttyä. Eino Jutikkala: Varallisuussuhteet Suomessa Ruotsin ajan päättyessä. HAik 3/1949 s. 170-206

jossa selostettiin tarkasti veron määrääminen. Tilallisten osalta merkittävää on se, että tilojen arvo arvioitiin tätä veroa varten erikseen eli listan luku on jossain määrin "todellisempi" kuin muiden veroluetteloiden manttaalit. Esimerkiksi minulle tutussa Kokemäen Haistilassa:

• 7/12 (~0,58) manttaalin Härkälän puolikkaat saivat kumpikin verotusarvon 1500
• 1/2 manttaalin Nikkilä verotusarvon 600
• 2/3 (~0,66) manttaalin Mikola verotusarvon 800

Härkälä siis kylän arvokkain tila, jopa puolikkaana. (Sekä Piskulla että Jakolalla verotusarvo 300.)

Mutta ei se tietenkään ollut pitäjän arvokkain. Kokemäenkartanon (ilman Pyhänkorvaa) arvo oli 12000, mutta verotusta varten tästä vähennettiin velat, jota oli 7530 yksikköä. Samaa näppärää veronkiertoa pääsivät harjoittamaan myös Forsbyn (arvo 2000, verotettavaa 700) ja Vitikkalan (arvo 3000, verotettavaa 222) omistajat.

Omistustiedot luettelossa eivät olleet tarkalleen oikein, minkä huomasin esivanhempieni Villiön Färkin (arvo 2500) kohdalla. Tilaa ei tuolloin omistanut Gabriel Gottleben vaan äitinsä. (Villiön Simula 3000, Väylä 2500)
 
Sukututkimuksellisesti anti ei ole valtaisa, mutta jos juuret ovat maata omistamassa väestössä, voi olla ihan hauskaa/terveellistä ymmärtää miten tilan arvo suhteutui ympäristöönsä. Vaikka itselläni on jonkinlaista paikallistietoutta niin lukujen väliset suhteet pääsivät yllättämään.

Varallisuusveroa verkosta hakiessani yksi osuma oli Esko Linnakankaan Historiallinen verokirja, jonka lukemisesta voisi saada historiallista perspektiiviä?

Kuva on ote Jan Brandesin maalauksesta Allegorische voorstelling van oorlogsdreiging in Zweden, Rijksmuseum

Viisi testamenttia

Pernajassa vuoden 1691 paikkeilla syntynyt Magdalena Gran kuoli 85-vuotiaana Linköpingissä 5.11.1776. Testamentissaan hän oli jättänyt kaiken omaisuutensa Carl Granille ja tämän lapsille. Sukunimestä päätellen ehkä sukulainen, mutta oli kuitenkin tarpeen kuuluttaa muiden mahdollisten perijöiden perään. Ensimmäinen ilmoitus sanomalehdessä Inrikes tidningar 8.5.1777.

Turussa 2.7.1792 kuollut Maria Christina Erland testamenttasi omaisuutensa samassa kaupungissa asuville sisarelleen ja sisaren (saman?) lapsille. Siltä varalta, että Ruotsissa asuva sisar tai muut omaiset haluaisivat testamenttia moittia ilmoitus sanomalehdessä Inrikes tidningar 8.10.1792.

Laivuri Jeremias Blomqvist ja vaimonsa Margareta Elisabeth olivat 31.12.1796 testamentanneet veljentyttärelleen Maria Ericdotterille Nipolan rälssitilan Maskussa ja muunkin omaisuutensa. Maria oli heitä vanhuudessaan hoitanut. Marian mies Henric Sederlöf oli allekirjoittanut sanomalehdessä Inrikes tidningar 29.4.1800 julkaistun ilmoituksen, jolla haettiin testamentin mahdollisia moittijoita.

Eric Backmanin leski Elisabet Juliana Ziliachs (Zilliacus) oli testamentannut Anjalan pitäjässä ja Ummeljoen kylässä sijaitsevan tullimyllyn puolikkaan sekä Ollilan kruununtilan (!?) pojalleen Eric Jacob Backmanille, joka oli Elimäen varapastori. Muita perillisiä ei tunnettu, vaikka heitä oli kirjeenvaihdolla Venäjän puolelta yritetty tavoittaa. Tästä ilmoitus sanomalehdessä Inrikes tidningar 14.10.1800.

Pyhtään Tessiön kylän Pasikaan talossa 10.4.1802 lapsettomana kuollut leskiemäntä (haudattujen listassa "Inh.fatt.enck") Maria Johansdotter oli tehnyt kirjallisen testamentin 26.6.1801 sisarentyttärensä Kaisa Andersdotterin ja tämän miehen Anders Stenbergin hyväksi. Kuuluttaa piti vainajan veljen Anders Johansdotterin jälkeläisten perään. Nämä olivat Kustaan sodan jälkeen muuttaneet varsinaisen Ruotsin puolelle. Ilmoitus julkaistu sanomalehdessä Inrikes tidningar 7.8.1804.