lauantai 1. helmikuuta 2014

Ruotsin vallan ajasta

Kolmas päivä peräkkäin lasten historiakirjoja, hups. Tällä kertaa luvassa juonipaljastuksia, spoiler alert!

Televisiosarjaan "Folk vill leva i fred" (jota en muista nähneeni) perustuva kirjasarja Muukalaisia lännestä, Petteri sepänopissa ja Kaisa, pikkupiika on julkaistu 1978-1980 ja ilmeisesti sitten useimmilta unohtunut. Teoriassa olisin voinut näitä omatoimisesti kirjastossa lukea eka- ja tokaluokkalaisena, mutta väittäisin, ettei näin ole tapahtunut.

Muukalaisia lännestä alkaa ajasta ennen ruotsalaisten tuloa. Ikalin elämä on idyllistä kylässä kahden päivämatkan päässä merenrannasta. Sieltä palattua kylässä raportoidaan liikkeellä olleen kummallisia miekoilla huitovia miehiä, joista yksi osasi suomea ja puhui uudesta jumalasta. Nämä tulivat uudelleen seuraavana päivänä ja "Osmon setä menetti henkensä, kun ei suostunut kylpyyn".

Sitten alkoi verotus ja "on raadettava aamusta iltaan. Ruokaa on yhä vähemmän." Eikä tässä kaikki vaan tullaan lukemaan pergamenttirullaa ja viemään miehet Hämeen linnaa rakentamaan. Kylän onneksi Ikali on opetellut ruotsin kieltä ja ymmärtää, että käännös suomeksi on puutteellinen. Ei kaikki miehet, vaan vain perheettömät. Kuten Ikali, joka vuosikymmeniä raadettuaan palaa kotikylään, joka on matkalla ohitettuja hyvinvoivempi.
Meidän kylän pelasti Ikali Kielitaitoinen kerran monta vuotta sitten, tyttö vastaa. - Siitä lähtien olemme kaikki opetelleet muukalaisten kieltä, eivätkä he pysty huijaamaan meitä yhtä helposti.
Kuva miekkalähetyksestä ei vastaa nykyistä käsitystä. Verotuksesta ja työvelvollisuudesta voitaneen myös olla montaa mieltä. Mutta kielen oppimiseen rakentuva juoni oli hauska idea.

Ilmeisesti seuraavien kirjojen päähenkilöt ovat Ikalin kylän perillisiä, sillä heillä ei ole kieliongelmia. Petteri kävelee neljä päivää merenrantakaupunkiin, jossa ongelmat syntyvät työnteosta ja ihmissuhteista. Eletään 30-vuotisen sodan aikoja ja hetken Petteriä houkuttelee alaikäisenä värväytyminen.

Pikkupiika Kaisa elää Suomen sodan aikaa, odottaa isän paluuta sodasta ja tekee taksvärkkiä kartanolle. Lopuksi
"äiti vaihtaa seinälle toisen kuvan.

- Nythän me emme ole Ruotsin kuninkaan alamaisia enää, vaan kuulumme Venäjän tsaarille. Mutta meidän kohdallamme ei varmasti mikään muutu..."
Kovin mukavaa kuvaa Ruotsin vallan ajasta kirjat eivät lukijoilleen anna, mutta ainakaan ajanjaksoa ei ole jätetty käsittelemättä.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

perjantai 31. tammikuuta 2014

Historiaa lapsille kuvin ja tekstein

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Eilen selostamani Kari Vaijärven kirjan Vankityrmän sankari kehnoudesta nimittäin erottui kuvituksena käytetty (!? luvalla?) aukeama Marja Seilolan ja Riikka Tuomarin kirjasta Linnakylän Katri ja Mikko (1979). Teoriassa olisin voinut lukea sen lapsuudessani, mutta en ollut mielstäni koskaan aiemmin kuullutkaan. Joten kirjastovaraus sisään.

Kyseessä on kuvakirjaformaattiin taitettu kirja, jossa kulki pitkähkö tarina Hämeen linnan ympäristössä 1400-luvun lopulla. Takatekstin perusteella tekijät olivat "saaneet kansainvälisiä palkintoja" "samaa aihepiiriä käsitelleillä animaatioelokuvillaan" ja tämä kirja aloitti "kolmiosaisen kuvakirjasarjan, jossa Suomen historian vaiheita katsellaan lapsen silmin". Kirjastotietokantojen perusteella sarjasta on ilmestynyt vain Myllymäen Katri ja Mikko (1984).

Keskiaikaan sijoittuva tarina oli lyhyt, mutta suhteellisen monipuolinen. Pääjuonena oli linnanherran mielivaltaisesti vangitsema talonpoika, mistä tuli mieleen viime vuoden lopulla lukemani Laila Kohosen kirjan Linnan uhka (1998), jossa myös vangittiin mies Hämeen linnaan. Linnan uhka oli suunnattu nuorille lukijoille ja pituudeltaan lyhyt. Kohonen on kirjoittanut paljon historiaan sijoittuvia lastenkirjoja, joista vuosia sitten viehätyin keskiajan Turkuun sijoittuvaan kirjaan Taavitin puinen kissa (2001). Mutta vuodenvaihteessa kirjastosta kannetut muut koekappaleet eivät vieneet mukanaan edes lyhyttä kestoaan.

Otsikon alla pysyen, tuoreempaa aikaa ja lastenkirjallisuutta edustaa viime vuonna ilmestynyt Barnen i Råttfällan. Året med Valter och Astrid. Tekstin kirjoittanut Johanna Slotte ja kuvat tehnyt Margareta Sjöholm. Kyseessä on Taalintehtaan museon alueen entisen elämän (1800-luvun lopun?) esitys lapsen näkökulmasta. Kirja on mukavaa luettavaa, vaikka ei paikkaa tuntisikaan. Rakenteessa ei ole kikkailua, eikä sisällössä suuria yllätyksiä. Eikä aina tarvitsekaan olla.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

torstai 30. tammikuuta 2014

Kokoelmatietojen kehittymisestä ja kiertämisestä

Sähköpostiarkistoni perusteella olen 2.10.2001 lähestynyt Kansallismuseota/Museovirastoa, Satakunnan museota ja Emil Cedercreutzin museota koskien Gabriel Gottlebenille attribuoitua irtaimistoa.

Ensiksimainitusta Jouni Kuurne on vastannut informatiivisesti 16.10.2001 ja lähetin hänelle paikallis- ja sukuhistoriallisia korjauksia 22.10.2001. Hätyyttelin jälkimmäisiä museoita 25.10.2001. Satakunnan museon vastaus tuli 28.10.2001:
Valitettavasti kortistostamme ei suoraan selviä, löytyykö kokoelmistamme esineistöä, joka olisi kuulunut Gabriel Gottlebenille. Pitäisi ensin tietää mahdollinen lahjoittaja ja suunnilleen lahjoitusaika tai esineet, joita täällä pitäisi olla. Jos saan näitä asiaa valaisevia tietoja, niin esinelistaus helpottuisi huomattavasti. Kokoelmissamme on noin 90 000 esinettä ja näiden korttien läpikäyminen muuten kestää melkoisen tovin, joten johtolangat olisivat tuiki tärkeitä ja helpottaisivat asiankäsittelyä.
(Myöhemmin saatujen lisätietojen kanssahan sitten löytyi tauluja vuonna 2010.)
Cedercreutzin museon määräaikaiselta toimistotyöntekijältä sain vastauksen 29.10.2001
Viitaten tiedusteluunne koskien Gabriel Gottlebenille attriboitua irtaimistoa, toimeksi saaneena ilmoitan, ettei Emil Cedercreutzin museossa ole paljoakaan tätä asiaa koskevaa aineistoa. Olisimme kuitenkin kiinnostuneita Kansallismuseolta saamanne vastauksen sisällöstä. Ottanette asiassa yhteyttä suoraan museonjohtaja Ritva Kavaan
Kavalle edelleenlähetin Kuurnen vastauksen 29.10.2001.

Kaksitoista vuotta myöhemmin, tammikuussa 2014 Emil Cedercreutzin museon kuukauden esineenä on tuttu tuoli, joka "on tullut Emil Cedercreutzin omistukseen hänen ostettuaan sen lähipitäjästä 1900-luvun alkupuolella"
Hieman harmistuin kevyestä taustoituksesta ja kommentoin 3.1.2014 museon FB-sivulla: "Siis tuoli on Kokemäeltä ja Gottlebenien perintöä. Pari Kansallismuseossa." Sain pikaisesti vastauksen, että asiaa selvitetään. Selvitystyön valmistumisen tiedotusta ei jätetty FB:n varaan vaan minulle soitettiin eilen museosta. Sähköpostitse sain tutut tiedot, jotka perustuivat Jouni Kuurneelta tammikuussa 2014 saatuihin tietoihin. Toivottavasti ne laitettiin museossa parempaan talteen kuin lokakuun 2001 versio, ettei asiaan tarvitse enää palata.
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Erikoista menoa vankityrmissä yms.

Kari Vaijärven Vankityrmän sankari alkoi hyvin lupaavasti. Sukututkimusta harrastava isä kertoo Kaisa-tyttärelleen (erinomainen nimivalinta!) varhaisimmasta löytämästään esi-isästä, joka vaikutti Kajaanin linnassa. Eikä missään epärealistisessa mahtiasemassa vaan "puuseppänä ja pyssynperäntekijänä".

Mutta yhteys tähän Lauriin hukataan hetkessä ja hypätään Johannes Messeniukseen. Sitten mainitaan Laurin poika, mutta esitellään enemmän Pietari Brahea. Sitten unohdetaan sukututkimus (olemmehan jo sivulla 10) ja käsitellään Tapani Löfvingin pako Kajaanin linnasta.

Löfving esintyy sittemmin useaan otteeseen ja usein suorilla lainauksilla muistelmistaan. Pitkähkö suora lainaus on mukana myös Topeliuksen Välskärin kertomuksista ja Karimon Kumpujen yöstä. Ajassa hypitään ja kaikkiaan tapahtumapaikkoja 68-sivuisessa kirjassa on kuusi. Eli ei jäädä junnaamaan paikalleen. Pysyykö lukija perässä on toinen asia.



Ainakin Kaisa jää matkasta pitkäksi aikaa ja on mukana vasta viimeisessä kohteessa "Viborg eli Viapori, vuodesta 1918 Suomenlinna". Sinne saadaan myös sukuyhteys Krimin sodan aikana palvelevasta "isoisästä". Ehrensvärdin haudalla lausutaan viimeisiä sanoja, jotka sopivat myös päättämään tämän kirja-arvion.
- Miksei koskaan anneta kunniaa naisille, Kaisa sanoi tosissaan. - Arvaa mitä ne ovat tehneet sotien aikana ja raataneet.
- Eivät olleet sotapäälliköitä, Jaska totesi. - Ne jäävät historiaan.
(Kastelholmassakin oltiin. Sieltä piirroskuva Vue interieure de la petite cour du chateau de Castelholm en Finlande definée par Amélie Lexow 1823 norjalais-ruotsalaisesta DigitaltMuseumista, jonka ehdot eivät salli kuvatiedoston muokkausta.) 
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita: ,

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Tammikuun loppua

21.1.
  • Selvitin blogin liikennepiikin. Käyttämäni SA-kuva oli linkitetty venäläiselle keskustelupalstalle. Ei siis lisälukijoita, nyyh.
  • Napuen taistelusta näytelmä – lapsen ääni kuuluu sodan melskeessä | Yle Uutiset | yle.fi
  • Vrt. kirjablogit. AMK-työ "Amatöörit ja ammattilaiset rinnakkain. Elokuvakritiikin murros internetissä"  
  • Graduvirrasta taas otsikko tyyppiä "X-lehden kirjoittelu Y:stä vuosina 19aa-19bb". Onko helpompaa aineistoa ja metodia olemassakaan?
  • Sukupolvien kuilu aukeni taas. Tiimin lapsukaiset eivät tunteneet tv-sarjaa Merilinja.
  • Töölön kirjastossa Töölön historiaa. Väenpaljous vastaa ennakkotietoja. Sali tullee täyteen, ainakin sata ihmistä. Kotiseutuhistoria vetää.
  • Täyttyvä sali. Eräs rouva varaa tuolin takilleen, sillä "ei ole niskalenkkiä". #töölö
  • Paikallishistoriallisessa hengessä keskusteluosuudessa yleisö tietää asiat paremmin kuin esitelmöitsijä. Ja kysyvät vaikeita.
22.1.
23.1.
24.1.
 
 25.1.
  • Pian junalla Tampereelle. On kuin ulkomaille menisi, joten ostin matkalukemiseksi New York Timesin kv-version.
  • Sukututkijat eivät ole jääneet aamiaispöytäänsä. Sampolan tapahtuman ovet avautuivat vartti sitten ja väkeä on jo.
 
  • Tampereelta jäi päällimmäiseksi mieleen #tarina 1600-luvun epäonnistuneesta avioliitosta. Ja oli kiva nähdä kavereita, ekaa kertaa @Ametsis
26.1.
  • Edelleen sitä mieltä, että aateli tutkituin vähemmistö Suomessa. Hesarissa ilmoitus Ritarihuoneen näyttelystä ja esitelmäsarjasta.
  • Levyn vaihto. Timbuk3: The Future's So Bright I Gotta Wear Shades. "Things are going great and they are only getting better"
27.1.
28.1.
 
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

Lehdistöarkistosta ja -historiasta

Brages Pressarkivetin toiminta nykymuodossaan on lopetusuhan alla, sillä pääasiassa veikkausrahoilla toimiva arkisto on saamassa odotettua pienemmän summan avustusta. Edellinen perustuen Hufvudstadsbladetin juttuun Arkivet som är en guldgruva. Suomenkielistä mediaa aihe ei ole suuremmin kiinnostanut. Arvatenkin siksi, että BP:n keräämä materiaali on ruotsinkielisestä lehdistöstä.
Itse olen BP:n leikearkistoa hyödyntänyt pari kertaa ja vain kerran muuta kuin henkilöhistoriallista osaa. Vähäinen kiinnostukseni 1900-lukuun kun keskittyy Kokemäkeen, jonka suhteen ainoa metodi arkistomateriaalin rikastamiseen on rullata mikrofilmattua Lallia. Oli kuinka työlästä tahansa.
Mieleni on kylläkin tunnetusti muuttuvainen, erityisesti tutkimuskohteiden osalta. HBL:n jutussa Kari-Matti Piilahti kertoo aineiston merkityksestä vaikuttajien tutkimuksessa ja Twitterissä...
Mutta Jessica Parland-von Essenin kärjistystä
en voi allekirjoittaa. Kun on tullut kerätyksi alla oleva listaus tuoreehkoista opinnäytetöistä, joissa käsittääkseni ei ole turvauduttu valmiiksi järjestettyyn ja poimittuun materiaaliin. Viime vuosikymmeniä koskien kylläkin ehkä digitaaliseen materiaaliin.
Kirjoittanut klo 2 kommenttia:
Aiheita:

tiistai 28. tammikuuta 2014

1600-luvun rakkautta

Viime lauantaina suuntasin Tampereelle, jossa pienen tauon jälkeen pidettiin Sampolan sukututkimuspäivää. Tupa oli täynnä väkeä (järjestäjien mukaan yli 500 henkeä) ja joukossa tietenkin ennestään tuttuja. Uusi mukava tuttava oli sukuaan tutkiva tyrvääläinen, joka onneksi tunnisti minut ulkonäöltä. Sosiaalisen interaktion lisäksi minua houkutteli esitelmäohjelma, joka perustui Anu Lahtisen johtamaan hankkeeseen perheiden historiasta.

Kiinnostavin esitelmistä oli ensimmäinen. Hanna Kietäväinen-Sirén esitteli oikeustapauksen avulla 1600-luvun käsityksiä rakkaudesta ja avioliitosta. Jäin siihen käsitykseen, että aineistonsa koski pääasiassa rahvasta. Mahdollinen alueellinen rajaus ei tullut esille. (Kuva Suomen ulkopuolelta. Gesina ter Borch: Heer en dame kussend en een vrouw van achteren. Rijksmuseum)

Mutta ainakin itäsuomalaisessa esimerkissä rakkaus oli naiselle sydämen lämpöä ja paloa eikä mitään yläluokan vierasta hömpötystä. Avioliittoa ei koettu niin pyhäksi ja pysyväksi kuin viranomaiset toivoivat. Anna ei ainoastaan jättänyt miestään vaan lähti Narvaan asti. Valitettavasti erehtyi siellä uskomaan kertomukseen miehensä kuolemasta ja tuli lopulta tuomituksi kuolemaan kaksinnainnista.

Elämästä 1600-luvulla oli kyse myös Mari Välimäen katsauksessa kihlauslainsäädäntöön. Opin, että kihlauksen muotoa säätelivät sekä maallinen että kirkollinen lainsäädäntö, eri sanoin. Oletan, että ihmiset menivät kihloihin vain kerran, vaikka se jäi kyllä hieman epäselväksi.

Selväksi sen sijaan tuli, että jos pari oli yhteisymmärryksessä ja harrasti päälle seksiä ei seremonioita enää tarvittu. (Eikä morsiuskruunua häissä.) Tästä ajatukseni hyppäsi (liikaa) lukemiini regency-romansseihin, joissa tyttö voidaan pakottaa avioliittoon häpäisemällä hänet seksuaalisesti julkisesti. Mistä puolestaan tuli mieleen Raisa Maria Toivon väikkärin tapaus raiskauksella avioliittoon pakotetusta tytöstä.

Minkä jälkeen oli pakko käydä haastattelemassa Kietäväinen-Siréniä. Hän vakuutti, ettei sadoissa läpikäymissään oikeustapauksissa ollut moiseen törmännyt. Mikä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi voinut joskus jossain tapahtua. 
Kirjoittanut klo Ei kommentteja:
Aiheita:

maanantai 27. tammikuuta 2014

Digipöhinää

1) British Library julkaisi joulukuun lopulla Flickrissä miljoona tekijänoikeusvapaata kuvaa. Ne on revitty digitoiduista kirjoista automaagisesti, ovat laadultaan sen mukaisia eivätkä vielä sisällä juuri mitään metadataa. Ja silti ihmiset (mukaanlukien minä) innostuivat selaamaan niitä ja etsimään helmiä. Ja kirjasto sai positiivista julkisuutta ja saa sitä lisää kun joukkoistus metadatan keruuseen aikaanaan alkaa.

Esimerkkikuva kirjasta 'Round about the Islands: or sunny spots near home ... Frontispiece and vignette by G. Du Maurier'.

Tietoteknisesti lahjakas voisi tehdä saman Kansalliskirjaston digitoimille aikakaus- ja sanomalehdille.

2) Englannissa koulu on joukkoistanut vanhojen luokkavalokuviensa henkilöiden tunnistuksen. Yksinkertaista ja fiksua. Ellei huolehdi ylenmääräisesti yksityisyydestä ja henkilötietolainsäädännöstä.

3) Slate esitteli 5 lempparidigiarkistoaan vuodelta 2013. Erikoisin Suomen näkökulmasta oli pienen kaupungin 1900-luvulla otettuja pidätysvalokuvia esittelevä blogi.

4) Tuoreimpia uutisia Lontoon suunnalta on joukkoistus, jolla poimitaan ensimmäisen maailmansodan sotapäiväkirjoista henkilönimiä. Koska sodan sotilaita koskevat arkistot tuhoutuivat pääosaltaan seuravassa sodassa tähän löytyy varmasti tekijöitä. Lisätietoa arkiston sivulta.

5) Suomen merkittävin henkilötietokantaprojekti eli HisKi melkein lähti uudelleen käyntiin tammikuussa. Mutta SSS:n toiminnanjohtaja toimi heti seuraavana päivänä, joten se siitä sitten. Lisäys 9:12. Ks. kommentti. Lisäksi olisin voinut tarkemmin verrata päivämääriä tässä ja tässä.

6) Viime viikolla Jyrki Ilva twiittaili, että "Suomalainen asiasanasto- ja ontologiapalvelu Finto aloittanut toimintansa". Esa-Pekka Keskitalo tiedotti samalla kanavalla työryhmästä paikkatiedon pysyvien tunnisteiden kehittämiseksi. Miten otetaan huomioon paikkatiedon muuttuva luokittelu?

7) Susanna Ånäs käynnistelee Wikimedian puitteissa pohjoismaisia karttakuvioita, joiden tavoitteesta en vielä ole selvillä, mutta seuraan mielenkiinnolla.

8) Useampi on herännyt miettimään FB:hen kerätyn materiaalin kohtaloa. Samuli Isola pääkirjoituksessan Kotikylä taskussa ja Jessica Parland-von Esseen blogikirjoituksessaan Facebookproblemet. (Yleisemmin, Pekka Rahko ja Katoavien aineistojen ongelma)

P. S. Kotimaasta lisäksi:
Kirjoittanut klo 3 kommenttia:
Aiheita:

sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Sukututkimuksesta kysyttyä ja vastattua

Suomi24:ssä on sukututkimukselle palsta, jota käyn välillä katsomassa ja olen joskus jotain kirjoittanutkin. (Yksi harvoja paikkoja, joissa en esiinny omalla nimelläni.) Pitkäaikaisena harrastajana on terveellistä saada käsitystä aloittelijoiden huolista. (Avutonta kysyjää kuvaamassa kirjan London Lyrics kuva. British Library, Flickr)

Päällimmäisenä on tätä kirjoittaessani kysely isän löytämisestä vuodelta 2012. Näitä on surullista lukea. Joskus olen saanut sukututkimuksen harrastamisen mainitessani mukamas vitsikkään kysymyksen "ai, haet isääsi vai", joka ei naurata yhtään, kun tuntee oikeasti piilotettuja juuria etsiviä.

"Olisi kiva tietää enemmän suvustani :)" Ahaa. Olisiko niin kivaa, että jaksaisi tehdä itse jotain? No, tässä tapauksessa on saanut yksityisviestinä "jotakin asiaa koskevaa". Ihmeitä tapahtuu. "Onko suku  ollut tutkimuksen kohteena kenelläkään?" on myös saanut hämmästyttävän paljon vastauksia. Kymmenen vuoden aikana.

Seuraava sukutietoa kaipaava on jo etsinyt tietoa, mutta epätietoinen siitä "Miksi tätä edemmäs ei voida mennä? Liittyykö se nimenomaan juuri tuohon ruotsalaisperäisyyteen?". Todennäköisesti vastaus kysymykseen on lähteiden puute tai puuttellinen läpikäynti. Palstalal vastaajat ovat innostuneet DNA:n mahdollisuuksista.

Tietä Lutikkavaaraan hakeva on saanut asiallisesti linkin Karjalan karttoihin ja henkikirjakin on etsitty valmiiksi esille.

Onko hiskin täydentäminen lopetettu? Jokseenkin ainoita paikkoja, joissa Hiskistä voi keskustella vapaasti. Joukossa tietäjiä ja tietämättömiä.

Miten lisämateriaalia "tylsästä suvusta" on itsellenikin (taas) ajankohtainen kysymys. Vastauksissa ei mitään erityisempää uutta.
"Ainahan voi käydä läpi uudelleen noita rippikirjan perheitä ja lukea rivien välistä miten elämä on sujunut. Pienellä mielikuvituksella saat perheet "elämään""
"Vanhoista sanomalehdistä saattaa yllättävästi löytyä jotain tietoa."
"No mä olen lohduttautunut sillä, että esim. lapsimäärästä ja lasten kuolleisuudesta ja kuolinsyistä saa riittävää draamaa keräiltyä. Myös uudet puolisot ja sinun, minun ja yhteiset lapset ovat tuottaneet päänvaivaa. Muuttojenkin taustalta monesti paljastuu yhtä sun toista, ainakin syitä voi arvailla nälkävuosista vararikkoihin ja seikkailunhaluun. Kyllä arkistojen ihmisillä on ollut monesti aika värikäs elämä. Ainakin omaan elämääni verrattuna.
Samalla olen hankkinut tietoa ihan yleisesti alueen historiasta. Tautiepidemioista ja nälkävuosista ainakin monesti kerrotaan ja nehän tuovat väriä ja faktaa omien sukulaistenkin kohtaloihin."
Syvepää analyysiä (?) vaativa kysymys Kuinka monessa perinnettä palavassa suvussa on tapahtunut degeneraatio ja debilisaatio vuosien saatossa ja hapatus on syönet suvun hedelmät? menee yli hilseeni.

Hammarbergien selvittäminen on ollut suosittu aihe, johon muistaakseni itsekin yritin kontribuoida. Julkkis ja sukunimi on houkutteleva yhdistelmä.

Sitten "Omasta isoisästäni tiedän sukunimen, paikkakunnan jonne haudattu, kuolinvuoden ja mitä on tehnyt työkseen.". Kun olen tuntenut 75% omista isovanhemmistani henkilökohtaisesti, tämä lähtökohta tuntuu oudolta, mutta ei ole ainoa vastaava verkon palstoilla nähty. Tällaiseen ei auta verkkoartikkelien huitaisut Hiskin käytöstä vaan perustiedot on etsittävä aivan muualta. Kysyjä on saanut asiallisia neuvoja itse keksimänsä hautausmaaharhailun tilalle:
"Tilaa hautauspaikkakunnalta seurakunnalta sukuselvitys. Isoisän perukirjan voit hankkia kuolinpaikkakunnan käräjäoikeudesta. [...] Mummon perukirjasta voi käydä ilmi myös isoisän tiedot. Pyydä perukirjat kaikkine liitteineen. Jos käy hyvä tuuri niissä on mukana sukuselvitykset. "
"Miksi nimi muuttui siten, ettei se liity lainkaan alkuperäiseen sukunimeen? Liittyykö nimeen jokin järjestö tai jokin muu historia, tietääköhän kukaan?" Taas mennään. Kysyjä itse on miettinyt nyt jo 7 vuotta. Menneisyyden ihmisen ajatuksia vaan ei saa kiinni mistään.

Miksi äiti on 1930-1940 luvulla "muuttanut" lastensa kanssa ympäri Suomea virkatodistusten perusteella, vaikka todellisuudessa lapset ovat olleet aivan muulla ilman äitiänsä?? Erinomainen muistutus siitä, että virkatodistusten perusteella 1900-luvun ihmisten todellisia muuttoja voi olla mahdoton tavoittaa. Väestörekisterissä on kyllä kaikki viralliset osoitemuutokset eli 1970-luvulta alkaen voisi olla paremmat lähtökohdat?
Kirjoittanut klo 2 kommenttia:
Aiheita:
Tilaa: Blogitekstit (Atom)