Jonnin joutavia

 XLIX. V-n pitäjässä haastettiin muijaa vasikan varkaudesta keräjiin. Siitäkös muijalle hätä! Ei hän tiennytkään muuta kun kriivarilta neuvoa kysymään. Tämä lohdutti hätääntynyttä, selitellen että, vaikka asia oliskin tosi, ei ketään ennen tuomita kun se on täysiksi todistettu. — Oikeudessa sitte oli hakiallansa, toisella muijalla, paljon sanomista asian tapauksesta. Syytetty kuulteli tätä kaikkea trykin aikaa tyvenellä mielellä, mutta vähitellen rupes veri kiehumaan päässänsä ja syytteet sapelle käymään: kärsimys loppui, mutta kriivarin neuvo pysyi muistissa. Rohvaistuna keskeyttikin hän toisen puhumasta, löi jalkaansa permantoon, tiuskasten tirheesti: "Kyllä se tosi on että minä vasikan varastin, mutta osotas se todeksi! — Kumpikin saivat astua ulos. 

L. Ei sannan murenan sanota suurta kasaa enentävän, eikä vesipisaran kokonaisessa järvessä tuntuvan; mutta toisin ajatteli ja luuli eräs vanha vaimo B:dassa, nimeltä vanha Katrina, joka työskellen pienen tupansa turve-katolla kartanon rouvan kysymykselle: mitä hän siellä askaroitsi? vastasi kangasta levittävänsä sinne "likemmäksi aurinkoa".

LI. Lähellä polisikamaria Pietarissa istui ja torkkui isvosikka kärryillänsä, kun horjuva selkäänsä saanut mies tuli polisikamarista ja istui hänen takansa kärryille. Tornikello löi viimisiä napauksia, kuski heräsi ja kysyi siltä oudolta: paljonko löi? — "Paljon, paljon!" huokasi ja valitti tämä, joka ei ainoasti kuullut, vaan myös oli tuntenutkin lyömä-laagit.

LII. Suomen sotamies myi kaupungin satamassa eräälle meriläiselle pitkän pussin ruuttia juuri keli-hinnalla. Mutta kuin ostaja pääsi kotiinsa, ja rupesi tarvitsemaan ruuttiansa, niin ruutti oli muuttunut pajatuhaksi, ja oli vaan päällä vähän oikiaa ruuttia.

LIII. Eräs toinen tarkka-ampuja kauppasi suurta silkkiä, jota hän näyttikin; mutta ostajaa ei haluttanut, vaan rupesi sentähden tinkaamaan aivan paljo, ja sanoi viimein: "Jos annat sen 50 kopeekalla, niin otan sen". Mutta sotamies ei luvannut sillä ja läksi niin pois, — mutta palasi pian takasin, jolla välillä oli ottanut silkin pois paperista, ja sanoi: "ota nyt se silläkin". Niin ostaja otti paperin katsomata ja maksoi 50 kopeekkaa. Myyjä meni tiehensä, ja ostaja luuli hyvän kaupan tehneensä. (Sanomia Turusta 1.11.1861)

LIV. Entinen pappi piti ruumis-saarnaa ja elämä-kertaa varallisen porvarin jälkeen, jonka hän tiesi eläissänsä olleen kovin ahneen, oikein ”saivaren nylkyrin"; sentähden sanoi hän puheessansa: "Tämä vainaa, josta nyt olemme puhuneet, oli rikas ja varallinen, armelias ja avullinen lähimmäisellensä, siltä hän lainasi aina rahaa tarvitseville eikä koskaan kieltänyt; hän myös lainasi sitä mielellänsä ja oli niinmuodoin iloinen antaja eikä vastahakoinen niinkun moni muu; mutta lainasi aina korkeimpaa korko-rahaa vastaan".

LV. Mainio viulun soittaja, P. nimeltä, sanottiin vähemmän kaupungin markkinoilla kuulleen köyhän ukon huonolla kolmekielisellä viululla soittavan saadaksensa muutaman äyrin sivu-meneväisiltä. P. pyysi viulun ukolta, rupesi kadulla soittamaan kauniimpia omia ja muitten soitanto-teoksia. Väkeä kerääntyi tukulta tätä kaunista soitantoa kuulemaan ja ihmetteli mitä varten P. oli torilla ruvennut soittelemaan. Mutta vähän ajan perästä, kun väki parahiten oli ko'ossa, otti P. hattunsa käteen ja rupesi sillä kokoamaan antimia kaikilta. Nämät hän sitten kaikki kaatoi ukon helmaan, joka sen kautta sai paljoa enämmin kun hän kaiken mailman markkinoilla olisi vuotena koonnut. (29.11.1861) 

LVI. Entinen emäntä osasi muutamana sunnuntaina käteensä ottaa virsikirjan, josta jotakin helisevää laattialle putosi. Emäntä haki mikä putosi ja sanoi löydettyänsä: "Kas tuoss' on mun nenä-klasini, joita jo kuusi kuukautta olen kaivannut".

LVII. Muuan pappi M. pitäjässä kuulutti ensikerran vaalun-kantoa kappelissa, ennenkun hän siellä saarnannut oli; siitä vanha akka hänelle sanomaan: "meillä on tapana siunata, ennenkun rualle ruvetaan".

LVIII. Sama pappi oli kaiketikkin tarkka kinkerillä lukemista kuulustelemaan, koska toisen akan kehutaan hänestä sanoneen: "kyllä tohtori tahtoo tietää mitä me taidamme, mutta emme me saa tietää, mitä hän taitaa"; tarkottain sillä että tohtori oli harvoin saarnassa. (20.12.1861)

Sotkulan lehmäin lasku laitumelle

Nimimerkin E. B. (todennäköisesti Suomussalmen lukkari Erik Bisi) lähettämä kirjoitus Oulun Wiikko-Sanomissa 18.6.1859:

Kun vieläki muutamilla emännillä, eikä aivan muutamillakaan, vaan monillakin on turhia taika-temppuja lehmiään laitumelle laskiessa, niin ei haitanne haastella mitenkä Sotkulan emäntä elukoitaan ulospäästi, sillä tämä emäntäparka suuressa epätiedossaan oli pelkuri, jotta luuli pahain-ihmisten, joita hänenki mielestään kaikki muut olivat, kadehtien tekevän pahaa; luulihan tuo olevan jos jotaki pahoja olennoita paitsi painajaista, joka isäntää ja itseänsä useasti vaivasi. Noh, eihän kumma kuin luuli eläintenkään ei saavan aina rauhaa, olletikkin metsässä, kateilta ja pedoilta, joita muka pahat ihmiset panevat liikkeelle; sentähden varusti hän aina jonkun taikurin, kenen tahansa, lehmiänsä laskemaan; mutta niitten konstit eivät useinkaan estäneet emännän karjasta karhua eli sutta, jotka tekivät tekonsa. Emäntä itse ei toki älynnyt taikoja tehdä, vaikka uskoi niitä.

Niin eräänki kerran, kun oli kova kevä ja samanmoinen konnun puute, kuin tänäkin keväänä, oli huonoa hoitoa: Sotkulan lehmät olivat lamassa ja lampaat nälkään nääntymässä, sillä ei ollut eloa eläimille. Viinaksi poltettuna olivat rankinkin ja potakat talon siat syöneet; kun ei kumpaakaan muille eläimille yltänyt. Siat, niitten liha ja elantokin oli siellä mitä parasta. Mutta lehmäin leholle laskusta olisi puheltava. Sitä varten oli nyt mökin Marketta kskettynä, ja tällekkös emäntä ehdon perästä kaatoi kahvipuussta, joja Marketalla meni hyvin mieluisesti ajattelihan vaan parempaan intoon tuosta tulevansa, niinkuin tulikin. Marketta saatuansa tarpeelliset talon aseet: viikatteen, sirpin, heinihangon ja mitä mitäkin ynnä isännän housut ja emännän hameen, sekä pantuansa ne navetan oven päälle rippumaan, meni itse navettaan meiskaroimaan ja haltioimaan, että jos lehmät olisivat voipasempia olleet, totta net kytkyensä olisivat katkasneet. Viimeksi teki eukko tervalla ristin jokaisen lehmän lautaselle ja laski muka Jumalan nimessä ne laitumelle menemään. Mutta itsensä isännän piti karjan kujan suussa polvillaan lukea jotain Marketan määrättyä rukousta, jonka tempun tehtyä saivat lehmät mennä metsään ja Marketta takasi, jos on armot auttajalta, ei kynttäkään kesässä karjasta katoavan, ja tämäkös isännästä ja emännästä hyvä. Ei sitte sianlihaa säästetty; sillä Marketalle maksettiin palkka ja voitakin luvattiin lisäksi, kun lehmät lypsää alkavat. Vaikka tässä ei ollut suurta salaisuutta, luuli Sotkulan emäntä, ja niinpä moni muukin emäntä luuleepi, kuitenki sitä olevan ja antaa itseänsä narrata, antaen voinsa ja villansa milloin mustilaisille, milloin muille mieron kiertäjille, jotka ovat kielaat ja mielaat, kätten katsojat eli korttien povarit, ja vaan hyvää ennustavat. Sotkulan emännällä ei tahtonut milloinkaan olla koto-tarpeisiin voita, eipä paljon milloinkaan kirkkoherralle ja kappalaiselle, ja niitten kesä-voista kuin kuuli puhuttavan, pisti häntä kipeästi keuhkoille, että vihoissa tiuskui: kaikkia on rasvotettavia, olisi toki parempiaki voin tarpeita; mutta ei suuri sana suuta repäise. 

Kauppojen aukioloajoista 1890-luvulla sanottua

Koska elinaikanani elintarvikekauppojen aukiolot ovat pidentyneet merkittävästi, erehdyin kuvittelemaan, että ne olivat "aina ennen" olleet lyhyitä. No, eivätpä tietenkään, vaan inhimilliset työolot neuvoteltiin näillekin työpaikoille 1800-luvun lopulta alkaen.

Kuopio (Savo 15.1.1888):

Paikkakuntamme kauppaliike ei ole enää erittäin rajuksi tunnettu ollut kauvalta aikaa, ei ainakaan pitkin vuotta. Kumminkin pidetään täällä kanppapuodit auki klo 6:sta aamusilla klo 9:ään illalla eli yhteensä 15 tuntia vuorokaudessa. Tamä pitkä aika käypi varsin rasittavaksi kaupan hoitajille. Jokainen, olkoonpa hän missä tahansa työssä, voipi ymmärtää kuinka tavattoman rasittavaa näin pitkä yhtämittainen työskentely on ilman vähintäkään lepo-aikaa.

Savo-Karjala 30.7.1890:

Monessa muussa kaupungissa, esim. Helsingissä, onkin kauppa-apulaisten työpäivä paljoa lyhyempi kuin meillä. Niinpä suljetaan Helsingissä useat kauppapaikat ainakin kesän aikaan jo k:lo 7 iltasella. 

Oulu (Louhi 24.1.1894):

Jos kenelläkään, niin kauppapuodeissa ja muutamissa konttoreissa työskentelevillä on syytä vaatia lyhempää työpäivää. Muutamissa kaupungeissa, joitten joukossa on Oulukin, pidetään kauppapuoteja auki 15—16 jopa 17:kin tuntia vuorokaudessa. Puoti avataan 6—7 aikana aamulla ja suletaan 10 ja 11 aikana illalla.

Ja koko tämä pitkä aika on työaikaa yhtenään, joka tulee sitä pitemmäksi vielä, että ei ole minkäänlaisia ruokatunteja, kuten muilla työmiehillä, vaan saa puotipalvelijä kiireimmän kautta syötyään rientää taas heti toimeensa. 

Suomen kauppa-apulaisten ensimmäinen yleinen kokous (Aamulehti 13.6.1897):

8:nteen kysymykseen "kauppa-apulaisten työpäivän lyhennykestä" piti olla kolmekin alustusta: Helsingin, Viipurin ja Porin edustajain. 

 

Hra Floor [Helsinki] luki ensinnä alustuksensa [...] Nykyään vallitsevista oloista tiesi puhuja kertoa vähemmän miellyttäviä pitrteitä. Pienimmissä kaupunkien ruoka- ja sekatavarakaupoissa ja mailla on kauppapalvelijain työpäivä pitkä, tavallisesti 15-tuntinen. Useimmissa tapauksissa ei työpaikkakaan ole terveydelle edullinen. Puodit ovat kosteisia, ilmanvaihto epäsäännöllinen. Säännöttömyyttä on ruokatuntienkin suhteen. Usein vielä alottavat kauppapalvelijat uransa varhaisella ijällä, 12—13-vuotiaina, joutuen vanhempina kärsimään tästä rasituksesta. Henkiset pyrinnöt jäävät unohduksiin, mieli lamaantuu ja vajouupi yhä edemmän aineellisuuteen. [...] 

 

Hra Härkönen [Viipuri] myönsi alustuksessaan edellisen pohjustajan huomauttamat epäkohdat tosiperäisiksi. Suuremmissa manufaktuuriliikkeissä on kuitenkin ollut parannusta havaittavissa. Liikkeitten aukioloaika on niissä näet supistettu klo 8:sta a.-p. klo 8:saan i. p., ja ovat tätä kiitettävätä tapaa alkaneet seurata kaikkikin suurempien liikkeiden omistajat. Normaalityöpäivän määrääminen ei kuitenkaan ole helppoa. On otettava huomioon paikkakunnalliset olot. [...] 

 

Hra Corner teki selkoa kysymyksenalaisista oloista Tampereella, suosittaen niitä varteenotettaviksi muuallakin. Puodit ovat täällä tavallisesti lokakuun alusta toukok 1 p:ään auki klo 8—8 ja muulloin 7—8. N. s. pikkukauppiaat eivät kuitenkaan ole ottaneet taipuakseen tämän järjestyksen alaisiksi, vaan pitävät puotinsa avoinna hyvinkin myöhään iltaisilla, olletikkin tehtaalaisten palkanmaksupäivinä. 

Uusi Suometar 1.8.1897:

Työaika leipurien-myymälöissä ei ole niissä palvelevilla suinkaan lyhyt. Eräässäkin sellaisessa paikassa olevan myyjättären täytyy joka aamu jo k:lo 5 olla hereillä ja k:lo 10 illalla panee hän vasta myymälänsä kiinni. Mitään erityistä loma-aikaa suurusta, päivällistä tai illallista varten ei ole olemassa, vaan ruokailu suoritteaan kulloinkin hätäpikaa palvelustyön lomassa. Joka neljäs sunnuntai annetaan muutaman kunnin vapaus kirkon käyntiä varten. — Työaika tulee näin ollen kesät talvet läpeensä olemaan noin 17 tuntia vuorokaudessa. Tosin eivät olot kaikissa myymälöissä ole ihan yhtäläiset. Suuremmissa myymälöissä palvelevilla on joka toinen sunnuntai kokonaan vapaa ja myymälä suljetaan jo k:lo 9 illalla. Mutta useimiten on asianlaita sellainen kuin yllä on kuvattu. Sopii siis täydellä syyllä kysyä: Eikö leipuripuoteja, yhtä hyvin kuin muitakin myymälöitä, sopisi avata vähän myöhemmin ja sulkea aikaisemmin? Kun yleisö kerran aukioloajan tietäisi, tottuisi se kyllä lyhempänäkin aukioloaikana ostoksensa tekemään. Pitäisi kai muistaa, että ihmisiä ne ovat leipurimyyjättäretkin ja ettei heitä sovi tuolla ylenmäärin pitkällä työajalla ainiaan kiusata. 

Oulun ilmoituslehti 24.6.1898:

Kuten ilmoituksesta tämän päivän lehdessä näkyy ovat 59 Oulun kauppiasta päättäneet heinäkuun 1 päivästä avata myymälänsä klo 7 aamulla ja sulkea ne klo illalla, siten suodakseen kauppa-apulaisille lyhennetyn työpäivän. 

... Helsingin Sanomat 7.7.1905:

Tuskinpa muualla maassamme lienee pikkumyymälöiden aukioloaika sillä kannalla kuin Helsingissä. Ajatelkaapa, että lukuunottamatta keskikaupungin suurempia liikkeitä, - ovat sadat syrjäkaupungin pikkumyymälät auki klo 6:sta aamulla klo 10-11 illalla, jopa joskus ylikin, siis 17 à 18 tuntia vuorokaudessa. 

Suomalaisten työmiesten kärsimykset Siperiassa

Työn päivänä oman aherruksen minimoimiseksi uutinen Uudesta Suomettaresta 15.1.1898. Jutussa kuvatun kärsimyksen olisi voinut välttää, jos olisi saanut käsiinsä Uuden Suomettaren 28.12.1895, jossa lausuttiin varottavia sanoja.

Eilen saapui tänne Siperiasta kruununkyydillä neljä työmiestä J. W. Hedenström, M. Kemppanen, A. Käpyaho ja K. Palo. Nämät miehet ovat meille kertoneet matkastaan Siperiaan ja kärsimyksistään siellä seuraavaa: 

Keväällä 1896 matkusti täältä erään puolalaisen Tyszka-nimisen insinöörin hyviin lupauksiin luottaen ja hänen mukanaan lähes 200 työmiestä Siperiaan, missä heitä piti käytettämän rautatietöihin. Lähtiessään täältä sai kukin heistä matkarahoiksi 30 ruplaa, jolla summalla he saivat lunastaa passin itselleen ja rautatiematkan Pietariin, josta vapaa matka perille saakka heille luvattiin. Rautatievaunuissa saivat miehet menomatkallaan kaiken hyvin aluksi istua yhtämittaa 16 vuorokautta. Oli nim. jo matkan alussa miehissä herännyt kammoksuttava epäluulo koko matkaa ja hyviä lupauksia vastaan, jonka tähden moni heistä oli päättänyt palata takaisin joko karkaamalla tahi muuten. Sen tähden vartioitiin heitä niin ankarasti, ettei edes rautatievaunuista päästetty liikkumaan. Rautatiematkan loputtua ajoivat työmiehet Tomskiin ja sieltä Krasnojarskiin 3-valjakoilla pitkin aavoja aroja hurjaa kyytiä. Viisi miestä oli kussakin reessä. 

Tämä hevoskyyti oli miesten mielestä hauskinta koko Siperian matkalla. Kun vaan ruokaa olisi saanut, olisi kaikki ollut hyvin. Niukalta saivat matkustajat elintarpeita. Pysähdyspaikoissa, joina tavallisesti retken kuljettaja, mainittu Tyszka käytti vankiloita (!), viivyttiin ainoastaan muutama tunti iltapäivällä. Yön selkään lähdettiin taipaleelle ja ankarasti valvottiin, ettei kukaan pääsisi karkaamaan. Vaan milläpä miehet olisivatkaan paluumatkalle lähteneet, sillä rahaa heille ei edes näytettykään. Ainoastaan leipää ja teetä heille pienissä annoksissa jaettiin. Hevosmatka loppui pian ja nyt ruvettiin miehiä jalkasin marssittamaan. Nyt kumminkin tekivät miehet tenän ja 140 heistä päätti kääntyä takaisin. Houkutuksilla ja uusilla lupauksilla saatiin heidät kumminkin taipumaan, joten matkaa taas niukuen naukuen pitkitettiin. Lupasipa Tyszka jalkapatikka-rahaakin kopeekan virstalta, vaan näitä virstarahoja eivät miehet koskaan saaneet. Baikal-järven yli kulki joukkio pitkänäperjantaina 1896. Kun oli päästy järven yli jäätä myöten marssimalla, maksettiin kaikeksi ihmeeksi osa virstarahoista, vaan palkan muusta saannista ei ollut vielä puhettakaan. Vielä taivallettiin Nertshinskin seutuville saakka, jossa työpaikat miehille näytettiin. Nyt lupasi Tyszka rahaa miehille, sillä matkalla oli oltu 72 vuorokautta, joten kahden kuukauden palkka oli saamatta. Rahoja oli T. saanutkin eräältä insinööri v. Sherbinskiltä 180,000 ruplaa ja näillä rahoilla piti töitä aljettaman ja miesten palkat maksettaman. Vaan kuinka kävikään. Rahat saatuaan hävisi Tyszka teille tietymättömille ja näin jäi nälistynyt ja vaivaloisesta matkasta väsynyt miesjoukko erämaahan mitä kurjimpaan tilaan. Heinäkuussa v. 1896 hävisi Tyszka. Nyt piti miesten omin neuvoin ruveta työnansiota etsimään. Vaan tämä ei ollut lainkaan helppoa, sillä heidän passinsa olivat T:n mukana hävinneet. Ilman passia heitä taas ei otettu kruunun töihin. Yksityisiltä saivat he sitte urakkatöitä. Urakoitsijatkin pettivät näitä onnettomia muukalaisia parhaansa mukaan.

Surkuteltavammaksi kävi heidän tilansa, kun joutuivat tapaturmien kautta työhön kykenemättömiksi. Niinpä Hedenströmkin loukkasi kiviä poratessaan itsensä niin pahoin, että täytyi turvautua lasarettiin. Jonkun aikaa sai hän täällä tosin hoitoa, vaan puolisairaana ajettiin hänet sieltä pois. Kovat päivät hänelle nyt koitti. Työtä ei jaksanut tehdä, rahaa ei ollut. Tovereiltaan sai suurimpaan nälkäänsä leipää.

Kun miehet olivat jonkun aikaa perillä työskennelleet, päättivät he koettaa palata kotimaahansa. Väliin tekivät tilapäisesti työtä ja taas taivaltivat. Irkutskissa työskentelivät miehet jonkun aikaa erään viipurilaisen insinöörin Johanssonin töissä. Metsissä majailivat miehet paluumatkallaan, sillä passitta eivät uskaltaneet ihmisten ilmoille saapua. Krasnojarskissa miehet kumminkin viimein joutuivat kiinni viime marrask. 9 p:nä, ja on heidät nyt kruununkyydillä toimitettu kotimaahan. Krasnojarskissa varastettiin Käpyaholta vaatesäkki, jossa hänellä m. m. oli Uusi testamentti. Sekä Käpyahoa että Paloa olivat pahasti pieksäneet maankulkijat siellä. Kaikkiaan kymmenessä vankilassa on miehiä tänne tuotaessa talletettu. 

Paluumatkalla kotimaahan on noin 50 miestä.

Useita tapaturman kohtauksia on Siperiassa työmiehille sattunut. Niinpä ovat tapaturmaisesti kuolleet: Bergström, K. Watkonen, joka mielipuolisena kirveellä itsensä tappoi, Nyman hukkui uidessaan, Johanssonin potkasi hevonen kuoliaaksi. Sitä paitsi kuolivat muuten: Lindström, Salo ja Grén. 

Eräs Blomqvist-niminen työmies on hyvin kurjassa tilassa Irkutskissa.

Pyhäjoella vuonna 1795 kaivatut aviomiehet

Pyhäjoen kirkkoherra Johan Westzynthius kirjoitti 4.11.1795 epätavallisen monisanaisesti kolme kuulutusta kaivatuista aviomiehistä. Tai ei välttämättä enää niin kaivatuista, sillä kuulutusten tarkoituksena oli uusien avioliitojen solmiminen. Kuulutukset julkaistiin Inrikes Tidningarissa 9.12.1795.

Ensimmäisenä esitelty kadonnut aviopuoliso oli pitäjänpuuseppä Abraham Johansson Vahra (s. 5.9.1754), joka oli kesällä 1782 lähtenyt Oulusta kauppa-alukseen palkattuna kirvesmiehenä. Alus haaksirikkoutui Englannin kanaalissa. Oulun palasi seuraavana vuonna aluksella palvellut matruusi, joka oli tiennyt kertoa, että Vahra oli pestautunut jollekin Amsterdamista Länsi-Intiaan kulkevaan kauppalaivaan. Matruusi oli saanut Vahralta 3 riikintaaleria ja 16 killinkiä annettavaksi vaimolle, mutta ei kirjettä eikä sanaa siitä, milloin miestä voisi odottaa kotiin. Tämän jälkeen Vahrasta ei ollut kuultu 12 vuoteen. Vaimonsa Anna Jonaedotter oli elättänyt itsensä ja kaksi lastaan käsityöllä. Nyt hän aikoi solmia uuden avioliiton.

Myös Brita Johansdotter Halunen oli odottanut 12 vuotta. Hän oli mennyt 20.5.1781 naimisiin Pohjanmaan rykmentin ja Pyhäjoen komppanian sotilaan n:o 109 Jacob Jacobsson Törnqvistin kanssa. Tämä oli papintodistuksensa mukaan syntynyt 15.12.1759 Viitasaaren pitäjän Kivijärven kappelissa. Pari vuotta avioliiton solmimisen jälkeen Johan oli työkomennuksella Tampereella, josta hän 19.9.1783 hävisi lupaa saamatta. Armeijassa tai kotipitäjässä hänestä ei sittemmin mitään kuultu. 

Entinen saltpietarikeittämön renki Erik Nilsson Penttilä (s. 24.12.1752) tuomittiin 1785 murtovarkaudesta raippoihin sekä julkiseen ripitykseen, minkä jälkeen hänet lähetettiin 9.1.1786 kolmeksi vuodeksi linnoitustyöhön. Tämän jälkeen hänestä ei ollut varmaa tietoa, mutta huhut kertoivat, että toinen linnoitusvanki oli murhannut Erikin jo ensimmäisenä vuonna. Kirkkoherran kirjeenvaihto Helsinkiin ja Loviisaan ei ollut tuottanut muuta lisätietoa kuin sen, että Erikiä ei löytynyt Viaporin eikä Svartholman listoilta. Jälkimmäisen kirjanpito oli tosin Kustaan sodan aikana tuhoutunut.

Erikin vaimo Margareta Jöransdotter oli jäänyt lapsiensa kanssa köyhyyteen. Margareta Jöransdotter Penttilä vihittiin leskenä 19.6.1796 talonpoika Erik Påhlsson Kokkosen kanssa.

Kuinka Kettuniem... Laitilaan kirkkoherraa valittiin

Project Gutenbergiin viety suomalainen kirjallisuus tuottaa harvoin, mutta toisinaan iloisia yllätyksiä. Nimimerkki Kustaanpojan lyhyehkö Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin (1900) kuuluu tähän ryhmään. Hauska ja hyvin kirjoitettu teksti tuntui myös niin toden oloiselta, että lähdin hakemaan sanomalehtiarvioita. Niitä ei löytynyt, mutta kylläkin todiste siitä, että kirjaa oli pidetty tosiperäisenä.

Ensinnäkin Uudenkaupungin sanomissa pakinoitiin 29.12.1900

Olen oikein minä lukenut kirjasen: "Kuinka Kettuniemellä Kirkkoherraa valittiin." Mutta ei sitä ole kyhännyt vihollinen, sillä ei sillä herralla ole tapana huonoja kohtia paljastaa, vaan niitä peitellä, niinkuin tuossa kirjasessa paljastetaan. Sillä muistathan itsekin hyvin, että niin sitä täällä tehtiin, kuin siinä kerrotaan. Ensin levitettiin juoruja vaalipapeista ja maisteria kehuttiin. Sitten kerättiin nimiä ja puumerkkejä maisterin hyväksi. Täytyi minunkin piirtää nimeni kun en muuten keräjistä saanut eroa ja maksaa 25 penniä. Ja vielä muistat, että valituskirjat kirjoitettiin kauppiaan luona ja että niiden viejän hevonen väsyi Turku matkalla, jotta hänen täytyi väliltä hankkia toinen j. n. e. juuri niinkuin kirjasessa kerrotaan. Miksis siis häpeet sitä todeksi tunnustaa, kun kerran sellaisella hurskaudella sanomassa esiinnyt ja tunnossas tiedät asiain niin tapahtuneen?

Kolme vuotta myöhemmin voitiin lukuisista sanomalehdistä, esim. Päivälehti 22.11.1903, lukea, että

Turun tuomiokapituliin olivat talokkaat G.Uusikartano ja O. Heikkilä molemmat Laitilan pitäjästä, tehneet valituksen siitä, että mainitun pitäjän kappalainen Paul Ferdinand Leino julkisessa kirjotuksessa "Kuinka Kettuniemellä kirkkoherraa valittiin“ oli seurakuntaa herjannut. Kirkkolain 126 ja 132 §:iin nojaten tuomitsi tuomiokapituli pastori Leinolle loukkaavasta ja pappismiehelle sopimattomasta käytöksestä tuomiokapitulin julkisen varotuksen, jonka tuomion hovioikeus vahvisti. Senaatti sitävastoin, esitettyihin syihin nojaten, ei ole katsonut Leinon tehneen itseään syylliseksi mihinkään rikolliseen tekoon, jonka vuoksi senaatti kumoomalla tuomiokapitulin ja hovioikeuden päätökset asiasta, on vapauttanut Leinon hänelle tuomitusta varotuksesta.

Paul Ferdinand Leino oli ollut Laitilan kappalainen joulukuusta 1887. Kirjan alussa kuollut Laitilan kirkkoherra oli siis Nils Helenius (1821-1897). Vaalit pidettiin huhtikuussa 1898 ja äänet jakautuivat samanoloisesti kuin kirjassa: Pomarkun kappalainen H. D. Elers 2,306 m. 10 p., Pusulan kirkkoherra K. H. Lindfors 18 m. 26 p. ja Toholammin kirkkoherra D. A. Aimonen 288 m. 82 pennin edestä (Sanomia Turusta 21.4.1898).

 

Luurangot Lapuan pellolla

Sanomalehtiarkeologiani (Hesperiankatu, Jyväskylä) osui kolmanteenkin kohteeseen, jota en Museoviraston kulttuuriympäristöportaalista  löytänyt. Lapuan maineen tuntien paikallisesti tätä on tuskin unohdettu.

Vaasa 30.4.1914:

Viime viikolla ojaa kaivaessaan löysi maanviljelijä Heikki Kohtala poikansa kanssa Lapuan Tiistenjoen kylässä n. s. Hiipakan rintapelloilta kaksi ihmisen luurankoa, melkein täydessä hahmossa. Mainitut luurangot olivat kaikin puolin hyvin säilyneet, hampaat olivat kaikki suussa ja toisen rintakehä oli jotenkin eheä sekä täydellinen. Toisen luuranko oli tavallisen suuri. Toisen luuranko oli kein jättiläismäinen ja olivat ne haudattuna noin metrin päässä toisistaan. Näistä oli toisen ympärillä vielä vähän maatunutta puusta tehtyä kirstua ja joitain sotamiesten vaatteiden nappia. Sanotulta paikalta on ennenkin löydetty peltoja kynnettäessä ja äestettäessä ihmisen luita, vanhoja rahoja y. m.. Näistä kaikista päättäen, kuin myöskin vanhoista kansan suusta lähteneistä puheista, voi otaksua, että mainitulla paikalla on ollut hautausmaa, sekä että se on ollut sotamiesten ja matkustajain pysähdyspaikka. Tähän arvatenkin on haudattu ehkä viime Suomen sodan aikana sotilaita, jotka mainitun seudun ympäristöllä olleissa taisteluissa olivat haavoittuneet ja tähän sitte matkan varrella pysähtyessään henkensä heittäneet.

Eikö olisi muinaistutkijan syytä ruveta tarkastamaan mainittua paikkaa ja ottamaan selville, mitä kaikkea mainitulla paikalla on tehty ja tapahtunut.

Löytäjä lienee Heikki Kohtala (1866-1937), joka viljeli Tiistenjoen Topparista ositettua Kohtalaa. Muinaistutkijoiden tulosta paikalle ei ole tietoa, mutta K. K.-K. havainnoi ja jakoi lisätietoa Vaasassa 16.5.1914:

T. k. 8 p:nä, jolloin allekirjoittanutkin oli sattumalta paikalla, löytyi entisen kahden luurangon lisäksi vielä kolmen ihmisen jätteet.

Vaikka tätä hautausmaata, vanhojen tarujen ynnä ennen tehtyjen löytöjen perusteella, on arveltu hyvinkin vanhaksi, pysynee nyt kuitenkin varmana, että ainakin nämä löydöt ovat Suomen viime sodan aikuisia. Mahdollista on, että se kivipatsas, joka joku vuosi sitten löytyi noin 1½ kilom. alempaa, samoin jokirannalta, on vanhemmalta aikakaudelta, mutta tämän nykyisen löydön ei siltikään tarvitse sitä olla. 

Sotahaudoiksi todistautuvat nämä m. m. sillä, että haudoista löytyi vaskisia kantanappeja, joista isommat tavallisen n. s. ryssännapin kokoisia ja pienemmät, joiden päällyspinta oli aivan sileä ja tasainen, olivat tavallisen liivinnapin kokoisia ja muuten muistuttavat nykyään käytetyitä villatakkien teräsnappeja. Se luupäinen kääntöveitsi, joka niinikään haudasta löytyi ja jossa näytti olleen ainakin kaksi terää, ei suinkaan olisi sataa vuotta pitempää aikaa niimkään eheänä kestänyt. 

Kaikki ruumiit näyttävät olleen omissa kirstuissaan, joista toiset olivat kokonaan lahonneet. Paremmin säilyneistä näkyi, että ne oli koottu sepän takomilla rautanauloilla, joissa niissäkin oli kahta kokoa, nimittäin kolmen ja neljän tuuman pituisia. Muuan rautainen koukku, josta ei voi varmuudella sanoa, onko se osa sen aikuisen kiväärin sulkimosta vai liekö joku muu taskuase tai ehkä vain arvoton rautapura, löytyi niinikään muiden jätteiden seasta. Tavattiin myöskin nappia, jotka olivat kiinni jotenkin ehenä säilyneessä paksunlaisessa vaatteessa. Nappeja ei ollut neulottu kankaaseen kiinni, vaan oli ne kiinnitetty siihen aivan erikoisesti kekseliäällä tavalla. Napin n. s. kanta oli painettu vaatteen läpi ja sitten oli vastaiselta puolelta pujotettu kantain läpitse nahkareimi, joka siten esti napin kannan kohoamasta irti kankaasta. Vielä tänä päivänä näkee Venäjältä tuotuja suitsia y. m. valjaita, joiden messinkikoristeet ovat samalla nerokkaalla keksinnöllä nahkaan kiinnitetyt. 

Itse tuo vaatekangas, eli ainakin se osa, jonka tämän kirjoittaja oli tilaisuudessa näkemään, on väritöntä pellavakangasta, niin sanottua neliinvartista. Isonnuslasilla katsottuna näkee, että se on tehty oikein eheistä sydänkuontaloista eikä mistään alaarvoisesta tappuraseoksesta. 

Vainajain luut olivat verrattain hyvin säilyneet, erittäinkin pääluut täysine terveine hampaineen olivat lähes yhtä eheitä kuin konsanaan Helsingin museossa. 

Itse haudan paikka ja sen asema on aivan luonnollinen vainajain lepokammio. Se ei ole mikään satunnainen hätätilassa haettu kätköpaikka, vaan on se varmaankin siksi valittu, kenties siunattukin. Nykyinen, Lapualta Kuortaneelle johtava maantie kulkee lähes kilometrin ulompana joesta sen itäisellä puolella. Entinen vanha tie on kulkenut aivan läheltä jokea ja on tämä tie, josta vieläkin on haamoa jälellä, noudatellut joen rantaa. Ihan tämän tien vieressä, joen puolella, ylävällä multaisella kummulla, ovat nämä kysymyksessä olevat haudat. Joen nykyiseen vesirajaan on haudoista noin 30 askelta. 

Nämä useinmainitut luurangot tulivat esiin pohjatessa matalaa, tuskin lapiopiston syvyistä pellonojaa. Keskipellosta tuli esiin myöskin kaksi vieretysten haudattua, josta voi otaksua, että koko tuo pieni, parisen kapanmaan suuruinen ylävämpi kumpu on kokonaan hautausmaaksi omistettu. Mahdollista on, että ruumiit ovat alkujaan olleet syvempäänkin haudattuna, vaan on multa vuosien kuluessa sateiden ja tulvien aikana, sekä maanviljelijäin sitä muokatessa, vyörynyt jyrkännettä myöten jokeen ja siten tuonut ruumiit näin lähelle maan pintaa.

Vanhat ihmiset ovat tietäneet kertoa, että näillä seuduilla, nykyisen Hiipakan kylän paikoilla, olisi v. 1808—9 sodan aikana ollut venäläisten sotilaiden pysäyspaikka. Siitä päättäen, että haudatut ovat olleet kirstuissa, että niitä on useampia, kenties hyvinkin monta samalla paikalla ja että hautauspaikka on hyvin valittu, todistaakin osaltaan sitä, ettei tässä ole ollut kysymyksessä varsinainen taipaleelle nääntyminen, vaan että näillä seuduilla on yli sata vuotta sitten ollut vilusta, nälästä, haavoista ja muista kärsimyksistä uupuneiden sotilaiden majapaikka. 

Ovatko nämä vainajat sitten omia tai vieraita, onko heidän kehtonsa soutunut täällä taikka tuolla, mitä heimoa olikaan se äiti, jonka polven luona nämä tavoittelivat ensimäisiä askeleitaan, se ei estä meitä antamasta heidän muistolleen kunnioitusta ja heidän jätteilleen rauhallista lepoa.

Kyppi-portaalissa Hiipakka on  "jokirantaniittyä, joka viettää kaakkoon ja etelään. Paikalta on eri aikoina saatu kivikautisia esinelöytöjä. Mahdollinen asuinpaikka." Linkitetystä inventoinnista käy oitis ilmi, että se on rajoittunut esihistoriaan.