Myötäjäisarpajaisvoittajia 1800

Elisabet Jaakontytär Havanoja Lapväärtistä (Inrikes tidningar 17.1.1800)
Lena Mårtintytär Lempäälän Herralasta, Sara Henrikintytär Urjalasta (Inrikes tidningar 28.2.1800)
Anna Kristerintytär Lepisto Mäntyharjun Saviniemeltä (Inrikes tidningar 27.5.1800)
Valpuri Juhantytär Jankkila Kemijärveltä (Inrikes tidningar 15.8.1800)
Maria Greta Corpiander Raision Bagarlasta(Inrikes tidningar 5.9.1800)
Eva Juhantytär Sysmän Karlaumasta (Inrikes tidningar 26.9.1800)
Anna Elisabet Wetterhall Närpiöstä (Inrikes tidningar 7.11.1800)

Kuvaus, kertomus vai analyysi?

John Toshin kirjan The Pursuit of History kuudes luku on otsikoitu 'kirjoitus ja tulkinta'. Edellisessä luvussa käsitellyistä lähteistä saadaan joukko faktoja, mutta ne saavat merkityksen vasta keskinäisellä suhteutuksella. Tosh ottaa tiukan linjan: historian kirjoitus on välttämätön edellytys historialliselle ymmärrykselle ja sitä välttelevät ovat vähemmän kuin historioitsijoita.

Tosh on jälleen löytänyt kolmijaon. Historiankirjoitus voi olla kuvaavaa, kertovaa tai analysiä. Kaksi ensimmäistä palvelevat menneisyyden uudelleen luonnin halua ja jälkimmäinen tarvettta tulkita mennyttä.

Kuvaus, joka herättää menneisyyden eloon, vaatii lähteiden lisäksi romaanikirjailijoiden ja runoilijoiden mielikuvitusta ja yksityiskohtien merkitysten ymmärrystä.

Kuvaus ei riitä, sillä historian pitää kertoa ajan kulusta ja muutoksesta. Peliin siis kertova teksti eli narratiivi. Sillä voidaan seurata kronologiaa, tuoda esiin sattuman merkitys, tapahtumien monimutkaisuus. Esittää miltä tuntui olla mukana tapahtumissa tai seurata niitä.

Koska asiat ovat monimutkaisia, pelkällä kerronnalla ei voida selittää kaikkia merkittäviä syitä ja seurauksia. Narratiivissä B seuraa A:ta ja luodaan implisiittinen kuva syystä ja seurauksesta. Tarkoituksellisesta selitysmallista mukaan mahtuu vain murto-osa, eivätkä välttämättä merkityksellisemmät, pidemmän ajan rakenteisiin liittyvät seikat.

 Barthel Beham: Child with Three Skulls (1529), Rosenwald collection, The National Gallery of Art

Miten Hiski vaikutti arkistojen käyttöön?

Pekka Henttonen linkitti alkuviikosta asiakirjahallinnan kevään graduja. Tero Lönnströmillä oli kiinnostavin otsikko: Arkistojen käyttäjä- ja käyttömäärien kehitys sekä niihin vaikuttaneet tekijät vuosina 1989-2009. Sukututkijoiden täytyy olla vaikuttava tekijä?

Jep. Arkistolaitoksen vuosikertomukseen nojaten Lönnström kirjoittaa:

Vuonna 1996 todettiin tutkijamäärien kasvaneen vuosikymmenen alusta noin 43%. Taustalla arvioitiin olevan paitsi sukututkijoiden parantuneet tutkimusmahdollisuudet, myös Etsivän Keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkistojen saama laaja mediahuomio, mikä oli lisännyt ns. suuren yleisön kiinnostusta historiaa ja arkistolähteitä kohtaan.

Mutta seuraavalla vuosikymmenellä

Sukututkijoiden parantuneet mahdollisuudet käyttää sukututkimusaineistoa suoraan internetin kautta painoivat kuitenkin kokonaistutkijamäärän tasaiseen laskuun vuosikymmenen puolivälissä.

Jo 2007 Arkistolaitoksessa

Historiantutkimuksen kannalta pidettiin huuolestuttavana kehitystä, että entistä useampi tutkija uskoi tutkimuksen kannalta relevantin materiaalin löytyvän internetistä.

Täh?! Eihän silloin ollut vielä verkossa kuin Historiallisen sanomalehtiarkiston alku, SSHY oli vasta aloittamassa ja Hiski... oli Lönnströmin jakaman taulukon perusteella saavuttanut sen koon joka sillä on tänä päivänäkin.

Hiskin kehitys alkoi samaan aikaan kuin itse aloitin sukututkimuksen (ei suoraa syy-seuraus -suhdetta), joten katson voivani perstuntumalta hypotetisoida, että Hiski vaikutti arkistokäyntien määrää

1. kasvattavasti, sillä se toi uusia mukaan sukututkimuksen harrastajia
2. kasvattavasti, sillä Hiskin kattavuus oli pitkään hajanainen ja tutkimus vaati arkistokäyntejä (*)
3. kasvattavasti, sillä Hiski on hakemisto, jonka tietoja ei voinut tarkistaa kuin arkistokäynneillä (*) ennen SSHY:n tarjoamia digitoituja kirkonkirjakuvia
4. pienentävästi, sillä arkistossa ei enää tarvinnut tehdä aikaa runsaasti kuluttavia hakuja
5. pienentävästi, sillä kaikki tuoreet tutkijat eivät ymmärtäneet laadukkaan tutkimuksen vaatimia toimenpiteitä

(*) mikrofilmejä saattoi myös käyttää kirjastoissa sekä kaukolainata.

Lönnström ottaa suoraviivaisemman otteen ja väittää, että Hiskin käyttömääriä tutkimalla voidaan verifioida oliko se Arkistolaitoksen laskeneiden kävijälukujen takana. Tilastollinen testaus aikasarjojen välillä on kuitenkin jäänyt tekemättä ja Lönnström kirjoittaa ripauksen yksinkertaistaen

Hakujen määrän hipoessa vuositasolla parhaimmillaan 16 miljoonaa kappaletta, voi verkkopalvelun suosion todeta olleen ainakin osittai Kansallisarkiston laskeneiden käyttäjä- ja käyttömäärien taustalla.

Hmm. Koska yhtä aikaa A suurentuu ja B pienentyy, niiden välillä on vaikutussuhde?

Ennen oli niin hyvin, kommentointia

A. City-lehden numerossa 13/12 kolumnisti Asko S. Oksa tarttui perinteisiin. Teksti oli tarkoitettu (?) kärjistäväksi, mutta en ymmärtänyt mihin suuntaan. Mukana nationalismin määrittelyä

Ilman traditioita emme olisi mitään. Jos suomenkielinen kirjallisuus, pesäpallo ja mollihumpat vietäisiin meiltä pois, emme olisi enää suomalaisia. Kohta joku näsäviisas kysyy, mitä olimme ennen Aleksis Kiveä, Tahko Pihkalaa ja Erkki Junkkarista.

Sitten historianfilosofiaa

Lapsikin tajuaa, että olisi absurdia mitata mennyttä maailmaa tulevaisuuden kriteereillä. Mitä siitäkin seuraisi – että naisten asema oli mukamas 1800-luvulla kehno, koska seuraavalla vuosisadalla he saivat äänioikeuden?
Sen sijaan on aivan mahdollista arvioida nykyisyyttä historian mittapuulla.

Turhankin tosissani otin kuitenkin retorisen kysymyksen

Kuinka on mahdollista, että sotavuosina Suomi oli yhtenäinen kansa, mutta rauhan aikana olemme jatkuvasti toistemme kurkussa?

Sillä, jos kansa oli yhtenäinen, miksi osa siitä piti laittaa sodan ajaksi vankilaan?, kysyn minä.

B. Pääministerimme Katainen oli muun ohessa todennut "ennen Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa". Eufemia ei uskonut, että näin on ja kirjoitti:

Esimerkiksi kansatieteen perusopintojen tenttikirjoista syntyvä kuva Suomen lähihistoriasta on niin kertakaikkisen lohduttomassa ristiriidassa tuon väitteen kanssa, etten voi kuin väittää vastaan. Sata vuotta sitten Suomessa romanien lapset jäätyivät kuoliaiksi kun talvella ei löytynyt taloa, jossa olisi annettu yösija. Punaorpojenkaan hengelle ei paljoa painoa pantu. Kehitysvammaiset kahlittiin piiloon muiden katseilta ja mielisairaasta huolehtiminen riippui paljolti siitä, kuinka ikävästi sairas käyttäytyi. Jos portto sairastui, harva auttoi. Olisko näin ollut jos pelkkä tuttuus olisi saanut ihmiset välittämään? Lukekaa Minna Canthia.

A. City-lehden Oksa kehoitti nimeämään "yksikin asia, joka olisi ollut aiemmin huonommin kuin nykyään". Hmmm.

Heinolassa epäluotettava palvelija ja raesade

Posttidningar 25.4.1782 sisälsi harvinaislaatuiseman kuulutuksen. Ainakaan en muuhun vastaavaan ole toistaiseksi ole törmännyt.
Turun hovioikeus oli tuominnut herrasväenpalvelija Anders Sundbergin uhkapelistä ja rahanlainauksesta herransa nimeä väärin käyttäen ruumiilliseen rangaistukseen. Hänet oli suljettu Porvoon raatihuoneen vankihuoneeseen, josta hän pääsi pakenemaan 11.3. Kyseessä oli näinollen etsintäkuulutus.

Tuntomerkit: 22-vuotias, syntynyt Itä-Göötanmaalla. Hento varreltaan. Vaaleanruskeat hiukset ja kulmakarvat. Tavanomaisesta poikkeavasti pukeutunut: raidalliset liivit, valkoinen kangasröijy, säämiskähousut, joissa pienet mesinkinapit, villasukat ja saappaat. Osaa soittaa viulua, huilua ja klarinettia. Puhuu jonkin verran venäjää.

Jos tällaisen ilmestyksen näkee pitää ottaa yhteyttä viranomaisiin, sillä mies on saatava toimitettua takaisin Porvoon tyrmään.

Tavanomaisempi uutinen Heinolasta julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 24.7.1788. Kesäkuun lopulla oli satanut lähes pienten kananmunien kokoisia rakeita, jotka rikkoivat kahden rusthollin ikkunoita. Neljänkymmenen viljelijän ruissato oli mennyttä ja takana jo 8-9 heikon sadon vuotta.

P.S. Alueelta painettu kartta vuodelta 1914: Koskipää (kartano, Hartola) - Koskipään kartanon (Hartola) kartat (kokoelma) - Kartat -Heinolan pitäjä rajaseutuineen piirretty Maanmittauksen ylihallituksessa olevien karttojen ja paikkakuntalaisten tekemäin täydennysten perusteella. (Koskipää Ia* 38/- -)

Nafti viikko kesäkuuta

20.6.

• Innovatiivisesti väritetystä kartasta tulee iloiseksi http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=13116525 Espoonkartano 1779. Vai olivatko pellot oikeasti vaaleanpunaisia?
• Sarah Vowellin Wordy shipmates vihdoin puolivälissä. Ainoa kirjoittaja, joka saa minut tarttumaan puritaanien uskonkiistoihin.

21.6.

• Arkistot ja käyttäjien mukaanotto versio 2.0. http://blogs.loc.gov/digitalpreservation/2012/06/participatory-archives-moving-beyond-description/ @JPvE jo lukenut? fyi @TomiAhoranta @pekkahenttonen 
• Testailin #SuomiTop100-ehdokkaita, enkä löytänyt yhtään uutta seurattavaa. Parempi tarkastella suom. tutkijat-listaa? https://twitter.com/#!/Hakapaa/tutkijat
• Sarah Vowell on historiafriikkien kuningatar! http://youtu.be/4FRb3bH3iB0  
• Wordy shipmates alkupuoli tiivistettynä kuuteen minuuttiin. http://youtu.be/SOSUOoCZe0U
• SSHY:n toiminnanjohtaja Piilahti jatkaa hyvää tiedotusta. Yhdistyksen sivuille tulossa Kakolan vankeja ja laajentuva tuomiokirjahakemisto!
• Tarkistettu #SuomiTop100 https://twitter.com/#!/niku_hooli/ylen-suomitop100-lista - seurasin 13:a. Siivosin ja saldo 9. Twitterin ilo=hyvät seurattavat.
• Suomalaiset pastologiset twiittaajat koottu listalle https://twitter.com/#!/K_KM_K/pastologiset-twiittaajat Kuka puuttuu?
• HAik 2/2012: mielenkiintoisinta kahden populaarihistorian kriittinen arvostelu. Toivon tekstissä pihlajanmarjojen maku.
• Luennassa Natural experiments of history ed Jared Diamond. Ei tule päätymään kirjahyllyyn, mutta ei huonokaan.
• Kuvani on Källan 1/2012:ssa. Tai siis olen mukana yhdessä kuvassa. @JPvE :n twiittauksen syytä joka tapauksessa.

22.6.

• Aamun saldo: 2 blogipostausta varastoon ja yksi kirja kierrätykseen. Lounaan aika.
• Koneelta "löytyi" pdf:nä sata vuotta sitten kirjoitettuja sukutietoja. "Kannatti" lukea läpi.
• "Löysin" pinkan lainhuutomuistiinpanoja vuodelta 2009. Hyvä etten ehtinyt tehdä uusiksi. Aikomus oli.

 23.6.

• On se hyvä ettei ole tv:tä. Jää aikaa katsoa wdytya-dvd:t moneen kertaan. Vaihteeksi ykköskautta...

24.6.

• Vetenskapsradion historia tauolla 23.8. asti. Nyyh.
• Aamun saldo: podcastien kuuntelua, blogiteksti varastoon, kaksi lehteä kierrätykseen ja pätkä Aikansa rikosta.
• Sveriges historia vol 2 kakkoskierroksella. Kaarle IX:n aikana ennätysmäärä teloituksia siveellisyysrikoksista?
• Dick Harrison esittää Vasa-kuninkaat mafiapomoina. Ainoastaan Sigismund saa armon. Nyt 1600-luvulle...
• Vielä on koskematta se proggis, jota piti edistää nämä 3 päivää. Jos varovasti hipaisisi?
• Tein tavoiteproggista pätkän, jee. >Neljä kirjaa palautettavaksi kirjastoon. Nyt käynnissä HAik-reduktio.

25.6.

• Pdf:t, joista ei voi suoraan kopioida tekstiä, ovat hitusen rasittavia. Tekstihaku sentään onnistuu.
• Haussa Google Notesin korvaava palvelu, johon voisi ilman selainlisäkkeitä säilöä linkkejä ja ideoita tägäten. Evernote liian monimutkainen.
• Entisajan ryhmäkylässä asuminen ei houkuttele. Läsnätyötä kyläläisten kanssa ja näköpiirissä http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=10624135 
• Piti palauttaa Tänkeböcker niteitä KK:hon, mutta tässä säässä ne olisivat paperimassaa perille päästyä. Jumissa toimistolla.

 26.6.

• Suomen arkeologialla on videotähti! Ilarios "Mullan alta" on nyt tarjolla kuvana ja äänenä: http://www.youtube.com/watch?v=C8lj03MkyS8 
• Tekijäoikeustestausta à la @ProjectRuneberg : Kuka kuin on -teokset http://runeberg.org/#catalog Sitten tekstiä Ruotsin digitointiproggiksista.
• Suomessa Kuka kukin on -kirjat koottiin tietokannaksi tutkimusprojektiin, mutta niitä ei saanut levittää laajemmalle 
• "Most people, it seems,are not interested in reading history, at least not the history written by academic historians" http://www.washingtonpost.com/wp-dyn/content/article/2009/11/17/AR2009111701864.html 
• Jossain blogissa kehuttu Maikki Harjanteen Ilmaiset monot oli ilahduttava lukukokemus.

Lähteiden hyödyntäminen

John Toshin kirjan The Pursuit of History viides luku käsittelee lähteitä. Heti alkuun Tosh toteaa, että vain valitsemalla erittäin tarkasti maantieteellisesti ja ajallisesti rajatun alueen voi kuvitella pystyvänsä hallitsemaan koko lähteistön. Joka kuitenkin on ideaalina.

Ensimmäisessä alaluvussa Tosh virkistävästi tunnustaa, että historiantutkimusta voi tehdä lähde- tai tutkimuskysymyslähtöisesti ja todellisuudessa nämä sekoittuvat. Vain joustavuudella saadaan lähteistä kaikki irti. Määrittelemällä kysymys ensin voidaan lähteestä löytää muuta kuin läpiluvulla. Mutta jos läpiluku paljastaa uusia asioita, voi olla tarpeen muokata tutkimuskysymystä.

Seuraa perusteellinen ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin esitys. Sen lomassa muistutetaan, että sanat voivat muuttaa merkitystään. Että pitää kiinnittää huomiota myös puuttuviin asiakirjoihin. Onko jotain poistettu tarkoituksellisesti? Painetut lähdekokoelmat ovat aina toimitettuja, valintoja.

Tosh kirjoittaa auki sen, että historiantutkimus ei ole absoluuttisesti luotettavan lähteen etsintää vaan lukuisten tavalla tai toisella epätäydellisten todisteiden kokoamista ja tulkintaa.

Parhaaseen tulokseen päästään, jos lähteitä on kirjoitettu sekä "sisäpuolelta" että "ulkopuolelta". Tämän soveltamista paikallishistoriaan täytyy fundeerata. Hienoa olisi keksiä suomalaisista lähteistä tahattomasti mukaan tullutta merkittävää tietoa.

Luvun lopussa Tosh toteaa, että kuvaamaansa lähteiden käsittelyperiaatteita on vaikea formalisoida niin, että ne vaikuttaisivat tieteelliseltä metodilta. En tiedä omaksuinko oleellista tälläkään kertaa, mutta pidän Toshin toteamuksesta "lähteitä lähestyessään historioitsija on kaikkea muuta kuin passiivinen tarkastelija".

Kuva: The National Archives UK/Flickr

Saisiko olla kupillinen kahvia?

Tammikuun alussa osallistuin Laura Starkin kirjan julkistukseen ja summeerasin kokemaani täällä. Siitä kiitokseksi Stark lähetti minulle parin päivän kuluttua kappaleen kirjaa omistuskirjoituksella varustettuna ja minä puolestani jätin sen lukemattomien pinoon puoleksi vuodeksi. Hups. Ehkä jos saisin postiluukkuuni useammin kirjauutuuksia...

The Limits of Patriarchy jakaantuu kolmeen osaan: taustoitus, arjen vallan osoitukset ja varhainen keskustelu sukupuolten asemasta maaseudulla. Kun pääsin yli muutamista itselleni vieraista termeistä kakkosluvussa oli kirja kauttaaltaan käytännönläheistä 1800-luvun sosiaalisen elämän kuvausta ja analyysiä. Lähteinä ovat kansanperinnekeräykset, sanomalhdet sekä, ilahduttavasti, 1800-luvun realistinen fiktio.

Keskimmäisestä osasta löysin käsinkoskeltavin osuuden eli alaluvun kahvista. Ilmeisesti se oli päätynyt rahvaan huulille viimeistään 1830-luvulla ja oli vieraille tavanomaisesti tarjottavana 1880-luvulle mennessä. Emäntä menetti kasvonsa, jollei kahvia ollut, ja mainintojen perusteella köyhemmät elijät nipistivät ruuasta kahvin hyväksi.

Erityistarve kahville oli kun taloon tuli paikallinen juoruämmä. Näiden asemasta maalaisyhteisössä on Stark kirjoittanut kokonaisen luvun, eikä syyttä. Idyllisestä maalaiselämästä paljastui minulle taas uusi varjon paikka.

Pitäjällä kulkevat kuppaajat, hierojat yms. välittivät nimittäin sivubisneksenä uutisia. Päivänsä tuvassa viettävälle emännälle juoruämmän vierailu oli kuin Seiskan tuore numero. Jota ei saa ilmaiseksi, eikä kulkevat naisetkaan aikoneet tyhjin käsin lähteä. Ansaintalogiikkaa oli monenlaista. Maksettiin siitä, että saatiin haluttuja tietoja ja siitä, että ämmä puhuisi kylällä tiettyä asiaa, hyvää tai pahaa.

Maineenhallinta on tuttu juttu vanhoista oikeuspöytäkirjoista. Starkin kuvauksessa se kilpistyy naimakelpoisuuteen. Juoruilla pyrittiin levittämään hyvää kuvaa oman talouden naimattomista ja huonompaa kuvaa kilpailijoista sekä saamaan tietoa puolisoehdokkaista. Mieleen tulee Värttinän Marilaulu, jossa lauletaan "Tän kylän ämmien kielet pittäis panna palasiksi/ kun ne on saanu nuoren tytön sanan alaisiksi".

Ämmiä tulee ja menee, joten voi olla vaikea varmuudella sanoa, että ilmiö olisi ollut koko ajan käynnissä. Mutta Starkin materiaalin mukaan mainintoja oli koko maasta. Ajallisesti luulisi, että isojaon lisäksi on merkitystä naimaetäisyyksien kasvulla. Niistähän oli puhe Kari-Matti Piilahden väitöskirjassa. Joka on siinä lukemattomien pinossa.

Leikkaa ja liimaa pitäjänkartta

Kas, näköjään siitä on kolme vuotta kun minulla oli koossa Kauvatsan juurieni esittelyyn rakenne. Sateisena juhannuksena innostuin sitä hieman jatkamaan ja sen sijaan että pari tuntia sitten olisin lähtenyt sateiselle kotimatkalle töistä aloin kartoittamaan Arkistolaitoksen digitaaliarkiston tarjoamaa karttamateriaalia.

Saalis oli kohtuullinen ja todennäköisesti vastaa yksi-yhteen Kansallisarkistossa kolme vuotta sitten valokuvaamiani 1700-luvun karttoja. 1800-luvun puolelta oleellista on pitäjänkartasto, joka tavanomaiseen tapaan on osina, joista paikkakuntaa heikosti tunteva ei saa mitään tolkkua. Mutta moderneilla peleillä ja vehkeillähän ne saa näppärästi yhdistettyä:

Rajat osuivat nätisti toisiinsa, mutta kun mummoni isän kotikylää Kulkkilaa ei löydy ollenkaan, tuntuu, että a) joku pala on hukassa ja b) yhdistämisessä meni joku metsään. Kai, se on sitten tuo keskellä olevan tiukan kulman "by". Silmämääräisesti tarkastellen kun vasemman reunan puuttuva palanen on Kokemäen pitäjänkartassa:

Talous- ja lähihistoriaa

Kuuntelin yhteen syssyyn Ylen verkkosivuilta lataamani 5-osaisen sarjan Oravannahkoja ja obligaatioita: rahoitusmarkkinoiden historia (esittely, jaksot historiasarjojen joukossa). Oravannahkat vilahtivat ensimmäisessä osassa, mutta suurimman osaa aikaa oltiin 1900-luvulla ja yhden osan verran niin tuoreessa ajassa, että kaiken olisi pitänyt olla tuttua asiaa. Mutta vaikka 80-luvulla kuvittelin olevani taloudesta kiinnostunut, on nyt jälkikäteen selvää, etten tajunnut sen realiteeteista yhtään mitään. Jälkikäteen selostettuna kaikki tuntui selvältä, vaikka prosessit eivät yhdellä kerralla vielä muistiini tarttuneetkaan.

Onneksi ohjelma kestää toisen ja kolmannenkin kuuntelukerran. Se ei vaatinut kovin kummoisia lähtötietoja ja oli suomalaiseksi radiopuheeksi siedettävää kuunneltavaa. Haastateltiin useampia asiantuntijoita ja kaikki puhuivat kuin elävät ihmiset. Välillä paperi kahisi, mutta lopputulos ei kuulostanut ääneen luetulta.

Nykyhetken taloudesta olen yrittänyt pysyä kärryillä kuuntelemalla m.m. amerikkalaista Planet Money-ohjelmaa. Siinä kuvattiin Itävalta-Unkarin hajoamisesta syntynyttä valuutan hajoamista. David Cannadine puolestaan jutteli BBC:n A point of view lähetyksessä latinalaisesta rahaliitosta, jonka Kreikka mukaantullollaan tuhosi. Mutta missään en muista verratun euroa kultakantaan, vaikka suomalaista sarjaa kuunnellessa yhteneväisyydet tuntuivat ilmiselviltä. Kultakantaa ei muuten enää ole.

Sarjan viimeisen osan lähihistoriasta tuli mieleen Jason Laveryn Suomen historian luentosarjan finaali viime kesänä. Kuuntelimme mutsin kanssa suurella mielenkiinnolla selostusta ajasta, jonka olimme itse eläneet, pystymättä näkemään omaa napaa pidemmälle. Tuoreempi aikakin voi siis olla kiinnostavaa, joten olen vakaasti päättänyt kuunnella tänä vuonna Laveryn koko sarjan, joka painottuu 1800- ja 1900-lukuun. Perinteestä poiketen luennot ovat kesäkuun sijasta elokuussa. Maksamatta ja ilmoittautumatta voi tulla kuuntelemaan vaikka vain yhden ja suosittelen kokemusta lämpimästi.

P. S. Toinen 1900-luvun historiaa kertaava ohjelmasarja YLEn sivuilla esittelee puolueiden historiaa. Formaatiltaan ovat tylsähköjä haastatteluja, mutta asiallista sisältöä, joka oli ainakin minulle paljolti uutta (arkistoitu esittelysivu, jaksot).
P.S. 2 Kuva esittää vuonna 1931 keksittyä matkaradiota. Lähde: Nationaal Archief/Flickr.

Kohdattua

Kuva Joulupukki 1919/I

Suketus koki onnistumisen arkistossa:

Tänään kävin aamusta tarkistamassa yhden pienen aineiston, jonka olemassaolo selvisi minulle aivan täysin vahingossa toissapäivänä, ja ilmeni, että siitä on pikkiriikkinen mutta sitäkin keskeisempi hyöty minulle. Tunsin itseni melkein ihan oikeaksi tutkijaksi, kun hihkuin riemusta selatessani niitä paria vihkosta arkistonhoitajan naureskellessa hyväntahtoisesti innolleni.

Tarja Jylhä referoi Lilly von Heidemania käsittelevän proseminaarityönsä. Vesa Linja-aho esitteli sähkötöiden varhaista sääntelyä.

Olli Bäckström kommentoi sotahistorian tilaa:

...noin 99 prosentista sotahistorioitsijoita, joiden helmasyntinä on tympeä kronikointi, kyvyttömyys hahmottaa kokonaisuuksia tai tehdä eroa oleellisten ja epäoleellisten seikkojen välillä, lähdekritiikin puute, ennakkoluuloisuus, tarrautuminen turvallisiin myytteihin ja parhaimmillaankin vain keskinkertainen kirjoitustaito. Syy tähän valitettavaan asiaintilaan on selvä: valtaosa sotahistorioitsijoista operoi akateemisen maailman ja sen käytäntöjen ulkopuolella.

Sampsa Hatakka kirjoitti Viaporin eläinkannasta. Jouni Kuurne kertoi, että Asikkalan Urajärven kartanosta löytyi lohikäärme.

Jyväskylän yliopiston kirjaston blogissa kokemuksia opinnäytteiden digitoinnista ja yleisemmin gradujen säilytyksestä.

Artefacta esitteli kuukauden museoesineet. Kirnuvoikukkien E vei valokuvan matkalle. Utelias Uppsalassa tarjosi matkavinkit kaupunkiin. Ilarios jatkoi muinaisretkiraportttiansa saaristosta.

Juha Vuorela oli löytänyt naimaluvan 1800-luvulta.Reijo Valta julkaisi Jatkokertomuksissaan Eljas Snellmanin tekstin Eräs hautaustapa Miehikkälästä.

Jalka kulki Vivi Lönn -kävelyllä Jyväskylässä. Eva Ahl-Waris raportoi (på svenska) Aboa Vetuksen uudesta näyttelystä. Reijo Valta esitteli Mustasaaren kirkon rauniot. Utelias Uppsalassa kävi Skoklosterin linnassa.

Katleena Kortesuo luulee, että kukaan ei kehuskele tyyliin "Mun isoäiti toi taitoluistelun Suomeen." tai "Mun esi-isä teki Tukholman-reissuja jo 1800-luvulla.".

Suketus luki Eino Leinon (toisen) kirjan Kirjailijoiden Helsinki. Kirjavinkeissä Hannu esitteli Joni Skiftesvikin romaanin Pirtukuningas.