Helsingin merkittävimmät kohdat vuonna 1801

 Alvinissa on digitoituna useita Suomen alue- ja kaupunkikarttoja sisältävä nide Chartor öfwer Swea Rikes landshöfdingedömen och städer [andra bandet] : författade och allerunderdånigst lemnade år 1801 af Carl P. Hagström. Tässä Helsinki on väännetty outoon asentoon. En tiedä auttaako kierto, mutta ainakin yritin.

Kirjaimin a-q karttaan on merkitty se, mikä merkittäväksi on ymmärretty.

a: Kaupungin suuri tori eli nykyisen Senaatin torin itäosa

b: Pakkahuoneen tori ja ruutikellari Backen

c: Kirkko ja kirkkomaa, minne ruumiit haudataan - miksiköhän tämä piti sanoa erikseen

d: Kivinen kellotapuli, jossa on torni

e: Kivinen koulutalo

f: Kivinen pakkahuone, jota käytetään myös raatihuoneena

g: Laivasilta

h: Tullipaikan kruunun makasiinit

i: Lökholmin makasiinit

k: Ullanlinnan kasarmit

l: Tykistön asevarikko, siiretty Katajanokalle

Kannaksen länsipuolella on yksi niitty, mutta tässä kartassa ei ole merkityksellistä se, mikä nähtiin Tiellä Helsinkiin vuonna 1776, vaikka samat viljelysmmat yms. olivat edelleen käytössä.

Luutakauppaa Helsingissä

 Wikipedian perusteella Eero Sissala muutti vuonna 1870 Helsinkiin jossa hän toimi suutarina ja vuodesta 1881 myös nahkakauppiaana. Vuonna 1891 julkaistussa romaanissaan Munkkiniemen Elsa kuvattu luutakauppa voi siis olla todenperäistä, sillä turhahan sellaista yksityiskohtaa olisi ollut kehitellä. Kyseessä on kotikäsityö, josta ei ole ylettömästi tietoa, joten fiktiotakin kannattaa tarkastella.

Ensimmäinen luutakauppias on Elsan äiti:

Munkkiniemen kartanon maalla oli mökki-pahainen. Tuo yksi-akkunainen rakennus, jolla oli aikanaan ollut kunnia seisoa kartanon pellolla ja tehdä riihen virkaa, sai toimittaa vanhoilla päivillään ihmisasunnon ammattia. [...] Töllin asukasta kutsuttiin Leski-Annaksi ja luutamuijaksi. Hän oli Munkkiniemen rengin leski. Hänellä oli viisi-vuotinen Elsa niminen tyttö. Tyttö sinisilmäinen keltatukkainen sai kesäisin seurata äitiänsä metsissä ja vointinsa mukaan auttaa äitiänsä; pääasiassa kumminkin sai hän kulkea retustaa äitinsä hupina.

Pian oppi tyttö tuntemaan tienoot ja seudun metsät ja saaret. Äidillä oli nimittäin oma venhe, jolla mentiin ja käytiin välistä uskomattoman etäällä. Sillä myöskin kuletettiin tavarat Hietalahden rantaan, josta niitä sitten äiti kantoi pitkin kaupunkia. Äidin kera mittaillessa Helsingin katuja oppi pian Elsa tuntemaan kaupungin kadut, talot ja enimmän osan ihmisistä, jotka Helsinkiläisiksi itseänsä kutsuivat.

Mökkiläinen saattoi siis elättää itseään luutia tekemällä. Äidin kuoltua 11-vuotias

Elsa yksin jäätyänsä tuumi mitä hänen nyt olisi tehtävä. Ruoka oli hyvin vähissä ja raha aivan lopussa. Mennäkö Munkkiniemeen, kuten rouva oli käskenyt, vai lähteäkö luutia kaupunkiin viemään, joita oli joku määrä valmiina, kun ei äitinsä viimmeisinä päivinä päässyt niitä kulettamaan. Nyt oli kumminkin äidin hoitaminen loppunut ja Elsalla vapaat kädet mennä minne halutti. 

 

Silloin sitoi Elsa luutanipun, heitti sen selkäänsä ja alkoi astua kaupunkiin. Kevään lämpöinen aurinko puristi hänestä monta hikipisaraa. Niin raskas ei ollut ennen hänelle luutanippu kuin sinä päivänä. Hän ei tahtonut jaksaa kantaa sitä ensinkään ja hän luuli tulevansa aivan sairaaksi. Hän tunnusteli itseänsä oliko hän toden tottakin sairas, vaan kun luudat olivat selästä poissa ei ollut sairauttakaan. [...] Pian sai Elsa luutansa myydyksi ja ostettuaan itsellensä ruokaa kiiruhti kaupungista pois.

Seuraavana päivänä 

Kun hän paraiksi pääsi metsästä tielle ja laski raskaan korinsa maahan vähäsen huoataksensa, sekä siinä levätessään katseli ympärillensä, kuuli hän pensaan juuresta tienmutkasta hiljaista nyhkimistä. Hänen utelijaisuutensa heräsi ja hän kohta riensi paikalle. Siinä istui pieni poika itkien, pieni luutanippu vierellänsä. 

 

"Mistä poika? Mitäs itket?" kysyi Elsa suurella osanottavaisuudella pojan suruun. 

 

"Minä olen Kirkkonummelta, erään lesken poika, äitini on kipeänä ja minä lähden noita luutia myymään, vaan minulla on niin surkea nälkä, kun en ole syönyt kuin eilen pikkusen. Kaikki ruoka on kotona lopussa, äidilläni vaan on vesikiulu sängyn vieressä." [...]

Sitten menivät Matti ja Elsa erääsen kauppapuotiin, jossa rikottiin hopearaha kupariksi, sillä Matti tahtoi antaa Elsalle puolet. Kun siinä tuli puheeksi Matin äidin kurja tila kotona, osti kauppias Matin luudat, maksaen niistä hyvän hinnan, ja antoi vielä pojalle evästä kotimatkalle. 

Kuva olis kiva

Digitoituja kirjoja on ollut verkossa 1990-luvulta alkaen. Gutenberg.org aloitti pelkällä tekstillä, mikä on silloiset tiedonsiirtoyhteydet ja tietokoneet huomioon ottaen ymmärrettävää. Myöhemmin tiedostoihin poimittiin kuvia ja lisättiin sivunumeroita. Koska tekniikka on edelleen läpinäkyvää ja tunnen kirjojen vapaaehtoistyöhön perustuvan tuotantoprosessin, todennäköisesti uskaltaisin viitata sivun tarkuudella. Mutta mieluiten kaivaisin esille vaikkapa Googlen digitoiman fyysisen kirjan, josta voisi "varmistaa" painoksen ja sivutuksen.

Googlen digitoimien kirjojen heikkous on (tietenkin) se, että haut perustuvat koneellisesti tunnistettuun tekstiin. Tätä on yrittänyt paikata vuodesta 1992 Projekt Runeberg, jossa käyttäjillä on oikolukumahdollisuus. Tai on ollut. Viimeisimmät yritykseni johtivat virheilmoitussivulle, eikä sähköpostiosoite ole reagoinut ilmoitukseeni.

Projekt Runebergin tontille Ruotsissa tuli paljon tyylikkäämmän ja modernimman näköinen Litteraturbanken.  Olen käyttänyt sivustoa perustamisesta alkaen, mutta en - ennen eilistä - ole pysähtynyt miettimään kirjojen muotoa sivustolla. Osa kirjoista, kuten Lewenhauptin Karl XII:s officerare. Biografiska anteckningar (1920), on sivujen kuvia. Haku näistä on koneellisen tekstintunnistuksen varassa ja (kuten liian myöhään havaitsin) ei pelitä fraktuuran kanssa ollenkaan tai ei ainakaan huomattavasti.

Mutta toisista kirjoista, kuten eilen tarvitsemastani Erik Gustaf Geijerin muistelmasta, on tuotettu "e-teksti". Se antoi vaikutelman alkuperöisen sivutuksen säilyttämisestä, mutta luottamukseni oli niin vähäinen, että hain saman painoksen Googlelta. Sivutus täsmäsi, mutta luotanko tulevaisuudessakaan?

Jaa, mitäkö Geijer tiesi kertoa? Että, kun hän vuonna 1803 maaseudulla kaipasi sanomalehdestä tiettyä ilmoitusta. Pitäjän lehdet päätyivät pappilaan, joten Geijer lähti sinne kysymään tallella olevia numeroita. Pappi kaivoi pöytälaatikosta juustonkuorien ja leivänpalojen joukosta jokseenkin täydellisen pinkan. (Tämähän on kymmenen vuotta tutkimusaikani jälkeen ja vain yhden pitäjän tilanne, mutta "Man tager vad man haver", kuten kuuluisan kaimani väitetään sanoneen.)

Petter Schäferin aviisit

Maanantaina saamani artikkelin vertaisarviot johdattivat lukemaan Kustaa H. J. Vilkunan kirjaa Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500-1850 (2010). Selvittyäni siitä häpeästä, etten ollut älynnyt avata hyllyssäni ollutta kirjaa artikkelia kirjoittaessani, mieleen palasi väikkärini teko, sillä sivulla 155 Petter Schäferin kohdalla Vilkuna toteaa: "kirjoitettiinpa jopa aviiseissa juuri tuosta samasta skoonelaisesta seitsemän vuoden ajan paastonneesta Ester Jönsdotterista jumalisena oikkuna."

Syytä ottaa hyllystä Matti Piispan toimittama Minä Pietar ja minä Anna (2000), jossa ei valitettavasti ole sen paremmin henkilö- kuin asiahakemistoakaan. Selaillen ja silmäillen löytyivät seuraavat aviisit

kesäkuu 1711: Lijfmanin muori, Anna L. Roskamp lähetti präntätyn tiedon - 1 1/2 arkkia - Ester Jönsintyttärestä Skånista, siitä suuresta Jumalan ihmeestä hänen kanssansa: on ilman ruokaa ja unta elänyt 7 vuotta; ja on kuollut 1711. Aviisit siitä 16.5. niin sanovat. (s. 75)

19.8.1712: Sain inspektorin aviisit, kaksi, - dateeraus: Högfors, 12.8. -, että vihollinen, venäläinen 20 000:en kanssa uhkaa sisällangeta (hyökätä) koko maahan ja kaikki hävittää: lapset ja ijälliset tappaa, keski-ijälliset ja nuoret poisviedä. (s. 161)

11.10.1712: Aktuaariuksen muori [...] sanoi ihmeellistä, että sisarenpoika, C. A. Hasselqvist, on sanonut aviisin kanssa tulleen: raskas rutto olevan Ruotsin taakka, juur tarttuvainen ja myrkillinen tauti kaikkein pahimmasta lajista.(s. 211)

Piispa on sanastossaan selittänyt sanan aviisi sanomalehdeksi (s. 260). Sama tulkinta tuli mieleen Vilkunan tekstistä ja herätti mielenkiintoni. Mutta tuotiinko vankeudessa istuvalle Petter Schäferille Posttidningareja? Ja julkaistiinko niissä mainittuja uutisia?

Molemmat ovat mahdollisuuksien rajoissa. Selailu palautti mieleen Schäferin käsissä päivittäin pyörineet paperit, joita hän sai ja lähetti. Ja Posttidningarissa oli tähän(kin) aikaan satunnaisesti kotimaanuutisia. (Aiheesta lisää kuun lopulla 1500- ja 1600-lukujen tutkimuspäivillä esityksessäni "Kotimaan uutisointi 1600-luvun lopun Posttidningarissa")

Mutta (kuten olen tullut katkerasti useaan otteeseen huomanneeksi) sanat avis ja tidning tarkoittivat painetun sanomalehden lisäksi tiedonantoa ja uutista. Joita voitiin välittää suullisesti, yksityisviestein ja käsinkirjoitetuin sanomalehdin.

Kesäkuussa 1711 Schäferin saama puolentoista arkin "präntätty tieto" voisi olla Ester Jönsdotterista julkaistu arkkipainate (*) . Tieto Esterin kuolemasta on Wikipedian ja Grimbergin mukaan väärä. Ester ehti tavata vielä Kaarle XII:n, joka 16.5.1711 julkaistun Posttidningarin mukaan oli hyvässä kunnossa vasta tekemässä lähtöä Benderistä. (**) Seuraavassa numerossa on tiedotusta Suomesta ja päivitystä kuninkaasta, mutta ei sanaakaan Esteristä. Selasin tuloksetta toukokuun alun sekä kesäkuun numerot ja uskallan väittää, että mainitun päivämäärän osuminen PT:n ilmestymiseen oli sattumaa ja Schäferin saama avis on tiedonanto sanomalehden sijaan. 

Selvästi tämä pätee seuraavaan, sillä Högforsissa 12.8. päivätty tieto ei olisi ehtinyt Tukholmassa painetussa sanomalehdessä 19.8. mennessä Turkuun Schäferin eteen. Lisäksi noin huonoa uutista ei olisi valtiollisessa sanomalehdessä julkaistu.

Joten en yllättynyt kun syksyn 1712 lehdistä ei löytynyt viimeisen aviisimaininnan ruttosanomaa.

P. S. Joidenkin mielestä pitäisi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan. Olen totisesti eri mieltä. Schäferin päiväkirjaa selatessa löytyi hyvää materiaalia sukukirjaan, jonka toivottavasti vielä joskus saan kirjoitettua. Aikomusta vuodesta jo 2007.

(*) Sanfärdig berättelse huru en ung piga i Skåne Ester Jönsdotter benämnd uti Nårra Åbys socken tre mihl ifrån Malmö hafwer nu på siunde åhret lefwat utan den aldraringaste mat eller dryck (Lund 1710) & Sanferdig Berettelse huru en Ung Piga i Skåne Esther Jönsdotter Try mil ifrå Malmö uti Norre Åby hafwer uti samfelte Sex åhr Lefwat utan mat (Skara 1710)

(**) Tekstihaku 'dryck' toi esiin Malmöstä lähetetyn Ester-sanoman, joka ilmestyi Posttidningarissa 11.8.1713. Ester oli tuolloin elossa.

Virtuaalikonffa V Ruotsin 1700-luvusta

Voi tuntua uskomattomalta, mutta vieläkin on mahdollista järjestää virtuaalikonffa ennen kuulemattomalla aineistolla. Eräät aiheet alkavat toistua, mutta sellaista sattuu varsinaisissakin konffissa.

Aluksi Leos Müller ja Hanna Hodacs selostivat Itä-Intian komppanian vaiheita. Ei onneksi suurempia yllätyksiä, mutta en mielestäni ollut aiemmin kuullut Linnén vaikutuksesta brittien teenkasvatuksen alkuun Intiassa. Helpotukseni oli vielä suurempi kun Jonas Nordin ja Elisabeth Mansén selostivat vapaudenaikaa eivätkä onnistuneet sanomaan mitään uuden kuuloista. Ehkä Ruotsin 1700-luku alkaa vähitellen pysyä mielessä?

Materiaalisen kulttuurin välipalana Ivar Asplund ja Anna Löfgren selostivat neulomisen tapoja ja malleja 1700-luvulla (osa 1, osa 2 ja osa 3).

Visuaalinen aihe sopi hyvin seuraavaksi. Sabrina Norlander Eliasson ja Merit Laine selostivat rokokoon olemusta. Taidehistoria ei ole vahvaa aluettani, joten olin übertyytyväinen kun arvasin tärkeän taiteilijan Watteauksi ennenkuin nimensä mainittiin.

Sitten Linn Holmberg kertoi ranskalaisesta tietosanakirjahankkeesta. Jännittävää, miten kaikkea standardisoitiin yhtä aikaa. Linnén järjestelmä, oikeinkirjoitusinnostus jne.

Linnéstä oli "tietenkin" oma esityksensä, jossa olivat äänessä Annika Windahl Pontén, Gunnar Broberg ja Jenny Beckman.

Lars Lönnroth ja Carina Burman selittivät Carl Michael Bellmanista enimmäkseen tuttua asiaa. Käännöstyönsä olivat uusi yksityiskohta, mutta niitähän tuntuu tehneen lähes "jokainen" 1700- ja 1800-luvulla.

Emanuel Swedenborgista tietoni olivat melko olemattomat.  David Dunér ja Thomas Götselius selvensivät asiaa hieman, mutta ymmärrykseni jäi tasolle "uskishörhö".

Elisabeth Mansénin ja Anneli Jordahlin jutustelu terveyslähdekulttuurista pysäytti, kun Mansén totesi, ettei 1700-luvun terveyslähteillä sopinut lukea sanomalehtiä. Kuitenkin sanomalehdissä innokkaasti kerrottiin, kuka oli terveyslähteillä ollut. Pitänee ottaa Mansénin teos aiheesta parin vuoden tauon jälkeen käteen.

Sanomalehdistä puheen ollen, saimme seuraavaksi välipalaksi esittelyn 1700-luvun lopun paikallislehdestä. Tässä ei todellakaan tullut mitään uutta, mutta oli terveellistä palauttaa mieleen lehtien olemattoman pieni koko.

Tiedonvälityksestä jatkaen Jonas Nordin antoi sitten todella perusteellisen katsauksen vuoden 1766 painovapausasetukseen. Vaikka olin juuri lukenut aiheesta useamman ihmisen selostuksia, Nordinia kuunnellessa palikoita putoili vielä paikalleen.

Tutkimukselleni oli hyödyllinen myös Maria Gullstamin ja Mats Malmin keskustelu Anna Maria Lenngrenin runosta Några ord till min kära dotter, i fall jag hade någon. Senhän löysin aikaisemmassa virtuaalikonffassa ja sittemmin erinomaista tutkimuskirjallisuuttakin, mutta keskustelu herätti hakemaan lisää ja tuoreempaa.

Aiemmat:

• Itsetehty virtuaalikonffa 1700-luvusta ja viestinnästä 
• Taas itse tehty 1700-luvun Ruotsin virtuaalikonffa 
• 1700-luvun virtuaalikonffa III.
• Virtuaalikonffa IV Ruotsin 1700-luvusta

Lapsuus kaukana vanhemmista

Karl August Erik Almberg syntyi 18.7.1846 illalla kello 7  Rauman maaseurakunnassa Äyhön ratsutilalla, jossa vanhempansa asuivat vuokralla. Isänsä Frans August Almberg oli Lapin piirikunnan nimismies. Muistelmassaan (Suomalainen. Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton albumi 1910) Erkki Almberg toteaa, että "Jo vuoden vanhana ollessani vai ennenkö vanhempani muuttivat nykyiseen Hinnerjoen pitäjään, joka siihen aikaan oli Laitilan kappelina. Aikaisemmasta lapsuudestani en muista paljon muuta maskulaisista omaisistamme, kuin että isäni isä joskus kävi vanhempaini kodissa Hinnerjoen Korven Nummen-Sonkkilassa, ja kentiesi siellä matkusti [saman ikäisen serkun] Antin isäkin. Kuusi ja puoli penikulmaa meiltä oli Maskun kirkolle."

Hyvin vähäeleisesti Almberg sitten kertoo, että ollessaan kuusivuotias häntä ja sisartaan Amanda Albertinaa (s. 20.12.1847) tulivat toukokuussa 1852 hakemaan luokseen Isojoelle kaksi naimatonta tätiään. On vaikea uskoa, että ratkaisun syynä oli pelkkä pikkusisarusten määrä, mutta Almberg ei paljasta perheensä tilanteesta enempää.

Isojoen vuonna 1833 valmistunut puukirkko
Kuvaaja: Kati Riihiluoma, Wikimedia

Isojoella odottaneen kappalaisenon hevosilla tehty matka kulki Porin kautta. Kaupunki oli palanut pari viikkoa aiemmin. Vielä 58 vuotta myöhemmin "korkeat savupiiput paljastuneine uuneineen" törröttivät Almbergin muistissa. Isojoella hän ja sisarensa olivat seuraavat kuusi vuotta, joista eniten muistoja syntyi Krimin sodan vuosista:

Usein silloin marssi venäläisiä sotajoukkoja Isojoen kautta ja majailikin siellä. Suomen pappilathan ovat lain mukaan vapautetut sotaväen majoituksesta, mutta siitä huolimatta tuon tuostakin upseereja perheineen majaili pappilassakin, jossa muutoin ei ollut liikenemään huoneita. Muiden muassa siellä kerran asusti muutamia päiviä eräs eversti, ruhtinas Atsjóorin, jolla oli puolisona tsherkessitär; kansansa kauneuden maine kyllä toteutui viimemainitussakin. Eräs nuorimainen upseeri, luutnantti vai kapteeniko, nimeltä Shdanovitsh tuli jotakuinkin toimeen enoni kanssa latinan kielellä, hän kun vielä muisteli vanhoja koulutietojansa. Muutoin enoni niin ja näin suoriutui upseeriperheiden kanssa keskustellessaan saksankielellä.

Ankara oli kuri siihen aikaan venäläisessä sotaväessä; ruumiinrangaistus oli täydessä voimassa, laillisesti säädettynä ja sallittuna. Huomiotani herätti muun muassa se asianlaita, että sotamiehet kulkiessaan pappilan avaran pihan kautta kävelivät paljain päin, lieneekö sitten ollut venäläisen päällikön vai suomalaisen papin kunniaksi. Sotaväen puvut, aseet ja muut varustukset, kuormastovaunut, hevoset, marssit, soitto ja laulut tietysti myös olivat mieltä kiinnittäviä. 

Kun upseeriperheillä sattui olemaan lapsia, niin heidän kanssaan me pappilan lapset tietysti leikimme. Mutta iki hyväksi ihastuimme sisareni ja minä, kun kerran sattui majoittumaan enon pappilaan suomalainen majuri, sitten everstiluutnantti Oskar Schauman, sittemmin kovia kokeneen senaattori ja salaneuvos Fredrik Waldemar Schaumanin isä, perheineen. F. W. Schauman, joka on minua kahta vuotta vanhempi, ei ollut mukana; hän kävi jo silloin kadettikoulua. Mutta majuri Schaumanilla ja hänen puolisollansa oli mukana toinen, nuorempi poika, luultavasti sitten Suomen rakuunarykmeutin päällikkö Oskar Teodor S., ja kaksi tytärtä, Naima ja Alma. Majuri Schauman oli muutoin tavallansa sukulainenkin meille Almbergeille, hän kun oli vanhemman setäni puolison veli.

Isä tuli noutamaan lapsiaan heinäkuussa 1858. Erik Almberg oli kouluiässä ja asui seuraavat vuodet Porissa eikä vanhempiensa kanssa Hinnerjoella. Neljätoistavuotiaana Almberg jatkoi opintojaan Turussa.

Minä asuin koko kymnasistiaikani eräässä vanhassa puutalossa Kellonsoittajaink. varrella. Se oli eräs lyhytläntä poikkikatu Arseninpoikkikadun ja Itäisen-pitkänkadun välissä, jääden vasemmalle, kun mentiin Aurajoelta Uudenmaankadun yläpäähän. Talon kadunnumeroa en enää muista, mutta sitä vastoin tiedän, että se oli 1:sen kaupunginosan 22:nnen korttelin 3:nnella tontilla, sillä tämän osoitteen ilmoitin rehtorille emäntäni sanain mukaan. Talon emäntänä oli eräs vanha rouva Högander, joka aikoja sitten lienee kuollut. Yhdessä minun kanssani asui kolme sisartani, jotka kävivät valtion (tietysti ruotsalaista) tyttökoulua, minua kuutta vuotta nuorempi veljeni, jota opetin ja joka sitten kuoli aivan nuorena pappina, sekä tätimme, äitimme sisar, joka piti talouttamme. Meillä oli kaksi huonetta ja pieni keittiö. Samaan pihanpuoliseen rakennukseen muutti sittemmin Anttikin ja muistaakseni hänen molemmat veljensä, kun nämät kouluun tulivat. Heilläkin oli kaksi huonetta ja luullakseni keittiö sekä oma talous. En muista, pitikö sitä heidän äitinsä sisar, joka vielä elää ja nyt on kahdeksankymmenen yhdeksän vuoden vanha.

Tunnistatko työpajat? (1/3)

Palaan viime joulun edellä selaamaani vuoden 1830 saksalaiseen leluluetteloon. Sen parilla sivulla on pienoismalleja työpajoista, jotka olivat lapsukaisille tuttuja ja kiinnostavia, joten tunnistus ei tuottane tämän blogin lukijoille yhtä suuria ongelmia kuin blogin päivittäjälle. Vastauksia, näkemyksiä ja arvauksia kommentteihin!