Baltzar poikineen

Kokemäen lukkarien ja kirkonvartijoiden metsästyksessä törmäsin patronyymissä harvinaiseen nimeen Baltzar (Baltazar). Sain vinkin katsoa Kokemäen ja Harjavallan kakkososan nimitaulukkoja, jonka otannoissa 1600-luvulta 1860-luvulle oli löytynyt vain 4 nimen haltijaa. Hiskin kastetuista heitä löytyy myös 4, mutta nämä eivät ole samoja. Melko harvalukuinen joukko siis.

Selvisi, että suuri osa nimenhaltijoista on sukua keskenään. Paistilan Hyytin isäntänä on Hockmanin luettelojen (eli SAY:n) perusteella Arfwed Bengtinpoika Hyti noin vuosina 1681-1695. Hänen poikansa saa nimen Baltzar Arfwedinpoika ja isännöi vuosina 1696-1722. Haudattujen listassa hän on 1729 ja titteleinään lautamies ja kuudennusmies.

Hyytin isännyys siirtyi Baltzarin jälkeen pariksi vuodeksi Nils Baltzarinpojalle. Nimien sekä niiden yhdistelmän harvinaisuuden perusteella hän oli varmaankin edellisen isännän poika ja myös sama kuin kirkonvartijana (ainakin vuosina 1740-1742) toiminut mies.

Iso-Iivarin talonhaltijaluettelosta selviää, että Nilsin veli Johan lähti isännöimään Vallilan Pispaa. Hänen Baltzar-pojastaan tuli talon seuraava isäntä. Isäntäketju jatkui hänen vaimonsa toisesta avioliitosta syntyneestä pojasta eikä Baltzar-nimi näin jäänyt täällä kiertämään.

Nilsin seuraaja Hyytin isäntänä oli Baltzarin vävy Johan Matinpoika Herttola (ja kas sain omaa sukuani tähänkin soppaan mukaan). Hänen poikansa sai isoisänsä nimen Baltzar. Tämän poika Simon meni vävyksi Harolan Hurulle. Hänen poikansa sai taas nimen Baltzar ja isännöi Hurua isänsä ja isäpuolensa jälkeen.

Pelkästään yhdelle suvulle etunimi ei paikkakunnalla jäänyt. Ilmiselvää sukuyhteyttä ei löydy seuraaville Balzar-nimellä kastetuille (lähde Hiski)

• Villiöstä Simulan lampuoti Johan Jakobssonin ja Anna Henriksdotterin poika (s. 2.11.1827, k. 19.1.1830). Pariskunta oli vihitty 15.10.1819, jolloin Johan mainitaan Penttilän Joron talollisen poikana ja Anna piikana Säpilän Paturista.
• Häyhtiön talollisen Petter Marcussonin ja Stina Micheldotterin poika (s. 2.11.1830). Pariskunta oli vihitty 2.10.1827, jolloin Petter Häyhtiön torpparin poika ja Stina Vuolteen torpan tytär. Torpparin pojasta rusthollariksi? Häyhtiön isännyyksissä voi olla jotain outoa, sillä Iso-Iivarilla on tavallista vähäisemmätn tiedot tilan kohdalla.
• Pälpälän talollisen Johan Erik Pälpälän ja Caisa Lisa Johansdotterin poika (s. 19.2.1838). Tämän pariskunnan Iso-Iivari tuntee, Kaisa Liisa Kylä-Mustalasta.

Hyytin isännän etunimi Arvid esiintyy nimitaulukoissa 2 miehen voimalla vuonna 1580 ja yhden miehen (eli kyseisen isännän) nimenä vuonna 1694. Arvid-nimi ei jäänyt suvussa elämään ja on Hiski-hakujenkin perusteella varsin harvinainen paikkakunnalla. Kaksi kastettua löytyy ja molemmilla säätyläisiltä vaikuttavat vanhemmat.

Arvid-nimen unohtumisen syylle voi ainakin esittää hypoteesin. Tutkijatrio Virpi Nissilä, Ulla Koskinen ja Johanna Kurela ovat artikkelissaan Eripuraista perhe-elämää Kokemäellä (Orpana 1/2008) käsitelleet Hyytin isäntäväen suhteita. Arvid ja poikansa olivat käräjille asti viedyissä riidoissa, joten poikaa ja jälkipolvia ei ehkä ole huvittanut kunnioittaa Arvidin muistoa kierrättämällä nimeä.

Artikkelista selviää, että Arvid Bengtinpoika oli ennen Hyytiä asunut vävynä Paistilan Linterissä. Hänen vaimonsa (eli Baltzar Arvidinpojan äidin) vanhemmat olivat siltavouti Maunu Erkinpoika Trumetare ja Anna Baltzarintytär! (Artikkelin kirjoittajat ovat ilmeisesti löytäneet patronyymin ja sukulaisuussuhteet käräjäpöytäkirjoista, sillä SAY ei silmissäni menee samaan kuvioon.)

Kaakinpuussa

Huom! Sisältää väkivaltaa.

Nykysuomen sanakirjan mukaan kaakinpuu: paalu, johon rikoksentekijä asetettiin ruoskittavaksi tai häpeämään.

Joskus 1600-luvulla kai...

Ehei. Anders Ramsay muistelee 1850-luvun puolivälin Helsinkiä:

Sen ajan hävinneiden merkillisyyksien joukossa on vielä mainittava kaupungin kaakinpuu, joka seisoi paikallaan jotakuinkin nykyisen kaartinratsuhuoneen kohdalla vielä kauan 1840-luvullakin. Minua oli ankarasti kielletty menemästä sinne silloin kuin kaakinpuu-rangaistuksia täytäntöönpantiin, jollaista silloin vielä usein sattuikin. Mutta muutamat tutut pojat olivat kaikista kielloista huolimatta hiiviskelleet rangaistuspaikalle ja pystyivät perinpohjin kuvaamaan ja kertomaan kuinka kaikki tapahtui -- sekä ruoskanläimäykset että pahantekijän huudot, tempoilemiset ja värähdykset paikalle kokoontuneen kansanjoukon hoilotellessa ja häväistessä kärsijää, jota raukkaa toiset taas kiihoittivat »kestämään niinkuin mies kestää» toisten kirkuessa kehoituksia rangaistuksen toimeenpanijalle, piiskurille, »kaupungin rakkarille», lyömään kovemmin. Todellakin mieltäylentävää kansanhuvia!

Nimimerkki Pohjantuuli kertoo tapahtumista "eräässä maaseutukaupungissa" vuonna 1875 (Uusi Suometar 25.5.1887)

Eräs henkilö, sillä paikkakunnalla tunnettu "Tuikilaiskan" nimellä, oli sinä päivänä saava raippoja selkäänsä, muistellakseni neljäkymmentä paria, erään rikkaan kauppiaan luona tekemästään suuresta murtovarkaudesta.
Kello 12 aikana vasta tuotiin vanki paikalle, kädet seljän taakse sidottuina, julmasti katsellen yhä enemmän lisääntyvää väkijoukkoa, josta uteliaimmat olivat kiivenneet lähellä olevien makasiinien katoillekin. Katupojat tappelivat likellä olevien kivennuppukoitten päältä, joille jokainen olisi tahtonut kiivetä.
Kun tornikellon kahdestoista lyönti oli kaikunut, reväistiin vangilta paita halki seljästä vyötäreeseen saakka ja resut käärittiin kylkien suojaksi; käsiraudoista riippuvasta rautaketjusta vedettiin vangin kädet niin ylös paaluun, että ainoastaan varpaat koskivat juurella olevaan pölkkyyn. Piiskuri, jo elähtänyt, kaikinpuolin kolkko mies, astelee vakavana, suuri nippu karsituita vitsoja kainalossa, vangin takapuolelle; pistää suuren tukon venäjänlehtiä poskeensa, ja oikeen murhaavan näköinen ivanhymy leikkii hänen suupielissään. Kaupungin viskaali, harmaapää vanhus, joka ensikertaa ijässään oli semmoisen rangaistuksen käytännössä, ottaa kellon taskustaan ja nostaa keppinsä ilmaan, kuin laulunjohtaja tahtikapulansa; piiskuri samoin seisoo käsi ojennettuna, jossa oli kaksi vitsaa, ja mulkoillen odottaa viittausta.
Kuolon hiljaisuus vallitsi muutaman silmänräpäyksen. Viskaali viittaa tahtikapulallaan, ja samassa räjähtää ensimäinen vitsanlyönti vangin paljaille hartioille, jättäen jälkeensä sormenpaksuisen mustan rannun. Uih! uuih! kuuluu yht' aikaa sekä vangin suusta että väkijoukosta, ja lyödyn roteva ruummis värähteli suonenvedon tapaisesti. Tahtikapula nousee ja laskee säännöllisesti kolme kertaa parillaan, joista jokainen teki alussa mustan raidan. Muutamain parien perästä alkoi veri juosta alas lanteille.
Ei oltu vielä ehditty kahteenkymmeneen pariin kun vanki, joka siihen saakka oli vuoroon kironnut, vuoroon siunannut, päästää sydäntä särkevän tuskanhuudon: "Älkää hyvät ihmiset lyökö niin kovasti - minä -k-kuo-kuolen - voi voi voi vooih!" Pää alkoi vaipua alas toiselle olalle, - lyötävä oli mennyt tainnoksiin. Otettiin vanki alas paalusta ja annettiin kylmää vettä, joten hän vähän ajan perästä alkoi taas tointua. [...]
Taas vedettiin vanki uudelleen paaluun ja annettiin joku esine hampaitten rakoon. tahtikapula alkoi taas säännöllisen johtonsa, jota jatkettiin siksi kuin oli määrä täysi. Lopulta oli vangin selkä yleensä mätänä luita myöten ja verisiä nahan-kirpaleita alkoi jo lennellä kandennella kymmennellä parilla

Kaakinpuuta käytettiin myös häpeärangaistuksiin. Sama kirjoittaja todisti tapahtumia Helsingissä keväällä 1887:

Tuhansia ihmisiä kaikista ikä- ja säätyluokista avossa suin ällistelee ihan uuden uutukaista, kahdella rautarenkaalla varustettua häpeäpaalua. Sen juurelle on karkeista lankuista tehty lava, jonne kolmen askeleen korkuiset portaat johtavat. Pyssyillä varustettuin vanginvartijain seuraamana saapuu kaupungista päin vangin vaatteisiin puettuna parhaassa nuoruuden kukoistuksessa oleva pariskunta. Lavalle päästyä, mies katselee yleisöä uhkaavan näköisesti. Vaimo itkeä tihuttaa, pitäen paalussa olevasta renkaasta kiinni, sillä muutoin ei voisi jalat kannattaa; vettä on myöskin hänen usein ryypättävä, sillä tukahuttaakseen itkun puuskaa.
Kuulustetaanpa mitä kansa arvelee. "Parasta olisi että olisivat joutuneet suoraan hirteen. Kuinkahan monta viatonta ihmisten laskta nuokin tunnottomat ovat saattaneet onnettomiksi. - Niin, eiväthän ne sitä yksin ole tehneet; juoppoja herrojahan ne ovat rahan edestä palvelleet. Ne paremminkin olisivat omiaan tuossa seisomaan." "Ensin laitetaan haureuden peliä ja, sitten kuin niitä muka ei enää tarvita, pannaan niitten pitäjät tuohon kummittelemaan, hyi!" "No mutta eihän tuo nyt enään sovi tuommoinen savotti, - olisivat panneet linnan kartanolle seisomaan eikä yleisön eteen."

Muussa uutisoinnissa työmies Willehad Peltolan ja hänen vaimonsa Henrikan parituksesta saamaa rangaistusta (johon sisältyi myös kolmen vuoden vankeus) kuvataan vanhanaikaiseksi näytelmäksi. Mutta samalta keväältä löytyy useita uutisia muista saman tuomion saaneista.

Raipparangaistuksen ankaruudesta luin jo pari vuotta sitten, kun tein Österholm-selvitystä. Mutta julkisesti annettuna tuntuu pahemmalta. Vaikka toisaalta tulee mieleen äskettäin nähty väkivaltainen elokuva Wanted. Olemmeko muuttuneet vai emme?

Maatalousnäyttelyyn

Suomen ensimmäinen yleinen maatalouskokous järjestettiin Turussa vuonna 1847. Kaksipäiväisessä kokouksessa oli 214 osanottajaa, kaikki ruotsinkielisiä säätyläishenkilöitä. Kokouksessa keskusteltiin etukäteen ilmoitetuista 41 ajankohtaisesta maatalouskysymyksestä. Kysymyksistä keskustelu oli kaikissa seuraavissa kokouksissakin pääohjelmana.

Seuraavaan kokoukseen vuonna 1850 tuotiin myös nähtäväksi sekä maanviljelystyökaluja että erilaisia maataloustuotteita, mutta virallinen maatalousnäyttely sisältyi kuudenteen kokoukseen vuonna 1870 Helsingissä. Seuraava kokous vuonna 1876 oli myös Helsingissä. Suomenk(/m)ielinen raportoija kertoo näyttelystä seuraavasti:

Eilen avattiin, yhteydessä seitsemännen yleisen maanviljelyskokouksen kanssa n. s. tilapäinen näyttely. Siihen kuuluu kaikenlaisia koti-eläimiä sekä maanviljelyksen, karjan ja kalastuksen tuotteita. Tahdomme tällä kertaa ottaa puheeksi kotieläimet, jotka epäilemättä ovat tärkein ja miellyttävin osa koko tilapäisessä näyttelyssä.

Astuessamme Kaivopuistoon ja yleiseen näyttelyyn vievää katua ja tultuamme katolisen kirkon edustalle, huomaamme oikealla puolella pienen kunniaportin-tapaisen rakennuksen, jonka yläpuolelle on suurilla kirjaimilla maalattu: Husdjurs utställning, joka suomeksi merkitsee niin paljon kuin: ”Koti-eläinten näyttely”. Vaikka siis näyttely näyttää olevan aiottu yksinomaisesti ruotsalaisille, astumme kuitenkin rohkeasti portin läpitse ja ostamme ohi mennen suomenkielisen luettelon, joka, kummaa kyllä, tällä kertaa on ilmestynyt yhtähaavaa kuin ruotsinkielinenkin.

Edessämme on nyt kolme pitkää katosta, joitten alla näytteille tuodut eläimet seisovat kahteen riviin tehdyissä hinkaloissa ja karsinoissa. Katselkaamme ensinnä äärimmäistä hinkalo-riviä. Siinä seisoo 60 hevosta, jotka ovat jaetut kahteen osastoon, nimittäin 1) pelto- ja työhevoset sekä 2) vaunohevoset ja juoksijat. Kummassakin osastossa seisovat taas oriit ja tammat erittäin. Luettelosta saamme tietää kunkin hevosen nimen ja iän niin kuin myös ilmoituksen omistajasta ja hänen asuinpaikastansa. Hevoset näyttävät ylimalkaan sangen kauniilta ja kelvollisilta, niin paljon kuin päältä nähden voi päättää.

Vaellettuamme pitkin hevosten riviä, käännymme vasemmalle, jolloin edessämme näemme muutamia sikoja, joista toinen on toistansa lihavampi, yksi siihen määrän asti ettei ensinkään voi seisoalla pysyä. Näitä elukoita on yhteensä vaan 13 kappaletta, joista yhdellä on 9 pikimustaa porsasta.

Sen jälkeen tulemme lampaitten luo, joita kaikkiaan on 53 kappaletta, 19 oinasta ja 34 uuhta, enimmästä päästä Southdownin rotua. Useat niistä ovat varsin pulskeita, sekä suuria ja lihavaa että villaisia.

Jälellä ovat vielä nauta-eläimet, joita tietysti löytyy runsaimmin kaikista näytteille tuoduista eläimistä. Niitten lukumäärä nousee 224:ään. Näistä on sonneja 36, lehmiä 61, hiehoja 43, vasikoita 43, nauta-eläimiä parvittain 35 sekä syöttökarjaa ja juhtia 6 kappaletta. Suurin osa näistä on ulkomaista Ayrshiren rotua, joko puhdasveristä taikka sekasiitettyä. Oman maan rotua on ainoastaan 1 sonni, 4 lehmää, 2 hiehoa ja 1 vasikkaa. Melkein kaikki nämä elukat ovat kauniit ja hyvästi ruokotut.

Siipikarjaa ei ole muuta kuin 4 paria kanoja ja 3 kalkkunaa; mehiläisiä on vaan yksi pesä. Kun vielä mainitsemme muutamia kaniinin poikia, olemme luetelleet kaikki kotieläin-näyttelyyn kuuluvat kappaleet. (Uusi Suometar 1.9.1876)

Ensimmäisistä kokouksista on useimmiten erittäin perusteellisia selostuksia sanomalehdissä:

• Ensimmäinen yleinen maanviljelyskokous pidettiin Suomen Talousseuran 50-vuotisjuhlien yhteydessä Turussa vuonna 1847. (Morgonbladet 29.11., 2.12., 6.12., 9.12., 13.12.1847, 10.1., 13.1., 20.1., 24.1., 27.1., 7.2.1848)
• Toinen yleinen maanviljelyskokous Turussa vuonna 1850. (Finlands Allmänna Tidning 25.1., 28.1., 29.1., 30.1.1850)
• Kolmas yleinen maanviljelyskokous Mustialan maanviljelyskoululla vuonna 1852. (Finlands Allmänna Tidning 2.7., 10.7., 12.7., 20.7., 21.7., 22.7., 23.7., 24.7., 26.7.1852)
• Neljäs yleinen maanviljelyskokous Mustialan maanviljelyskoululla vuonna 1857. (Åbo Tidningar 10.7.1857)
• Viides yleinen maanviljelyskokous Haminassa vuonna 1860. (Finlands Allmänna Tidning 9.7., 11.7., 12.7., 13.7., 14.7., 16.7., 17.7., 18.7., 19.7., 21.7., 23.7., 24.7.1860)
• Kuudes yleinen maanviljelyskokous Helsingissä 1870. (Uusi Suometar 5.9., 8.9., 12.9., 15.9., 19.9., 22.9.1870)
• Seitsemäs yleinen maanviljelyskokous Helsingissä 1876. (Helsingfors Dagblad 1.9A, 3.9., 4.9., 12.9., 16.9.1876)
• Kahdeksas yleinen maanviljelyskokous Turussa 1881. (Uusi Suometar 26.8., 27.8., 29.8., 31.8., 1.9.1881)

Tuoreempaa tunnelmaa voi nauttia Farmari 2008-näyttelyssä kuun vaihteessa.

Raportointia

Olen viikon sisään lukenut 12 romaania. Eli toisin sanoin, en ole edistänyt Knorring-käsikirjoitusta juuri mitenkään. Eilen piti ryhtyä taas toimiin, mutta Akateeminen Kirjakauppa ilmoitti tilatun kirjan saapumisesta, joten se siitä.

Samassa meinasi mennä suunniteltu reissu Museoviraston Kuva-arkistoon. Mutta ryhdistäydyin ja kieppasin sitä kautta. Ja kannatti - kamariherrasta oli otettu valokuva! Ja herrassööringistä maalattu muotokuva. Tilasin edellisen. Herrassööringin valokuvasta saan helpoiten kopion Satakunnan museon arkistosta, kunhan muistan tehdä tilauksen.

Kotimatkalla sain tehdä hauskinta mahdollista sukututkimusta. Kadulla tuli nimittäin sattumalta vastaan pikkuserkkuni tytär. Hän ei vastannut kysymyksiin, mutta suostui valokuvattavaksi. Vaikutti erittäin reippaalta ja iloiselta, niinkuin neiti-ihmisen pitääkin olla matkalla kenkäostoksille.

(Kemppisen blogissa oli eilen henkilötiedoista. Kommentoin omalta osaltani, vaikka aihe menee yli ymmärrykseni. )

Vaihteeksi Asikkalan Urajärvelle

Lukaisin lauantaina vihdoin Elisabet Ahon Urajärvi-sarjan ensimmäisen osan Valkea kuin uni. Meni yhtä sujuvasti kuin kaksi myöhempää Lilly ja Kartanon tiellä. Lemppariksi jää Kartanon tiellä, jossa on eniten kartanon ulkopuolista elämää, joka oli omille esivanhemmilleni läheisempää.

Isoisäni suku viljeli yhtä Urajärven kartanon torppaa. Näitä torppareita selvitellessäni sain raapia päätä erinäisiä kertoja. Miksi yhdellä kartanolla oli kaksi Ilmavalta-nimistä torppaa ilman, että sadassa vuodessa joku olisi keksinyt jotain erottavaa määrettä? Miksi 1900-luvun alun kauppakirjoissa esiintyi muoto Ilmevalta kun torpista muodostuneiden tilojen haltijat valitsivat sukunimet Ilmivalta ja Ilmavalta?

Ilmavaltaan torppariksi tulleen esi-isän lähtöpaikkaa en koskaan löytynyt. En yrittänyt niin tosissani, että olisin haravoinut tuomiokirjoja, enkä loppujen lopuksi pääsyt edes käsiksi kartanon järjestämättömään arkistoon, joka on Museoviraston syövereissä. Mutta kävin viime kesänä sentään Urajärven kartanomuseossa. Siitä löytyy lisää tietoa Päijät-Hämeen museosivuilta sekä Museoviraston sivuilta.

Jos omat juuret vievät Urajärven torppiin kannattaa ehdottomasti tutustustua E.A. Virtasen pitkään artikkeliin Urajärven kartanon torppien verot ja veronmaksutavat, joka on julkaistu Suomen museo -lehdessä vuonna 1930. Valitettavasti siitä puuttuu yksityiskohtaiset tiedot lähteistä, enkä onnistunut jäljittämään mahdollista Virtasen yksityisarkistoa. Isoisäni muisti myös, että rakennuksia olisi joku piirtänyt hänen lapsuudessaan. Näitäkään en ole toistaiseksi löytänyt.

Muuttoliikeprojekti?

Eilen esittelemässni kirjassa Rasilan tekstissä mainittiin mielenkiintoinen henkilöhistoriaa sivunnut projekti. Kirjasta Historianpäivät 6-7.11.1982 (Historiallinen arkisto 81. 1983) löysin toisen hänen kirjoittamansa jutun. Siinä kerrottiin, että käynnissä oli ollut Turun, Helsingin ja Tampereen yliopistojen yhteinen "muuttoliikeprojekti". Google tarjosi sanalla muuttoliikeprojekti yhden ainoan tuloksen, joka viittasi Suomen akatemiallakin osaa asiaan.

Rasilan artikkelin perusteella projektissa oli valittu satunnaisotannalla yli 6000 vuosien 1826 ja 1890 välillä syntynyttä henkilöä ja selvitetty heille "varsin yksityiskohtaiset elämänkertatiedot". Koska elettiin 1980-lukua, ainakin Tampereella tietoja syötettiin "ATK:lle".

Mitä sitten tapahtui? (Rasila kertoi ainakin Sukututkimuspäivillä 1985 muuttoliikkeestä, samoin kuin Orpanassa 3/1982) Valmistuiko projekti? Ovatko alkutiedot vielä olemassa?

Rasila tarjoaa muutamia tuloksia keskeneräisestä tutkimuksesta.

• Muuttojen määrä on ollut tuntuvasti aiemmin oletettua suurempi. Vuoden 1879 muuttovapauslaki ei merkinnyt minkäänlaista taitekohtaa käytännössä. Joukossa on useita sellaisiakin, joilla on kirkonkirjoissa yli 20 muuttomerkintää.
• Teollisuus sai aluksi työntekijänsä lähinnä maaseudun palkollisväestöstä, mutta 1880-luvulta lähtien pääosa uusista tehtaalaisista oli jo itsekin tehtaalaisten lapsia.
• Kolmasosa talollisten tyttäristä avioitui suoraan kotoaan ja vajaa kolmasosa talollisten pojista pysyi koko ikänsä kotitilallaan.

Lähdeluettelosta löytyy

Toukokuussa lukemani Helena Kaksosen gradun lähdeluettelon kautta löysin Iris Tenhusen toimittaman kirjan Toisen tasavallan kirjallisuus. Keskustelua Pentinkulman päivillä 1978-1987. Siinä olikin useampia kiinnstavia kirjoituksia.

Matti Kuusi: Suomalainen huumori – onko sitä?

”Tarkemmin katsoen mitään suomalaista huumoria ei ole, ei ole koskaan ollutkaan. On ollut viipurilais-kannakselaista huumoria, joka on kaikkea muuta kuin hyökkäävää ja jähmeää. On Turun pualen huumoria: kersantti Hietasen ja presidentti Koiviston kuivaa jahkailevaa viisastelua. On pohojalaasta huumoria, Vaasan Jaakon ja Ilmari Turjan isoottelua: josta ei tykätä, se tapethan. On siinä välissä Nortamon raumalaisten merimiesten huumori. Idässä löhöttää huumorin savolainen suurvalta, ja Jumalan edessä me olemme kaikki savolaisia. Savosta pohjoiseen aukeaa synkkämielinen Kainuu ja Perä-Pohjola: Ilmari Kiannon. Pentti Haanpään ja Veikko Huovisen itkuinen tai helapäinen virnuilu. Kaikkein uloimpana napapiirin suunnassa on Erno Paasilinnan petsamolainen jurotus.

On pelkkä valtiollisen historian aiheuttama harhanäky, että me nimitämme tätä riitasointujen skaalaa suomalaiseksi huumoriksi.”

Heikki Ylikangas: Mielikuvitus kirjailijan ja historiantutkijan työssä

”Sotien jälkeen asenteet tässä suhteessa tiukkenivat.” ”Tyytyminen lähteiden orjalliseen selostamiseen riisti tutkimukselta sekä sen kiinteyden ja yhtenäisyyden, joka on välttämätön luotettavuudelle, että sen edellytyksen, jonka varassa tutkimuksia ylipäätään tehdään – asetetaan kysymyksiä ja annetaan niihin vastauksia.”

Viljo Rasila: Tavallisen ihmisen elämäkerta

”Olemme Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella keränneet kirkonkirjojen avulla kaikkiaan yli 2000 sattumanvaraisesti valitun henkilön elämänkertatiedot. Kaikki henkilömme ovat paria poikkeusta lukuunottamatta tavallisia rivikansalaisia, joiden nimiä ei mainita historiankirjoissa ja joista ei ole ollut muistokirjoitusta edes sanomalehdessä.” ”Yritimme löytää ajalle tyypillisiä ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Tulos yllätti: niin erilaisia kaikki kaksituhatta elämäntarinaa olivat, ettei joukosta löytynyt kahta samanlaista.”

J-P Roos: Mitä yhteisen kansan omaelämäkerrat kertovat ja miten? (viittaa kirjaansa Suomalainen elämä. 1987)

”Vielä 1960-luvulta on osoitettavissa hyvinkin samankaltaisia kehityskaaria kuin vanhemmissakin sukupolvissa. Suomi oli säilyttänyt arvaamattoman pitkään ominaisluonteensa agraarisena, köyhänä, vaikeuksien kautta voittoon –periaatteen mukaisena, ihmissuhteiltaan hyvin karskina maana.”