Suomen sotilasunivormut 1783-1811

Torstaina hehkutettiin, että "New York Public Library on avannut kokoelmiaan - yli 180 000 valokuvaa, karttaa, postikorttia jne. - täysin vapaaseen käyttöön (public domain)." Hieno juttu, varsinkin kun olen ymmärtämättömyydessäni kyseisiä kuvia käyttänyt täällä kuvituksena jo vuosia sitten.

Armoa, ei Siperiaan. Kaivelin blogiarkistoa ja huomasin etten kuitenkaan ollut esittänyt Vinkhuijzen kokoelman univormukuvia, joissa on nyt laillisina ainesta monen Suomen sodasta kertovan aineiston kuvitukseksi. Yllä tähtäsi muuten Savon jääkäri.

Mereltä turkulaiseen muotokuvaan

Laivat. Hohenthal-kirjaani tuli mukaan kaksi merimiestä. Projektiin ei kuulunut merimieshuoneiden arkistojen tarkistaminen, mutta toisen vaiheista sain pari kertaa kiinni sanomalehtiin tehdyistä poiminnoista Sjömannen ja/tai Merimiehen ystävä -lehdissä julkaistuista terveisistä.

Sanomalehdessä julkaistun kuolinilmoituksen perusteella löysin Etelä-Amerikan satamassa kuolleen miehen laivan Australiasta, jonne laiva oli jatkanut matkaansa. Sivustolla Mariners and Ships in Australian Waters on puhtaaksikirjoitettuja luetteloita Australian vesille tulleista aluksista. Lloyd’s Register of Ships online voisi myös olla hyödyllinen ulkomaisten laivojen etsinnässä.

Haaksirikot. Yritin saada kirjaan kolmannenkin merimiehen, mutta hänen kuolemaansa liitetystä haaksirikosta en millään ilveellä löytänyt verkosta tietoa enkä sanomalehtimainintaa. Hauissani törmäsin Rauno Koivusaaren hylkysivustoon, jonne hän oli koonnut vuoden 1880 haaksirikot.

Sanomalehdissä saattoi olla yksittäisten onnettomuusuutisten lisäksi myös vakuutettujen laivojen tietoja. (Samaan tapaan kuin palovakuutuskorvauksista julkaistiin listoja.) Ainakin Åbo Underrättelser 29.02.1868 julkaisi tällaisen Finska sjöassuransföreningenin osalta.

Sanomalehdistä ja haaksirikoista puheen ollen. Inrikes tidningar kertoi 23.4.1792, että turkulainen fregatti Libertas Gustaviana oli ajautunut rannalle Sardiniassa laivuri Wigeliuksen ohjauksessa.

Verkko tietää aluksesta, että  Elisabet Wittfooth oli osaomistaja vuonna 1773 valmistuneelle fregatille Libertas Gustaviana. Jacob Bremer omisti 1770-luvulla osan laivasta Libertas Gustaviana. Fredrik Idman sai matkapassin ulkomaille suuntautuvaa merimatkaa varten kapteeni Henrik Ståhlströmin ohjaaman Libertas Gustaviana -laivan mukana 13.8.1777.

Elisabet tarjoaakin vihdoin ja viimein "syyn" esitellä aviomiehensä sedän, hovioikeuden komissaari Hans Wittfothin (1657-1732) ulkomuoto (mv-valokuvannut Daniel Nyblin).

Mammuttien paluu ja muinaisuutemme jäljet

Tunnustus. Minulla menee mammutit ja dinosaurukset sekaisin. Ja koska tiedän, että ihminen ei ole ollut maapallolla dinosauruksien aikaan, unohdan kerta toisensa jälkeen, että mammuttien kanssa oli.

Muutakin sekoilua. Luulin, että Luonnontieteellisessä museossa oli mammuttinäyttely, mutta se olikin näyttely ilmastonmuutoksesta. Tämä selvisi, kun poikkesin tänään museoon ilmaisajalla.

Oli siellä kyllä mammuttejakin.

Hiukan realistisempia kuin Göteborgin animoidut kappaleet. Samoin kuin Göteborgissa Luonnontieteellisessä museossa ihmisen läsnäolosta muistutti asumus. Jonka ulkonäkö perustunee antropologis-arkeologiseen tutkimukseen, sillä tämähän on museo eikä satutalo.

Näkemyksiä ihmisasumusten esihistoriasta löytynee kotimatkalla kirjastosta hakemastani uutuuskirjasta Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. (Miksi ihmeessä kuvittelin sen ohuemmaksi ja kevyemmäksi? Tottakai tiiliskivi.)

Tee se itse -taittamisesta lyhyesti

Tuttavani on väitöskirjatutkimuksensa viimeisissä vaiheissa ja kyseli tänä aamuna FB:ssä taittamisesta. Tekisikö itse vai palkkaisiko ammattilaisen? Muistan toisen tuttavan haasteet vastaavassa tilanteessa löytää osaava ammattilainen ja hinnan kauhistelun.

Olen nähnyt tekijän itsensä taittaman väitöskirjan, jonka ulkonäöstä oli selvää, että se ei ollut ammattilaista nähnytkään. (Mikä ei vaikuttanut väitöskirjan arvoon silmissäni.) Mutta useimmiten historian väitöskirjoissa on vähän kuvitusta ja yksinkertainen taitto. Ehkä pettävän yksinkertainen, jonka takana on oikeaa ammattitaittoa?

Omissa kirjoissani en ole taiton kanssa hermoillut. Ensiksikin olen asettanut tavoitetason matalalle: ei ylipitkiä rivejä eikä hassuja puolityhjiä sivuja. Toiseksi kirjoitan kaikki käsikirjoitukseni alusta lähtien lopullisen kirjan asetuksin. Projektin lopussa ei siis ole A4-liuskojen muokkaamista uuteen asuun vaan kuvien lisäilyä ja sivunvaihtojen hienosäätöä.

Ihkaoikeaa taitto-ohjelmaa en ole koskaan nähnytkään.

Petter Sundin appiukko Axel Mattson Wilckman

Petter Sund -projektin viiden vuoden taukoaikana verkkoon tulleita lähteitä on Yrjö Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin tuomiokirjapoiminnat. Laiskan hutkijan tie sukututkimuksellisiin löytöihin. Jos omaan tutkimukseen liittyy 1600-luvulla serkun kaima, joka on katsonutkin Turun Akatemiaan päin, kannattaa matrikkelin sivuja katsoa tarkkaan.

Petter Sundin pojat Petter ja Karl olivat ylioppilaita. Petter nuoremman äidin taustaa en omin voimin ollut saanut selville, mutta Kotivuoren työn ansiosta se on nyt vaivatonta ja varmaa. Siis esittelyssä Axel Mattson (Wilckman), jonka oletetun pojanpojanpojan matrikkelitiedot myös lähteenä samoin kuin HisKi.

Axelilla oli vaimo Margeta Hindrichsdotter (Helsingin RO 1.2.1660). Helsingin henkikirjoissa 1676, 1680 ja 1682 Axelin titteli on besökare eli hän on tullimies (KA 8017:590, 8030:521v, 8035:574v).

Axelin tytär Kirstin meni 16.3.1681 Helsingissä naimisiin Petter Sundin kanssa. Axel oli Petter Sundin takaajana tämän saadessa porvarioikeudet (Helsingin RO 19.3.1683). Kirstin kuoli 10.11.1696. Perintöään jaettaessa hänellä oli elossa viisi lasta ja nimensä kirjoitettiin "Chirstin Axelsdotter Wilckman" (Helsingin RO 29.3.1697).

Axelin tytär Maria meni 11.9.1687 Helsingissä naimisiin Simon Jöranssonin kanssa. Tämä mainitaan myöhemmin Petter Sundin lankona (Helsingin RO 13.7.1689). Lankona mainitaan myös Simon Hyrckman (Helsingin RO 16.1.1699, Kirkkonummen käräjät 22.–23.1.1709), sama mies? Simon Hyrckmanin Helsingissä kastettuja lapsia Kirstin s. 30.8.1690, Margeta s. 26.8.1691, Carin s. 31.7.1693, Maria s. 25.2.1696, Matts s. 11.9.1697, Zachris s. 26.10.1698, Helena s. 2.3.1700, Carl s. 23.7.1702. Nimeämättömiä lapsiaan kuoli 22.9.1690, 22.11.1693, 29.11.1693, 29.12.1697, 4.7.1699, 1.9.1700, 20.8.1702. Simon Hyrckman haudattiin Helsingissä 9.7.1710.

Axelin poika Axel on vuoteen 1707 mennessä Helsingin porvari, joka käytti sukunimeä Wilckman (Helsingin KämnO 17.9.1691, Helsingin RO 10.6.1707). Hänestä tuli aviottoman Axel-pojan isä 30.5.1695. Avioliiton solmimisen jälkeen syntyivät Elsa kast 19.5.1707 ja Henrick s. 14.9.1709. Yksi lapsistaan haudattiin Helsingissä 13.6.1708. Axel Axelsson haudattiin 28.10.1710 ja vaimonsa yhden lapsen kanssa 11.11.1710.

Axelin poika Samuel (Helsingin RO 16.1.1699, Helsingin RO 16.1.1699, Kirkkonummen käräjät 22.–23.1.1709) oli Matti Wallan virkamiesmatrikkelin mukaan Hollolan ylisen kihlakunnan kihlakunnantuomari vuosina 1693-1713. Hänen ensimmäinen vaimonsa Brita Lenning kuoli 1694 (vht kruununvouti Sven Lenning ja Sofia Enckell) . Toinen vaimonsa oli Wallan mukaan Anna Sofia Helsingh (isä kirjanpitäjä Erik Helsingh).

Walta tietää myös Samuelin omistavan ratsutilan "Hollola (Asikkala) Kutajoki". Asikkalan SAY:ssä 1694-1713 vilahtaa Kutajoen Hovilan sivulla kirjanpitäjä Erik Helsingh ja Samuel vaimoineen vuodesta 1707 alkaen. Isonvihan jälkeen (Asikkala SAY 1720-1739) Kutajoella on emäntänä Anna Sofia ja sitten isäntänä poikansa Erik Wilchman (josta tietoa SukuForumin keskustelussa, jossa Anna Sofian äidiksi tiedetään Helena Gripenberg).

Oliko Axelin poikia myös Helsingin kirkonkirjojen Fredrich Axellsson? Tämä meni 3.12.1691 naimisiin Sophia Mortensdotterin kanssa. Lapsiaan olivat Axell s. 4.5.1692, Fredrich s. 11.4.1694 ja Johannes s. 11.12.1696. Kasteissa Fredrikin titteleinä häradskrif: ja befalningfm:, mutta häntä en Wallan matrikkelista löydä. Lisäys 19:02: Yrjö Kotivuori ystävällisesti huomautti yksityisviestissä, että tämän pojat Fredrik ja Johan ovat ylioppilasmatrikkelissa, mutta tietonsa eivät vahvista eivätkä kumoa yhteyttä Wilckman-perheeseen. "Helsinkiläinen raatimies ja Raaseporin läntisen kihlakunnan kruununvouti" Fredrik Axellsson Pohjan Elimossa vuodesta 1706 (SAY Pohja, Kisko 1694-1713 s. 10) ja Hindraböhlessä vuodesta 1711 (s. 11).

Axel Matsson oli kuollut vuoden 1690 lokakuuhun mennessä, mutta vaimonsa Margeta eli yhä (Helsingin KämnO 30.10.1690, Helsingin RO 30.3.1691, 12.12.1691)

Axel Matsson oli omistanut tontin Helsingissä (Helsingin RO 9., 16. ja 23.11.1691). Vuoden 1696 kartan selitteessä "Axel Matzson Vilckman" omistajana 3840 neliökyynärän tontille W172. Kartta on minimaalisessa koossa Museoviraston sivustolla Kurkistuksia Helsingin kujille, jossa on samoin pienessä koossa sen asemointi nykykartan päälle. Tonttinumerot eivät ole mukana, eikä niitä olisi toivettakaan erottaa.

Muistelin, että Teemu Mökkösen HELSINKI - HELSINGFORS Kaupunkiarkeologinen inventointi (pdf) olisi ollut käyttökelpoisempi, mutta senkään asemoinnissa vanhat tonttinumerot eivät ole mukana. Helsingin kaupunginarkiston digitoiduissa kartoissa kartan voisi kuvitella olevan mukana, mutta minun taidoillani sitä ei löytynyt. Mutta, Hyrckman- googlaus avasi eteen julkaisun Helsinki. Historiallinen kaupunkikartasto (pdf), jossa on tonttiluettelon lisäksi kartta niin isossa koossa, että numerot erottuvat. Axel Mattsonin tontti oli aivan kaupungin luoteiskulmassa, Hämeentien varrella. Edellä mainittuja kohdennuksia tiiraillen Snelmanninkadun ja Vironkadun kulmassa.

(Kuvituksena Arkistolaitoksen digitoinneista Kaupunkikartat (kokoelma) : Helsingin kartat : Helsingfors 1696. (Helsinki Ic* 33/- -))

Toiselta puolelta

Aamulla tarkistin YouTube-tilausteni tuoreita videoita ja huomasin yhdysvaltalaisen Penn Museumin julkaisseen joulukuun alussa pidetyn luennon Genghis Khan: Barbarian Conqueror or Harbinger of Democracy tallenteen. Antaisiko alle tunnin pätkä jotain uutta verrattuna joulumatkalla kuunneltuun Carlin-maratoniin?

Antoipa hyvinkin. Luennon pitänyt Morris Rossabi ei sanonut sanaakaan Tšingis-kaanin joukkojen tappamista ja raiskaamista ihmisistä. Carlin ylisti mongolien taistelustrategioita ja Rossabi vähätteli niitä. Rossabin mielestä Tšingis-kaanin suurin saavutus oli yhdistää itä ja länsi, mistä tuloksena kiinalaisia taidehistoriallisia vaikutteita Persiassa.

Erinomainen esimerkki siitä, että yhden historioitsijan esityksen lukeminen ei riitä valoittamaan ennestään tuntematonta aihetta. Vaikka kuinka yrittää muistaa esittäjän subjektiivisuuden ja vaikka tämä, kuten Carlin, toisi avoimesti esiin agendaansa, on yhdestä esityksestä mahdotonta (tai ainakin hyvin vaikeaa) ymmärtää sitä, mistä se ei kerro.

Penn Museumin kanavalla on muitakin hyviä esityksiä, joista läheskään kaikkia en ole kuunnellut. Rossabin luento kuuluu sarjaan Great Myths and Legends. Sisarsarjoja ovat Great Wonders, Great Battles, Great Riddles in Archaeology ja Great Voyages.

Muoto- ja muistikuvista

Kahden viime päivän tekstit perustuivat Eliel Aspelin-Haapkylän kirjaan Muoto- ja muistikuvia I, joka nykyään on verkossa saatavilla kuten myös jatko-osansa II ja III. Muistan hämmästyttävän selvästi selanneeni niitä pari vuotta sitten Kaisa-talon kellarissa, mutta tuolloin niistä syntyi vain teksti Huonoille teille joutuneet tyttäret.

Eikä nytkään tämän enempää, mutta 1800-luvun ylioppilaselämästä kiinnostuneiden kannattaa muistelmiin tutustua. Aspelin-Haapkylä muistaa/tietää esimerkiksi, että

Ylioppilaselämässä oli puuro-illoilla erityinen merkityksensä. Turussa oli kaksi puuropaikkaa, toinen erään rouva Lindströmin pitämä, toinen oli tunnettu nimeltä "puurokellari". Kaksi kertaa viikossa tarjottiin puuroa — viikon muina iltoina tyytyi moni kuivaan ruokaan, syöden leipää (ilman voita), retikkaa, suolaa ja maitoa. Puuro-iltoina saatiin vähäistä maksua vastaan syödä lihamuhennosta sekä puuroa, ei annoksittain, vaan niin paljon kuin jaksettiin. Kysyntä oli niin vahva, että niiden, jotka tulivat myöhemmin, täytyi odottaa, ja usein oli porstua täynnä odottavia, jopa niitä seisoskeli kadullakin. Ylioppilaat olivat iloisia ja hyvällä tuulella, kun huokeasta hinnasta saivat syödä itsensä kylläisiksi. Helsingissäkin oli joku aika eteenpäin semmoisia puurotätejä. Eräs sellainen oli esim. rouva Kirsten. Hänellä oli yksi tytär, sievä tyttö, jonka myöhemmin amiraali ja luotsipäällikkö Eriksson nai. Ne mainitaan Castrénin kertomuksissa hänen Sipirianmatkastaan. Castrén tapasi Erikssonin vaimonsa ja anoppimuorinsa kanssa matkalla Sipiriaan.

Tuohon Castrénin mainintaanhan kiinnitin minäkin huomiota ja kirjoitin blogitekstin Siperiaan viety anoppi.

(Eliel Aspelin-Haapkylän kuva Kyläkirjaston kuvalehdestä 3/1909. Olen löytänyt kuvaeditorin enkä osaa varsinaisesti käyttää sitä.)

Toinen iso teema Aspelin-Haapkylällä on herännäisyys, joka liittyy myös elämäkertoihin Lauri Stenbäck
sekä Alfred Kihlman (I osa ja II osa). Jälkimmäisestä lainaus omasta kiinnostuksen kohteestani eli mestauksesta.

Merkillisimpiä A. G. Kihlmanin virkatoimituksia oli se, jonka hän suoritti 27 p:nä kesäk. 1816, kun 25-vuotias murhaaja, Öström, mestattiin klo 11 a. p. Värnönmäellä ("Värnöbacke") Höstveden ja Martolan kylien välillä. [G. A. Andströmin päiväkirjan mukaan tapahtui murha, jonka uhri oli rautakauppias Malmström, yöllä huhtikuun 2 p:vää vastaan 1813.] Siitä hän kirjoittaa Andströmille: "Irti ja vapaana hän ajoi ulos [kaupungista] osottamatta halua karata, vaikka täällä edeltäpäin yleisesti puhuttiin, että niin tulisi tapahtumaan ja johon ei tilaisuutta puuttunut, sillä hän ajoi ilman vahtia melkein koko kaupungin läpi — kiitos olkoon Appelgrenin huonojen toimenpiteitten. Masentuneena ja murheellisena hän käveli [kappalaisen Fredr.] Juveliuksen ja minun välillämme mestauspölkylle, ei kuitenkaan enemmän masentuneena kuin että hän itsekin veisasi. Ja vihdoin hän itsekin auttoi laskemaan kauluksensa alas ja vetämään nutunhihansa ylös, ja sitten hän antautui meidän talutettavaksemme pari askelta eteenpäin ja paneutui niin alas — — — mitä minä silloin tunsin ja seuraavana hetkenä — taikka varsinkin mitä tuomittu tunsi — sitä en voi kuvata. Olkoon hän viimeinen [mestattava], joka tulee minun hoidettavakseni! — Mestaus kuuluu tehneen kamalan vaikutuksen Korsholman vankeihin. He luulivat hänen palaavan mestauspaikalta — — —".

Nuori historianharrastaja 1860-luvulla

Eilisessä tekstissä 6-vuotiaana äitinsä jättänyt Kaarle Alfred Castrén (s. 1845) keräsi kesällä 1863 Kälviällä kansan suusta muistelmia Suomen sodasta. Nuorukainen ei ollut vielä edes kirjoilla yliopistossa, joten rohkenen määritellä hänet historianharrastajaksi.

Kesäloman jälkeen hän palasi koulukaupunkiinsa Vaasaan ja ilmeisesti esitteli muistiinpanojaan historianopettajalleen Oskar Ranckenille. Tämä järjesti rahankeräyksen, jonka tuotolla Castrén pääsi seuraavana kesänä kulkemaan "ruotsalaisten rannikkopitäjien, Sulvan, Maalahden, Petolahden, Korsnäsin, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan kautta Sideby'hyn saakka. Sideby'stä tutkija poikkesi Isojoen kautta Karviaan ja Parkanoon sekä edelleen Kurun kappeliin ja Ruovedelle. Ruovedeltä hänen tiensä kävi Keuruulle, sieltä Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukaan kautta Rautalammille, Suonenjoelle, Kuopioon ja Maaningalle. "

Eliel Aspelin-Haapkylän ( Muoto- ja muistikuvia I ) mukaan

Pyytäen tehdä mahdollisimman tarkkaa työtä hän ei ollut tyytynyt puhuttelemaan yhtä tai kahta ukkoa kullakin paikkakunnalla, vaan oli hän koettanut tavata niin monta kuin suinkin niistä vanhuksista, jotka olivat mukana olleet. Se oli tietysti vienyt aikaa, semminkin kun oli vaikea saada nuo tietäjät avomieliselle tuulelle. Parasta oli "ikäänkuin leikitellen" käydä asiaan käsiksi. Mutta miten hän yrittikin, sattui kuitenkin että hän jälestäpäin kuuli muutaman vanhuksen virkanneen: "kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkin lie mielessä".

Viimeisen kouluvuotensa aikana Castrén ei ehtinyt muokata muistiinpanojaan käsikirjoitukseksi, mutta teki sen seuraavana kesänä. Oman alkulauseensa mukaan

näiden tietoin sovittaminen ja järjestäminen ei ollutkaan helpointa, kun huomasin ukkoin juttuin ei pitävänkään yhtä, kun huomasin äijä parkain muistin jo ajan hävityksistä pettävän. Ei siinä muuta neuvoksi kuin panna jokaisen jutut rinnan ja sitten seurata niiden antamia tietoja, jotka puheissaan paraiten sopivat historian kertomuksen ja toistensa kanssa yhteen, ehkä asuivat eri suunnilla pitäjäässä ja siis arvattavasti eivät olleet kuulleet ainakaan kaikkea toisiltansa. 

Käsikirjoitus tuli kesän aikana valmiiksi ja kirja Muistelmia vuosien 1808-1809 sodasta ilmestyi samana syksynä kun Castrén aloitti yliopisto-opinnot. Kirjan alkulauseen aloitus on tematiikaltaan tuttu monesta tuoreemmasta harrastajahistorioitsijan tekstistä.

Harvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa edestä, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa uros-näyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväisten tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta vaikutuksesta kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen hallitukseen ja isämaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa näidenkin Muistelmain ilmestymisen oikeus myönnetään.

Tuohon aikaan amatöörienkin teokset saivat arvovaltaisen arvion. Yrjö Koskisen Kirjallisessa Kuukauslehdessä tammikuussa 1866 julkaisu arvostelu päättyy

"Olemme kirjaa arvostelleet mainitsematta tekijän erinomaista nuoruutta. Että nuori mies, tuskin ylioppilasikäänsä päässeenä, panee kokoon 10 arkin kokoisen kirjan, joka sekä sisällyksen että esitystavan puolesta kyllä paikkansa pitää, on asia, josta emme uskalla lausuakkaan mielihyväämme, peläten että niin aikaiset tähkäpäät voivat joutua jonkun takatalven hävitettäväksi. Toivotamme vain hänelle Suomen miehen kestävyyttä raivaamaan itselleen tietä opin ja tieteen kautta kirjallisuuden korkeimmille sijoille."

Kuva August Malmbergin kuvitusta Runebergin runokokoelmaan Fänrik Ståls sägner

Pitäjänkirjurin vaimo ja rippikirjan suhde todellisuuteen

Johanna Elisabet syntyi 8.12.1812 Sotkamossa. Hänen isänsä Johan Cajan oli Sotkamon nimismies. Johannan isoveli Karl August aloitti yliopistossa 1819 ja pikkuveli Johan Fredrik 1832.

Johanna jäi Sotkamoon, jossa hän 20.10.1833 meni naimisiin Reinhold Castrénin kanssa. (Tällä ylioppilasveljet Lars Magnus ja Julius.) Eliel Aspelin-Haapkylän mukaan avioliitto solmittiin "vastoin omaistensa neuvoja" ja "heidän perustamansa koti tuli yhtä varattomaksi kuin lapsi- ja kärsimysrikkaaksi".

Reinhold omisti (Aspelin-Haapkylän mukaan) Yli-Sotkamon Hyttilän, jossa perheen 7 lasta syntyivät vuosina 1834-1845. Reinholdilla oli virka pitäjänkirjurina ja maatalouden olisi voinut saada tuottavaksi. Mutta edelleen Aspelin-Haapkylää lainaten Reinhold

eli säännöttömästi sekä laiminlöi tehtävänsä ja perheenisän yksinkertaisimmatkin velvollisuudet. Ollen suuri hevosintoilija sanotaan hänen pitäneen parempaa huolta hevosistaan kuin lapsistaan; hän talutti hevosensa aittaan syömään viljaa lasten kaivatessa leipää, ja kun hän palasi matkoiltaan, joilla oli ajanut kilpaa muitten hevoshuijarien kanssa, ei hänen kotiatulonsa ollut omaisille iloksi. Kerrankin hän oli ajanut kumoon kiviläjään ja kauan kesti ennenkuin hänen siitä saamansa haavat ja kuhmut paranivat. 

Vuosien 1847-49 välillä perhe muutti Ala-Sotkamon Tervon tilalle, jossa Reinhold kuoli 12.5.1849. Johanna jäi taloudellisesti vaikeaan tilanteeseen kuuden tuolloin elossa olleen lapsen kanssa. Vanhin lapsista, 14-vuotias tytär Emelie, kuoli 20.10.1850. Rippikirjaan Johannalle on merkitty Tervosta ehtoolliskäyntejä vuoteen 1854 asti.

Sotkamon kirkkoherra Carl Benjamin Ståhlbergin vaimo Hedvig Gustava oli Johannan sisko ja seuraavassa rippikirjassa Johanna ja viisi lastaan ovat pappilan sivulla. Rippikirjan mukaan tytär Amanda Gustava (s. 1841, presidentti K. J. Ståhlbergin äidinäiti) sai muuttokirjan Ali-Tornioon 1859, vanhin elossa ollut poika Johan Adolf (s. 1839) muuttokirjan Rovaniemelle 1864 ja Reinhold (s. 1843) Ouluun 1876. Carl Alfred (s. 1845) häviää Sotkamosta rippikirjan vaihdossa 1865-66.

Kirkonkirjaa katsoen näyttää siis siltä, että lapset ovat äitinsä kanssa aikuisikään. Mutta Aspelin-Haapkylä kertoo, että

Äiti oli nääntymässä kuormansa alle, eikä muuta neuvoa ollut kuin hajottaa lapsilauma, lähettää toinen toisaalle, toinen toisaalle varakkaampien sukulaisten hoidettavaksi. Silloin nuorin lapsista, Kaarlo eli Kalle, niinkuin häntä kotona ja toverien kesken nimitettiin, 1851 joutui setänsä Lauri Maunu Castrénin luokse

Siis ainakin yksi lapsista (ja todennäköisesti muutkin) olivat muualla jo ennen kirjausta pappilan sivulle. Aspelin Haapkylä valoittaa myös asumisen todellisuutta. Pappilan sivu ei tarkoita pappilan rakennusta vaan Johanna

asui häntä varten muutamalle niemelle pappilan maalle rakennetussa kaksisuojaisessa asunnossa, erään vanhemman sisaren, Eva Sofia Cajanin, ja sen lapsen kanssa, jolle vähämielisyytensä tähden ei ollut rakkautta ja kärsivällisyyttä muualla tarjona, kuinka äiti ansaitsi pienen kodin tarpeet suorittaen ompelu- ja muita töitä pitäjäläisille ja kuinka hän hiljaisen, rakastettavan luonteensa vuoksi oli kaikkien suosima, niin että "Johanna täti", joksi häntä sanottiin, ehdottomasti oli tarpeellinen niin iloisten kuin surullistenkin juhlien valmistuksissa ja vietossa ympäri pitäjää. 

Lähteet:
Eliel Aspelin-Haapkylä: Muoto- ja muistikuvia I
Sotkamo rippikirja 1841-1847 I s. 231, 1841-1847 I s. 129, 1849-1855 I s. 136, 1856-65 I s 282, 1866-1875 s. 370
Kuva: Hilkka Finnen kuvitusta kirjaan Kylän lapset (1880)

Järki vuosien mukaan jäykistyy, kadottaa jänteydensä

Onko kestävämpää aihetta kuin valittaa siitä, miten ennen oli paremmin? Mahdollisesti moisesta valittamisesta valittaminen?

Sanan Saattaja Wiipurista julkaisi 27.6.1840 kirjoituksen Paremmat ajat, joka pienen toimittamisen jälkeen sopisi nykykolumniksi sujuvasti.

... ei olle nykyä kaikki niin, kuin oli ennen: tärkiät muutokset tapahtuivat ja tapahtuvat joka päivä maailmassa mutta meidän tuntomme ja älymme muuttuvat vielä enemmin meitä piirittävää maailmaa ja seurastoa.

Aikain mukaan muuttuvat tavat. Niiden huomio juurtuu meihin semminkin nuoriso-ijässämme. Kaikki muutokset, sen jälkeen tapahtuneet, pidämme me uudistuksina, vieraantumisina sivistyksestä. Mikä tavallinen oli taidomme tuleuntuissa, siinäpä oli toimi; mikä tavallisesta silloin hyljättiin, se oli vanhentunut, luonnotoin, kujeellinen; mikä tavalliseksi joutui, jopa se kallistui pahempaan puoleen. Järki vuosien mukaan jäykistyy, kadottaa jänteydensä; työläs on sille liikahtaa paikaltaan: jokainen vaihet ottaa siltä levon ja harmitta sitä. Tuossapa se muistelee parempia, aikoja, joina ei ollut aavettakan nistä uudelmista, jotka nyt ovat vallan päällä. Höyry rukkamitä kaikkia eiko tuolle poloselle ole puuttunut.

Vielä on syynä valitukseen kehnoista ajoista oma vanhentumisemme. Elämä ei enä ole niin ihana ja ihmeellinen kuin nuoruudessamme. Koulupojasta on hänen opettajansa vasta aika-nerojas; tämän silmiin katso hän hartaudella, ihmettelee väki-viisaan karsasta muotoa ja äärettömiä tietoja. Mutta me, syntiset, päästyämme täyteen miehen-ikään, näiköhän me nyt vielä ajattelemme nuon entisistä opettajistamme? Me mittaamme kappaleet tuntoimme kyynärällä, - toista mittaa et mistä ota: ja tuskin huomaitset alkavasi vanhentua, järkiään pistää päähäsi maailman vanhentuvan; tuskin tummenevat silmäsi, luulet, aurinkon ei enä entiselleen loistavan; tuskin tyltsyvät tuntosi, arvelet, koko olossa ei enä olevan vähintäkän maanittavaa!...

Tunnelmakuva Velikulta no 14/1903

Petter Sund -projektin alku/jatkotunnelmat

Pölymaski on edelleen ostamatta, mutta avasin tietokoneeni ja totesin, että

1. Petter Sund -käsikirjoitusta olin editoinut viimeksi vuonna 2010,
2. se on mitä suurimmassa määrin "vaiheessa" sekä
3. sukutaulussa oli runsaasti unohtuneita nimiä ja elämänvaiheita

Hyvät uutiset 

1. lähdeviitteitä on merkittynä
2. viimeisen 5 vuoden aikana taitoni ovat kehittyneet ja
3. uusia sekundäärisiä lähteitä on ilmestynyt.

Käsikirjoituksen lopusta löytyi joukko Hiskistä ja sanomalehdistä löytyneitä Sund/Sunn-yksilöitä, jotka joko kuuluvat sukutauluun tai eivät. Pehmeänä laskuna tekemiseen voisi selvittää näitä?

Christina Sunn kuoli 3.7.1776 Kärkölän Vävylässä 60-vuotiaana kamreerin vaimona. Digitoitujen kirkonkirjojen aikana... on npeasti todettu, ettei naista näy talon rippikirjasivuilla 1, 2 tai 3. Virkatalon isäntänä on vänrikki Gadding, joka ei kuullosta tutulta. Vaimonsa on Sophia Krook ja Krook-suvulla yhteyksiä Flacheseniuksiin, joilla puolestaan yhteydet Sund/Sunn-sukuun.

Hmmm. Pitäisikö muokata yllä olevaa väitettä lisääntyneistä taidoista?

Sund ja Sunn -googlaus ja sanomalehtihaut ovat aivan toivottomia nimien yleisyyden vuoksi, mutta onnistuin osumaan Petri Talvitien artikkeliin vuosikirjassa Sjuttonhundratal. Nordic Yearbook for Eighteenth-Century Studies, jossa on muutakin hyödyllistä luettavaa.

Olen edelleen kädetön myös Tallinnaan kadonneiden kanssa. Hans Sunnin tytär Anna Maria (s. ~1721) meni Helsingissä 24.8.1736 naimisiin Tallinan porvarin ja peruukkimestarin Johan Bouillon kanssa ja hävisi näkyvistä. Johan Sund/Sunnin perukirjoituksessa mainitaan tytär Tallinnassa. Mahdollisesti ainoa tuntemani tyttärensä Christina Sophia (s. 13.5.1764).

Mutta tämähän on vasta alkua. Tunnelmakuva talviaamun auringonnousua odotellessa kirjasta Eesti Looduseuurijate Seltsi aastaraamat" (1976) via Internet Archive ja Flickr Commons. Tekijänoikeudet ovat edelleen voimassa, mutta mennään riskillä.