Pysähdys Mukkulassa

Tutustuttuani kahteen Lahden museoon vaelsin kaupungin ulkopuolelle, josta olin varannut majoituksen Mukkulan kartanosta. Ilokseni sain huoneen ihan päärakennuksesta.

En ollut tutustunut paikan historiaan etukäteen. Vasta kotiin päästyä luin hotellinpyörittäjän version, jossa oikean asian puutteessa ei seikkaile tavallinen kummitus vaan "mystinen kummitus". Päärakennuksen annetaan ymmärtää olevan joiltain osin 1700-luvulta.

Sukutilakirjaan 1930-luvun alussa ilmoitettujen tietojen mukaan Mukkulan osti perinnöksi vuonna 1763 Hollolan kirkkoherra Jacob Krook. Häneltä se jäi vävylleen kapteeni Arndt Johan von Hausenille, jonka omistus ylioppilasmatrikkelin mukaan alkoi 1795. Jäi siis melko lyhyeksi, sillä von Hausen kuoli tammikuussa 1810. Hotellisivun mukaan tällä välillä "Kartanon päärakennuksesta kasvoi von Hausenin omistuksessa juhlallinen keisarityylin edustaja, jonka puutarhaa hallitsivat komeat tammet ja englantilainen maisemallisuus."

Tullilehti 5/1939

Voi olla, että samannimiset isä ja poika ovat sekoittuneet. Nuorempi Arndt Johan von Hausen teki virkauraa ja muutti Mukkulaan vuonna 1843. Hän eli lokakuuhun 1865. Tuolloin Mukkulassa olivat kirjoilla leskensä Maria Wilhelmina Edelheim (s. 27.2.1805) ja lapset Maria Charlotta (s. 3.1.1829) sekä Arndt Wilhelm (s. 18.12.1835). Maria Charlotta ja äitinsä siirsivät kirjansa Helsinkiin seuraavana vuonna, mutta palasivat Hollolan kirkonkirjoihin vuonna 1871. (Hollola RK 1861-1870, 357; 1871-1880, 414)

HD 16.11.1885

Ennen kuin Maria Charlotta von Hausen äitinsä kuoltua muutti uudelleen virallisesti Helsinkiin vuonna 1887, häntä tituleerattiin Mukkulan omistajaksi. (Morgonbladet 3.7.1880; Hollola RK 1880-1889, 414). Suomen kahdeksannessa yleisessä maatalousnäyttelyssä hänet palkittiin suolaamattomasta makeakermaisesta meijerivoistaan eli ainakin hän välitti palkata osaavan meijerikön (US 1.9.1881).

Vuosisadan viimeisessä rippikirjassa isäntänä on Karl William Arndt von Hausen (s. 22.3.1860 Helsinki), Arndt Johan nuoremman pojanpoika (Hollolan RK 1890-1899, 329).

Isänyytensä varhaisvuosina Jyränkö uutisoi 24.1.1893: "Eilen illalla k:lp 7 aikaan syttyi Lahden kappalasta noin pari kilometriä oleva Mukkulan kartano tuleen ja oli parin tunnin kuluttua palanut tuo komea rakennus aivan maan tasalle. Syytä tulen syttymiseen ei varmuudella tiedetä." Päivälehdessä ei hätäilty ja 26.1.1893 kerrottiin palaneeksi vain kaksi vuotta vanha "kaksinkertainen työväen asunto, jossa samassa rakennuksessa oli myös kartanon pehtorinkin asunto." 

Teollisuuslehti 11/1938

Vuosisadan vaihteen jälkeen mainostetaan tiiliä. Tuotanto oli merkittävää, sillä seuraavan sukupolven isäntä Rolf von Hausen ilmoitti 1930-luvun alun sukutilakirjaan, että tiilitehdas tuotti 3 miljoonaa tiiltä vuosittain.

Tiilitehtaasta kertoo nykyajan majoittujalle "tiilimestarin talo", joka on lähellä päärakennusta. En tehnyt suurta kierrosta, joten en osaa hahmottaa aiempien talousrakennusten sijaintia ja säilymistä. Sukutilakirjan mukaan 1930-luvun alussa: 

Talouskeskus viljelysten päässä, Vesijärven rannalla. Osittain 2-kerroksinen päärakennus rakennettu puusta 1800-luvun alussa, myöhemmin korjattu parikin kertaa. Sitä ympäröi vanha kaunis puisto. 90 lehmän navetta tehty kivestä v. 1882, uusittu v. 1927; siinä on automaattiset juottolaitteet. Samassa rakennuksessa meijeri ja karjakeittiö. 20 hevosen talli tiilistä 1890-luvulta. Sekä navetassa että tallissa on vesijohto (sähköpumppu). 150 kanan kanala puusta, uusittu v. 1917. Kasvihuoneet kivestä.

Suomen Kuvalehdessä 33/1936 kesäkuvasikermässä "Hollolalainen "hevosmies" neiti von Hausen kuljettaa Mukkulan kartanon hevosta."

 

Luinen sotisopa Lahden historiallisessa museossa

Lahden historiallisen museon Hyvä paikka -näyttelyn viimeisessä museossa oli esine, jonka kuvan jo kaksi tutkijatuttavaani olivat jakaneet FB:ssä. Evakkokontekstista oli arvattavissa, että luinen haarniska oli kuulunut Viipurin museon kokoelmiin, mutta en löytänyt siitä näyttelyssä mitään kuvausta. Lippukassalla vakuutettiin, että tiedot olivat kosketusnäytöllä, josta mielestäni avasin teematekstejä. 

Esine on sekä mielenkiintoinen että problemaattinen, joten jaan tässä itseni ja tuttavan tuttavien esiin kaivamat tiedot

Kotkan sanomat
8.5.1897

Ilmeisesti esinetiedot tosiaan olivat jossain luettavissa, sillä tuttavani tiesi luuhaarniskan tulleen Viipurin museolle vuonna 1897. Näillä tiedoilla löysin digitoiduista sanomalehdistä Wiborgsbladetin 5.3.1897 pikku-uutisen, jonka mukaan esine oli ostettu museolle Venäjän Karjalasta. "Luinen rintasopa" oli kiinnostava sekä rahan arvoinen siksi, että sen ulkonäön katsottiin vastaavan Kalevalan säkeitä.  Eli yksinkertaistaen tällaisia "muinaissuomalaiset ennen käyttivät sota-asussaan" (Kaiku 10.3.1897)

Kaksi vuotta myöhemmin Suomen museo julkaisi Antti Helanderin artikkelin Luinen sotisopa (numerot 3427 ja 3428 Viipurin museossa). Se alkaa sanomalehtitietoja täydentäen

Liikkuessaan kauppamatkoilla Aunuksessa ja Venäjän Karjalassa osti muuan Terijoen kauppias pari esinettä, jotka suuressa määrin herättivät hänen huomiotansa. Hänen aikomuksensa oli ensin myödä ne Rumjantsovin Museoon Moskovassa, mutta kun hänen aikomastaan matkasta tähän pyhään kaupunkiin ei mitään tullut, tarjosi hän ne Viipurin Museoon lunastettaviksi. Täten nämät merkilliset esineet tulivat tämän pienen museon omaisuudeksi.

Helander oli tarttunut kansainväliseen kirjallisuuteen.

Sattuipa käsiini kirja, jonka nimi on: Annual Report of the Board of regents of the Smithsonian Institution for the year ending juni 30, 1893, Washington 1895. Tässä kirjassa löytyy kuvattuna muiden kansatieteellisten esineiden ohella myös luustoja. Kotoisin ne ovat eskimolaiselta alueelta ja ovat rakenteeltaan, vaikka eivät muodoltaan, samanlaisia kuin Viipurin Museossakin löytyvä. Vieläpä on Historiallisessa Museossa Helsingissä kaksi luustoa, jotka sekä rakenteelleen että muodolleen hyvin lähenevät ylläesitettyä viipurilaista. Luettelossa niillä on molemmilla numero 1045 ja muistiinpanojen mukaan ne ovat koljusien ja aleutien alueelta pohjois-Ameriikasta

Vaikka Helander pohti esineen mahdollisia reittejä Pohjois-Amerikasta Karjalaan, hän jätti mahdolliseksi "luuston" karjalaisen alkuperän ja viittasi Kalevalan säkeisiin. 

Esine sai sitten ilmeisesti olla rauhassaan, ennen Kustaa Vilkunan kiinnostusta 1930-luvulla. Hän kirjoitti yhdessä Jorma Leppäahon kanssa Kalevalaseuran vuosikirjaan 1937 artikkelin Muinaisrunojemme sotisopa. Se ei ole tavoitettavissa verkossa, mutta Vilkuna käytti varmaankin samoja aineksia Hakkapeliitan joulun 1938 artikkelissa "Mies on lustuissa lujempi". Muinaissuomalaisten sotisopa. 

Siinä Vilkuna huomauttaa, että Kalevalan soturia suojannut "luusto" oli "lustut" vielä Vanhassa Kalevalassa vuonna 1835. Vilkuna epäilee muutoksen liittyneen siihen, että "vähän ennen Uuden Kalevalan ilmestymistä saapui Helsingin yliopistolle Alaskasta amiraali Etholénin kansatieteellinen esinekokoelma, johon kuului mm. kaksi luupanssaria, jotka siten joutuivat Lönnrotin näköpiiriin ja nostattivat hänen mieleensä kuvan muinaisrunojen luupanssarista". Vilkunan tulkinta oli, että kerätyissä runoissa oli tarkoitettu metalista lamellihaarniskaa, joita käytettiin Pohjolassa 1200-luvulla.

Pari vuotta myöhemmin suomalaisten varustus oli ajankohtainen teema. Ruotsalainen Fornvännen julkaisi vuonna 1940 Bengt Thordemanin artikkelin Rustningarna i Kalevala. Thordeman oli muotoillut useita eri hypoteeseja lustujen merkitykselle. Hän suhtautui skeptisesti Helanderin esittämään mahdollisuuteen, jossa Venäjään Karjalaan olisi päätynyt Etholénin kokoelman esine. läntisin esiintymä luiselle haarniskalle oli Tomilovo Uralin tienoilla, joten Thordemanista oli mahdollisuuksien rajoissa, että esinetyyppi olisi ollut käytössä myös Karjalassa. Jos löysin kartalta saman Tomilovon, niin se on varsin kaukana Karjalasta, Lahdesta puhumattakaan.

Hyvä paikka Lahden historiallisessa museossa

Lahden historiallinen museo avautui kesäkuussa taas/vihdoin uudistuneena. Alakertaa kiertää kronologinen Päijät-Hämettä kuvaava näyttely Hyvä paikka. Lähes neljännesosa juuristani on alueelta, joten kiinnostukseni ei ollut ainoastaan museologinen.

Kivikausi tarjosi vahvan aloituksen. Joskaan en ymmärtänyt, miksi esillä oli löytöjä aivan toiselta puolelta Suomea. Karttaa ehdin jo kaivata, ennenkuin "löysin" sen kuvassa etualalla olevasta pöntöstä. Vastaava oli joka huoneessa. Tästä kiitosta, mutta karttojen suunnittelua olisi kannattanut miettiä hieman enemmän. Nyt jäi epäselväksi oliko ikonein merkitty "kaikki" kalliomaalaukset tai kansakoulut. Karttamerkkien tökkiminen oli rasittavaa eikä tarjonnut kaivattua lisäymmärrystä. 

Ihmiset isoilla videoilla näytöillä oli toistuva elementti. Täällä niillä ei kuitenkaan uusimman muodin mukaisesti nostettu esiin yksilöiden tarinoita vaan kuvitettiin lyhyitä teematekstejä, joilla oli kolme erillistä nappia, vaikka ensimmäistä painamalla tekstit tulivat näkyviin sarjatulituksena. Tätä toiminnallisuutta en oikein ymmärtänyt.

Esinetekstit olivat minimaalisia. Pienillä kosketusnäytöillä oli lupaavia "esineet" osioita, mutta niistä avautui teematekstejä, joilla ei ollut selvää yhteyttä nimenomaan esillä oleviin esineisiin. Itse koin antoisammaksi samoilta näytöiltä kuunneltavat (ja tekstitetyt) tutkijavideot, enkä ainoastaan siksi, että puolet puhujista oli tuttaviani. En kuitenkaan huomannut kenenkään muun näitä käyttävän.

Kivikaudelta hypättiin rautakaudelle, jossa asiaa tuntemattomalle jäi epäselväksi, että esillä oli Hol­lo­lan Kirk­kai­lan­mäen emän­nän ylös­nou­se­mus eli tutkimukseen perustuva pukuennallistus eikä mikä tahansa mallinukke. Tosin tämäkin selvisi, jos jaksoi laittaa videon pyörimään. Toisesta videosta puolestaan sai käsityksen maanviljelystä harjoittavan väestön n. s. pysyvän asutuksen synnystä.

Samaa tietoa oli todennäköisesti upotettu myös karttapönttöön, joka oli yhteinen historiallisen ajan alun kanssa. Tökin sitä sen verran, että sain esiin lauseen "Päijät-Häme sai kuitenkin osansa kuninkaallisista vierailuista". Kuninkaallisten vierailujen ajat ja reitit tunnetaan hyvin, joten eikö tässä olisi voinut mainita vuodet ja paikat?

Historiallisen ajan ensimmäisestä kolmesta vuosisadasta oli esillä rahvaan kulttuuri ja uskomukset. Mikä selvisi kuuntelemalla tutkijavideot tai tulkitsemalla tarkasti lukuisten esineiden vitriini. Huomattavasti helpompaa oli jatkaa matkaa.

Seuraavassa huoneessa oltiin teollisen murroksen kynnyksellä 1750-1870. Täällä oli ensimmäinen erikoisempi tekninen ratkaisu, jossa sai "selailla" rinnan kahta paikalliskuvausta. Niiden tekstit latautuivat niin hitaasti, että kärsimättömänä käänsin ensin sivuja, kun niissä oli esillä vasta otsikot.

Seuraavassa huoneessa elettiin Lahden kylän palo isolla mallilla, joka muistutti Vapriikissa edellisellä viikolla nähtyä Ruotsinsalmen paloa. Samaa oli myös se, että esineistö oli enimmäkseen arkeologista eli Lahden torilla 2013 ja 2016 tehdyiltä kaivauksilta. Mutta tämäkin jäi helposti huomaamatta, ellei laittanut kosketusnäytöltä videota pyörimään.

Kahdessa viimeisessä huoneessa elettiin enimmäkseen 1900-lukua, josta en edelleenkään jaksa olla kiinnostunut.

En löydä blogitekstiä aiemmasta vierailustani, jolla fiilistelin Klaus Holman kokoelman keskiaikaista taidetta, joka ei ilmeisesti ole missään enää esillä. Vierailullani vuonna 2010 kiinnitin huomiota Askon huonekalujen näyttelyyn, jonka nykymuoto tuli vastaan visuaalisten taiteiden museo Malvan yläkerrassa. Yhteen huoneeseen on yhdistetty Viipurista tuotu taidekokoelma, edesmennyt julistemuseo ja huonekalut. Vaikka näyttelyarkkitehtuurissa oli logiikka, se tuntui sekavalta. Aitoja julisteita ei ollut esillä, joten pänni, etten koskaan tullut käyneeksi niille omistetussa ja nyt edesmenneessä museossa.

Pitäisikö kuivatetusta Pitkäjärvestä välittää?

 

Yksi esi-isästäni tuomiokirjahaulla löytynyt tuomiokirjan kohta 15.2.1848 alkaneilta käräjiltä on erinomaisen kauniilla käsialalla puhtaaksikirjoitettu, mutta 11 sivua pitkä. Alkupäästä selviää, että asia koskee kuivatetun Pitkäjärven ositusta, jota oli tätä ennen käsitelty ainakin syyskäräjillä 1842 ja 1844 ja keisariltakin (senaatilta?) oli jo haettu tuomio. Käsittely jatkui kesäkuussa 1848, jolloin päätettiin jatkosta heinäkuussa, jolloin pöytäkirjaa syntyi kuusi sivua. Kun keissistä tuli valmis (?), niin esi-isäni aloitti uuden prosessin joka sekin koski maata Pitkäjärven ympäristössä. Eikä jäänyt viimeiseksi. (Jos tunnet Kokemäeltä vain yhden Pitkäjärven, niin tässä on kyse aivan toisesta järvestä.)

Minua ei Pitkäjärvi voisi vähempää kiinnostaa, sillä olen ajanut sen ohi vain kerran. Jos olisin nyt kirjoittamassa esi-isän elämästä, olisi suuri kiusaus ohittaa nämä tekstimassat. Kyseessä oli kuitenkin merkityksellinen asia, todennäköisesti taloudellisesti. Niin tärkeä, ettei esi-isä edustanut itseään vaan käytti avustajaa. Vai kertooko avustajan käyttö kuitenkin merkityksettömyydestä?

Ilman digitointia tällaista ei tarvinnut miettiä. Tosin toisella puolella Kokemäkeä minua odottaa vastaava pöytäkirjamassa toisen rannan tiimoilta. Ei auta itku markkinoilla. Jos haluaa kertoa menneisyyden ihmisten elämästä, pitää kertoa siitä mitä tapahtui.    

Ja, todennäköisesti, jos pöytäkirjoja ryhtyisi oikeasti tavaamaan, keissi voisi paljastua oikeasti mielenkiintoiseksi (miksi järven ositus oli epäselvä?) tai se voisi paljastaa jotain esi-isän suhteista naapureihinsa. 

Vuonna 1891 hävinnyt Helsinki

"Häviävän Helsingin" käsite ei syntynyt vasta Signe Branderia dokumentointikuvaajaksi vuonna 1906 palkatessa vaan jo 1890-luvun alusta alkaen sanomalehdet noteerasivat uuden tieltä purettuja rakennuksia. Edellisinä vuosina kaupunkiin oli rakennettu "uusia viisikerroksisia kivisiä palatseja oikein kuumeentapaisella kiiruulla" (Päivälehti 21.8.1891) 

- Miten vanha Helsinki katoaa. Siitä talosta, jonka ovat ostaneet herrat A. Theman, C. Lindgren ja M. Stigell, Vladimirin ja Annan kadun kulmassa, aikoo tämä kolmimiehinen yhtiö ottaa pois kaikki vanhat rakennukset ja sijaan rakentaa oikein muhkean ja uuden mallin mukaisen kivitalon viidessä kerroksessa. (Päivälehti 17.1.1891) Vladimirinkatu on nyt Kalevankatu.

Finlands Handelskalender

- Ent. Klotschkoffin tontilla, n:o 42 Aleksanterinkadun varrella, jonka nykyään omistaa maalarimestari A. Kronqvist, puretaan parhaillaan vanhaa puutalo-rähjää, jonka sijalle tulee kohdakkoin rakennettavaksi suuri kivirakennus. Puutalo on aikoinaan ollut tunnettu Bacchuksen temppelinä ja siitä iloisesta elämästä, jota siinä ja sen lähettyellä on vietetty. (Päivälehti 10.5.1891) Paikalle nousi Kansallis-Osake-Pankin toimitalo.

- Puurakennus talossa n:o 10 Boulevardinkadun varrella, jonka omistaa vapaaherratar A. de la Chapelle, on purettu ja tulee ylösnousemaan huvilan muodossa Ulfåsan huvilan läheisyydessä, jonne ravintoloitsija Ahlberg tulee sen sijoittamaan. (Päivälehti 10.5.1891) Ulfåsa oli yksi Humallahden huviloista.

- Kaikki rakennukset tontilla 31 ja 33 Korkeavuorenkadun varrella puretaan kohdakkoin. Niille rakennuttaa levyseppä Kasten 4-5 -kerroksisen tiilitalon. (Päivälehti 2.6.1891) Nykyinen jugendtyylinen kerrostalo valmistui vasta vuonna 1907.

- Kolme mitätöntä yksikerroksista puurakennusta, I. Roopertink. 4, puretaan kohdakkoin ja niiden sijaan rakennetaan jatko metsähra Swanströmin nelikerroksiselle, I. Roopertin- ja Yrjönkatujen kulmassa olevalle talolle. (Päivälehti 12.7.1891) Ison-Roban ja Yrjönkadun risteys on Signe Branderin vuonna 1907 ottaman kuvan (HKM) taustalla, joten puretut talot todennäköisesti muistuttivat etualalla olevia.

- Uusi palotorni, joka on rakennettu "Korkeavuoren" korkeimmalle töyräälle, on 140 jalkaa korkea maasta huippuunsa saakka. [...] Vanha puinen palotorni seistä töröttää vielä paikoillaan uuden tornin edustalla ja näyttää siinä kovin pieneltä ja surkastuneelta, melkein häpeävältä toisen uuden muhkean ja jalon rinnalla. No, se onkin jo elänyt aikansa. Jo tällä viikolla tulee se purettavaksi ja tasotettavaksi maan tasalle. Se on tehnyt tehtävänsä vanhaa Helsinkiä palvellakseen, ja saa nyt väistyä ja laskeutua lepoon. Nyt on aika tullut uuden ja uudenaikaisen. (Päivälehti 22.7.1891)

- Kolmannen Luterilaisen Kirkon tontilla Korkeavuoren kadun varrella vielä jälellä oleva osa vanhempaa tiilistä asuinrakennusta ja son vieressä oleva puinen ulkohuonerakennus, sekä n:o 10:ssä saman kadun varrella pihan sisällä hyvässäkunnossa oleva puinen asuinrakennus, joka sisältää 8 huonetta y. m., myydään enimmän tarjoovalle, ja tulee osajan ennen 20 päivää ensi marraskuuta korjata pois vanhemmat rakennukset, jota vastoin puisen asuinrakennuksen poisvetäminen voi viipyä tammikuun loppuun. (US 3.11.1891)

Vihdoinkin Ruotsinsalmessa

 Aikansa otti, sillä piti mennä jo kesällä 2020, mutta tässä heinäkuussa käytin päivän Vellamoon matkustamiseen ja uudelleen tutustumiseen. Pääkohde oli näyttely "Kohtalona Ruotsinsalmi", joka ei tule olemaan ikuinen, mutta loppupäivää ei ole vielä julkistettu.

Näyttelyä tekemässä oli tuttavani ja olen seurannut mediaa neljä vuotta, joten minulla oli näyttelystä ennakkokäsitys.Odotin näyttelyltä Ruotsinsalmen taistelujen äksöniä, mutta tunnelma ja sisältö oli olennaisesti muuta alkutilasta lähtien. Siihen oli aseteltu venäläisen St. Nikolain merestä nostettuja osia hämärään valaistukseen. 

Olimme meren alla ja yhden seinän näytöllä saattoi kalaa seuraten tutustua näyttelyn avainlöytöihin. Näytön käyttöön ei patistettu yksittäistä nuolta enempää ja melkein kävelin onneni ohi. En päässyt tarkkailemaan muita kävijöitä, mutta olisi mielenkiintoista tietää kerätäänkö käytöstä lokia ja mitä se kertoo.

Rauhallista tunnelmaa suurempi yllätys oli näyttelyn jakaantuminen kahteen osaan: taistelu ja linnoitus. Mikä linnoitus? No, ennen sen selviämistä tutustuin taistelun puoleen. Sieltä löytyivät odottamani henkilöesittelyt, jotka toivat narratiivisen elementin pääasiassa meriarkeologisen esineistön lomaan. Esinetekstitys oli melko minimaalinen ja keskittyi tulkintaan. Esillä oli (ymmärrettävästi) ihmisten toimintaympäristö eikä toiminta. 

Kustaan sota taustoitettiin videopätkällä, jonka ainakin minä jaksoin katsoa, mutta jonka ohi taisi moni muu kävellä. Sen sijaan en seissyt montaa sekuntia Ruotsinsalmen taistelujen kulkua selostavan teksti- ja kaavio/karttaruutujen edessä enkä huomannut kenenkään muunkaan niihin syventyvän. Taistelun tunnelmaan pääsin tietokoneanimaatiolla, josta pidin suuresti. Välähdyksiä on näyttelyn promovideossa, mutta tunnelma oli toinen paikan päällä. Voisin motkottaa ihmisten vähäisyydestä, mutta arvaan, että sitä selittivät tekniset ja taloudelliset rajoitteet. Mielelläni olisin fiilistelyn ohella myös kuullut "ohjaajan version", jossa olisi kerrottu filmin luontiin käytetystä tiedosta ja muista ratkaisuista.

Ja mitä oli näyttelyn toisessa puoliskossa? Häpeällinen yllätys. Tottakai tiesin, että Kotkaan rakennettiin linnoituksia. Olen käynyt Kyminlinnassa ja Fort Slavassa. Mutta "kukaan ei ole kertonut", että näihin liittyi myös kaupunkimainen taajama. Tottakai se olisi pitänyt ymmärtää sanomattakin, mutta enpäs vaan ollut hiffannut.

Linnoituksen ja taajaman elämästä kerrottiin samaan tapaan kuin taistelusta eli esillä oli erilaisia ihmiskohtaloita ja esineistö oli suurelta osin arkeologista. Interaktiivisena elementtinä oli iso malli Kotkan saaresta, jolla Vellamokin sijaitsee. Aivan kaikkia säätönappeja kääntämällä en saanut muutoksia aikaan, mutta sain näkyviin ainakin esillä olleiden ihmisten asuinpaikat. Lapsukaisten suuren suosion sai Krimin sodan pommitusta seuranneen tulipalon esitys.

Suosittelen siis tutustumista. Kuitenkin muistutuksena: kotisohvalta voi katsoa, lukea ja kuunnella näyttelyyn liittyvää sisältöä. Viime syksynä ilmestyi kirja Kohtalona Ruotsinsalmi – Tutkimuksia pintaa syvemmältä. Vellamo-kanavalla on valmis kokonaisuus, jossa tosin en saanut videoita pyörimään. Museon YouTube-kanavalla videot näkyvät, mutta valikoima on erilainen. Yhteistä on näyttelyssä käytetyt Minun Ruotsinsalmeni -videot, mutta YouTubessa on myös yleisötilaisuuksien tallenteita. Listaan ne selkeyden mukaan erikseen. 

• Marcus Lepola: Ruotsinsalmen ensimmäinen meritaistelu 1789   
• Aaro Sahari: Ruotsinsalmen toinen meritaistelu 9.7.1790 
• Marcus Lepola: Pinnan alla – Ruotsinsalmi 1789-90
• Aaro Sahari: Ruotsinsalmen aikakauden historialliset sotalaivat
• Maarit Laitala & Vilma Lempiäinen: Fort Slava – Ruotsinsalmen vartija
• Erik Tirkkonen: Tarinoita Ruotsinsalmen ihmisistä
• Maarit Laitala, Vilma Lempiäinen & Viivi Alajuuma: Kyminlinna – Suuren Rantatien puolustaja
• Jussi T. Lappalainen: Kustaa III:n maasota 1788—1790 Savossa ja Kymenlaaksossa

Täydennysosia

1) Aikojen alussa en saanut Appelbergin peltoa Töölön kartalle. Tuolloin kaipaamani Helsingin kaupunginmuseon kartta vuodelta 1833 on nykyään digitoitu ja kertoo pellon sijainneen sokeritehdasta vastapäätä Furuhjelmin huvilan ja krouvin välissä. Krouvi esiintyi jo tarkastelussa Takaisin Töölön varhaisiin karttoihin (1/2) ja (2/2)

2) Pari vuotta sitten vuoden 1731 Tukholmassa kohtaamani afrikkalainen prinssi tuli vastaan Ilkka Mäntylän Tornion kaupungin historiassa I 1621-1809 (1971):

Vuonna 1732 Tornioon saapui itseään Libanonin ruhtinaaksi kutsuva mies. Sanomattakin on selvää, ettei tällaista kruunupäätä todellisuudessa ollut olemassakaan, vaan arvonimi oli tekaistu. Torniolaiset järjestivät tummapintaiselle huijarille hyvän vastaanoton. Kaupungin palvelijat olivat jo rannassa häntä vastassa ja saattoivat hänet raatimies Abraham Hellanderin taloon, jossa häntä syötettiin ja juotettiin kaupungin laskuun. Libanonin ruhtinasta sattui vaivaamaan rahapula ja auliisti hänelle lainattiin kaupungin kassasta 87 kuparitaalaria. Lopulta outo vieras jatkoi kiertomatkaansa Pohjanmaan ja länsipohjan kaupungeissa. Vasta viisi vuotta myöhemmin kaupunkilaisissa heräsi epäilys, mahtoiko ruhtinas olla oikea monarkki, kun lainattuja varoja ei kuulunut takaisin. Raatimies Hellander sai tiukkaan sävyyn velkoa vieraasta koituneita kulujaan kaupungilta "koska hän ei ollut prinssiä luokseen kutsunut sen enempää kuin muutkaan" (s. 506-507)

3) En tietenkään ollut myöskään ensimmäinen Gottlundin Bellman-suomennosten paikannimien ihmettelijä. Eino Salokas käsittelee teemaa artikkelissa Bellmanin runous Suomessa (Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 1929). Siitä käy ilmi, että SKS:n arkistossa on painettua laajemmat luettelot Gottlundin valinnoista. 

80:nnessä epistolassa mainitusta Töölön tullin ulkopuolella olevasta torpasta on tässä luettelossa seuraava selitys:

»Thölön torppa oli Thölön aluella ja moalla kuuluvilla, Reätäri-leskeltä Sohvi So paiseita asetettu mökki, kussa Ulla Muikkunensak kanssa kävivät kahen käsken hakiin huvituksensak.»

4) Turun 1800-luvun ulkomaalaisista ei ole ainoastaan kortistoa vaan myös lista viranomaisilta kadonneista yksilöistä. Tästä pitkästä listasta kertoo Johanna Wassholm blogitekstissä Åbo som gränsstad i det ryska imperiet – övervakning och kontroll av utlänningar i början av 1800-talet.

5) Viime vuonna kokosin tekstejä kuminan viljelystä ja viennistä 1800-luvulla. Olin kuitenkin liian laiska tarkistamaan viralliset tilastot, vaikka eihän siihen mennyt kuin muutama minuutti. Arveluni viennin ilmoittamisesta rahana päti vuodesta 1871 eteenpäin, mutta sitä ennen annettiin paino tässä ja tässä. Olin sisällyttänyt blogitekstiin pätkän, jossa viitattiin tilastoihin ja kiloihin ja silti kuvittelin, ettei tietoa ollut. Idiootti.