Suomen metsien historiatutkimusta siellä ja täällä

Folkkalender 1935

Tällä viikolla eteen tuli kolme metsähistoriahankkeisiin liityvää somepäivitystä, joten koin tarvetta palauttaa mieleen tutkimuskenttää. Joka on nykyään niin rikas, että koosteesta varmasti puuttuu jotain. 

Vuonna 2023 Elävän historian jaksossa Metsäwihasta avohakkuisiin – suomalaisen ristiriitaisen metsäsuhteen historia oli haastateltavana Suomen metsämuseo Luston tutkimusjohtaja Reetta Karhunkorva. Mainitussa tutkimushankkeessa syntyi muun muassa Jaana Laineen artikkeli Knowledge of Trees and Forests – Finnish Forest Research from the Nineteenth to the Twentieth Century (2023). 

Luston sivuilla on vuosikirjansa Vuosilusto, jonka osassa 12 on artikkeleita metsäsuhteesta ja ja tuoreimmassa teemana Metsien aika. Lusto on myös tehnyt lyhyitä videoita, joissa "Ajankohtaisesta metsäkeskustelusta on valittu teemoja, joihin menneisyystietoisuus tuo uuttaa näkökulmaa.": Puulla parempiin päiviin, Puolukkakuume ja jokaisenoikeudet, Puu pulasta pelasti!, Metsien loppumisen pelko, Kansallisaarteen omistajat, Metsän arvot.

Viime vuonna julkaistiin SKS:n Värt att veta -sarjassa  Jan Kunnaksen kirja Skogen, jossa historiaa on mukana.

Viime vuoden alussa alkoi Antti Räihän johtama hanke Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa noin 1820–1920, joka jatkuu vuoden 2027 loppuun. Räihä on kirjoittanut tutkimuksen lähtökohdista blogitekstin ”Säveleitä salot huokuu, ikihongat humajaa” : metsäkato, -kuva ja Suomi.

Juha Haavistolla on keväästä 2024 kevääseen 2027 rahoitus otsikolla Economic utility and environmentalism in the Finnish forest thought in the twentieth century.

Syksyllä 2024 käynnistyi hanke Pyhät metsät ympärillämme, josta löytyy tietoa FB-sivunsa ohella Oulun yliopiston tiedotteesta. Ensiksi mainitussa on tiivistys: Hankkeemme tutkii arkeologian, folkloristiikan ja geoinformatiikan menetelmiä sekä taidetta yhdistäen rituaalisen metsäsuhteen muutosta esihistoriasta nykyaikaan.

Tammikuussa 2025 alkoi ”Metsäyhteiskunta. Metsävarojen käyttö, kontrolli ja ekologia Suomessa, 1700–1850” -hanke, jossa työskentelevä Hilja Solala kertoi omasta osuudestaan tuoreessa blogitekstissä Metsien, maatiaiskarjojen ja luonnon monimuotoisuuden yhteinen historia.

Tuore julkaisu on myös Turun kaupunginmuseon raportteja sarjan osana 24 julkaistu Puunkäyttö keskiajan Suomessa , joka perustuu tutkimustyöhön, jota tehtiin osana Suomen Akatemian rahoittamaa ”Muutoksen veistäjät – Puun käyttö Koillis-Euroopassa 1100–1600” (2018–2022) hanketta.

Kahden elämän loppu kesällä 1858

Rautalammin rippikirjan 1852-1861 sivulla 364 on kappalaisen Gustaf Adolph Martinin perhe, joka oli perheenpään uuden työpaikan perässä muuttanut vuonna 1853 Karstulasta. Rippikirjan sivun perusteella ensimmäiset vuodet uudessa paikassa eivät näyttäydy onnellisena. Mortimer-poika kuoli 19-vuotiaana syksyllä 1855 Tammisaaressa. Esikoispoika Gustaf Adolf oli lukiolaiseksi kutsuttuna ottanut syyskuun alussa 1853 muuttokirjan Pietarsaareen, mutta oli palannut Rautalammille saman muuttokirjan kanssa seuraavana vuonna. Tämän lisäksi merkintä rippikirja kertoo kuolemastaan kesällä 1858. Vastaavaa hautausmerkintää ei ole Rautalammilla.

Selityksen tähän dokumentoi aikalaisille ja jälkipolville Viitasaaren lukkari Konstantin Ferdinand Sarlin, joka oli vuonna 1858 jo tottunut sanomalehtien kirjeenvaihtaja (*). Hän sattui kesällä 1858 kulkemaan Laukaan läpi, juuri kun paikallisilla oli kerrottavanaan surullinen uutinen. Se otsikoitiin Suomettaressa 6.8.1858 Hirmutapaus Vihtapurolla Heinäkuun 16 p:nä 1858 ja oli julkaistu jo 31.7.1858 Helsingfors Tidningarissa, jonne Sarlin ei ilmeisesti tavanomaisesti lähettänyt tekstejään. 

Koska tapauksessa oli mukana säätyläinen, Sarlin on lyhentänyt nimiä, mutta mahdollisesti aikalaiset saivat kiinni todellisista henkilöllisyyksistä eikä se ollut vaikeaa nykypäivänäkään. Nopea raportointinsa ei jättänyt aikaa taustaselvityksiin, mutta jotenkin Sarlin tiesi Gustaf Martinin Vaasan koulua ja lukiota käydessään osoittaneen "vahingollisia taipumuksia, semmoisia jotka valitettavasti perustavat monen nuorukaisen turmion."

Heinäkuun alussa Gustaf oli lähtenyt Rautalammilta ääneenlausuttuna tarkoituksenaan "mennä Helsingin ja Hämeenlinnan väliselle rautatielle, missä hänellä oli virkapaikka hyvällä toimeentulolla". Mukanaan oli nuori nainen ja 9 kuukautta vanhan poikalapsi. Nainen oli ollut piikana kappalaisen perheessä, mennyt naimisiin talonpojan kanssa pari vuotta aiemmin, mutta Sarlinin mukaan lapsen isä oli Gustaf.

Matkanteko taukosi yli viikoksi "Laukkaan pitäjässä, Leppäveden kylässä olevassa ja Kuhankosken puustellin alle kuuluvassa Vihtapuron torpassa, Jyväskylän kaupunkiin kulettavan maantien varrella", sillä piti odottaa "Suomi-höyryn lähtöä Jyväskylästä Anianpellolle". Torpan väelle Gustaf ei kertonut oikeaa nimeään.

Heinäkuun 15. päivänä Gustaf ja nuori nainen olivat istuneet "nurmella Vihtajärven rannalla" "koko pitkän päivän myöhään iltaan asti, milloin palausivat torppaan rajattoman murheen ja katkerain kyynelten kalvamilla kasvoilla ja silmillä".

Seuraavana aamuna he lähtivät "ulos, sanoen menevänsä Pernasaaren kartanosta hakemaan voita ja maitoa". Heidän ruumiinsa löytyivät vasta seuraavana päivänä. 

Ensin oli Kyösti tarkalla luotipyssyllänsä ampunut naista sydämeen, huolellisesti peittänyt ruumiin sen vaatteihin ja pannut kädet ristiin rinnan yli; sitte oli uudesti ladannut pyssynsä, istuunut nurmelle, pannut hattunsa jalkansa viereen, antanut luodin mennä oman sydämensä läpi, ja oli heittänyt henkensä selällänsä. Kyöstin lakkarissa tavattiin seuraava kirje isällensä:

„Rakastetut vanhempani!

viimeinen sydämellinen toivotukseni olisi, että vanhempani hyväntahtosesti ottasivat turvattoman lapseni omaksensa, kasvattaaksensa ja hoitaaksensa sitä. Me sen vanhemmat olemma kyllä vialliset, mutta lapsi on viaton. Jumala kaikkitietävä yksinään voipi jokaisen työt punnita, niinpä meidänki, jotka nyt menemmä kuolemaan.

Vanhempani antakoot hyväntahtosesti anteeksi kaiken surun, jonka heille olen saattanut; jokainen kyllä mahtaa saada palkkansa niinkuin ansainnut on. Nyt saan sanoa viimeisen hellän jäähyvästini! Kyösti M."

(*) Hyödyntäen V. J. Kallion Salanimiä ja nimimerkkejä, tekstihakuja ja Translocalis-tietokantaa Sarlin näyttäytyy ahkerana Suomettaren avustajana.

Viitasaaresta 28. p. Kesäk, Suometar 20.07.1852 no 29; Veljekset metsällä, Suometar 31.08.1852 no 35 

Viitasaaresta, Suometar 02.12.1853 no 48; Yö Heilunsaaressa, Viitasaaren pitäjässä, Suometar 16.12.1853 no 50

Viitasaaresta, Suometar 10.03.1854 no 10; Viitasaaresta, Suometar 28.04.1854 no 17; "Ojettu Virsikirja" (Viitasaaresta lähetetty), Suometar 05.05.1854 no 18; Viitasaaresta, Suometar 28.07.1854 no 30; Viitasaaresta, Suometar 13.10.1854 no 41

Viitasaaresta, Suometar 09.03.1855 no 10; Pimeä aurinko, Suometar 03.08.1855 no 31; Viitasaaresta, Suometar 10.08.1855 no 32; Viitasaaresta, Suometar 02.11.1855 no 44; Viitasaaresta, Suometar 16.11.1855 no 46 

Viitasaaresta, Suometar 04.04.1856 no 14; Viitasaaresta, Suometar 16.05.1856 no 20; Onnetoin tapaus, Suometar 19.09.1856 no 38; Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, Suometar 26.09.1856 no 39

Viitasaaresta, Suometar 06.02.1857 no 6; Kamala tapaus, Suometar 13.02.1857 no 7; Viitasaaresta, Suometar 13.03.1857 no 11; Viitasaaresta, Suometar 21.08.1857 no 33; Muuan sana Kesti- eli Loisväestä keski-Suomessa, Suometar 18.09.1857 no 37

Terveyden tila & Viitasaaresta, Suometar 22.10.1858 no 42

Viitasaaresta, Suometar 08.04.1859 no 14

Nappikuoppien ympäriltä 1900-luvun alkupuoliskolla

Jatkona aiempaan ja aikaisempaa aikaa käsitelleeseen leikesarjaan.

Kodin kuvasto 30/1913

Kaikilla pikkupoikain peleillä on aikansa. Olen usein tarkastanut pikkupoikain elämää ja leikkejä. Aikanansa kutakin on kuten sanottu sääntö, jota ankarasti noudatetaan. Meneppä vain esim. näin syksyllä kehottamaan, että pojat pelaisivat nappikuoppaa, saat varmaan halveksivia katseita osaksesi. Nappikuoppaa pelataan keväällä, silloin on sen aika, kuka nyt syksyllä semmoista. Nyt kävellään puujaloilla ja nyt ostetaan puodista rätisevää ainetta ja paukutellaan sitä kaduilla. (Rauman lehti 7.10.1913)

Kauniina kevätpäivänä saamme nähdä pikku poikien pelaavan "nappikuoppaa" rahalla ja rahanvoitosta sitä pelataankin. Siitä pääsee varmuuteen, jos kauemmin peliä seuraa, sillä kysyttäessä heiltä miksi he rahaa käyttävät, eivätkä nappeja, kun peli kerran on nappikuoppaa, saa vastauksen, että penninrahoja on helpompi saada kuin nappeja ja rahasta muka ei silti pelata. Nämä pelaajat ovat melkein poikkeuksetta sanomalehden kantopoikia, jotka kuluttavat aikaansa pelissä aurinkoisena päivänä lämpimän seinän luona. Seinää tarvitaan nykyisessä nappikuoppapelissä, sillä raha heitetään seinään, josta se ponnahtaa takaisin, pudoten kuoppaan tahi sen läheisyyteen.  (Edla Hiilos: Sanomalehdenkantajat. Karjalan lehti 19.3.1914) 

Pääskynen 12/1917

"Meirän talon pojat" ovat sentään panneet alulle nappikuoppaleikit, mutta nämä itsepäiset ilmat ovat katkaisseet toviksi heidän harrastuksensa. Lukijan tuntema maalarin vanhin poika on kunnioitettava pelikuningas, jonka vyöhön on neulottu "soturinappeja“. Kuten lukija omilta poikuusajoiltaan muistaa, maksaa tamperelaisen taksan mukaan yksi "solttu" tusinan kangas- ja luunappeja ja puolikkaan tinanappeja. Lukijan nuoruuden aikoina niitä ostettin enimmäkseen Poutiaisen kaupasta, mistä myös sai "kolmikulmaisia kumipalloja“ ja "vedenpitäviä henskeleitä". 

Tätä Kuningasta vastaan pelataan usein sakilla, mutta silloin kuningas saa pelata "fletsharilla" ja muut tavallisella "plököllä". "Fletshari" on muodostunut siten, että kuparilaatta on pantu rautatiekiskolle junan tasoitettavaksi; se lentää silloin tasaisesti, ja sillä pelaava saa ensin heittää, jolloin hänen voittonsa on varmempi. (Jara: Nappikuoppapoikia. Tampereen sanomat 10.4.1915)

Kuusien keskellä harjoittavat poikaset rahapeliä. Pelipaikassa on kaivettu maahan 5 —6 kuoppaa nappipeliä varten. Mutta nappeina käytetään 5-pennisiä. Tuommoinen on huonoa ajanviettoa, joka kasvattaa pelihimoa. Paikkaa sietäisi passipoliisin pitää silmällä. Muuten nappipeli ei kukoista kun alkukesänä, sen verran kuin allekirjoittanut on huomannut. Se on kevään ja lähenevän kesän ensimäisiä merkkejä ja se häviää nurmien pukeutuessa vihantaan ja kesän ehtiessä kukoistukseensa. (Uusimaa 30.6.1915)

Nappipeli noudattaa yhä vanhoja perinnäistapoja. Lyijypalasella heitetään ensin kuoppaan ja napit lipsautetaan sinne peukalolla ja etusormella. Tinasta tehdyt napit ovat edelleen arvokkaimpia, mutta tummaväriset luunapit ovat alkaneet arveluttavasti nousta arvossa. On tapauksia, että luunappi on ollut arvokkaampikin kuin metallinen. Kankaalla päällystetyt napit ovat kautta aikojen olleet huonoja. Niiden vähäinen paino ja vaikeus säilyttää niitä puhtaina ovat olleet omiaan viemään niiltä pelaajien suosiota. [...]

Meillä on tuttava, jolla on nuori veli. Tämä viikari kuuluu erään Nappiklubin johtokuntaan. Kun häneltä loppuvat pelinapit, hän menee mitään sanomatta vaatekomeroon ja leikkaa housujen kauluksesta nappeja niin paljon kuin luulee tarvitsevansa päivän kulutusta varten. Usein on sattunut niin, että kun vanhempi veli — kerran sisarkin - on kaikessa kiireessä pukemassa päälleen toista pukua ei siinä olekaan nappeja ja kello on jo kahtakymmentä vaille. 

Arvata sopii, että nuoremman veljen käytös herättää tällöin ansaittua moitetta. Ja vaikka tämä moite pukeutuu ruumiillisen kurituksenkin muotoon emme ollenkaan ihmettele. (US 29.4.1922) 

Kevät tulee peruuttamattomasti.

Allekirjoittanut tuli eilen siihen varmaan vakaumukseen, sillä eräs pieni poika kiskoi suuremman toverinsa takista nappeja, jotka hän oli hävinnyt nappikuopassa sille pienemmälle pojalle. Hiki tippui nuoremman naskalin kuraiselta naamalta ja tuskan hiki arvatenkin siltä hieman suuremmalta, ajatellessaan nappien menetystä ja tulevaa selkäsaunaa tai ankaranlaista päänhivutusta. (Maaseudun sanomat 18.3.1923) 

Katselimme eilen ikkunastamme kun pojat pelasivat naapuritalon takapihalla nappikuoppaa. Neljä pojan tenavaa siinä hääräsi hiki hatussa "ansiotyössä", ja kaksi katupoikaa katseli peliä päältä käytävältä löydetyt tumpit rennosti suupielessä lerpattaen kuin isommillakin sälleillä.

Jo oli siinä touhu ja temakka! Voiton vei kuitenkin pojannaskaleista pienin, joka tuntui olevan nappikuopan pelaamisessa "piällysmies", muihin verraten. Heitettiinpä nappia miltä matkalta tahansa, aina se pienin poikaviikari suurimpana voittajana selviytyi. Mutta kyllä siitä vesasta näki, että se on oppinut voittamaan ja tiesi myös sen. Sillä koko pelin ajan se kehuskeli entisiä voittojaan, röyhisteli rintaansa, helisytti tinanappeja housuntaskussaan ja kertasi alituiseen kerskausta "Tämäpoika se viskasee ja napin toisilta kiskasee!" Ja niin tottunut oli vesa voittamaan, että kun kerran vahingossa hävisi, niin itkut paiskasi ja sanoi ottavansa nappinsa pois pelistä. Mutta ei ottanut kuitenkaan, sen kuin alkoi entistä enemmän kerskata entisillä ja vasta saavutettavilla voitoillaan. (Maakansa 24.5.1924)

- Millä ihmeellä saisi pysymään napit noitten poikien housuissa? talon rouva huudahti epätoivoisena, kun toinen perheen kahdesta miehisestä vesasta ilmestyi näkyviin pyytäen tiukasti, että hänen housuihinsa ommeltaisiin puuttuvat napit.[...]

Mutta poislähtiessämme me annoimme rouvalle neuvon. Se ei johtunut ilkeydestä eikä vanhentumisesta. Me vain seurasimme traditiota. Sama neuvo oli vastaavanlaisesti annettu omassakin nuoruudessamme. Me sanoimme: 

- Jos napit alkavat liian usein irtautua ja kadota, niin luvatkaa neuloa ja neulokaa tilalle alusvaatteitten valkeita kangasnappeja. 

Rouva katsoi meihin eikä oikein ymmärtänyt. 

Mutta me tiesimme mitä sanoimme. Ainakin meidän aikoinamme halveksittiin valkeita vaatenappeja. Niiden käyttö oli tavaton degradeeraus, johon ei totisesti vapaaehtoisesti alistuttu. 

Niiden uhka pysytti napit varmemmin housuissa kuin karhunlanka. 

Ja pysyttänee vieläkin. (Karjala 18.5.1929)

Ja pihamaan hietikolla viskelivät pikkupojat nappikuoppaa kymmenpennisillä aikaansaaden välittömällä kevätriemullaan sen, että herra Kurimuskin ostettuaan posetiivarilla onnenlehden unohtui heidän puuhailuaan katselemaan. Pojat olivat kovertaneet maahan pöytäveitsen kärjellä matahn kuopan, johon kymmenpenninen sopivasti mahtui ja siihen he muutaman sylen päästä vuoron perään yrittivät saada lanttinsa osumaan. Ken ensiksi siinä onnistui, sai heittää kaikkien lanteilla yhtaikaa ja pitää voittonaan kuoppaan osuneet kymmenpenniset. (Ajan sana 11.6.1932)

Nykyisinkin, heti kun maa vähänkin paljastuu lumen alta, kokoontuvat pojat yhteen pelailemaan. Mutta minun on vakavasti sanottava, että polvi on muuttunut huonompaan suuntaan. Eivät kelpaa enää napit, vaan rahalla läiskitään. Ja se pelikin, jota pelataan, on jonkinlaista onnenpeliä »klaavoineen» ja »kruunuineen». Ennen oli loista. Silloin taito määräsi tuloksen, sillä käytettiin kuoppaa, jonne napit oli viskattava. Ja vaikka pelättiinkin vain napeilla, niin »jännää» oli. Mies se, jolla oli rautalangasta väännetty rengas täynnä tinanappeja. Silloin tuollaiset aikamiehen kokoiset nuorukaisetkin pelasivat napeilla, ja vain harvoin joku eksyi rahapeliin. (Ilkka 13.4.1934)

Kansakoulun lehti 8/1936

Keväisen iltapäivän aurinko palaa kovin lämmittävänä, seinävierillä voi jo aavistaa löytyvän vihreitä voikukanlehtiä. Sinne ovat lastenkodin kasvatit kokoontuneet heittämään nappikuoppaa, kupariset kymmenpenniset suhahtavat hiekkaan, leveäksi pinnistetty peukalon ja pikkusormen väli mittaa etäisyyttä ja pieni pojanääni kohoaa kiihkeään falsettiin. (Vaasa 25.4.1935)

Ja entäs nuo pojanrehvanat, jotka ovat alkaneet iskeä kolikkoa seinään heti kun ensimmäinen kulon haiven on pilkistänyt kivijalan juuresta esiin. Se kolikon heitto on entisen nappikuopan seuraaja. Kuulemma jännittävä peli tämäkin. (Keski-Vuoksi 18.3.1938)

Uusi Suomi 23.4.1939

"Kapraali Loo (Luu)"

Pala kerrallaan Epätäydellinen bibliografiani fiktiivisestä Suomen sodasta täydentyy. Ehkä fiktiivisyyden sijaan olisi pitänyt ottaa keräyskohteeksi narratiivit, joiden todenperäisyys on aina jossain määrin kyseenalainen. Oulun Wiikko-Sanomissa esitelty "Kapraali Loo" vaikuttaa kuitenkin hieman todellisemmalta kuin edeltäjänsä sotamies Jäykkä.

Tarina alkoi numerossa 2.10.1858 yleisellä motivoinnilla: 

Sanomalehdet ovat ilmoittaneet maamme vielä eläviä vanhoja sotamiehiä, jotka ovat olleet ikään kuin unohuksissa tähän asti, ja monikin näistä, jotka panivat verensä ja henkensä isänmaan suojelukseksi, jotka kaikkia puutoksia ja vaivoja, mitä sota tuopi, kärsien, eivät luopuneet uskollisuudestansa, vaan miehen urhoollisuudella kaikissa tiloissa kävivät vihollistaan ja kuolemata vastaan. Näitten urosten muisto on isänmaan rakkauden kanssa niin yhdistettynä, että missä se on herännyt elämään ja vaikuttamaan, siellä on tultu muistamaan näitäkin, joista moni on ollut aivan köyhässä ja huonossakin tilassa, kun sodassa jo murtunut terveys ja siihen tullut vanhuus ovat vähentäneet työvoimat.

Veteraanien rivit olivat jo harvoja, mutta

Oulussakin elää vielä yksi näitä uroita kapraali Tuomas Loo (Luu), syntyisin Tuohino ja kotoisin Hyrynsalmesta, jonka komppaniaan hän kuului. Hän on nyt 74 vuoden vanha ja asuu omassa huoneessaan kaupungissa, jonka yövartijana ja vankihuonetten vahtimiehenä hän on sittemmin, Suomeen takasi tultuaan, palvellut.

Ilmeisesti korpraalin muisti toimi vielä erinomaisesti, sillä sotakokemuksiaan riitti useaan lehteen: 09.10.1858 no 41, 30.10.1858 no 44, 27.11.1858 no 48, 04.12.1858 no 49, 11.12.1858 no 50,  18.12.1858 no 51, 31.12.1858 no 52, 05.03.1859 no 9, 12.03.1859 no 10, 26.03.1859 no 12. Julkisuuden myötä Oulusta löytyi toinenkin veteraani: Trumpari Henrik Tapto (19.02.1859 no 7)

Thomas Tuohino (s. 28.8.1784) oli vielä renki mennessään Hyrynsalmella 23.9.1804 naimisiin. Morsian Brita Tolotar (s. 2.12.1781) oli tuolloin jo näkyvästi raskaana, sillä esikoistytär Anna syntyi 10.11.1804. Hänen kasteessaan Thomas on merkitty sotilaaksi. Suomen sodan jälkeen perhe muutti Ouluun, jossa syntyi lisää lapsia. Britan kuoltua vuonna 1832 Thomas solmi uuden avioliiton Susanna Simellin (s. 1787) kanssa. Vasta elämänsä lopulla Thomasille merkittiin kirkonkirjoihin sukunimi Loo. Hän kuoli 24.1.1863 ja leskensä kuoli 16.4.1868. (Hyrynsalmi RK 1801-1808, 123; Oulu RK 1811-1824, 323; 1827-1833, 364; 1834-1842, 2 qv, n:o 19; 1844-50, 2 qv, n:o 19; 1851-1857, 2 qv, n:o 19; 1858-1867, 2 qv, n:o 19)

Seinä- , kolmi-, neli- ja kuusmiekka?

Pirkkalan uutisten 4.7.1929 artikkelissa Vanhoista urheilumuodoista:

Tavallisin palloleikki oli nelimiekka, johon kuului neljä henkilöä, kaksi mailamiestä ja kaksi heittäjää, mailamiesten paikat merkittiin pienellä kuopalla maassa, näiden takana olivat heittäjät, joiden välillä ja käsillä palloa lennätettiin. Mailamiehet koettivat mailoillansa palloa tavoittaa ja ennättää pois radaltaan ja heittäjät ottaa onnistuneita koppia. Leikkiin kuului omat sääntönsä, jonka mukaan heittäjät ja mailamiehet vaihtuivat. Samallainen palloleikki oli kolmimiekka, johon tarvittiin vaan kolme miestä, kaksi heittäjää ja mailamies.

Peli tai sen nimi lienee hämäläinen, sillä Tampereella muistettiin vuoden 1890 paikkeilta, että

Karttua pelattiin siihen aikaan hyvin paljon, usein myöhään yöhön, samoin monenlaisia palloleikkejä kuten lukkaria, polttopalloa, nelimiekkaa, kuusimiekkaa, seinäpalloa ja makaraa. (Aamulehti 10.5.1936)

Toisessa Aamulehden muistelussa

Pallopeleistä oli "nelimiekka" suosituinta. Se kehitti etenkin silmää ja kättä. Vaadittiin tarkkuutta ja taitavuutta, jotta osasi tavellaan (mailallaan) iskeä kovaa vauhtia lentävään palloon, jo vielä enemmän jos, niinkuin taitavimmat tekivät, sitä sai kevyellä, ohuella kepillä saatetuksi s.o. pallon kulkusuuntaan autetuksi sitä sen lentäessä muuttamaan kulkusuuntaansa niin, ettei vastaanottaja saanut sitä käsiinsä. Olihan muitakin pallopelejä, kuten esim. "lukkaria", jonkunmoinen alkuitu nykyiseen pesäpalloon, jossa leikissä sai olla osallisia paljonkin, polttopallo, jota tytötkin pelasivat, samoinkuin "seinämiekkaakin". Ne eivät kuitenkaan olleet niin jännittäviä kuin nelimiekka. (Aamulehti 6.3.1927)

Seinämiekka esiintyy myös artikkelissa Työväen vapunvietto Tampereella ennen ja nykyisin. "Plassilla", jonka kirjoittaja sata vuotta sitten selitti alueeksi "vanhan hautausmaan länsipuolella, joka nyt on Maariankatuna ja jolla nykyään sijaitsee synnytyslaitos ja sen viereiset talot", "oli lukuisia poikaparvia lyömässä pilppua ja palloa: "seinämiakkaa"..." (Kansan lehti 30.4.1925) 

Artikkelissa Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten (Satakunnan Kansa 29.9.1923) selittyvät neli- ja kuusmiekka vielä kertaalleen miekkapallon otsikon alla:

Tässä palloilussa oli tavallisesti neljä joskus kuusikin osanottajaa, jolloin sitä nimitettiin kaksi- tai neljämiekkaa; toisinaan käytettiin myös nimitystä "kaksiniitinen" tai "neliniitinen".

Noin 15—20 metrin etäisyydelle toisistaan tehtiin maahan kaksi kuoppaa, joihin »miekkamiehet» noin 70 cm. pituiset mailat käsissä asettuivat lyömään palloa, jota heidän takanaan samassa suunnassa olevat »lyyryttelijät» heittivät toisilleen. Kun jompikumpi lyyryttelijöistä sai kopin, tai jompikumpi miekkamiehistä sai pallon lyödyksi, täytyi kuopissa olijoiden mennä »maksamaan», s. o. lyömään mailojaan yhteen, jolla aikaa lyyryttelijät koittivat saada pallon kuoppaan. Jos se onnistui meni miekkamiehiltä virka ja heistä tuli lyyryttelijöitä ja päinvastoin.

Neliniitisessä oli aina kaksi paria miekkamiehiä ja yksi pari lyyryttelijöitä. Ne vaihtuivat samojen sääntöjen mukaan kuin kaksiniitisessäkin.

Miekkapalloilu vaati nopeutta, joustavuutta ja taitavuutta. Suur' nautinto oli katsella komeita lyöntejä, nopeasta vauhdista siepattuja koppeja, ja yleensä palloilijain näppäryyttä. Tämä palloleikki ansaitsisi saada sijansa meidän urheilukentälläkin ja muuallakin helposti opittavana, vaikka sittenkin taituruutta ja suurta näppäryyttä vaativana leikkinä.

Toisaalla Suomessa tunnettiin seinä-, neli- ja kuussuola (Wiipurin Sanomat, Supistus. 23.12.1903). Väinö Karvinen artikkelissaan Palloleikit Viipurissa 1890-luvulla (Kotiseutu 1/1923) kertoo Keski-Savossa tunnetussa nelisuolassa olleen kaksi kuoppaa maantiellä "ja palloa viskataan kahden ulkonaolijan välissä, jolloin sisälläolijat suolaavat toistensa keppeihin takomalla" eli mukana on samoja elementtejä kuin nelimiekassa.

Samoin aivan toisennimisen pelin kuvauksessa artikkelissa Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. (Tampereen Sanomat 30.7.1911)

Viiripallon lyöntiin otti osaa 4 henkeä; näistä oli kahdella tavit kädessä ja seisoivat he vastakkain kumpikin puolellaan. Toiset kaksi seisoivat näiden takana ja koettivat heittää kankaasta ja langasta tehtyä palloa toisilleen. Jos he onnistuivat saamaan pallon määrätyt kerrat ilmasta kiinni ilman että toisen parin oli onnistunut lyödä sitä syrjään, vaihdettiin paikkoja: heittäjät tulivat lyöjiksi ja päinvastoin. Lyöjillä oli paikallaan erityinen pieni kuoppa, jossa he pitivät toista jalkaansa. Jos heittäjän onnistui saada pallo tähän kuoppaan sillä aikaa kuin jalka oli siitä pois, tapahtui vaihdos. Mutta jos taas lyöjäin onnistui lyödä pallo niin paljon sivuun, että he ehtivät käydä "hiomassa", s. o. lyömässä tavejaan yhteen, ennenkuin pallo oli jalkakuopassa, menettivät heittäjät kaikki siihen asti saavuttamansa edut. 

Palovakuutusten listaukset 1800-luvun alusta

Huomautin viime syksynä, että sanomalehdistä voi olla apua digitoitujen palovakuutusten löytämisessä, kun hakemistoja piti lähteä katsomaan Rauhankadulle. Sain marraskuussa Kansallisarkistosta viestin, että "Kävi ilmi, että hakemistojen digitointi on kuvioitu ensi keväälle. Syy siihen, että digitointia ei ole aloitettu hakemistoista liittynee laitteiden ja prosessien optimointiin niin, että kaikki olisi mahdollisimman tehokkaassa käytössä. Mutta ensi keväänä asian pitäisi siis järjestyä." Vielä ei olla niin pitkällä keväässä.

En ole menettänyt uskoani digitointiin, mutta koska akuutin tarpeen vuoksi haravoin palovakuutusten listoja sanomalehdistä, ne on järkevämpi tallentaa kuin heittää menemään. Varsinkin kun järjestelmällisyys paljasti aukot, jotka todennäköisesti juontuvat siitä, että liitteet eivät ole pysyneet lehtien osana.

-17.5.1833. Finlands Allmänna Tidning 12.07.1833 no 159 

***

1.10.1833-30.9.1834. Finlands Allmänna Tidning 31.10.1834 no 253 

1.10.1834-30.9.1835. Finlands Allmänna Tidning 31.10.1835 no 253

1.10.1835-30.9.1836. Finlands Allmänna Tidning 29.10.1836 no 252 

1.10.1836-30.9.1837. Finlands Allmänna Tidning 28.10.1837 no 251 

1.10.1837-30.9.1838. Finlands Allmänna Tidning 26.11.1838 no 277

1.10.1838-30.9.1839. Finlands Allmänna Tidning 14.11.1839 no 266

1.10.1839-30.9.1840. Finlands Allmänna Tidning 28.11.1840 no 278

1.10.1840-30.9.1841. Finlands Allmänna Tidning 10.11.1841 no 261

1.10.1841-30.9.1842. Finlands Allmänna Tidning 04.11.1842 no 256

1.10.1842-30.9.1843. Finlands Allmänna Tidning 31.10.1843 no 253

1.10.1843-30.9.1844. Finlands Allmänna Tidning 15.11.1844 no 267

1.10.1844-30.9.1845. Finlands Allmänna Tidning 29.10.1845 no 251

***

1.10.1849-30.9.1850. Finlands Allmänna Tidning 26.11.1850 no 276

***

1.10.1851-30.9.1852. Finlands Allmänna Tidning 09.12.1852 no 287

1.10.1852-30.9.1853. Finlands Allmänna Tidning 07.12.1853 no 284

1.10.1853-30.9.1854. Finlands Allmänna Tidning 09.12.1854 no 287

***

1.10.1855-30.9.1856. Finlands Allmänna Tidning 18.12.1856 no 296

*** 

1.10.1857-30.9.1858. Finlands Allmänna Tidning 31.12.1859 no 304

1.10.1858-30.9.1859. Finlands Allmänna Tidning 31.12.1859 no 304

1.10.1859-30.9.1860. Finlands Allmänna Tidning 26.11.1860 no 278

1.10.1860-31.12.1861. Finlands Allmänna Tidning 28.03.1862 no 72

***

1.1.1862-31.12.1862. Finlands Allmänna Tidning 11.04.1863 no 82

1.1.1863-31.12.1863. Finlands Allmänna Tidning 13.05.1864 no 109

Yhteisiä merkkipäiviä vuonna 1856

Krimin sodan päättäneen rauhan johdosta järjestettävistä kiitosjumalanpalveluksista tiedotettiin seurakuntiin tuomiokapituleista 28.4.1856.[1] Muut tiedotusvälineet olivat jo nopeampia ja monissa kaupungeissa ehdittiin yhdistämään rauhan juhlinta keisarin syntymäpäivän viettoon 29.4.1856 . Helsingissä saatiin kuulla kenraalikuvernööriltä, että keisari oli antanut luvan "valtasanomalehden toimittamisen ja ulosantamisen suomen kielellä, hyödyllisten tietojen ja opin levittämiseksi". Puoli kolmelta 350 osallistujaa nautti rauhan ateria Seurahuoneen suuressa salissa

joka täksi juhlalliseksi tilaisuudeksi oli koristettu laakeripuilla ja Europan valtakuntain nimillä; ne olivat luettavat valkosella, jokaisen kansan värillä kantatulla vaatteella. Salin etuseinällä näkyi kultanen A, ympäröity laakerilla ja palmeilla. Sen alla seisoi: maaliskuun 30 päivä 1856 ja kaikkein niiden valtain liput, jotka rauhan kokouksessa Pariisissa olivat osalliset.[2]

Oulusn vastaavassa juhlasalissa 

H. Majesteetinsä Keisarin nimipuustavi oli ylinnä valaistuna kauniilla loistavilla tulilla; sen yhdellä puolella oli: 30 p. maalisk., jolloin rauha päätettiin, ja toisella puolella 29 p. huhtik. samoin valastuina. Paitsi näitä oli rauhan-jumalattaren kuva seinällä ja sen alla laiva, sen työ- ja maanviljelyskaluja, jotka olivat merkkinä rauhallisten töitten jälleen olevan vapaina sodan esteistä.[3]

Myös Turussa pidettiin kyseisenä päivänä "huvitus".[4] Sanomalehdissä huomioitiin myös se, että "Rauhan-ilo ja sen tulosta herätetyt toivotukset owat useammassa kaupungissa saanut kauppasäätymme lahjoittamaan rahoja hyvien laitosten perustamiseksi ja avuksi".[5]

Rauhan tultua päästiin myös järjestämään Aleksateri II:n ja keisarinnansa kruunajaiset 7.9.1856. Turussa vietettiin 

Keis. Majesteetien korkiaa kruunausjuhlaa. Juhlalliset kirkonmenot pidettiin, juhlallinen puolipäivällinen nautittiin ja illalla oli kaupunki ilotulella valaistu. Illan kauneus ja hiljaisuus teki tämän aivan ihanaksi. Erinomattain ihastuivat katsojat yhdestä veneestä, joka Aurajoella kulki edestakaisin ja oli täpitäynnä ripustettu kaikenmuotoisilla lyhdyillä ja tulilla.[6]

Kuin myös Helsingissä

Kaikki yleiset ja useammat yksityiset kartanot, seurahuone, kävelypuistot, kadut, Kaisaniemi, Töölö ja Veapori olivat välkkyvillä tulilla ja monenvärisillä valolaitoksilla koristetut ja valaistut. Soiton säveleitä kuului monesta paikasta ja tulinuolia kohosi taivahalle etenkin soreasti Veaporista, josta myöskin tykin pamaukset jumahtelivat juhlallisesti myöhään yöhön. Ilta oli selkeä, lämmin ja kaunis ja lukemattomia ihmisparvia oli yleensä liikkeellä tämän päivän paistavia ja juhlallisia koristuksia katsomassa. Myöskin köyhät saivat osan päivän juhlista: eräs kauppamies oli täksi tilaisuudeksi toimittanut noin 350 hengelle puolipäiväisen.[7]

Juhlista on tietoja myös Kuopiosta ja Uudestakaupungista. [8] Yleisillä ja yhteisillä muodoilla juhlittiin myös Vaasassa, Kaskisissa, Kristiinankaupungissa, Raumalla, Tammisaaressa ja Kuopiossa.[9]

Viipurissa satsattiin juhlavalaistukseen niin, että siitä julkaistiin erillinen kuvaus.[10]  

[1] ÅCB XII:279

[2] Suometar 02.05.1856 no 18; aterialla pidetty puhe Suometar 09.05.1856 no 19

[3] Oulun Wiikko-Sanomia 03.05.1856 no 18 

[4] Sanomia Turusta 06.05.1856 no 19 

[5] Suometar 16.05.1856 no 20

[6] Sanomia Turusta 09.09.1856 no 37

[7] Suometar 12.09.1856 no 37

[8] Åbo Underrättelser 23.09.1856 no 73

[9] Helsingfors Tidningar 27.09.1856 no 78

[10] Wiborg 12.09.1856 no 70