Kun yritteliäisyydestä sakotettiin

Käsityö- ja teollisuuslehti 5/1915 jakoi seuraavan palan menneisyydestä

V:lta 1814 on Oulun kaupungin maistraatin asiakirjoissa eräs juttu, joka osottaa kuinka ankarasti silloin silmälläpidettiin, että ammattia saivat harjottaa ainoastaan oikeutetut mestarit. 

Oulussa oli siihen aikaan joku naimaton nainen, jonka nimi oli Brita Katarina Sundqvist ja jonka arvonimenä oli kauppapuukhollarin tytär. Hän oli ammatiltaan oikeimmiten myssyntekijä, s. o. valmisti niitä omituisia, myssyiksi tai myöskin "tykkilakeiksi" kutsuttuja päähineitä, joita ilman ei yksikään "itsestään pitävä" porvarin vaimo tai leski, ei mestarin emäntä, eipä esim. maaseudulla talonemäntäkään katsonut voivansa pidoissa tai vieraissa tai juhlatilaisuuksissa esiintyä. Mutta myssynteon rinnalla Kaisa oli ruvennut myöskin harjottamaan räätälin ammattia, eli niinkuin sanottiin "fuskaamaan" tällä ammatinalalla. 

Huhu Kaisan räätälintoimesta oli kuitenkin levinnyt ja herättänyt pahaa verta kaupungin varsinaisten ammattioikeutettujen räätälimestarien keskuudessa. Kaupunginviskaali Jakob Rehn sai vallitsevien ammattisääntöjen perusteella tehtäväkseen ottaa asiasta selkoa, ja kun hän saapui Kaisan asuntoon tutkintoa pitämään, löysi hän sieltä kaikellaista tavaraa. Siellä oli pumpulivaatteesta tehty takki, "surtuuti", joka oli "leikattu", nähtävästi puolivalmiina, pumpulivaatteesta tehdyt "pitkät housut" (polvihousujakin käytettiin paljon tähän aikaan), silkkirantuiset liivit, vielä toisetkin "pitkät housut" ja punarantuiset pumpulivaateliivit sekä - sakset, s. o. räätälin sakset. Nämä kaikki esineet otti viskaali takavarikkoon epäilyksenalaisina ja nyt alkoi tanssi oikeuksissa. 

Ensin mentiin räätälimestarien oikeuteen, jossa tuli olla läsnä yhden raatimiehen. Siellä viskaali syytti Kaisaa luvattomasta räätälinammatin harjottamisesta. 

Ensi kerralla ei Kaisa ollut itse läsnä, vaan häntä edusti asianajajana kanslisti Tobias Enholm, joka näkyy olleen hänellä lakiasiain neuvojana sitten koko ajan. Räätälimestarit kuitenkin tahtoivat puhutella Kaisaa itseäänkin, jonka takia juttu jykättiin Kaisan esille saamiseksi. Hän tulikin toisella kertaa, mutta silloin se lykättiin vielä todistajain kuulustamista varten ja vasta kolmannella kertaa se päätettiin. 

Kaisa näkyy pitäneen edullisena asialleen kieltää kaikki ja aina. Hän kielsi harjottaneensa räätälinammattia ja kielsi todistusten merkityksen. Ja kun häneltä kysyttiin, mitä nuo takavarikoidut pöksyt ja liivit merkitsivät, niin sanoi Kaisa, että hänen omiaan ne ovat. Ei pöytäkirja kuitenkaan selitä, oliko Kaisa ne aikonut tulevalle sulhaselleen, vai aikoiko hän niitä itse käyttää. 

Nuo vaatekappaleet olivat kuitenkin pahoja, joskin sanattomia todistajia, ja saatiinpa eräs henkilö suullisestikin todistamaan, että hän oli nähnyt, kuinka Kaisa lähes pari vuotta varemmin oli myöskin pöksyjä laitellut. Seuraus oli, että räätälioikeus tuomitsi Kaisan räätälinammatin "fuskauksesta" 10 hopeataalarin eli 4 ruplan 80 kop. sakkoon. Sen ohessa julistettiin takavarikoidut tavarat menetetyiksi, kuitenkin sai syytetty lunastaa ne takaisin siitä arvosta, jonka viskaali ja pari räätäliä arviomiehinä olivat niille asettaneet. Ja arvio teki kaikkiaan viisi taalaria, josta tuli noin taalari kunkin vaatekappaleen ja 16 äyriä saksien osalle. Koko juttu tuli siis Kaisalle maksamaan 15 taalaria eli 7 ruplaa 20 kopeekkaa vastaten nykyajan rahassa 28 mkaa 80 pniä, mutta on muistettava, että rahan arvo on nyt paljoa pienempi kuin sata vuotta sitten. 

Kaisa ei ollut kuitenkaan räätälimestarien tuomioon tyytyväinen, vaan valitti maistraattiin. Se vaati tietysti viskaalin lausunnon. Tämä selittää, ettei Kaisa suinkaan ole voinut omiksi tarpeikseen vaatteita laittaa, koskei hänellä ole miestä eikä lapsia, ja takavarikoidut vaatteet oli tehty suurempia ja pienempiä henkilöitä varten. Sen ohessa on yleisesti tunnettu, että Kaisa "fuskaa" räätälinammatissa ja on täten tuottanut vahinkoa tälle ammattikunnalle monet vuodet, vaikkakin hän myssynteolla voisi itseään riittävästi elättää. 

Maistraatti ei asiaa tutkittuaan katsonutkaan Kaisan esiintuoneen päteviä syitä räätäliammattikunnan tuomion muutokseen, jonka takia se vahvistettiin ja Kaisan anomus aiheettomana hylättiin.

Kuva: Käsiteollisuus : Suomen käsityönopettajain liiton ulosantama no 5-6/1914

Mitä FT:t osaavat ja minä en?

Saatuani vihdoin verenpaineeni laskemaan tietokannoista lähdeviitteissä, tartuin eilen Onnettomuuteen ja onneen uudelleen. Selaamalla tarkistaakseni, että onko siinä jotain, mitä haluan lukea ennen kirjastoon kippausta.

Vauhtini pysähtyi - mahdollisesti sattumalta - Mikko Huhtamiehen ja Juha-Matti Granqvistin artikkeliin Kadonnut Frankfurt, jossa sivulla 222 (Huhtamiehen osuutta) oli pätkä, jota itse en pystyisi kirjoittamaan. Historian ammattilaisen mukaan "Kapteeni Herman Flockert oli kokenut lyypekkiläiskapteeni jo ainakin kolmannessa polvessa." Tämän johtopäätöksen hän oli tehnyt löytämällä Juutinrauman tileistä vuosina 1714 ja 1729 nimen Carsten Flockert ja vuonna 1751 nimen Hans Flockert.

Ilmeisesti nämä "kokeneet kapteenit" pysyivät Itämerellä, sillä kolme ohitusta ei ole kovin paljon (lähdeviite: oma "tietokantani" Helsingissä Petter Sundin elinaikana käyneistä laivoista). Vähäisessä datassa on toki se hyöty, ettei tarvitse hukata ajatuksia miettimällä koskevatko saman nimen esiintymät samaa ihmistä. Moinen johtopäätösten teko onkin sitä historiantutkijan taitoa, jota minulta ehdottomasti puuttuu. Ikipäivinä en (toivottavasti) kirjoittaisi, että "Flockert oli ilmeisesti erikoistunut reitille Amsterdam-Pietari, sillä hän ohitti Juutinrauman kaksi kertaa tällä reitillä vuonna 1758" perustuen siihen, että tileissä on yksi meno ja yksi tulo, mahdollisesti jopa samalta matkalta.

Varmistaakseni, että mukaan oli otettu mahdollisia erilaisia kirjoitusmuotoja, tein itse haun nimellä *flo*er* ja kotisatamalla L*b*. Näillä sain esiin edellä esitettyyn sopivat viisi Juutinrauman ohitusta, joissa yhdessäkään sukunimen kirjoitusasu ei ole Flockert, toisin kuin artikkelin lähdeviite "STR, Flockert" antaa ymmärtää. Käyttämällä sitä ei siis tietenkään tullut yhtään tulosta. Saman näköisellä lähdeviitteellä oli merkitty virke, jonka mukaan "poikansa Hermann Hinrich Flocker jatkoi isänsä ammattia". Näitä etunimiä ei ollut hakutuloksissani ollenkaan. Mutta minähän en ole FT.

Eikä Juutinrauman tileissä tietenkään ole kapteenien välisiä sukulaisuussuhteita, mikä on suurin kompetenssiero minun ja FT:iden välillä. Omien havaintojeni perusteella sama sukunimi samassa kaupungissa ei tarkoita sukulaisuutta (ks. esim. tapaus Grape) eikä totisesti sukupolvien ketjua. Mutta FT:n ja dosentin ammattitaidolla tällaisia johtopäätöksiä voi vetää. Olen sanonut ennenkin, mutta toistettakoon: historiantutkijoiden esittämiin sukulaisuustietoihin pitää suhtautua varauksella.

Mistä otettakoon vielä toinen esimerkki samasta kirjasta. Juha-Matti Granqvistin artikkelissa Hylkytavaran jättijako esiintyy sivulla 154 "serkukset Carl Magnus Sunn ja Per Hansson Sunn" osana listaa, jonka muiden henkilöiden välisiä sukulaisuussuhteita ei eritellä. Ainoa kappaleessa oleva lähdeviite käsittelee toista faktaa.

Kirjaani Munkkiniemessä vuonna 1735 kuollut Petter Sund tallentamieni tutkimustulosteni mukaan Carl Magnus Sunn oli Isak Sundin poika, joka puolestaan oli Petter Sundin poika. Per Hansson Sunnin isä oli isovihan jälkeen Helsinkiin tullut Hans Sund, jota mikään tuntemani asiakirjalähde ei vahvista Petterin samannimiseksi pojaksi ja jaarittelin aiheesta kirjaan pitkän pätkän. Mutta koulutetut ammattilaiset eivät tarvitse lähteitä, sillä he osaavat tehdä johtopäätöksiä.

Historiaa opiskeleva Mikko Kuitula totesi taannoin Ylen haastattelussa: "Sukututkimusta on monesti pidetty jonkinlaisena historian aputieteenä. Itse näen sen enemmän ihan harrastustoimintana." Kakistelin lukiessani tuota ensimmäistä kertaa, mutta tottahan se on. Vertaisarvioinnin läpäisevä historiantutkimus ei kaipaa sukututkimukselle ominaista todistusvoiman hakemista lähteistä eikä näistä muodostuvia tuloksia. Historiantutkimuksen esityksiä voi toki käyttää sukututkimuksessa apuna, mutta vain noudattaen nykyaikaiselle sukututkimukselle ominaista lähdekritiikkiä.

Kuva: Lehden Tuhkimus näytenumerosta vuodelta 1911

Rakkautta Kangasalla

Otavassa 1/1920 julkaistiin Jalmari Finnen tuomiokirjoihin perustuva kertomus Se rakkaus! Tekijänoikeutensa on rauennut, joten pari alkukappaletta yli hypäten suoraa lainaa ja lukija voi miettiä missä kohtaa rakkaus on mukana:

Kangasalla Tursolan kylässä ja Tavelan talossa isännöi 1700-luvun alkupuolella mahtava rusthollari Henrik Henrikinpoika Birckman. Hänellä oli neljä poikaa, Henrik, Kalle, Elias ja Petter. Talon oli isäntä perinyt isältään, ja vanhimmalle pojalleen Henrikille hän sen aikoi jättää. Mutta poika kai uskoi isänsä vielä kauan elävän, koska ei omasta kohdastaan ruvennut edes emäntää taloon hommaamaan. 

Hän oli siinä suhteessa yhtä haluton kuin kaikki muutkin veljensä. Kun nuori Henrik vuonna 1735 oli täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, jossa tässä senaikuiset nuoret miehet tavallisesti jo olivat vakaantuneita aviomiehiä, ryhtyivät pojan äiti Sohvi Johanintytär ja täti, vanhan isännän sisar, rättärinleski Sohvi Henrikintytär, asiata järjestämään. Täti se varsinkin hommasi; hän kertoi nuorelle Henrikille tietävänsä hänelle sopivan vaimon ja vakuutti hankkivansa avioliittoon vanhan isännän suostumuksenkin. Kyseessäoleva neitokainen oli Kuhmalahden Isonpennon Knaapin rusthollin tytär Maria Simontytär. Eihän Maria enää ihan nuori ollut, olihan jo 23 ikävuottaan täyttänyt, mutta talo oli suuri, sitä kun ei silloin vielä oltu jaettu kahtia, niinkuin myöhemmin tehtiin, ja myötäjäiset sieltä saattoivat tulla hyvät. Ja kun nuori Henrik tämän kuuli, niin hänessä heti syttyi rakkaus. 

Kun joulukuussa 1735 Kuhmalahden Tervaniemen molemmat Anttilan isännät Antti ja Samuel tulivat Tavelaan tuomaan vanhalle isännälle veroja, sillä heidän talonsa olivat Tavelan akumenttitaloja, niin nuori Henrik lähetti heidän mukanaan Marialle terveisiä ja sanan, että tytön pitäisi odottaa häntä eikä mennä kellekään toiselle eikä kuulla toisten kosintaa, koska Henrik aivan varmasti kerran tulee eikä mikään muu kuin kuolema voi heitä kahta erottaa. Ja kun Maria tämän tiedon sai ja kuuli, että Tavelan rustholli oli hyvin iso talo, niin onni täytti hänen sydämensä ja hän päätti odottaa Heikkiä. 

Ja hän odotti. Kolme vuotta myöhemmin joulukuussa nuori Henrik meni äitinsä seurassa Kuhmalahdelle katsomaan tyttöä ja Knaapin taloa. Sohvi Johanintytär silloin mainitsi Marian vanhemmille Simo Joonaanpojalle ja Maria L,aurintyttärelle, että tässä oli tosi mielessä. Vuoden 1739 helmikuussa nuori Henrik lähetti Marialle kolme ja puoli karoliinia kihloiksi Paalilan Lintulan rusthollarin myötä, joka oli sukua hänelle, ollen naimisissa nuoren Henrikin tädin Sohvin tyttären kanssa. Samalla kertaa hän lähetti kihlasormuksenkin, ja todistajina tässä toimituksessa olivat Kuhmalahden lukkari ja kaksi Kuhmalahdella asuvaa lautamiestä: Lauri Vähänpennon Prusilasta ja Antti Tervaniemen Anttilasta. 

Olihan asia siis kaikin puolin valmis, vain häitä vailla. Maria odotti, ikää karttui, mutta Henrikkiä ei kuulunut, sillä Tavelan vanha isäntä ei ollutkaan suostuvainen avioliittoon. Henrik odotti isän vielä myöntyvän, siksi hän kirjoitti morsiamelleen kirjeen, joka on tuomiokirjan yhteydessä säilynyt. Kirjeen alkuun hän on pannut latinankielisen lauseen, jonka hän varmaankin on kopioinut nuoremman veljensä, ylioppilas Petterin kirjeestä. Tällainen on sanasta sanaan Henrikin rakkauskirje:

Näin kirjoitti nuori ylkä morsiamelleen Marialle, ja Maria päätti odottaa. Mutta kun ei sulhasta kuulunutkaan, niin hänen kärsivällisyytensä viimein loppui. Hän oli jo 28-vuotias, ja kosijoiden joukko alkoi harveta. Maria päätti ryhtyä ponteviin toimiin. Hän lähetti Henrikin kirjeen tuomiokapitulille tammikuun 20 p:nä 1741 pyytäen tätä toimimaan siihen suuntaan, että Henrik Birckman menee hänen kanssaan naimisiin. Ja tuomiokapituli ryhtyi heti asiaan. Jo helmikuun 4 p:nä lähetti Jonas Fahlenius Kangasalan kirkkoherralle Pietari Widbohmille kirjeen, joka myös on säilynyt. Siinä käskettiin häntä kutsumaan nuoret luokseen ja kehoittamaan heitä menemään naimisiin. Kirkkoherra ja apulainen Johan Mennander kutsuivat Tavelan nuoren Henrikin luokseen. Kyllähän Henrik koetti estellä sanoen olevansa jo liian vanhakin naimisiin menemään, mutta kun papit panivat hänet tiukalle, niin hän lupasi myöntyä, jos kirkkoherra koettaisi taivuttaa Tavelan vanhan isännän antamaan suostumuksensa. 

Mutta eipä näistä hommista miiään tullut. Silloin Knaapin isäntä Simo Joonaanpoika jo menetti kärsivällisyytensä ja haastoi nuoren Henrikin oikeuteen, ja helmikuun 27 p:uä olivat molemmat riitapuolet käräjillä. Morsiamen asianajajana oli Carl Adolf Lindelöf. Kun riitapuolet olivat tarkoin selittäneet asian, ryhdyttiin sovintoa hieromaan. Käräjiä kesti useita päiviä, ja maaliskuun 3:ntena teki nuori Henrik tulevan appensa kanssa sovintokirjan, joka on tallella. Hän lupasi mennä naimisiin Marian kanssa sekä ostaa toisen talon, missä asuisi vaimonsa kerällä, kunnes Tavelan vanha isäntä kuolisi, Myötäjäisiksi lupasi Knaapin isäntä tuhannen karoliinia sekä lehmiä ja muita taloustarpeita. Ja jotta sopimus oikein pitäisi paikkansa, kirjoitti neljä henkilöä nimensä todistajiksi paperiin. 

Ja asianomaiset viettivät häänsä heti toukokuussa ja elivät onnellisina. Heille syntyi kolme lasta, joista kaksi kuoli pieninä, mutta vanhin, Henrik hänkin, jäi eloon. Maria kuoli. Hänen miehensä eli kymmenen vuotta leskenä, mutta meni sitten uusiin naimisiin. 

Kun vanhin veljeksistä näin oli päässyt avioliittoon, niin jopa toistenkin veljesten hommat kääntyivät sinnepäin. Elias oli naidessaan 42-vuotias, Petter 48-vuotias. Kalle ei mennyt naimisiin, vaan eli ja kuoli vanhanapoikana. Kului vuosia. Simo Joonaanpoika oli luovuttanut Knaapin talon pojalleen Sipi Simonpojalle, joka 1743 otti itselleen vaimon Kangasalan Vehoniemen Sipilästä. Tämän emännän nimi oli Marketta Yrjänäntytär. Viisi lasta heillä oli aviostaan, mutta kolme näistä kuoli pieninä. Kesäkuun alussa 1751 kuoli Sipi, ja Marketta siis jäi suureen rustholliin emännäksi, yllämainitun appensa Simo Joonaanpojan ja hänen vaimonsa vielä ollessa talossa eläkkeellä. Suruvuosi oli juuri mennyt umpeen, kun kesäkuun 5 p:nä 1752 ilmestyi taloon kosija. Eräjärvellä on suuri Kuivaisten rustholli ja siinä talossa oli 32-vuotias poika Jaakko Juhonpoika. Tämä oli päättänyt tulla Knaapiin isännäksi. Hän se saapui kosijaksi. Ja jotta juttu olisi oikein laillinen, otti hän Marketan luokse mennessään kaksi todistajaa mukaansa, Vähänpennon Puontilan isännän Heikki Heikinpojan ja hänen vaimonsa Maria Simontyttären. Jaakolla oli kihlat mukanaan, hopeasormus, hopeasolki, rahaa kaksoiskaroliini ja kaksi tavallista karoliinia, 12 äyrityistä ja vihreä silkkihuivi. Emäntä oli jo levolla sulhasen tullessa taloon. Hän nousi vuoteeltaan ja otti vieraat vastaan. Kuivaisten Jaakko selitti asiansa. Emäntä ei siihen sanonut mitään. Jaakko tarjosi kihlansa ja laski ne siihen vuoteeseen, missä emännän kaksi lasta nukkui. Ja sitten hän meni pois. Pari päivää myöhemmin emäntä vei kihlat Puontilan isännälle takaisin ja käski häntä toimittamaan ne Kuivaisiin. Terveisiksi emäntä lähetti sen tiedon, että jos Jaakko jättää asian sikseen, niin hyvä on, mutta jos Jaakko vetää hänet oikeuteen, niin hän mieluummin menee naimisiin kuin käräjätupaan. Kun Jaakko oli tämän sanoman saanut, tuli hän jälleen eräänä iltana myöhään ja laski kihlat emännän syliin, jonka teon tehtyään hän matkusti omaan pitäjäänsä. Mutta Marketta lähetti kihlat uudelleen takaisin Jaakolle. Vähään aikaan ei kuulunut Jaakosta mitään, jonka vuoksi emäntä uuden kosijan tullessa taloon suostui tälle. Uusi kosija oli Yrjänä Eerikinpoika Pälkäneen Luukkaalasta. Tullessaan syyskuun 21 p:nä taloon oli hänellä, mukanaan oikein komeat kihlat, kolme kullattua sormusta, hopeatuoppi, teelusikka, kahdeksan kaksoiskaroliinia, kolme tavallista karoliinia ja silkkinen kaulahuivi.

Kuivaisten Jaakko taisi saada tästä tiedon, koska hän äkkiä haastoi Marketan oikeuteen vaatien häntä kanssansa naimisiin. Käräjillä nyt asiaa tutkittiin ja pohdittiin, ja kuinka olikaan, tuli päätökseksi, että Marketta oli sovinnolla ottanut Jaakon kihlat vastaan ja oli siis Jaakon laillinen morsian, Luukkaalan Yrjänä luopui vaatimuksestaan, kun vain sai kihlansa takaisin Marketta sai vielä 30 hopeataalaria sakkoa siitä, että oli mennyt kahden kanssa kihloihin. Rikkaana emäntänä ei hän tästä säikähtynyt, vaan sanoi, että hän maksaa sakot heti paikalla, kun tuomio on julistettu. Käräjät olivat lokakuulla, joulukuussa pidettiin häät. Kun vanha isäntä Simo Joonaanpoika 1755 kuoli, sai Jaakko seuraavana vuonna puolet Knaapin rusthollista. Ja Marketta eli onnellisena Jaakkonsa kanssa. Heille syntyi neljä lasta, ja he elivät rutivanhoiksi.

Kaikesta tästä voi päättää, että ihminen tulee monella tavalla avioliitossaan onnelliseksi. Vaikka alussa rakkautta ei olekaan aivan ylenpalttisesti, niin kyllä sitäkin ajan mittaan tulee.

Kuva Finnestä Tuulispää 17/1912

Rajasta ja termeistä

Viikko sitten katselin ajankuluksi ruotsalaisen Joakim Anderssonin videon What!? The Sweden-Finland border is strange, vaikka arvasin kohokohtana olevan Märketin mutkaisen rajan. (Rehellisyyden nimessä en kylläkään muistanut saaren nimeä.) Ja näin olikin. Andersson selitti, että raja oli jäänyt tarkemmin määrittelemättä ja näin erehdyimme rakentamaan majakan Ruotsin puolelle, mistä puolestaan myöhemmin seurasi rajan erikoinen korjaus. (Karttakuvaan lisäsin väriä, mutta pohjimmiltaan se on Oona Räisäsen Wikimediaan lataama,)

Mutta eihän se nyt noin voi olla? Googlailin hetken ja kaikki sivut sanoivat, että rajapisteeksi oli määritelty Märketin keskipiste. Kommentoin videoon ja Andersson viittasi rauhansopimukseen, jossa tuntemansa suomennoksen mukaan oli vain määritelmä "Yhtä etäällä rannikoista kuuluvat lähinnä Ahvenanmaan mannerta ja Suomea sijaitsevat saaret kuulumaan Venäjälle, ja ne Ruotsille, jotka lähiten rajoittuvat sen rannikoihin."

Mutta eihän se nyt noin voi olla?? Googlasin lisää ja löysin KB:n digitoiman ruotsalaisen virallisen selvityksen Sveriges sjöterritorium (pdf), jossa Märketin kohdalla viitattiin Torniossa 19.1.1811 tehtyyn rajasopimukseen, jossa "fastställdes gränsen mellan Sverige och Finland, så att den går i huvudsaklig nord-sydlig riktning över ön Märket och därför även avgränsar territorialhavet mot öster." Oli siis erikseen rauhansopimus ja rajanmäärittely! (Åbo allmänna tidning julkaisi 7.5.1811 Tukholmassa 26.3.1811 kirjoitetun tekstin, jossa viitattiin Torniossa 8.11.1810 tehtyyn ja Pietarissa 17.12.1810 ratifioituun rajatraktraattiin. Sama sopimus?)

Tosin Anderssonin alkuperäinen esitys määrittelemättömyydestä ei ollut kaukana totuudesta, sillä Ahvenanmaan maakuntahallituksen selvityksessä (pdf) tarina jatkuu "Motsvarande text återfinns i den topografiska gränsmätningen från år 1888. Nämnda överenskommelser mellan kejsardömet Ryssland och konungadömet Sverige innehåller inga utförliga gränsbeskrivningar rörande Märket." Rajamerkintöjä ei siis tehty ja majakkaa rakennettaessa ei vaan pysähdytty ajattelemaan.

Yksi uusimmista paikoista, joista voi saada käsityksen, että Haminan rauha oli yksiselitteinen finaali Suomen sodalle, on Tieteen termipankki, jonka historian aihealue julkistettiin maanantaina. Tai jotain selitettiin tilaisuudessa, johon en vilustumiseltani pässyt paikalle. Tuttavien linkitysten johdosta avasin muutamia sivuja ja hämmästyin tekstien pituudesta. Siinä missä arkeologien miekka on tarkemmin pituudeltaan määrittelemätön metallinen ase on Haminan rauhan selitysosaan kirjoitettu tiivistelmä Suomen sodasta. Vaikka tällä on omakin sivunsa, jonka selitys sitten vasta pitkä onkin.

Näyttää siltä, että historioitsijat ovat sanakirjan sijaan ryhtyneet kirjoittamaan tietosanakirjaa. Jonkinlaista kodifioitua Wikipediaa.

Apropoo Wikipedia. Olisin säästänyt pitkän pätkän surffailua tutustumalla sivuun Ruotsin ja Suomen raja, jonka lähdeviitteissä on arkistolinkki Pekka Tätilän artikkeliin Suomen ja Ruotsin valtakunnanraja – vuoden 2006 rajankäynti. Tämän alkupuolella kerrotaan, että

Haminan rauhassa Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen alueen Venäjälle. Rauhansopimus allekirjoitettiin 17 päivänä syyskuuta 1809. Raja määritettiin kulkemaan pitkin Tornion- ja Muonionjokea siten, että saaret, jotka sijaitsivat syvemmän veneväylän itäpuolella, kuuluivat Venäjälle. Rajasta on vain yleispiirteinen kuvaus rauhansopimuksen V artiklassa. Sen mukaisesti tehtiin tarkempi määritys ja merkintä seuraavana vuonna. Vuoden 1810 rajanmäärityksessä laadittiin rajankuvaus, joka on ollut perusta myöhemmille rajankäynneille.

Kuurojen, sokeiden ja ruuanlaiton opettaja

Amalia Roos syntyi Vesilahdella 1849. Isänsä Karl Roosin työ vei Espoon kautta Kuopioon, jossa tämä aloitti vuonna 1863 lukion ja tyttökoulun saksanopettajana sekä kuuromykkäinkoulun opettajana.

Lukuista lapsijoukkoaankin hän aina opetti havainnollisesti ja hauskasti sekä kotilieden ääressä istuessaan, että kävelyretkillä heidän kanssaan ollessaan. Usein hän esim. kävelykepin avulla piirsi hiekkaan jonkun maan tai maanosan, asetti pieniä kiviä kaupunkien paikoille ja rupesi innokkaasti kertomaan siellä asuvien kansojen menneisyydestä ja vaiheista. Hän ei tehnyt mitään eroa poikiensa ja tyttöjensä suhteen, vaan tahtoi että niin toiset kuin toisetkin saisivat tietoja ja pani heidät parhaimpiin kouluihin, joita siihen aikaan oli olemassa. Niinpä Amalia sai suorittaa sekä Kuopion tyttökoulun että Jyväskylän seminarin, johon hän jo pääsi 16 ikäisenä.

Amalia Roos oli jo 12-vuotiaana toiminut kuuromykkäinkoulun apuopettajana ja 15-vuotiaana hänet lähetettiin vuodeksi Turkuun opiskelemaan sikäläiseen kuuromykkäinkouluun. Valmistuttuaan vuonna 1869 Jyväskylän seminaarista Amalia Roos jatkoi isänsä työtä Kuopion kuuromykkäinkoulun uskonnonopettajana. Koulussa käytettiin viittomakieltä, mutta palattuaan 5 kuukauden opintomatkalta Ruotsiin ja Tanskaan Amalia Roos toi kouluun puhekielen käytön eli oralismin. Vuonna 1871 julkaistiin Roosin saksalaisesta materiaalista mukaelema Aapinen eli puhekirjoitus-oppi.

Kun hän eräänä joululomana kävi Helsingissä ja pistäytyi tervehtimään Uno Cygnaeusta, sanoi tämä heti etehisessä: „ Kuule, älä ota yltäsi, sillä sinun täytyy nyt juuri tulla minun kanssani ulos." Hän totteli hämmästyneenä ja nyt sitä astuttiin aika hamppua senaatin talousosastoon, jossa Uno Cygnaeus vei hänet esittelijäsihteeri Waenerbergin luo ja tämä ehdotti pitemmittä mutkitta että Amalia Roos matkustaisi ulkomaille tutkimaan sokeainopetusta valtionvaroilla ja pisti 1,000 mkk. hänen käteensä. Se tuli niin äkkiarvaamatta, ettei siinä ollut aikaa tuumailemiseen ja ajatuksien selvittämiseen ja niin hänestä yhtäkkiä tehtiin sokeiden opettaja, jossa toimessa hän oli useita vuosia, yksin vielä naimisiin mentyäänkin pastori Georg Grönbergin kanssa, jolloin tämä avioliiton ensi vuonna asui Porvoossa ja vaimo Helsingissä. Vasta sitten kun mies sai toimen kaukana Helsingistä, jätti hän rakkaat sokeat oppilaansa.

Matka-apurahan Amalia Roos käytti vuonna 1872 tutustuen opetukseen Tukholman, Kööpenhaminan, Hamburgin, Berlinin, Dresdenin, Hubertsburgin, Breslaun, Varsovan ja Pietarin sokeainkouluissa. Hänet nimitettiin 17.10.1872 Helsingin sokeainkoulun johtajaksi ja toimi virassa 1.2.1873-4.12.1876. Naimisiin hän meni Helsingissä 7.3.1876. Grönberg oli ollut Kuopiossa opettajana 1860-luvun lopulla, joten hän lienee tuntenut Amalia Roosin jo tuolloin.

Grönbergin pitkäaikaisin työpaikka oli Lappeenrannan vankila 1880-1898. Vaimonsa toimi Lappeenrannassa kansakoulunopettajana 1881-86 ja oli kansakoulu- ja vaivaishoitojohtokunnan jäsen sekä rouvasväen yhdistyksen puheenjohtaja. Lappeenrannasta käsin hän suoritti vuonna 1887 yksityisen kasvatus- ja opetusopin tutkinnon yliopistossa.

Hänen kotiansa vastapäätä oli leipomo ja katsellessaan työtä siinä, teki se häneen monastikin vastenmielisen ja epäsiistin vaikutuksen. Miehet siellä vain hääräsivät ja varsin likaisilta he tuntuivat. Samaten oli se ympäristö, jossa he toimivat kaikkea muuta kuin miellyttävä. Rva Grönberg tuumi silloin, että naiset tähän työhön sittenkin paremmin sopisivat ja voisivat ylläpitää parempaa puhtautta ja järjestystä siinä, ja siksi hän päätti, voidaksensa vaikuttaa näihin oloihin, itse ensin täydellisesti perehtyä leipomaammattiin. 

Siinä tarkoituksessa hän rupesi erään sikäläisen kondiittorin luona harjoittelemaan ja oltuaan siellä pari kuukautta, matkusti hän Helsinkiin oppiakseen vielä lisää. Hän uneksi pääsevänsä pääkaupungin etevimmän firman luo oppiin ja hämmästyi suuresti kun sen omistaja selitti, ettei hän mistään hinnasta ota naisia sokerileipomoonsa, sillä eivät ne mitään osaa. 

Mutta ei siinä kyllin, että hän itse antoi kieltävän vastauksen, vaan hän telefonitse myöskin ilmoitti kaikille virkatovereilleen tästä vaarallisesta hyökkäyksestä miesten yksinvaltaa vastaan leipomo-alalla. Sillä kun rva Grönberg sitten kääntyi heidän puoleensa, ottivat he tuskin kuullakseen hänen puhettaan, vielä vähemmin suostuakseen hänen pyyntöönsä. Eräs leskirouva, joka miehensä kuoltua hoiti liikettään, tosin jo lupasi, mutta hänenkin oli se seuraavana päivänä peruuttaminen sillä hänen työnjohtajansa lupasi heti "sanoa ylös" jos leipomoon otettaisiin nainen. 

Epätoivossaan meni Amalia Grönberg Alli Tryggin luo ja kertoi siitä kummallisesta kohtelusta, joka oli tullut hänen osakseen sekä pyysi neuvoa. Ja Alli Trygg tiesi heti mitä piti tehdä. Hän soitti hyvälle tuttavalleen tehtailija Robert Brondinille ja esitti asian hänelle tavallisella tarmollaan ja taidollaan sillä seurauksella, että tämä antoi rouva Grönbergin tulla hänen liikkeeseensä harjoittelemaan.

Siellä hän oppi paljon ja innostui tähän työhön niin, että rupesi tuumimaan suurta leipomoliikettä, jossa olisi vain naistyöntekijöitä. Mutta se sellainen kysyi suurta perustamispääomaa ja kun hän suotta oli kääntynyt muutamien yksityisten puoleen ja siihen aikaan ei vielä ymmärretty osuustoiminnan voimaa, täytyi tuuman raueta. 

Sen sijaan hän v. 1897 antautui terveys- ja talousopin opettajaksi Helsingin kasvatusopilliseen keittokouluun, jota tointa hän yhä kasvavalla innolla on hoitanut ja, vaatimuksien keittokoulunopettajien suhteen kasvaessa, aina myöskin laajentanut kurssia, liittäen siihen muun muassa kemiaa ja kasvatusoppia. Tämän ajan kuluessa on hän myöskin julkaissut oppikirjan "Ruokatavaraoppi keittokouluja ja perheitä varten" sekä myöhemmin "Kansan kotitalous ja ruokatavaraoppi" nimisen kirjan.

Lainatusta Naisten äänessä julkaistusta tekstistä on jäänyt pois toisaalla mainittu vuonna 1895 suoritettu opettajatarkurssi kasvatusopillisessa keittokoulussa Helsingissä ja tämän jälkeen opettajana olo "m. m. Ebenezer-kodissa". Työn keittokoulussa Amalia Grönberg lopetti vuonna 1911 ja muutti aviomiehensä kanssa Nurmekseen, jossa isänsä oli päättänyt uransa.

Hänen kotinsa on aina avoinna sekä rikkaille, että köyhille. Nurmeksen kuuromykät hyvin mielellään kävivät heitä tervehtimässä, kun rouva niinhyvin ymmärsi heidän kieltään ja aina otti osaa heidän suruihinsa ja iloihinsa, neuvoi ja auttoi tarpeen tullen. Hän on toimittanut heille työpaikkojakin. Ja milloin tuli kuuromykkäinpappi tai — asiamies Nurmekseen, luovutti rouva aina kotinsa kokouspaikaksi ja tarjosi kahvitkin.

Lähteet tekstille ja kuville:
Amalia Grönberg: Gamla minnen. Dövstummas jul : Finlands dövstumförbunds julhälsning 1911
M. F.: Amalia Grönberg. Naisten ääni 8/1911
E.S.: Rouva Amalia Grönberg, synt. Roos. Koti ja yhteiskunta 5-6/1911
Kirsti Ahonen: Kahdeksankymmentävuotias. Kuurojen ystävä 6/1929

Tiedonkulku Pohjanmaalle 1700-luvun lopulla

Pari vuottta Turun akatemiassa opiskellut Anders Törnudd aloitti kotiseudullaan Tyrnävällä käydessään 20.8.1768 muistiinpanot, joihin tarkoituksensa oli kirjoittaa saarnaotteita postilloista t.m.s. Joko alunperin tai myöhemmin sidottuna samoihin kansiin on muitakin muistiinpanoja, jotka nykyään ovat tallessa Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa signumilla 1974:64.

Saarnoja enemmän minua kiinnostivat loppusivut. Yhdelle Törnudd oli kopioinut Stockholms Post-tidningarisssa 3.11.1777 julkaistua Benjamin Franklinin kirjettä Pariisista 6.4.1777. Joko Ylistaron kappalaisen apulaisena tai Kauhajoen kappalaisena (vuodesta 1783) hän on siis saanut käsiinsä tukholmalaisen sanomalehden. Tai siitä jo jonkun toisen tekemän kopion.

Tarkistin kyseisen sanomalehden ja kirje oli ollut osa Philadelphiasta 6.8.1777 lähetettyä vapaussodan uutisointia. Franklin kommentoi kahden kappaleen verran Britannian tapaa käsitellä sotavankejaan. Miksiköhän tämä on ollut Törnuddille merkityksellistä? Kuuliko saarnassaan joku seurakunta sodan kauheuksista esimerkkinä vankien lähettämisen "Afrikkaan ja Aasiaan"?

Törnuddila on ollut myös tilaisuus kopioda Henrik Gabrriel Porthanin kirjettä Göttingenistä 22.7.1779 lehtori Alopaeukselle kopiosta, joka on tehty 14.9.1780, sekä Porthanin kirjettä Helsingin triviaalikoulun konrehtori Sigfrid Porthanille 12.9.1779. Postillasaarnoihin verrattavia nämäkin? Kiersivätkö otteet kirjeiden liitteinä pappien ja muiden oppineiden kesken ja ähistiinkö jossain "tämä on lähetetty minulle jo kolme kertaa"?

Aivan viimeisillä sivuilla on tiedot kahdesta lokakuussa 1809 kuolleesta papista samassa muodossa kuin sanomalehdissä. Näiden jälkeen Turun kämnerinoikeuden päätös avioerosta Maria Elisabeth Östlin ja Anders Pihran välillä 7.11.1809.  Sen löysin lähes samoin sanoin Åbo Tidningistä 11.11.1809, josta varmasti kopioitu. Miksiköhän?

Nälästä, jäästä, naisista ja kuolemasta

Parin vuoden tauon jälkeen osallistuin eilen Lahden historiapäiville, joissa meno oli entisensä. Ellei sitten yleisön keski-ikä pari vuotta korkeampi kuin aiemmin.

Pysyin koko päivän ruotsinkielisen ohjelman parissa, jonka aloitti Henrik Forsberg 1860-luvun nälkävuosilla, joita hän tutkii muistamisen näkökulmasta. Katsauksessaan ei tullut esiin mitään ennen kuulumatonta tai unohtunutta, mutta aloin miettiä paikkakuntakohtaisia kuolemalukuja. Haudatuthan merkitään kirkonkirjoihin pääasiallisesti hautauspaikalla, joten miten (hyvin) seurakunnista, joista oli lähtenyt merkittäviä määriä ihmisiä etelään ruuan perään, on päästy selvyyteen heidän kohtalostaan? Kun tunnetusti myöhempinä aikoina esim. siirtolaiset jäivät kirjoihin roikkumaan.

Nälkävuosiin linkittyi Stefan Norrgårdin esitys tutkimuksestaan Turun ilmastosta, josta on käytössä ajankohdan huomioien pitkä havaintosarja 1700-luvun puolivälistä vuoteen 1823. Sen moniuloitteisuudesta Norrgård oli tarttunut Aurajoen jäänlähtöön, joiden aikasarjasta kirjoittamansa artikkeli on pian tulossa julki. Hän vilautti meille kaaviotansa ja kertoi tulkintaansa: ilmasto oli muuttunut 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, kevät tuli yhä aikaisemmin 1920-luvulta alkaen ja 1990-luvulla vielä aikaisemmin, mutta huomattavan vaihtelevasti. Jään odottelemaan Kokemäenjoen vastaavaa käsitteleä, aineistoa kuulemma on.

Lounastauon jälkeen aiheena oli naisen asema. Charlotte Cederbomin väitöskirjan löydökset olivat lokakuisesta esityksestä vielä muistissa, joten tällä kertaa hätkähdin vain SDHK-esimerkistään, jossa 1800-luvun luetteloija oli surutta jättänyt asiakirjan naisen nimen kirjaamatta. Naisia ei siis olisi tarvinnut erikseen kaivaa esiin, ellei heitä olisi aktiivisesti piilotettu.

Sofia Gustafssonin esitys sotilaiden vaimoista pohjautui artikkeliinsa Reunamailla-kirjassa. Mielestäni sen silmäilin läpi, mutta nyt tuli uutena ihan perustietoa. Kuten se, että sukututkijalle hankalia rykmenttien seurakuntia oli nimenomaan värvätyissä rykmenteissä. Tottakai näin, kun ruotusotilaat näkyvät tavallisissa, mutta enpä ole pysähtynyt ajattelemaan. Työn alla olevassa käsikirjoituksessa olen jättänyt esiäitini Stralsundiin, kun aviomiehensä ja poikansa lähtivät linnoituskomennukselle Kalmarin ympäristöön. Gustafssonia kuultua pitänee lisätä "todennäköisesti" pehmentämään tulkintaa, sillä on voinut lähteä mukaankin.

Viimeisessä sessiossa oli kaksi esitystä kuolemasta. Magdalena af Hällström puhui kuoleman kunniasta kolmen valtiollisen hautausprosessin kautta. Hautausprosessin hän määritteli alkavan kuolinvuoteelta ja päättyvän muistomerkkiin. Ensimmäisen esimerkkinsä, Augustin Ehrensvärdin, osalta tähän kului 36 vuotta. Hänen komeat hautajaisensa olivat af Hällströmin mukaan osa Kustaa III:n julkisuuspolitiikkaa vallankaappauksensa jälkeen. Hautajaiskulkue sai nimittäin maksimaalisen näkyvyyden kulkemalla markkinapäivänä Turun läpi.

Toinen mielenkiintoinen esimerkki oli G. M. Armfeltin kuoleman esitys, jonka suhdetta totuuteen kuvaa af Hällströmin käyttämä sana lavastus. Virkamieheksi päätynyt sotilas teki paperitöitä loppuun asti eli ikään kuin kuoli kesken taistelun, kuten kunniakasta on.

Viimeiseksi Mia Korpiola puhui kuoleman oikeudellisista puolista yhdistäen näihin jopa viimeisen tuomion. Hänellä oli useita esimerkkejä 1500-luvulta ja 1600-luvun alusta liittyen ajalle ongelmalliseen murhaajien ja itsemurhaajien ruumiiden loppusijoitukseen. Riikka Miettisen tutkimukset ovat tulleet huonosti luettua, sillä minulle oli uutta, että lain mukaan itsemurhan tehneen ruumis piti jättää koskematta, kunnes kuolinsyyntutkimus vietiin loppuun.

Kuva: Punanen viesti 13/1920