Kokemäeltä Amerikkaan, osa 117

Kokemäeltä lähtenyt Vaino Estonen (s. 1892) otti passin 11.4.1911. Vermontin St. Albansiin saapui Kokemäeltä lähtenyt ja siellä syntynyt 19-vuotias "Vieni Ertonen" laivalla Empress Of Ireland 28.4.1911. Ilmeisesti molemmissa merkinnöissä on kyse Kokemäellä 24.2.1892 syntyneestä Ala-Paturin työmiehen Erland Ertosen pojasta Weini Matias.

Lähteet:
Siirtolaisuustilaston aineisto, Kansallisarkisto
Ancestry.com. Border Crossings: From Canada to U.S., 1895-1956
Kokemäen kastetut ja rippikirja 1891-1900 s. 162

Hyvin tiivistettyä historiaa

Kaupunginkirjaston historiahyllyjen luona seisominenkin saattaa tuottaa iloisia yllätyksiä. Testi jokin aika sitten tuotti lähivuosina ilmestyneitä kirjoja, joita en ollut aiemmin tavannut.

Pertti Rajalan Aikojen alusta nykyaikaan - Euroopan ja maailman historiaa selkokielellä (2008) on juuri sitä mitä otsikko sanoo. Mikä sopii selkokieliseen kirjaan. Kirjoitin tänne ruotsalaisista selkokielisistä kirjoista, jotka sekoitin lastenkirjallisuuteen - todennäköisesti piirrettyjen kuvien vuoksi. Rajalan teksti sopii sekä aikuisille, että lapsille, myös niille, jotka selviävät selkokieltä monimutkaisemmasta tekstistä. En lukenut kuin alun kolmasosan, mutta uskallan suositella.

Heikki Rantatuvan, Matti Rautiaisen ja Jukka Jokisen Atlas - Suomen historia (2. uudistettu painos 2008) on käteen sopiva katsaus Suomenhistoriaa karttojen kautta. Tallaa siis osin samoja polkuva kuin historiallinen kartasto, mutta jostain syystä tästä tuli heti sympaattisempi olo.

Ostan omaan hyllyyni kappaleen, jos jossain eteen tulee. Selailun perusteella reilussa kahdessa sadassa pienessä sivussa katetaan Suomen historiaa monipuolisesti ja kartoilla onnistutaan konkretisoimaan esim. Lönnrotin ja Castrenin tutkimusretkiä sotien ja yhteiskuntakehityksen ohella. Kunkin kartan ohessa on tiivis teksti.

Testauksessa Muistaja.fi

Kuten viime viikkoisen seminaarirapsan yhteydessä totesin olen jossain määrin tuskastunut Suomen joka kulmaan perustettuihin museokantoihin, jotka näyttävät kaikki erilaisilta ja paikallisesta luonteestaan huolimatta on nimetty hyvin geneerisesti. Yksi lista näistä löytyy Kari Hintsalan blogin oikeasta alakulmasta.

Ajattelin saada kaksi näistä käsiteltyä yhdessä tekstissä, mutta avattuani Keski-Uudenmaan museoiden, Hyvinkään kaupungin museon, Keravan museon, Mäntsälän museotoimen ja Nurmijärven museon, yhteisen julkisen kokoelmatietokannan Muistajan...

Ensimmäinen huokaus kuului kun huomasin, että jokaiseen aineistotyyppiin on oma hakunsa. Olin edellisenä päivänä seikkaillut Stockholmskällanissa, jossa haun voi kohdistaa yhdeltä sivulta kaikkialle tai tarkasti johonkin. Sillee niinku käyttäjäystävällistä. Vähän niinkuin sekin, että Stockholmskällanissa yksittäisen asiakirjan saa auki ruudulla. Muistajan arkistohakua testatessani tulokset tulivat esiin lupaavasti

mutta kun yhden näistä otti "tarkemmin" esiin, ei skannattua sivua saanut lukukelpoisessa koossa eteensä. Myöskään metadataa ei tullut juuri enempää esiin. Puuttumaan jää m.m. VUOSI, jonka minä ja muutama muu SLS:n kyselyssä priorisoi melko korkealle.

Kirjahaku, joka näyttää tarjoavan kokotekstihaun, vaikuttaa lupaavalta. Sana Hyvinkää ei tuota ulos mitään, eikä myöskään Virtanen tai Matti. Alla olevista ohjeista vinkkiä ottaen, Keravan syölsi ulos yhden nimekkeen, jonka nimeke alkaa "Keravan". Jää siis epäselväksi, kohdistuuko kokotekstihaku yhtään mihinkään.

Esinehaussa on myös jätetty vuosi turhana pois. "Kerava*" tuottaa muutaman osuman, joita avaten tulee esiin vesileimamerkitty kuva ja suhteellisen runsas lisätieto, josta löytyy myös valmistus- ja käyttöaika. Liekö nämä sitten syötetty vapaatekstinä, kun ei hakukriteerinä pääse käyttämään?

Kuvahaku tuottaa testihaulla "Hyvink*" 2505 osumaa, joten tähän osioon lienee työnnetty eniten materiaalia. Jälleen puuttuu aikarajaus, jolle tuhansien osumien haravoinnissa olisi totisesti käyttöä. Nimimerkki Huoleton testaaja avaa ensimmäisen osuman, jonka kuvaus kuuluu "Eino Pilvi nojaamassa aitaa vasten ilm. Rajamäellä Hyvinkää-Hanko-radan varressa, 14.3.1927." Mukavan oloinen mies voisi sopia kuvitukseksi useampaankin yhteyteen, mites täällä saa hankittua kuviin käyttöoikeudet?

Jostain muusta palvelusta (Arjen historia?) oli "muistilista" tuttu ja painettuani siihen kuvan tallentavaa linkkiä päädyin sivulle, jossa lukee "Muistilistan kautta voit antaa palautetta tai tehdä tilauksen haluamistasi valokuvista. Kuva voidaan toimittaa tilaajalle joko vedoksena tai digitaalisena versiona. Kuva on maksullinen." Seuraavalla klikkauksella pääsee tilaukseen, mikä on aika lupaavaa. Mutta miinusta tulee siitä, että vain kahden museon hinnasto on käyttöliittymässä esillä.

Tällainen käyttökokemus nurinkurisesti sivustolla seikkaillen. Jos olisin lukenut aluksi etusivun huolellisesti, olisin tiennyt, että kirjoja oli tietokannassa vain yksi.

Paikallisesta historiasta kiinnostuneet ehkä innostuneestikin kuvia (10654 kpl) selailevat. Kuinka moni "ulkopuolinen" jaksaa kaikissa näissä palveluissa käydä tekemässä hakuja, on sitten eri asia. Tuloksetonta moinen toiminta ei välttämättä ole, "Kokemä*" kuvahaku tuotti ulos 4 kuvaa Sirkus Sariolan käynnistä Kokemäellä vuonna 1952.

Erik Sjögrénin kuolemaan johtanut työtapaturma

Erik Salomon(sson) Sjögren oli renki avioituessaan Virolahdella 29.2.1843 haminalaisen Anna Lovisa Sillbergin kanssa. Lasten kasteissa (Anna Greta s. 23.11.1843, Maria Lov: 22.6.1845, s. Johannes s. 22.6.1847, Johannes s. 21.12.1848) hänen tittelinään on brännmäst tai Bränvins bränn: ja perheen asuinpaikkana Harjun kartano.

Kartanonisäntä Beckmanille ei riittänyt alkoholin valmistus kotitarpeisiin vaan hän oli syksyllä 1857 aikeissa rakentaa varsinaisen olut-tehtaan (Sanan-Lennätin 3.10.1857). Kymipediasta selviää, että "Talossa ollut viinanpolttimo muutettiin olutpanimoksi, jonka mäski syötettiin karjalle. " Erikin titteli viittasi siis viinanpolttoon.

Oluttehdas valmistui ja Suomen Julkisia Sanomia kertoi 7.3.1859 Virolahdelta:

Täällä tapahtui 8 p. helmikuuta surkea tapaus. Herra luutnantti Beckmanin uudessa olut-tehtaassa kaatui oluen keittäjä ( ei tämä ollu päämestari, työmies vaan) yksinäisyydessänsä suureen kiehuvaan olut-kattilaan. Kuin miestä ruvettiin etsimään, löydettiin se palaneena ja kurttuun kiehuneena olut-kattilasta. Näin surkeasti kuoltuansa, jäi vainajalta vaimonsa ja 7 lasta häntä suremaan. Vainaan vanhinko arvellaan tapahtuneen siten, että, kuin oli mies muka istunu kattilan vieressä ja vaski-kolalla hämmentäny kiehuvaa kattilaa, niin kola luiskahti hänen kädestänsä kattilaan ja hän, sitä kukatiesi tavottaessansa, meni päilleen kattilaan. Olkoon tämäkin surkea tapaus varoitukseksi kaikile senlaisissa työpaikoissa oleville.

Työntekijät varokoot, työnantajilla ei ole mitään vastuuta. Kirkonkirjoissa Erikin kuolemansyy noteerattiin sanoilla "drunknad i ölkittelln". Mies oli 51-vuotias.

P.s. Kymipedian lisäksi Kymenlaaksosta on verkkotietoutta mukavan pelin muodossa. Ja monimuotoisesti sivustolla Finnica Kymenlaakso. Kotkan alueelta vielä linkitettävissä Sirkka Takalan opinnäyte Ruotsinsalmen linnoituksen ruutikellari nro 84 : restaurointisuunnitelma.

Pimentyvien iltojen iloksi videoita ja lähdekritiikkiä

Itselleni ei tullut sadepäivää, jolloin olisin katsonut läpi kesällä linkittämäni verkkovideot, DVD-kasaan on tulossa lisäkorkeutta postissa, mutta linkitetään nyt kuitenkin kaiken varalta vähän lisää...

Amerikkalaisen "Ylen" eli PBS:n sivuilta voi katsella kokonaisia jaksoja sarjasta History Detectives (yksi testattu ei lähtenyt pyörimään, mutta toinen lähti). Muutaman olen joskus katsonut, eivätkä olleet aivan kehnoja. Monipuolisia lähteitä ja ongelmia. Jaksojen juttuja myös YouTuben puolella, ainakin Slave Songbook, Moon Museum, Josh White Guitar

Two nerdy history girls promosi Ab Fab-tekijöiden historiaan sijoitettua sarjaa, josta laillisesti tai laittomasti on lukuisia jaksoja Youtubessa. Samaisessa blogissa on linkitty muitakin historiallisia hupivideoita. Sieltä löysin sketsisarjan, jossa Henrik VIII elää nykypäivässä.

Family Search avasi jokin aika sitten oman You Tube -kanavansa. Tarjoavat hyvää perussukututkimustietoa ja voivat olla avuksi erityisesti siirtolaisia Amerikasta hakevalle (?). Jos olet joskus ihmetellyt, miltä MAP-kirkon isoin sukututkimuskeskus Utahissa näyttää, virtuaalikierros tarjolla.

Myös amerikkalainen National Genealogical Society on perustanut kanavan, mutta sen videoita en ole vielä katsonut ollenkaan.

Family History Show -kanava ei valitettavasti ole hyvän alun jälkeen päivittynyt.

The History Blog oli poiminut esiin kokonaisuuden The History of English in Ten Minutes. Kielen historiaa, ei kansan.

Superasiallisia videoita voi katsoa Yalen yliopiston sivuilla, jossa on tarjolla luennot m.m. kursseista Early Modern England: Politics, Religion, and Society under the Tudors and Stuarts, European Civilization, 1648-1945 ja Epidemics in Western Society Since 1600. Lisää luentoja löytyy YouTuben kautta ja sivustolta Academic Earth.

Yksittäisiä luentoja löytyy sieltä sun täältä ja niihin pitää tietenkin soveltaa samaa lähdekritiikkiä kuin elävänäkin kuultuihin puhuviin päihin. Äskettäin kuuntelin itse tyytyväisenä (tosin en 100%:sesti keskittyen) Steven Pinkerin luentoa A History of Violence. Koska olin pitänyt puhujan kirjoittamaa kovakantista kirjaa taannoin käsissäni (liittyen kesän teksteihin kulttuurievoluutiosta 1, 2, 3 & 4) en laittanut täyttä kritiikkifiltteriä päälle. Sen sijaan historiantutkija, jolle lähetin kyseisen linkin, vilaisi vain tekstin alkua ja totesi:

Valitettavasti nämä muiden tieteenalojen tutkijoiden innostuneet yritykset löytää historian "totuuksia" kompastuvat yleensä varsin yksinkertaisiin tulkintaongelmiin. Jotenkin historia ilmeisesti vaan tuntuu niin helpolta. En minä kyllä uskaltaisi lähteä yrittämään psykologian pariin yhtä heppoisin perustein.

Lukaisin tekstin alun ja siinä on jo melkoisia kömmähdyksiä. Vaikkapa tuo tilasto esihistorian aikana tapetuista. Tilastoissahan pitäisi aina jättää ääripäät pois laskuista varmuuden vuoksi, ja ilman noita paria muinaista verilöylyä tapettujen ihmisten määrä supistuu jo huomattavasti. Eipä silti, ei juuri kukaan enää nykyään kiistä etteikö keräilijä-metsästäjien parissa olisi ollut paljon väkivaltaa, mutta mistä se kertoo? Pienyhteisöjen parissa väkivalta koskee kaikkia, kun taas valtioissa vain osaa väestöstä. Mutta tarkoittaako se, että sotia ja väkivaltaa on vähemmän? Eikö se tarkoita vain, että on enemmän ihmisiä, jotka ovat siltä (yleensä) turvassa Se taas ei sinällään vielä kerro paljoakaan itse yhteenottojen yleisyydestä.

Pitäisiköhän lähdekritiikin lisäksi ottaa oppia ensimmäisen kappaleen lopusta? Pysyä virallisen koulutuksen rajoissa? Eli jättää kvantitatiivisen datan analyysi data-analyysiin koulutetuille, kuten minulle?

Tilastosulkeisissa

Kahden ensimmäisen tiistain Helsinki-luennoilla olo oli kuin eläkeläiskerhossa ja tunsin itseni kerrassaan nuoreksi. Tällä viikolla täytyin täti-fiiliksellä, kun kuunneltavana ja katseltavana olivat (muistiinpanojeni mukaan) suloiset ja sympaattiset poj... nuoret miehet: Juha-Matti Granqvist ja Sampsa Hatakka. Heidän aiheenaan oli Helsingin ja Viaporin väestö.

Helsingin ja Viaporin sijainti Uppsalan yliopiston kirjaston kokoelmien kartassa vuodelta 1836.

Tädillisyyttäkin täynnä tilastonipo puoleni pääsi hetkellisesti pinnalle. Molemmat puhujat esittivät piirakkakuvat perustuen vuoden 1805 väestötilastoon. Näitä selitettiin suurella hartaudella, mutta kuulijalle (ainakin minulle) jäi epäselväksi mikä oli yksikkö. Ilmeisesti ruokatalous, minkä olisi voinut merkitä piirakan reunaankin selvyyden vuoksi.

Kirjailin prosenttilukuja paperille, mutta kiinnostuin vain yhdestä. Itsenäisiä naisia (eli naisen johtamia talouksia?) oli Helsingin puolella 10% ja muistini perukoilta löytyy näkemys, että sata vuotta myöhemmin 10% Helsingin naisista oli prostituoituja. Muistankohan aivan päin mäntyä? Pojat eivät maininneet ammattihuoria kummankaan taajaman väestön osana. Mutta Hatakka totesi yleisökysymykseen vastatessaan, että Viaporin sotilaat olivat kaupungin oikeuspöytäkirjoissa esiintyneet lähinnä salavuoteusjuttujen syytettyinä.

Väestötilastojen lisäksi väestömääriä oli selvitelty säilyneistä rippikirjoista ja henkikirjoista normaalein rajaehdoin. Erikoisempi ongelma oli, että henkilö saattoi asua toisen kirjanpidon mukaan Viaporissa ja toisen mukaan kaupungissa. Minua (mutta ei todennäköisesti muuta yleisöä) olisi kiinnostanut kuulla lisää. Maaseudullahan rippikirjat olivat henkikirjan pohjamateriaalia enkä eroavaisuuksia ole havainnut kuin pitäjän sisällä. Millä tiedonkeruulla henkikirjat muodostettiin Helsingissä 1700-luvun lopulla? Milloin henkikirjoittajat aloittivat?

Monien lukujen keskellä aloin kaivata vertailutietoja ja surffasin kännykällä wikipediasta esiin Suomenlinnan nykypopulaation: 800 henkeä. Pari sataa vuotta sitten asukkaita oli 4500 ja saarilla pitkin ja poikin puurakennuksien pihapiirejä ryytimaineen. Tätä Hatakka kutsui kaupunkimaiseksi asumiseksi, missä vertailukohtana ilmeisesti kotimaamme kaupungit tuohon aikaan?

Konkreettisuuden kaipuussani mieleni hyppäsi Sveaborg-blogin kertomuksiin retkistä, joissa molemmat luennoitsijat ovat olleet mukana. Ja sain ai-van lois-ta-van idean. Pojathan voisivat puuveneellä ja kokopuisin airoin soutaa Helisngin satamasta Suomenlinnaan (ja/tai toisin päin). Vielä ehtisi hyvin ennen jäiden tuloa ja syystuulesta tulisi lisätunnelmaa kaksoiskaupungin (liikenne)yhteyksiin...

Virsikirjasta ja Kainuusta

Tapahtumaraportoinnin jalkoihin on jäänyt mediaelämysten kuvaus. Vetenskapsradion Forum jaksossaan 10.10. esitteli Håkan Möllerin virsikirjatutkimusta tavalla, joka vaati lisätiedon etsintää. Radio-ohjelmassa Möller selitti vuoden 1695 virsikirjan olleen kansaa/valtakuntaa yhdistävä teos, josta tuli ensimmäinen laajasti levinnyt kirja. Höristelin korviani kuullakseni mainintaa valtakunnan täysin integroidun itäosan tilanteesta. Ei tietenkään sanaakaan.

Ev. lut. kirkon verkkosivuilta löytyi tiedonnälkään asiallisen oloinen sivu suomalaisista rippikirjoista. Siitä selviää, että

Huolimatta ulkoisista yhtäläisyyksistä Ruotsin ja Suomen virsikirjojen välillä, suomalainen virsikirja ei missään tapauksessa ole ruotsinkielisen suomennos. Virsimäärä ja osastojako ovat samat, ja se lienee riittänytkin tarkastajille, sillä suomenkielinen kirja on muuten varsin itsenäinen.

Liekö suomeksi käännettyjen virsien joukkoon sitten eksynyt näitä Möllerin tutkimia. Kyseisissä virsissä oli "omituisuutena" ylellisyyden ja erityisesti peruukkien kritisointi. Eli virsistä löytyi säkeitä kuten ”Een qwinna i främmand drägt hon går,/ Ehwad thet månde kosta” ja "En man nu drager qwinno håår". Ulkomaiset ja uudet tavat uhkasivat kansallista yhtenäisyyttä eli teksteissä oli myös vahva poliittinen vire. Katolista uskoa oli edelleen tarve vastustaa.

Mielenkiintoista. Voi vaan toivoa, että Suomessakin olisi (enemmän?) radio-ohjelmia, joissa puhutaan tavallisella nuotilla ja tuoreesta tutkimuksesta. Nii-tä oh-jel-mi-a, jois-sa tei-ti-tel-lään ja pu-hu-taan tus-kal-li-sen hi-taas-ti, en jak-sa kuun-nel-la. Kuten olen tainnnut jo muutamaan kertaan täällä todeta.

Parhaillaan käynnissä olevan Kainuun tuntemattomien suuruuksien sarjan ohjelmissa puhutaan kiitettävän normaalia puhetta. Myöskin sisältönsä puolesta kolme ekaa jaksoa jättivät verenpaineeni normaalitasolle. Jos jätetään huomiotta "Lång-sotilassuku"...

Kainuusta puheenollen:

• Immonen, Eero: Omnibusseja, vuokra-autoilua ja tavaraliikennettä : Kainuun autoliikenteen ensimmäinen nousukausi vuoteen 1930 asti

Sotaisia uutisia joulukuussa 1713

Varsova 24.11 (London Gazette 5.12.1713): "They write from Petersburg, that an Express was arriv'd there with an Account, that the Swedish Forces in Finland had been defeated by Muscovites, but the Particulars of the Action were not known. The Czar had sent a considerable Reinforcement to his Army in that Province, and it was thought he would return thither very soon in Person."

Hampuri 15.12 (London Gazette 8.12.1713): "The Admiral of Muscovy, who commanded the Czar's Army in Finland, arriv'd on the 5th past at Petersbourg, with an Account of an Action that happen'd lately in that Province. The Swedish Army, consisting of Nine thousand Men, abandon'd Tavasthuys upon the approach of the Muscovites and retired Four Leagues from thence, posting themselves behind the River Pelkem. the Admiral follow'd them and resov'd to attack them notwithstanding their advantageous Situation, having a River and a double Entrenchment, well fortified with Palisadoes and Redoubts, before them. On each side was a great Lake, which General Galizen was order'd to pass, to the Right of the Enemy, with Six thousand Men in Boats. At the same time the Admiral attack'd their Entrenchment in three Places, and after a Fight that lasted four Hours with great Bravery on each Side, the Swedes were routed, but rallied again at a Passage call'd Damersfors, which they afterwards quitted as the Muscovites drew near, leaving the whole Province at their Discretion."

Kööpenhamina 5.12. (London Gazette 12.12.1713): "They write from Stockholm, that they had an account of the defeat of their Army in Finland by the Muscovites, upon which Orders were immediately sent to stop the Transport-Ships that were ready to set Sail with Eight thousand Men for the Province."

Hannover 15.12 (London Gazette 15.12.1713): "We have receiv'd an Account from Petersbourg, that the Muscovites lost Six hundred Men in the Late Action in Finland. The Loss of the Swedes amounts to no more that Five hundred, however they were obliged to quit their Artillery and Baggage behind them. The Muscovites by this Victory are become Masters of the whole Province, which hath obliged the Senate of Stockholm to countermand Eight thousand Men, that were ready to be transported thither."

Hampuri 22.12. (London Gazette 19.12.1713): "The number of regular Forces in Sweden, amount to no more than Fourteen thousand Men, and they are afraid to employ them against the Czar, least the King of Denmark should make a new Irruption into the Kingdom next Spring, but Measures are taken for raising Thirty thousand Men to be employ's against the Muscovites in Finland."

Pedagogisten arkeologien joukossa, pe&la-iltapäivät

Perjantaisen lounaan jälkeen oli valittava sessioiden välillä. Kipusin (hissillä) yläkertaan, seuranani verkkoyhteyksistä tuttu nuori mies. Taas yksi devirtualisoitu henkilö. Session aloitti myöskin verkosta tuttu Jenni Sahramaa, joka kertoi Sommelo-yhdistyksen ylläpitämästä Pukkisaaresta. Kerran olen käynyt kääntymässä, täytynee retkeillä uudelleen. Mennä vaikka vaklaamaan Hiidenhirven hiihtoa. Vähän niinkuin median edustajana.

Sahramaan jälkeen puhui Timo Lampinen positiivisuutta puhkuen esihistorian mahdollisuuksista matkailussa. Ulla-Maija Nikko selosti Louhi-yhdistyksen kehittämiä esihistoriamatkailutuotteen laatukriteereitä. Lopuksi Janne Ikäheimo (myöskin verkosta tuttu) puhui mielenkiintoisia Kalevalasta. Toisaalta siitä, että alkuperäisestä kulttuuriperinnöstä (lauletut runot) oli tehty tuote (kirja) ja tämän päälle rakentunut joukko merkityksiä ja käsityksiä, joilla on itse runoihin enää heikko yhteys. Toisaalta hän selosti Oulussa suunnitteilla olevaa Kalevala Parkia, jota kuvataan - ihan turhaan - aidoksi, autenttiseksi ja opettavaiseksi.

Tarjontaa oli jo ollut ylenpalttisesti ja kahvitauolla posterien katselu jäi hyvin kursoriseksi. (Yhdestä kuva Seilin arkeologia-blogissa, tämäkin jäi huomaamatta.) Moikkasin muutamaa arkeologiaretkiltä tuttuja kasvoja ja valmistauduin karkaamaan viimeisestä sessiosta ensimmäisen esityksen jälkeen. Sitten selvisi, että juuri se oli peruuntunut, joten poistuin paikalta vieläkin aikaisemmin. Vaihtoehtoisessa sessiossa alakerrassa puhui Åsa M. Larsson ja Jessica Parland-von Essen oli kuuntelemassa ja kommentoi blogiinsa på svenska. Larsson tietenkin myös kirjoitti sekä perjantain että lauantain annista omaan blogiinsa på svenska. Tapahtumasta raportoitiin myös blogissa Livet på Fiskars Museum, också på svenska. Lisäys 19.10.2011: Posterin tekijän tekstiä blogissa Leikkiä langalla.

Lauantaina skippasin tarkoituksella aamun esitelmät ja vahingossa toisen iltapäivän työpajoista. Mutta kyseisen vahingon ansioista pääsin kurkkaamaan Kansallismuseon uutta hevosnäyttelyä ja jatkoaikaa saanutta kalliomaalausvalokuvanäyttelyä. Näköjään Saraakalliolla missasin kohtuuhienoja maalauksia.

Työpaja oli koululaisryhmille suunniteltu draama, jossa valotettiin 1100-luvulla elämistä. Kokonaisuus toimi aikuisillekin. Selvisi elämän arvaamattomuus, riippuvuus luonnosta ja toisista ihmisistä. Tuotiin esiin siirtyminen kaskeamisesta peltoviljelyyn, kansanuskosta kristinuskoon. Täydellisyyteen aikakauden materiaalisessa kuvamisessa ei oltu pyritty ja se jäi meistä muutamia harmittamaan. Karhuja kun ei miekalla metsästetty.

Loppukeskustelussa puhuttiin käytetystä kielestä. Ensisijaisesti arkaaisesta sanastosta, jota tekijöiden mukaan koululaiset eivät ymmärtäisi. Itselleni tuli mieleen, että suomenkielisessä esityksessä astevaihtelut olisi d:n sijaan pitänyt toteuttaa th-äänteellä. Siinä sitä olisi ollut ihmeteltävää puolin ja toisin.

(Onkohan kukaan yrittänyt rekonstruoida muinaissuomen murteita? Tuhat vuotta sitten puhuttiin todennäköisesti aivan eri tavalla, ainakin muinaisskandinaaviska on erikoista kuunneltavaa. Olen linkitellyt siitä muistaakseni näytteitä ennenkin, tässä vielä kertaalleen)

Pedagogisten arkeologien joukossa, pe-aamupäivä

Perjantainakin vietin vapaapäivää, ArkeOPEda-seminaarista nauttiakseni. Tieteiden talolle oli kerääntynyt ihan mukavan kokoinen joukko kuuntelemaan arkeologiapedagogiasta kertovia esityksiä.

Aamun aloitti ruotsalainen arkeologi Göran Gruber, joka kertoi kaivauksien tiedottamisesta. Hän lopetti taannoiseen "dildo"-uutisointiin, joka lähti hänen blogipostauksestaan yllättävän kauas ja yllättävän nopeasti. Verkkomediaa ei voi hallita. Toinen vieras Ruotsista oli Åsa M. Larsson, jonka kaappasin kahviseuraksi. Keskustelu sujui oikein mukavasti, kun olimme kovasti samaa mieltä blogien erinomaisuudesta tieteentekijöiden palveluksessa.

Kahvin jälkeen kuulimme Eero Muurimäen esityksen hajanaisesta urastaan arkeologian popularisoinnin parissa. Selvisi, että hän oli ollut tekemässä Saarijärven kivikautista kylää, jossa juuri kävin. Mies tuotti selvää puhetta, joten työväenopistossa vetämänsä Arkeologian ABC pysyy kalenterissani. (Alkaa 24.10.)

Sitten siirryimme pohjoiseen, josta oli tullut Norjan puolelta puhumaan Eeva-Kristiina Harlin saamelaisten kulttuuriperinnön kokoamisesta ja jakamisesta. Monipuolisesta esityksestä jäi mieleeni parhaiten museoesineestä syntynyt vaatemuoti perinnepukeutumisen parissa. Kulttuurin elävänä pitämisen ja säilyttämisen ristiriitaa Harlin ei kuitenkaan kommentoinut.

Pohjoisesta toi terveisiä myös Taisto Karjalainen, joka puhui II maailmansodan jäännösten inventoinnista Lapissa. Erinomaisen mielenkiintoista. Paljon jäljellä, osa vaarallista, osa rahanarvoista. Jos alueet julkistetaan, sekä kerääjät että siivoavat löytävät paikalle. Kaikkea ei voida säilyttää. Kaikkea ei pysty enää tunnistamaan, miten erotetaan suomalaisten ja saksalaisten pitämän vankileirit? Saksasta on tultu jäänteitä katsomaan eli turismillekin olisi mahdollisuuksia.

Kahden Museoviraston arkeologin esityksestä poimin itselleni uuden tiedon, että jokamiehenoikeudet eivät koske järjestettyä retkeilyä vaan maanomistajalta pitää pyytää lupa. Onkohan tämä tehty kaikilla niillä retkillä, joihin olen osallistunut?

Lounaspöydässä joku kysyi, että olenko minä se Kaisa Kyläkoski, joka "aina" kirjoittaa Agricola-palstalle? Heh, jos nainen tietäisi tästä blogistakin... Lauantaina tuli sitten toinen kysymään, josko olen se Kaisa Kyläkoski, joka usein kirjoittaa SukuForumiin. Juu, juu.

Varkaita liikkeellä

Vanhaan hyvään aikaan murtovarkauksista, kirkkovarkauksista puhumattakaan, sai elinkautisen tuomion. Kun tästä hyvästä tavasta luovuttiin, niin rikoksia tapahtui joka kulmalla. Tämä tuntuu olevan karjaalaisen tiedonantajan mielipide, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 6.11.1786.

Yhtenä syksyisenä viikkona oli Uudellamaalla murtauduttu kolmeen kirkkoon: Tenholassa, Pohjassa ja Karjaalla. Kirjeenvaihtaja oli myös kuullut, että Turun läänissä oli vastaavaa tapahtunut 13 kirkossa. Hävinnyt ei ollut ainoastaan kirkon rahavaroja vaan myös hopeaa ja vaatteita.

Kaikki entisajan ihmiset eivät olleet lainkuuliaisia ja kirkkoa kunnioittavia.

PS. Alla yksityisihmisen luettelo murtovarkaudessa hävinneistä esineistä Rauman pitäjässä. Hopealusikoissa monenlaisia nimikirjaimia. Ilmoitus sanomalehdestä Inrikes tidningar 27.9.1800.

Kerättyä

Amerikkalainen The Walters Art Museum vapautti äskettäin kuviaan epäkaupalliseen käyttöön. Valikoiman hienojen otoksien joukossa ei ollut mitään Suomesta, mutta löysin vanhan emämaamme kanssa yhteistä kulttuuriperintöä eli yllä ruotsalainen morsiuskruunu 1700-luvun alkupuolelta.

Catri 13 v kokeili historiantutkimusta, aloittaen:

Kun iskä kävi jossakin, nii mun piti kuvikses piirtää vanhin tavara meidän kodis. No, niimpä menin etsii ja kysyin famolta (ruotsii, tarkottaa iskänäitiä, en tiiä suomenkielestä nimee,) et mikä on tän talon vanhin esine. Se meni salille, eli se on semmose tila mis on vanhoja tavaroita ym. Se kaivo jotakin kaappii ja toi mun eteen semmosen rasian.
"Katso, tämä tässä on voirasia."
Olin sillee :OO WOOW VOIRASIA!!

Marko Leppänen esitteli Helsingin saariston hautamuistomerkkejä ja Isosaaren valmiuslinnakkeen. Juha-Matti Granqvist tarinoi Helsingin silakkamarkkinoiden historiasta.

Hanna mietti sitä, pitäisikö fiktion olla faktaa? Hän oli myös kirjoittanut sodista sarjakuvissa. Maisie puolestaan oli tarttunut sarjakuvaan Hitlerin poika.

Sinisen linnan Maria esitteli Maria Jotunista kertovaa Leena Laulajaisen uutuuskirjaa Maria ja taikalyhty. Réa oli ehtinyt lukea Jan Guilloun tuoreen historiallisen romaanin Brobyggarna, joka on historiatulkinnallaan jo herättänyt keskustelua naapurimaassamme. Hän oli, kuten minäkin, poiminut Stokkan Hulluilta päiviltä Tuula Levon Neitin Soldanin. Maisie oli lukenut Maritta Pohlsin kirjan Ellen Svinhuvud. Emilie arvioi Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningatarta. Peikkoneito oli posottanut Jean Untinen-Auelin kirjasarjan läpi.

Reijo Valta arvosteli Jeskasen Perkeleen ja talouden historiaa käsittelevää kirjan Talous ja yhteiskuntateoria I Vanhan maailman talous ja suuri murros. Sivistys-lehdessä oli juttu juuri ilmestyneestä nuorisoseuraliikkeen historiasta.

Raunioilla oli mietitty vaakunoiden karua kauneutta. Anneli ajatteli naisten huiveja ja sivusi näin Hbl:stä poimimaani kolumnia.

Otto kirjoitti sotavangeista Linnoitusosaston sotavankikomppanioissa. Kari Rydman muisteli mottitalkoita ja maukasta ateriaa. Matti Mattila kertoi Tukholman liikennemuseosta. Kari Hintsala esitteli nahkakaupan kyltin. Tuoreella Artefacta-sivustolla kansatieteilijä Teppo Korhosen haastattelu. Turun ylioppilaslehti haastatteli legendaarista opasta Aiju von Schönemania.

Paul Kalle Hänninen harjoittelee kokeellista arkeologiaa tiilien parissa. Eva Ahl-Waris raportoi på svenska Pyhän Birgitan kongressin ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta päivästä. Fredrik Charpentier Ljungqvist mietti på svenska miten mahduttaa 500 vuotta Skandinavian historiaa kolmeen sivuun.

Dick Harrison kertoi på svenska Ruotsin renesanssiajan astrologiasta ja väitti että Kustaa Vaasa ei vasaralla murhannut ensimmäistä vaimoaan.

Tuoreempia uutisia naapurimaastamme on että Riksarkivet on ylittänyt 40 miljoonan digitaalikuvan rajan ja palkinnut mainion ohjelman Släktband. Jan Granath oli kuullut huhuja, että Ruotsin kirkonkirjat tulisivat maksuttomasti verkkoon.

Karttahistoriaa

Torstai-iltana suuntasin ensimmäistä kertaa elämässäni Kannelmäkeen. Vetonaulana oli Helsingin työväenopiston ohjelmaan kuuluva Mikko Huhtamiehen kolmen luennon tiedehistoriapläjäys.

Tämän ensimmäisen session aiheena oli "Olaus Magnus ja Pohjolan karttakuvan hahmottuminen (n. 1427-1626)". Määritelmäsulkeisten jälkeen katselimme karttoja. Varhaisin näistä oli vuonna 1427 piirretty omituisuus, jossa kiinnitti huomiotani selkeät valtiorajat. Jostain muistin perukoilta puski puolikas ajatus luennoitsijasta joskus jossain. Hän oli näyttänyt meille varhaisia karttoja ja huomauttanut, kuinka vähän niissä oli rajoja.

Muistan sitten oikein tai väärin kiinnitin nyt ylimääräistä huomiota rajoihin ja noteerasin niiden ohessa, että Mercatorin kartassa 1595 "Ruotsin integraalisena osana ollut" Suomi oli ympäröity ihan omalla värillään. Bureuksen kartassa 1626 on selvä raja Norjan ja Ruotsin välillä, mutta Ruotsin itäraja loisti poissaolollaan. Rajanveto on vaikeaa.

Huhtamiehen pointti ei ollut niinkään karttakuvan kehityskaari, joka jäi esityksessä toisistaan hieman eroavien karttakuvien varaan. Hän halusi painokkaimmin positioida Carta Marinaa PR-työkaluksi, jolla Pohjolasta oli luotu houkutteleva kohde eteläiselle osaamiselle ja ehkä pääomallekin. Minulle oli uutta tietoa, että venetsialaiset kävivät opettamassa Pohjolassa veneenrakennusta todistettavasti 1600-luvun alussa ja hyvin mahdollisesti jo 1500-luvun puolella. Tuskin olin selvinnyt Seppo Aallon kertomasta tervanpoltto-opetuksesta ja nyt selviää ettei me osattu edes paatin rakennusta. Mitä vielä?

Olaus Magnuksen Carta Marina on yksityiskohtia myöden tarkasteltavissa Kungliga Biblioteketin sivuilla. Siellä voi bongata vaikka kaleerilaivan Norjan rannikolta. Tämä väärään ympäristöön eksynyt alus on Huhtamiehen teorian mukaan Olauksen rahoittajan suuntaan tekemää suhdetoimintaa.