Pitkäikäiset tykit Raahessa

Työstin viime viikon lopulla väikkäristä alalukua, jossa käsittelen loputtomia sanomalehtiin lähetettyjä rapsoja erityisesti kaupunkien juhlista. (Maaseudullakin juhlittiin toisinaan julkisesti, mutta harvemmin ja värittömämmin.) Yksittäisenä nämä kuvaukset voivat olla hauskoja, mutta kuten jo kirjaani Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802 kootessa huomasin, juhlissa ja täten myös teksteissä toistuvat samat kunnialaukaukset ja aamuun asti tanssit kaupungista ja juhlasta toiseen. Puuduttaa hyvin nopeasti.

Niinpä oli virkistävää, kun Raahesta 30.1.1746  kerrottiin prinssin syntymän kunniaksi ammutuista laukauksista tavallisuudesta poikkeavalla tavalla (Posttidningar 20.2.1746). Koettiin nimittäin tarpeelliseksi selittää, että oli käytetty "niitä" tykkejä, jotka olivat uponneet vuonna 1741. Nämä oli  edellisenä kesänä maistraatin toimesta kalastettu merestä. Kyseiset kaksi tykkiä oli päivän laukaisuja varten sijoitettu torille.

Leike oli mielestäni niin hupaisa, että jaoin sen FB-kavereilleni. (Huumorintajuni ei ole aivan tavanomainen.) Merihistoriasta kiinnostunut historiantutkija linkitti keskusteluun Kirsti Vähäkankaan artikkelin Pikkuvihan aikuset mörssärit museon seinustalla. Siitä selvisi uppoaminen:

Tämän hattujen sovan takia Ruottin kruunu lähetti syksyllä 1741 Tukholmasta paatillisen sotatarvikkeita Raaheen. Tykit ynnä muut tarvikkeet oli tarkotettu maavoimien käyttöön. Lasti ei päässy ikinä perille asti, ku laiva ajjautu myrskysä pois väylältä ja haaksirikkoutu Koninpään (tai Hevosenpään) karikolle. Sanomattaki on selevää, että laivan hylystä haalattiin heti pois kaikki mahollinen. Museon seinustalla nököttävät nelijä tykkiä on peräsin tästä lastista. Tykit oli valanu Olof Ehrencreutz Ruottin Ehrendalisa vuonna 1740. Ruottin kruunu lahajotti ne virallisesti Raahen kaupungille.

Jos tykkejä olisi ollut vuonna 1746 neljä, niin olisiko Posttidningariin kerrottu kahdesta? No, ainakin tykkien käytöstä Vähäkankaalla on sama tieto:

Sotatoimiin näitä tykkejä eijjoo tarvittu. Onneksi. Ihan toimettomina nei kuitenkaan oo vuosisatoja uinunu, vaan niillä on possauteltu joittenki jupileerausten kunniaksi.

Eli todennäköisesti juuri näillä - edelleen Raahessa olevilla tykeillä - ammuttiin yhdet 1802-kirjaan kirjaamani laukaukset. Mutta en tajunnut niiden merkitystä Raahen vierailuillani. Ymmärsiköhän  Kustaa IV Aadolf Raahessa ollessaan, että samoilla tykeillä oli juhlistettu isänsä syntymää? 

Ensi kosketus Uuteen Astiaan

Uusi Astia - eli Kansallisarkiston uusittu "asiointipalvelu" - on nyt vihdoinkin verkossa. Olen kirjoittanut käyttöliittymämuutoksen historiikin jo vuonna 2018, joten en tässä palaa sen vaiheisiin, mutta kontekstoinniksi totean, että muutoksen taustalla oli ainakin arkistoajattelun (tms.) tarve luoda tietomalli, jossa on eroteltu toimijat aineistoista. Järjestelmäkehityksen sivutuotteena piti tulla pysyvät tunnisteet digikuville, paitsi, ettei sitten tullutkaan, mutta kuitenkin kommentoitiin: "Digitaaliarkiston suorien linkkien käyttötarve on meillä Kansallisarkistossa hyvin tiedossa, ja uuteen Astiaan ollaan parhaillaan toteuttamassa uudelleenohjausta näille linkeille." Lisäksi uusien digitointien tuonti käyttöön on odottanut uutta Astiaa eli on ollut jäissä jonkin aikaa.

Koska edellisen Astian arvostajat ja rakastajat ovat harvassa, ei ollut mielestäni yllättävää, että en ollut ainoa, joka ei noudattanut Kansallisarkiston kehoitusta sivuston "ihailusta" tiistaina. Twiittasin tuolloin itse: "Kun päivä on jo pilalla, niin samaan katastrofiin voi lisätä tutustumisen Uuteen Astiaan. Villi veikkaus: syntyvät kysymykset voivat olla yleisiä, mutta botti ei niihin silti osaa vastata." ja Mikko Kuitula totesi: "Kansallisarkiston uusi Astia-palvelu on julkaistu. Parempi kun en sano ensimmäisten testailujen jälkeen mitään, vaan menen lenkille."

Nostan tähän nyt esiin vain pari tähän mennessä havaittua puutetta/ongelmaa. Kuten Arkistoyhdistyksen seminaarissa viime vuoden lopulla totesin, digitoidun aineiston käyttäjää palvelee parhaiten selkeä lista - ainakin niin kauan kuin materiaalin määrä ei ole ylenpalttinen. Näin ollen Kuitulan kysymys "Saako uudesta Astiasta jostain auki puunäkymän digitoituihin aineistoihin selausta varten?" on täysin ymmärrettävä ja Kansallisarkiston vastaus "Koko arkiston puunäkymää ei ole. Aineistokokonaisuuden arkistohierarkia on tarkasteltavissa korttinäkymässä." masentava. 

Kuitulan käyttötapaus "Jos puunäkymää digitoituihin aineistoihin ei ole, miten selvitän yksinkertaisesti mitä aineistoja esimerkiksi Lapuan seurakunnan arkistosta on digitoitu? " ei todellakaan ole eksoottinen ja harvinainen, joten se olisi ollut syytä huomioida käyttöliittymäsuunnittelussa. Se ei myöskään ole pelkästään sukututkijoiden ja harrastajien toive, sillä arkeologi Tuuli Heinonen totesi testailustaan:

"Parin ekan haun perusteella päällimmäiset ajatukset ovat, että toivottavasti tämä on joku todella alustava kokeiluversio ja toivottavasti digiarkiston puunäkymää vastaava toiminto säilyy jatkossakin, aina kun ei tiedä täsmällistä hakutermiä..."

Teoriassa Astian käyttöliittymässä voisi kuvitella tyhjän haun, joka kohdistuu vain digitoituun materiaaliin. Käytännössä tätä ei ole olemassa ja kuten Kuitulakin havaitsi "Hakuun ei auta laittaa arkiston nimeä ja rajata tuloksia digitaalisiin aineistoihin, sillä hakutulos on "Ei hakutuloksia"."

Haku tuottaa muitakin odottusten vastaisia tyhjiä tuloksia. Jos esimerkiksi haluaisin tehdä asiakirjatilauksen Kokemäkeä koskevasta Tilattoman väestön alakomitean aineistosta, ei kannata aloittaa haulla 'Tilattoman väestön alakomitean Kokemäki'. Pitää aloittaa aineistokokonaisuudesta... klikata sarjaa E Saapuneet asiakirjat ... klikata sarjaa Ea Kuntien lähettämät tiedot ruokakunnistaan ja niiden taloudellisesta tilasta (1901-1901) ... ja seuraavalta tasolta pahimmillaan neljä Turun ja Porin läänin yksikköä, jotta löytää oikean eli Ea:2. Kokemäkeen olisi päässyt suoraan vain tuntemalla kyseisen tason nimen. Vaikuttaa siis vahvasti siltä, että haku kohdistuu kerrallaan vain yhteen tasoon, mikä ei ole (aina) käyttäjäystävällistä.

Edelleenkään käyttöliittymään ei ole toteutettu yksinkertaista tapaa kopioida talteen lähdeviitettä. Osin ymmärrettävistä syistä, sillä kuten Tuuli Heinonen totesi: "Ja ai ne näppärät lähdeviitteet: esim. "Kärkölä; [nimeke on kirjattu kokonaisuudessaan Tietosisältö-kenttään]: Tiedosto 1" digikuvan otsikkona on kyllä käyttäjäystävällisyydessä aika next level..." Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.

Jostain syystä kauhalla ottoon halutaan kuitenkin kannustaa, eli hakuliittymään on tuotu valinnat "kuva", "kartta" ja "teksti", joita vastaan ainakin käyttöliittymätestaajana kiljuin, vaikka en kaikkia muita näkemyksiäni muistakaan. En suuremmin ällistynyt, että hakusana Hämeenlinna rajattuna karttoihin toi esiin esimerkiksi rakennuspiirrustuksia, enkä ihmettelisi, jos joku Hämeenlinnaa koskeva kartta jäi tuloslistan ulkopuolelle. Erityisesti, jos hakijan käsitys Hämeenlinnasta eroaa arkistonjärjestäjän ymmärryksestä.

Käsittämättömin testailussa vastaan tullut piirre olivat rajavuodet. Riippumatta aineistosta tai tarkastelutasosta vasemmalla annettu "Ajallinen kattavuus" ei stemmannut mihinkään muuhun näkyvään. Vuosiluvut saattoivat myös puuttua, vaikka näkyvissä oli selvät rajavuodet. Oletettavasti luvut tuodaan käyttöliittymään tietokannan kentistä eli niitä myös käytetään haussa. Joka ei siis voi toimia oikein. Tämä huolestuttaa.

Positiivisemmin lopettaen, toisin kuin entisessä Astiassa, nyt haku tarttuu myös signumeihin eli lähdeviitteissä esiintyvien voudintilien ja läänintilien löytäminen on entistä helpompaa. Tosin vieläkin helpompaa se on Kari Kujansuun luoman Digihakemiston kautta. 

Sergei Garoff, jolla oli huvila ja kivitalo

 

Sakari Pälsin ottama valokuva. HKM CC BY 4.0

Nyt jo kuusi vuotta ikkunastani tuijottamani maiseman vasemman reunan talon paikalla oli vuonna 1934 Standard-bensa-asema. Sen takana tuolloisen Turuntien ja nykyisen Mannerheimin tien varressa oli komea kaksikerroksinen puurakennus. Ylläolevasta kuvasta suurennettuna

Ja toisesta suunnasta (taustalla Pohjoinen Hesperiankatu 3)

Sakari Pälsin ottama valokuva. HKM CC BY 4.0

Signe Branderin otos. HKM CC-BY 4.0

Ja ilmakuvassa vuonna 1922

HKM CC BY 4.0

Ja kotini suunnalta katsoen Signe Branderin otoksessa vuonna 1912 vasemmalla.

HKM CC BY 4.0

Keräämässäni Taipale/Töölö-aineistossa kerrotaan, että rakennuksen omisti kauppias S. Garoff. Hänellä oli siellä puoti ja Taivallahdella purjevene. Talo odotti purkua vuoden 1938 alussa. (V. E. P.: Hesperiagatans historia. Svenska pressen 8.1.1938). 

Kaupunginarkiston perukirjahakemistosta löytyi Sergei Garoff ja Kansallisarkiston digitoinneista itse perukirja 10106. Se vahvisti kaupungin vuokratontilla Berga 1 sijainneen puurakennuksen kuuluneen kuolinpesään samoin kuin Liisankatu 19:n tontin ja rakennukset. Jälkimmäisten osalta kaupunginarkiston kiinteistökortisto kertoo, että Sergei Garoff osti tontin 1885 ja leskensä myi sen asunto-osakeyhtiölle kesällä 1918. Kauppojen välillä tontille oli noussut edelleen pystyssä oleva kivitalo. 

Liisankatu 19 vasemmalla Eeva Ristan valokuvassa.
HKM, CC BY 4.0

Töölön huvila oli Kansalliskirjaston digitoitujen materiaalien perusteella olemassa ja tunnettiin Garoffin huvilana viimeistään vuonna 1879.

Nya Pressen 15.6.1893

Sergei Garoff  oli muistokirjoitustensa mukaan kotoisin Rybinskin kaupungista Venäjällä. Oltuaan kauppiaiden Alexejeff&Klotschkoff palveluksessa hän aloitti itsenäisen kauppiaan uran Helsingissä 1869. Siellä hän meni naimisiin Amanda Augusta Nålbergin kanssa 30.7.1876 ja kuoli 47-vuotiaana 13.6.1893 (Aftonbladet 14.6.1893, Morgonbladet 7.8.1876). Tuolloin kauppaliikkeensä toimi Unioninkatu 43:ssa ja leskensä jatkoi sen toimintaa (US 20.06.1893).  Augusta Amanda Garoffin kuollessa 27.2.1942 häntä surivat lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset (Hbl 28.2.1942).

Täydennysosia

1) Silmäilin eilen Riksarkivetin tuoreita digitointeja. "Manuskriptsamlingen" paljastui Carl Fredrik Piperin matkapäiväkirjaksi vuodelta 1721. Itse tekstikin on varmasti mielenkiintoinen, mutta kuvat kirjasta paljastivat ensisijaisesti oman idioottimaisuuteni. Olen iloisesti käyttänyt editoituja karoliinipäiväkirjoja näkemättä kertaakaan alkuperäisiä dokumentteja tai edes kuvia niistä. Esimerkiksi tässä tapauksessa almanakkapohja on ohjannut kirjaamaan tietyn mittaisia tekstejä ja vastaavasti käytettävissä ollut tila on voinut vaikuttaa muille ajan päiväkirjoille tyypilliseen lyhyyteen. Muistaakseni editioissa ei ole mitään kuvausta päiväkirjojen ulkonäöstä, mutta voin kyllä olla väärässäkin. Taas.

2) Käyntini Alankomaiden lähettilään residenssistä synnytti blogitekstin Suomen ystävä Alankomaissa, jossa mainitsin Pro Finlandia -adressiin siihen erityisemmin perehtymättä. Charlotta Wolff kertoi aiheesta toisen toimijan kautta blogitekstissä Ihmisoikeuksien puolustaja Suomen asialla: Ludovic Trarieux.

3) Muutaman vuoden takaista katsaustani Fazerin karamellipapereihin täydensi Maatalousmuseo Sarkan Maileena Vaajoensuun juttu Pala suomalaisen makeisteollisuuden historiaa.

4) Vastaavasti kirjoituksiani Viuhkojen alkuperästä, Vanhentunut muinaismuistorikos ja Lahjoituksia Turun historialliseen museoon, osa III kontekstoi jälkijättöisesti Niina Pullin blogiteksti Museotoimintaa 140 vuotta: Kokoelmatyön ja luetteloinnin alkuvaiheet.

5) Jatkeeksi aiempaan Kansallismuseon Toista maata -perusnäyttelyosan saamaan kritiikiin taidehistorian opiskelijat Ida Lindgren, Ville Mattila, Olavi Nissinen, Risto Pitkänen kirjoittivat kurssisuorituksen otsikolla Museot, näyttelytekstit ja politiikka. 

6) Yksi syy sille, että leluluettelo vuodelta 1830 vaikutti niin tutulta on se, että kyseiset lelut toimivat edelleen lelujen ikoneina. Tästä puhui J.J. McCullough videollaan Why are American symbols for "Toys" so old and weird? Myöhemmin hän jatkoi teemasta: Why we can't stop using old-fashioned symbols.

7) Betty Alanderin isästä kirjoittaessani mainitsin tyttärenkin. Tämän kahdeksanvuotiaana tekemä merkkausliina kuuluu Lastentarhamuseon kokoelmiin ja on Susanna Gillbergin blogitekstin aiheena.

8) Tuomiokirjakortistoon perustuvaa katsaustani Kortinpeluusta 1600-luvulla täydentää merkittävästi Veli Pekka Toropaisen katsaus Kortti- ja lautapelejä 1600-luvun Turussa.

Väitöskirjojen laadusta ajatuksenpuolikkaita

Kaksi vuotta jatko-opiskelua takana ja olen täysin pihalla väitöskirjojen hyväksyntäprosessista. En toki (toivottavasti) peruskuviosta: 

1. Väitöskirjantekijä ei osaa/pysty/viitsi enempään.
2. Ohjaaja ja mahdollisesti lisäksi joku muu portinvartija päättää, että käsikirjoitus on tarpeeksi valmis esitarkastukseen.
3. Kaksi oman yliopiston ulkopuolista esitarkastajaa sanovat juu tai ei. Jos ei, niin palataan kohtaan 0.
4. Esitarkastajien kommenttien perusteella väitöskirjantekijä fiksaa sen, mitä tarpeelliseksi katsoo,
5. Vastaväittäjä pääsääntöisesti väitöstilaisuudessa puoltaa hyväksymistä ja tämän sekä arviointilautakunnan ehdotus arvosanasta käytetään yliopiston jossain elimessä kumileimasimien alla. Erittäin harvinaista on, että lopputulos tässä vaiheessa on työn hylkäys, mutta se on mahdollista.

Se, kuinka usein ja vahvasti kohdassa 3 esitarkastajat sanovat ei, jää hyvin pienen piirin tiedoksi. Poikkeuksellisesti Twitterissä eilen avautui väitöskirjatutkija, joka oli saanut kriittiset esitarkastuslausunnot. Kuten kuplassani usein, hän sai akateemisena altruismina hyviä neuvoja ja vertaistukea. 

Keskustelunaihe palautti mieleeni sittemmin menestyksekkäästi väitelleen historiantutkijan blogitekstin saamistaan ei-puoltavista lausunnoista. Yrittäessäni etsiä tekstiä totesin, että kyseinen blogi on kokonaisuudessaan poistettu verkosta. Twitter-keskustelun jatkuessa kävi ilmi poiston syy: blogikirjoittajan yliopistolla ei m.m. kyseisestä asiasta julkista kertomista oltu katsottu hyvällä. Siitä huolimatta, että kyseisen(kin) yliopiston verkkosivuilta löytyy liturgia avoimesta tieteestä, jossa nähdään potentiaali tutkimuskulttuurin muutokseen. (Teema, josta minulla on enemmänkin mielipiteitä.)

Erittäin harvinaista on myös (ainakin historian puolella) avoin keskustelu hyväksyttyjen väitöskirjojen tasosta. Väitöskirjat ovat julkisia, mutta niiden arvosanat eivät. Joten ellei osaa ja viitsi lukea väitöskirjaa kriittisesti tai seuraa väitöstilaisuutta, jossa vastaväittäjän (epätavalliset) kysymykset ja väittelijän vastausten taso tekee asian selväksi, väitöskirja on väitöskirja. Läheskään kaikista ei julkaista kirjallisia arvioita.

Yhden julkisen keskustelun jälkeen Jari Sedergren kirjoitti Ennen & Nyt -pääkirjoituksen, jota vastaavaa pohdintaa en muista muualta. Tekstissä oli mm. useita vastauksia kysymykseen miksi ohjaajat päästävät esitarkastukseen töitä, joissa on parantamisen varaa?

"Joskus se tarkastaminenkin täytyy lopettaa" on ohjaajien perusteluarsenaalin yleisimpiä tokaisuja, työt kun ovat mahdollisesti käyneet ohjaajan pöydällä sen seitsemän kertaa ja ohjaaja tuskin haluaa itse koko työtä rakentaa. 

"Eihän sitä voinut enää pitää pöydällä, kun prosessi oli kestänyt jo niin kauan" kuvaa joskus tapahtuvaa tuskastumista, kun kirjan teko ei näytä ohjaajan jatkuvista ponnisteluista huolimatta etenevän. 

"Täytyyhän sen väittelijän kirjoittaa kirjassaan enemmän kuin minä", voidaan sanoa silloin, kun ohjaaja on todella ruvennut työhön ohjattavansa puolesta. 

Eli "Tosiasiaksi jää että tasapainoa ohjauksen tarpeen ja ohjauksen määrän välillä on vaikea löytää." Tämä on ymmärrettävää, mutta kummallisena olen kokenut väitöstilaisuudet, joissa vastaväittäjä huomauttaa perusseikoista, joiden olisi kuvitellut tulleen ohjauksessa tai seminaari-istunnoissa huomioiduksi. Kuulopuhe-esimerkkinä toiselta alalta: vastaväittäjä totesi, että työssä oli käytetty oppikirjatasoista kirjallisuutta, joka ei sovi akateemiseen tutkimukseen. 

Mutta missä menee raja? Mitä väitöskirjantekijän vaan "pitää" tietää ilman, että siitä on koskaan mitään sanottu? Kun kyseessä pitää olla oma työ ja oppineisuuden näyte. Kuinka omatoimisesti väitöskirjatutkijan (tai tohtorikoulutettavan) pitäisi oppineisuutensa muodostaa? Eli Sedergrenin sanoin:

... ihmettelyn kohteeksi joutuivat useimmiten yliopistolaitoksen käytännöt: kuinka sen seminaarien, epävirallisten ja virallisten esitarkastuksien jälkeenkin painettavaksi pääsee teknisesti näinkin keskeneräisiä töitä. Suuri osa näistä kiusallisista virheistä kun olisi korjattavissa proseminaarinsa hyvin suorittaneen taidoilla oikoluvussa. Hyvä puoli asiassa tietenkin on se, ettei näine virheineen kukaan epäile, etteikö tekijä olisi virheitään itse tehnyt

Koronakaudella olen seurannut yhden täysin katastrofaalisen väitöstilaisuuden ja kuullut, että kyseinen työ, joka ei ollut tavalliseen tapaan verkossa, oli samaa tasoa. Silti se hyväksyttiin. Miksi sitten myöhemmissäkään vaiheissa ei hylätä huonoja töitä? Sedergren vastaa:

... väitöskirjan tuomat tulospisteet, jotka jokaiselle laitokselle ovat painonsa arvosta kultaa tai jotain muuta vielä kalliimpaa. Negatiivinen julkisuus jää painolastiksi ennemmin koko yliopistolle kuin yksittäiselle laitokselle

Mielenkiintoista kyllä, Sedergren ei mainitse heikkolaatuisesta väitöskirjasta ohjaajalle syntyvää mainehaittaa. Sen mahdollinen puuttuminen yhdistettynä yliopistohallinnon tulosajatteluun eivät jätä tieteenteon etiikkaa kummempaa intressiä patistaa väitöskirjantekijää kohentamaan tuotostaan, kun se on saavuttanut hyväksyttävissä olevan tason. 

Aivan erillinen kysymys on se, haluaisiko väitöskirjantekijä työstää käsikirjoitusta "hyväksyttävissä olevasta" pidemmälle. Jos väitöskirja on väitöskirja eikä tekijällä ole akateemisia ambitioita, niin mitä väliä on arvosanalla? Tai työstä "tietyissä piireissä" jonkin aikaa kulkevalle puheelle, joka ei välttämättä perustu selausta tarkempaan tutustumiseen? Maineen yhteys todellisiin meriitteihinhän on usein kyseenalaistettavissa. 

Luterilaisen kristinuskon autuus Suomelle

Olen ollut vakaumuksellinen ateisti lähes koko ikäni ja suhdettani kirkkoon kuvaa esimerkiksi se, että Anu Koskivirta-Karosen ehdottaessa kirkkohistorian päivässä vastuunkantoa kirkon osuudesta kuolemanrankaisun käyttöön ja aviottomien lasten kohteluun nyökyttelin vähintäänkin henkisesti.

Joten jos olisin ollut järkevä, olisin jättänyt eteen tulleen linkin Kotimaan juttuun Teemu Keskisarja teologisilla opintopäivillä: "Todistaa jotakin suomalaisuudesta ja luterilaisuudesta, että isonvihan maanpäällisessä helvetissä tuli mieleen lasten lukutaito" avaamatta. Mutta milloinkas olisin.

Ainakin toimittaja sanoo rehellisesti, että pidetty esitys oli "tietoisesti hyviä asioita korostanut". 

Keskisarja sanoi m.m. "Ne kirkot rahvas rakensi omakustanteisesti ja enimmäkseen omin kätösin. Se todistaa, että kristinuskoa ei pidetty ainakaan viheliäisenä asiana kautta vuosisatojen." Myös Lapuan liike toimi ilman ulkoista rahoitusta, eikä sitä pitäneet läheskään kaikki viheliäisenä asiana. Samaa voi käsittääkseni sanoa myös erinäisistä nykyajan liikkeistä, joiden "siunauksellisuuden" kanssa joudumme elämään.

Se, että Daniel Medelplan "kirkon tilauksesta keskellä isoavihaa 1710-luvun Pälkäneellä" painoi aapisen "oli Keskisarjan mielestä suurenmoinen sivistysteko, josta kehkeytyi jatkumo kansakouluun ja yleiseen oppivelvollisuuteen." Kuinkahan suuri käsityönä tehdyn aapisen painos oli? Onko vissi ja varma, ettei rahalla olisi ollut parempaa käyttöä?

Keskisarjan mukaan "Pappi oli 1800-luvun suomalaisessa maalaiskylässä se heppu, joka ensimmäisenä kylvi perunaa, toimi Suomettaren kirjeenvaihtajana, perusti kansakoulua ja vapaapalokuntaa ja järjesti lukkarin kanssa isorokkorokotuksia." Aika paljon olen lukenut ja kuullut 1800-luvun sanomalehdistä, mutta ei kyllä tule yhtään pappia mieleen kirjoittajana. Laurell oli perunan edistäjä 1700-luvulla, mutta montako vastaavaa toimijaa voidaan myöhemmin nimetä? Ei ainakaan minun tutkimusalueellani, jossa 1800-luvun maanviljelystä edisti kartanonomistaja.

"Laskekaapa 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta, kuinka monta valtiomiestä, taiteilijaa, kirjailijaa, sotapäällikköä tai suurliikemiestä on kasvanut suomalaisissa maalaispappiloissa. Sukupuut osaltaan todistavat, että uskonto Suomen historiassa ei ole pato, vaan koski ja muutosvoiman lähde" Anna mun kaikki kestää. Koski ja muutosvoiman lähde ei ole ollut uskonto vaan verotus, jolla ruokittiin yksi perhe per seurakunta ja mahdollistettiin näiden kouluttautuminen. Sukupolvesta toiseen.

Purkautuessani artikkelista tuoreeltaan, kaveri jakoi samasta tilaisuudesta Seurakuntalaisen jutun Teemu Keskisarja: ”Vuosi 1918 on Suomen kirkon verisin häpeätahra – se on ainoa asia, jota kirkon tulisi pyytää anteeksi” En koske tikullakaan kirjoituksen loppupuoleen, mutta rehellisyyden nimissä lainaan kohtaa, jossa Keskisarja on samaa mieltä kanssani, kutsuen uskontoa opiaatiksi.

– Kirkko ei ollut 1600-1700-lukujen Suomessa mikään ilopilleri vaan kipulääke, todella tehokas opiaatti, Keskisarja kuvaili.

Hän jatkoi kertomalla tuon ajan ”ruotusotilaista”, joita lähetettiin esimerkiksi Riikaan tai Narvaan sotimaan ei-minkään-asian puolesta Ruotsin kuninkaan nimissä.

– Sotilaat jättivät lähtiessään lopulliset jäähyväiset omaisilleen, ja kirkonkirjoissa heidät merkittiin jo etukäteen kuolleiksi.

Kirkonkirjoja lähes 30 vuotta käänneltyäni en ole kertaakaan törmännyt etukäteen kuolleeksi merkittyyn sotilaaseen. Historiantutkija- ja sukututkijatuttavani eivät myöskään voineet antaa tällaisesta yhtään esimerkkiä eivätkä tunteneet kirjallisuutta, jossa vastaava väite olisi esitetty. Mutta jopa kyseisiin ryhmiin kuulumaton tuttavani muisti kuoleeksijulistamisen vaatineen perinnönjaon eli huomautti, ettei kuolleeksi niin vain oletettu. Samastahan todistavat lukuisat tänne blogiin liimaamani sanomalehtikuulutukset kadonneista, sodassa tai muuten. 

Faktasisältöä esittäessään retoriikan kanssa kannattaa olla varovainen. Mitä enemmän tunteita herättää, sitä varmemmin sisältö jää mieleen ja silloin sen soisi olevan olennaisilta osiltaan oikein.

Sanomalehtiä selannut Zelma Lindh

Ihan tarkoituksen vuoksi etsin käsiini Heikki Kokon muutaman vuoden takaisen tekstin Digitaalisten aineistojen sanomalehtihakemiston historiasta. Etsin hakemistotyön ajoitusta, mutta silmäni osuivat virkkeeseen "Hankkeen käytännön työ oli oman aikansa tavalla voimakkaasti sukupuolittunut, sillä itse projektin suurimman työn tehneet palkatut avustajat olivat kaikki naisia." Ilahduttavasti tätä seurasi nimilista, mutta Kokko oli kuitannut heidän taustansa toteamuksella "Useat heistä olivat varhaisia naisyliopisto-opiskelijoita." Ehkä useat, mutta eivät kaikki.

Listan Zelma Lindh oli syntynyt 1854 Nakkilassa. Hänen isänsä Frans Josef Wadén oli tuolloin kappalainen. Hän sai nimityksen Karkun kirkkoherraksi 1867, mutta kuoli 15.7.1867 ennen virkaanastumista. Zelma siis menetti isänsä 13-vuotiaana. Isoveli Karl Gideon oli päässyt ylioppilaaksi vain kuukausi aikaisemmin ja pystyi jatkamaan opintojaan, millä tiellä häntä seurasi Daniel Johan. Kolmas isoveli Josef Leonard oli kuuro (Nakkila RK 1861-67 s. 194).

Oskar Ahlströmin kirjoittaman muistokirjoituksen (*) perusteella Zelma sai ensiopetuksen Laura-äidiltään (o.s. Wadenstjerna), joka historiallisin kertomuksin ja luonnonkuvauksin herätti lapsiinsa isänmaanrakkauden. Zelma pääsi sitten Turun tyttökouluun, jonka opetuksen hän oli täysimääräisesti nauttinut vuonna 1870. Koulutuksellaan Zelma oli pätevä kotiopettajaksi Henrik Renqvistin lapsille Sysmän pappilaan vuosiksi 1871-73. 

Virallisesti hän oli kirjoilla Jyväskylässä, jossa fyysisesti lienee asunut ainakin äitinsä ja veli Josef Leonard. Jyväskylässä Zelma Wadén meni 4.2.1875 naimisiin liikemiehen Nils Christian Lindhin kanssa (Jyväskylä RK 1870-81 s. 18, 190, 263). Tämä oli vaihtanut Ruotsin kuninkaan alamaisuuden Venäjän keisariin jo muutamia vuosia aiemmin eli asettunut Suomeen (Helsingfors dagblad 15.8.1867). Sanomalehdissä Lindh mainitaan viinan tuottajana Jyväskylässä (ÅU 14.11.1878). Ahlström tiesi  pariskunnan matkustaneen  Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa ja Englannissa.

Ida von Gericke 1906. HKM, CC BY 4.0

Helsingfors Dagblad 9.6.1883

Jyväskylästä Zelma ja aviomiehensä saivat muuttokirjan Helsinkiin 31.1.1881. Lindh osti kiinteistön Maneesikadun (5) ja nykyisen Meritullinkadun (20) kulmasta joulukuussa 1881 (HKA. Kiinteistökortisto 1:18). Yllä rakennuksen kuva, jota en älynnyt hakea Runebergin asuntoja kartoittaessani. Olisin säästänyt huomattavasti vaivaa, sillä kuvan epätavallisen pitkä otsikko on "Maneesikatu 5. Talo oli 1832-33 L.J. Runebergin perheen asuntona, jossa asuivat täysihoidossa myös Zachris Topelius ja M.A. Castren."

Zelman äiti ja kuuro veli saivat 24.8.1882 muuttokirjan Jyväskylästä Helsinkiin. 

Ahlströmin mukaan Lindhin Sörnäisiin perustama Verkkosaaren höyrysaha oli juuri käynnistymäisillään, kun Lindh kuoli 45-vuotiaana 8.6.1883. Avioliitosta ei tuolloin ollut elossa lapsia.

Kuolinpesässä oli kaupunkitontin ja sahan lisäksi irtaimistoa, johon kuului kaksi puhelinta ja nelisen sataa kirjaa, mutta ei yhtään jalometallista esinettä. Omaisuutta oli 132900 markkaa ja velkaa 127970 markkaa. (KA. Helsingin raastuvanoikeuden arkisto. Perukirja 7837) Ahlströmin esityksen mukaan Zelma Lindh oli ainoa perijä, mutta hyvää hyvyyttään lahjoitti omaisuutta Ruotsiin apelleen ja miehensä sisaruksille. Jos näin, niin kuolinpesän velkaisuudessa on kyseenalaistettava teon järkevyys.

Hienovaraisesti Ahlström antaakin ymmärtää, että Zelma Lindh oli pian talousvaikeuksissa. Mutta hän sai pidettyä kiinni kaupunkitontista syyskuuhun 1906.

Luovuttuaan mahdollisista yrityksistään jatkaa aviomiehen liiketoimintaa Zelman päivät täyttyivät luonaan asuneen äidin hoidossa, vilkkaassa yhdistystoiminnassa ja satunnaisessa ansiotyössä. Käännöstöitä suomesta, englannista ja saksasta ruotsiksi hän teki ainakin yhdistyslehdille, mutta mahdollisesti myös ansaitakseen rahaa. Hän oli sijaisena Suomen pankissa ja osallistui vuosina 1901-1903 sanomalehtihakemiston tekemiseen.

Perintöönsä nähden liian myöhään Zelma Lindh kurssittautui Handelsinstitutetissa ja hoiti uusilla taidoillaan Helsingin kaupunkilähetyksen talouden vuodesta 1894 kuolemaansa.

Zelma Lindhin panos Helsingin kristillisissä yhdistyksissä olisi tarkemmin selvitettävissä lehtimaininnoin, mutta työekonomisesti lainaan 60-vuotisjuttunsa katsauksen:

"Helsingin kaupunkilähetyksen työ etenkin on ollut hänelle rakas. Sen johtokuntaan on hän kuulunut 24 vuotta sekä toiminut erikoisella tunnollisuudella yhdistyksen rahastonhoitajana. Kaupunkilähetyksen työhaaroista on rouva Lindh pitänyt pyhäkoulutyötä erikoisena sydämenasianaan. Harvinaisella sitkeydellä on hän vuosikymmeniä hoitanut perustamaansa pyhäkoulua Sörnäisten vähäosaisten lasten keskuudessa. Helsingin Diakonissalaitos on niinikään saanut pitää rva Lindhin johtokunnassaan. Paljon on hän uhrannut aikaansa myöskin merimieslähetyksen hyväksi. Raamattujen ja hartauskirjasten levittäminen on samoin hänen harrastuspiirissään. Niinpä on hän kuulunut myös jäsenenä Helsingin Bibliaseuran johtokuntaan."(Kotimaa 17.11.1914)

Muistokirjoitusten aika oli kesällä 1923. Tuolloin todettiin, että 

"Vuosikymmeniä on rouva Lindh ollut Diakonissalaitoksen, Suomen Lähetysseuran, Helsingin Kaupunkilähetyksen, N. N. K. Y:n, Merimieslähetyksen, Raamattuseuran, Pyhäkouluyhdistyksen y. m. järjestöjen jäsenenä, monissa näistä johtokunnan jäsenenä. Hän on myöskin monta vuotta toimittanut "Lasten Lähetyslehteä", kunnes hän muutamia viikkoja sitten taudin kiihtyessä oli pakoitettu jättämään tämän hänelle niin rakkaaksi käyneen työn." (US 8.6.1923) 

(*) Oskar Ahlström: Zelma Lindh. Svenskt kyrkoliv i Finland. Årsbok för de svenska församlingarna 1924

Kuva: Betania 7/1923