Täydennysosia

Kalastaja Joseph Cundallin kirjasta A Brief History of Wood-engraving from Its Invention. 

1. Kirjoittaessani helsinkiläisestä puutarhuri Edbomista en ollut googlaillut tarpeeksi. Tarjolla olisi ollut Jessica Parland-von Essenin huomio huutokauppaluetteloista, Juliana-tyttären loppuelämän tiedot ja väite Edbomin kuolinpesän tontista, joka olisi pitänyt tarkistaa SSS:n julkaisusarjan perukirjareferaateista. Jotka olisi muutenkin pitänyt tarkistaa.

Puutarhuri, puutarha... Ingrid Granden opinnäyte Wohls gård : Historik och vårdplan för trädgårdsanläggningen ja Jenna Anderssonin Stor-Sarvlaks park och trädgård : En historisk utredning, nulägesbeskrivning och riktlinjer för framtiden.

2. Kirjoitukseni hopeavöistä aloitti SukuForum-ketjun, johon itsekin innostuin hakemaan tuomiokirjamainintoja Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista.

3. Museotilastoja käsitellessäni unohtui, että HRI olisi tarjonnut Käynnit museoissa ja Kansallisarkistossa 1980–2008. Lisäksi olisin voinut mainita, että vetovoimainen Mustasaaren Stundars tarjoaa verkossa virtuaalisen aikamatkan. Ja Tuusulan esiintymistä ensimmäisessä graafissa olisi voinut laajentaa linkittämällä Jaakko Holman gradun Totta vai tarua? : Aleksis Kiven kuolinmökin museoarvo ja aitous.

4. Alkoholihistorian yhteyteen olisi puolestaan sopinut HRI;n tilasto Päihtyneiden säilöönotot 1975–2008.

5. Entisajan vammaisista on ollut useita mainintoja. Positiiviseksi lopuksi aiheeseen ja tähän koosteeseen havaintoja Suomesta vuodelta 1922 kirjasta A Blind Esperantist's Trip to Finland and Sweden

The Finns have the reputation of being a silent race. At first they seemed to be rather shy, but as the week wore on they became increasingly anxious to talk to their foreign visitors. One felt everywhere, in the streets, in the “Akceptejo,” in the blind school, that they are a seriously-minded folk, somewhat slow in thought and very cautious in adding up bills, but thoroughly trustworthy and keenly anxious to promote universal fellowship. They seem to be idealists with a strong love of poetry, which one of them attributed to the rhythmic nature of their language, but which I venture to think is an essential part of their character. Their voices, like those of the Swedes, are very clear, and the tone of their famous mixed choir, “Suomen Laulu,” which sang unaccompanied in the concert room and in the theatre, was as pure and thrilling as that of the best choirs of the north of England without the least suspicion of harshness. It was with real delight that I heard an old grey-bearded bard in the theatre chant some runes of the great epic, “Kalevala,” to a beautiful old—perhaps pre-historic—modal melody. Here, too, we heard much Finnish music, saw national dances, and enjoyed a Finnish play acted in Esperanto.”

Elvi Mela, tulenkantaja (2/2)

(Osa 1/2)

Linkonevan mukaan Hilda Rintanen kuului Tulenkantajiin "alusta asti, mutta joskus sai hänen puheestaan käsityksen, että hän tunsi siellä itsensä melko yksinäiseksi". Esikoisromaani Helga julkaistiin salanimellä Elvi Mela vuonna 1920. Kokemäkeläisittäin salanimi on mielenkiintoinen, sillä vain yhden kirjaimen lisäämällä siitä saisi paikkakunnan opettajaperheen jäsenen nimen.

Hopun keräämien tietojen mukaan

Sen jälkeen hän kirjoitti laajan, omaistensa elämää Kokemäellä kuvanneen romaanin, mutta sitä ei koskaan julkaistu, koska käsikirjoitus tuhoutui arkkitehti Eliel Saarisen huvilapalossa.

Liekö tarkoitettu Hvitträskin pohjoissiiven tulipaloa 18.7.1922? Oliko Rintanen silloin siellä töissä?

Rintasen toinen ja viimeiseksi jäänyt romaani Äyriälän emäntä julkaistiin vuonna 1930. Vuonna 1941 Rintanen asettui asumaan Järvenpäähän Satukalliolle, lähelle Sipoontietä, omin käsin rakentamaansa taloon. Linkoneva tunsi hänet 50-luvulla pitokokkina. Rintasen sanoin "Tämä taiteen laji käy aina kaupaksi". Tuulion mukaan "mökin ympärillä oli hyvin hoidettu mansikkamaa ja omenapuita". Kesäisin Rintanen vei puutarhansa tuotteita junalla myytäväksi Helsinkiin.

Vuonna 1946 Satakuntalaisen Osakunnan vieraillessa Tuulioilla Rintanen oli tarjoilijana, mutta myös "luki kohtia tekeilläolevista muistelmistaan. Niissä kerrottiin nuoren tytön lähdöstä kaukaiseen Bakun kaupunkiin." Muistelmien lisäksi Rintanen työsti Järvenpään vuosinaan näytelmää satakuntalaisesta maalaiselämästä.

Lapsuuden kotiseutu ei siis ollut unohtunut ja Rintanen myi talonsa ja muutti Vampulaan, jossa Tuulion tiedon mukaan asui sukulaisperheitä. Siellä hän ei kuitenkaan viihtynyt kauaa ja ehti useamman kerran muuttaa Järvenpään ja Kokemäen välillä. Viimeiset aikansa hän vietti Kokemäen Vuollekodissa, jossa hän kuoli 81-vuotiaana 11.9.1969. Rintasen muistemien käsikirjoituksen kohtalosta ei Tuuliolla ollut tietoa.

Elvi Mela, tulenkantaja (1/2)

Muutaman vuoden takaisesta Kokemäen historiaprojektin epävirallisesta avustamisesta jäi mieltäni eniten kutkuttamaan Hilda Rintanen. Tämä syntyi Kokemäellä Sonnilan Isopereen rengin tyttäreksi 17.12.1887. Eikä säätynsä 1800-luvun lopun rippikirjoissa kovin kummallisemmaksi muuttunutkaan. Elämästään on julkaistu Maaseudun tulevaisuudessa 20.11.1969 Terttu Linkonevan kirjoitus ja Tyyni Tuulion muistelmissa Ehtoota (1973) osio s. 24-32. Tuulion teksti, joka sisälsi suoria lainauksia Rintasen kirjeistä, oli iloinen yllätys kesän kirjastoharavoinnissani. Tuulion, Linkonevan, Tuomas Hopun pitäjähistorian ja kirkonkirjojen pohjalta seuraavat tiedot.

Hilda Amandan vanhemmat oli vihitty vuonna 1885. Perhe muutti Isopereeltä Krootilan Laurille vuonna 1890 ja kaksi vuotta myöhemmin Sonnilan Ranta-Pereelle. Siellä 19.4.1897 kuoli Hildan äiti Hilma Karoliina. Hilda kertoi: "Nukuin sinne asti äidin vieressä, hän oli kuollut yöllä, minä sain nukkua aamuun asti kuolleen äitini vieressä."

Hildan arvellaan käyneen kiertokoulua. Kirjeessään Tuuliolle hän toteaa "Selma sisar kävi kansakoulua ja minusta kasvatettiin piikaa." Sellaiseksi hän ei jäänyt Kokemäelle vaan lähti maailmalle. Näihin vaiheisiin olisi mielenkiintoista saada selvennystä. Tuulio kirjoittaa:

...joitakin aikoja kai vielä varsin nuorena hän oli suomalaisperheen palveluksessa Bakussa. Siellä oli hänen kertomansa mukaan paljon muhamettilaisia, ja siitä ehkä johtui Hetan harrastus Koraania kohtaan. Suomenkielinen Koraani oli hänen hyllyllään, ja vielä viimeisessä kirjeessään hän siteeraa sitä. Hänestä kehittyi taitava keittäjä ja hän sai käyttää kykyjään isojen rikkaiden ja diplomaattien kodeissa, Baumgartenin, von Frenckellin, Thesleffin. Kirjalliset kälykset Ester-Margaret von Frenckell ja Greta von Frenckell-Thesleff olivat kumpainenkin olleet hänen emäntiään, ja ministeri Thesleffin palveluksessa hän oli ainakin Norjassa. Parhaat muistot Hetalla tuntui olevan maisteri Wenzel Hagelstamin kodista, jossa kävi paljon taiteilijoita.

Linkoneva puolestaan muistelee Hildan olleen keittäjänä Kämpissä. Ilmeisesti lomittain palveluksen kanssa on alkanut Hilda Rintasen kirjoittaminen. Jossain välissä Rintanen myös ehti kuulua "tolstoilaisiin" ja teki "pyhiinvaellusmatkan kauaksi Venäjälle, Jasnaja Poljanaan, Leo Tolstoin maatilalle".

Alla kuva Bakun vanhan kaupungin muureista (Tekniska museet, Flickr). Osa 2/2

Puuseppä vai suntio Kangasalassa?

Helmi Krohnin kirjassa Kulissien takaa. 20 suomalaisen näyttelijän lapsuus- ja nuoruusmuistoja (1924) kerrotaan näyttelijä Olga Poppiuksen äidin isästä näin

"Kangasalan kirkonsuntiona toimi viime vuosisadan keskivaiheilla Vesterling niminen mies, joka samalla harjoitti puusepän ammattia. Hän oli harvinaisen taitava alallaan, ja huonekalut, jotka lähtivät hänen verstaastaan, olivat erittäin siroja ja taiteellisia. Hän oli myös tiedonhaluinen mies, ja kun hän ei itse ollut saanut kirjasivistystä, koetti hän hankkia sitä pojilleen, jotka kävivät Kangasalla niin sanottua Ahlmanin koulua."

Verkosta löytyy asiallisen oloinen pdf: Pentti Hytönen: Kangasalan kirkko ja sen palvelijat 1400-1995. Siinä on luku suntioille, mutta se alkaa toteamuksella "Kangasalan seurakunnan asiakirjoista löytyy merkintöjä suntioista eli kirkonvartijoista 1880-luvun puolivälin jälkeen." Hmm. Tekstihaku puolestaan poimii lauseen "Ikkunat uusi ja korjasi nikkari Vesterling." Ajankohta ei käy tekstistä selville.

Ilmeisesti seurakunnassa Vesterling nähtiin ensisijaisesti puuseppänä. Hiskissä puuseppä Josef Vesterling saa neljä lasta Lovisa Färmin kanssa 1837-46. Samat nimet esiintyvät Juha Vuorelan blogitekstissä Kruununvouti Ferdinand Westerlingin syntymäpitäjästä. Kyseinen Ferninand oli yksi Josefin pojista, joka taisi siis käydä muutakin kuin "niin sanottua Ahlmanin koulua".

Siskonsa Vilhelmiina ei päässyt mihinkään kouluun vaan "joutui naimisiin kauppias G. A. Finnen kanssa, joka oli taideharrastuksistaan tunnetun lahjoittajan, tuomari Oskar Finnen poika Tampereelta."

Heidän tyttärensä Olgan ääntä vuodelta 1933 voi kuunnella YouTubessa ja hänen nuoruudenkuvansa on Teatterimuseon viime vuoden joulukalenterissa, jota en ollut aikanaan seurannut. Vasemmalle leikkasin laillisen kuvan ohjelmalehdestä vuodelta 1893.

(Olgan veli oli Jalmari Finne.)

Yliopistoon!

Eilen esittelemäni romaani Matkalla maisteriksi ei ole mukana tuoreessa Joen Kuortin kirjassa Yliopistoon! Kaunokirjallisia kuvauksia akateemisesta maailmasta. Vaikka siinä esitellään 55 teosta, päämääränä ei ollut "järjestelmällinen ja kattava esitys yliopistoa ja akateemista maailmaa koskevasta kaunokirjallisesta tuotannosta saati historiallisesta ja oppihistoriallisesta kirjoitteluista."

Sen verran järjestelmällinen Kuortin esitys kuitenkin on, että alun perin Acatiimissa julkaistut jutut on järjestetty kuvaamansa ajan mukaan. Ja kattavuutta on niin paljon, että mukana on enimmäkseen tekstejä, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Alkaen ensimmäisestä, Yrjö Koskisen Olavi Maununpoika Pariisissa.

Sukututkimukselleni merkityksellisestä 1600-luvun yliopistoelämästä uusia tuttavuuksia olivat Larin-Kyöstin eeppinen runoelma Turun teinejä, joka täytyy hakea käsiin kokonaisuudessaan. En myöskään koskaan ollut kuullut Jalmari Finnen 1600-luvulle sijoittuvasta esikoisromaanista Ylioppilaita.

Mutu-tuntumani 1700-luvulle sijoitettujen suomalaisten historiallisten romaanien vähyydestä sai vahvistusta kun vertaa sille varattujen sivujen määrää eteen- ja taaksepäin. Franzénin vuonna 1801 kirjoittaman runon lisäksi Kuortti esittelee kaksi ruotsinkielistä kirjaa. Malte Perssonin Edelcrantz förbindelser on käynyt minulla kirjastosta kääntymässä, mutta riikinruotsalainen Carin Burmanin Min salig bror Jean Hendrich oli tuntematon. Ja jääneekin sellaiseksi, sillä ilmeisesti Turku ja Suomi ei ollut päätapahtumapaikkana.

Loput kirjasta selausluin huolettomammin. Hieman ihmettelin, että Karl August Tavaststjernan kirjaa Lapsuudenystävät (1886) Kuortti kutsuu "ensimmäiseksi suomenruotsalaiseksi romaaniksi". Ilmeisesti näin on sanottu Kuortin lähteessä eli Nya Pressenin arvostelussa. (Kuortin kirja on kiitettävästi varustettu lähdeviitteillä.) Joko arvostelija tai Kuortti on siis tarkoittanut suomenruotsalaisella romaanilla jotain muuta kuin Suomessa ruotsiksi kirjoitettua romaania. Sillä pidetäänhän Suomen ensimmäisenä romaanina Fredrika Wilhelmina Carstensin vuonna 1840 ilmestynyttä kirjaa Murgrönan, joka ilmestyi suomeksi vuonna 2007. Carstens oli nipin napin syntynyt Ruotsin vallan alla, joten ei aidosti suomenruotsalainen? Eikä mikään/kukaan vuosien 1840 ja 1886 välillä.

Apropoo, ruotsinkieliset ja yliopisto. Onko näillä Espalla kävelevillä mimmeillä (Nils Wasastjerna: Flanörer på Norra Esplanaden i april 1891. slsa1209_19) päässään joku ylioppilaslakin joku muoto vai muu ryhmätunnus?

30-luvun keltanokkien elämää

Mummon kirjahyllyä setviessäni siirsin ruotsista suomeksi käännettyjä kirjoja vauhdikkaasti sivuun. En tullut ajatelleeksi, että alkuperäinen voisi olla suomenruotsalainen ja kertoa Suomesta. Oli siis sattuman kauppaa, että sain Inga Brogrenin kirjasta Matkalla maisteriksi (1947, alk. Approbatur) esiin aukeaman, jossa oli sana Helsinki. Koko 400-sivuinen romaani tuli myöhemmin luettua ja olen vakuuttunut, että se kertoi eletystä elämästä.

Vaikutelmaa tukee se, että kirjan päähenkilö on saman niminen kuin kirjoittajan salanimi. Salanimen taakse kätkeytyy Kokkolan kaupunginjohtajan tytär ja kirjan päähenkilö on "Syrjänkulman" pormestarin tytär. Kirjassa eletään sotia edeltävää aikaa ja kirjoittaja valmistui maisteriksi 1940.

Uskottavasti Brogren/Lindqvist kertoo olemattomasta jatko-opetukseen ohjauksesta lukiossa ja yliopiston alussa (esim. s. 224-225, 296-298). Kevään suullisesta tentistä päähenkilö pääsee onnekkaasti läpi, vaikka hän ei ole ymmärtänyt lukea enempää kuin luennoilla käsitellyt asiat. Tuttava selitti sävelet vasta tentin jälkeen:

- Tietysti oli tarkoitus! Borg sanoi. Hän ei tietenkään ennätä käydä kaikkea lävitse luentojen aikana, vaan koettaa selittää ainoastaan mutkikkaimmat asiat, sellaiset, jotka vaativat kommentaareja. Oppilaan on itse luettava kaikki muu ja perehdyttävä mahdollisiin eksytyskysymyksiin. Se muuten onkin työn huomattavin osa.

Todennäköisesti myös seuraelämä ja täysihoitolaisena eläminen on todenmukaista kuvausta, ainakin yhden henkilön näkökulmasta. Ellei sitten toiveajattelua? Ravintola- ja musiikkielämä oli 30-luvulla perin erilaista kuin omana opiskeluaikanani 90-luvulla, mutta hämmästyttävän samoja piirteitä loppujen lopuksi löytyy, kotiviinejä myöden. Oudointa oli kun kesken täysihoitolahuoneen illanvieton, jossa yksi opiskelija oli pukeutunut maharajaksi,

Stina huomasi äkkiä haluavansa kahvia ja leivoksia.
- En voi juoda pelkkää tällaista moskaa, hän selitti Kurren oikeutetuksi kiukuksi.
- Maharaja, mene soittamaan Primulaan! minä pyysin. Ne lähettävät kotiin kahvia.
Maharaja laahusti tiehensä, ja puolen tunnin kuluttua saimme kahvimme.

Kotiinkuljetettua kahvia?!

Toisessa illanvietossa käydään pitkähkö keskustelu naisten opiskelun mielekkyydestä (s. 292-296). Mielenkiintoisesti kirjailijamatrikkeli kertoo kirjailijasta tulleen toimitusjohtaja yritykseen Erino, joka pörssitieto-sivuston mukaan oli peltisellä alalla. Inga Lindqvist (o.s. Jaatinen) jäi vaivaamaan, hänestä kuulisin mielelläni enemmänkin.

Kuvitus: SA-kuva 41567 vuodelta 1941.
P.S. Salla Brunoun blogi toi eteeni sarjakuvan 2000-luvun ylioppilaselämästä. Tulevaisuuden historioitsijoiden materiaaliksi?

Eräs viulunsoittaja

Henry C. Lahee kirjoittaa kirjassaan Famous Violinists of To-day and Yesterday muun muassa Willie Burmesterista, josta en ollut koskaan kuullutkaan. Enkä olisi kyseisestä viulunvinguttajasta välittänytkään, ellei tekstissä olisi vilahtanut sanaa Helsinki:

At the end of four years' study under Joachim he was refused a certificate, for some reason not stated, and he went to Helsingfors in Finland, where he worked according to his own ideas, which were to unlearn all he had studied, and begin afresh. During this period he worked with the greatest perseverance, practising nine or ten hours a day, and thus developed the wonderful technique which has astonished the world. For three years he continued this work,supporting himself meanwhile with a modest appointment which he had obtained.

Lahee antaa vaikutelman, että Burmester olisi ollut Helsingissä opiskelemassa, mutta pieni verkkosurffaus paljastaa, että hän oli Kajanuksen orkesterin toinen konserttimestari 1892-1895. Oliko tämä "vaatimaton tehtävä"?

Ainakin niin vaatimaton, että se ohitetaan monenkielisillä Wikipedia-sivuilla. Jokaisessa avaamassani kuitenkin kerrotaan, että Sibelius alunperin omisti Viulukonserttonsa Burmesterille. Perusteellisesti asian kulku on esitetty Sibeliuksen verkkosivuilla.

Mutta ymmärrettiinkö Helsingissä 1890-luvulla, minkälainen mestari oli kaupungissa? Hieman yllättävästi sanomalehtiosumista päällimmäiseksi tulee Burmesterin Berliinin konserttiarvioita vuoden 1894 lopulta. Eikö hän enää ollutkaan Helsingissä? Ja milloin oli sinne tullutkaan?

Varhaisimmat maininnat miehestä ovat joulukuulta 1892, jolloin esimerkiksi Päivälehti raportoi 17.12.1892 orkesteriyhdistyksen päiväkonsertista, jossa konserttimestari Burmester soitti Wieniawskin viulokonsertin. Tämä stemmaa konserttimestarivuosiin.Vastauksena alkuperäiseen kysymykseeni voin Tampereen uutisissa 10.2.1893 julkaistun konserttiarvion perusteella todeta, että ainakin yksi ihminen Tampereella ymmärsi arvostaa Burmesterin taitoja.

Burmesterin kuva vuoden 1900 paikkeilta ja peräisin Wikipediasta.

P.S. Kotimaiseen musiikkikulttuuriin liittyen
Frosterus, Berndt Leonard: Helposti käsitettäwä Perustus-Tieto Kaikenlaiseen Soitantoon erinomattain Kirkkoweisuun (1871) 
Höijerin Perustus-Tieto Soitantoon ynnä Musiiki-Sanakirja (1877)