Itsestään oppineesta miehestä

Sanomalehdistä muuta hakiessani - mitenkäs muutenkaan - tuli eteen Jyrängössä 18.2.1896 julkaistu pätkä.

Asikkala-osaamiseni ei ole hurrattavalla tasolla ja miehen etsintä jymähti siihen, että Muikkulan kylässä ei SSHY:n hakemistojen perusteella ollut Mattilan taloa. Enkä selaamallakaan löytänyt nimeä isännän kohdalta.

Jaoin leikkeen FB:n Juuret Asikkalassa -ryhmässä ja tiedustelin, josko tämä osaava mieson saanut näkyvyyttä jossain paikallishistoriallisessa julkaisussa. Tuttavani vastasi

Onkohan tämä sama kuin herastuomari Juho Kustaa Mattila (1833-1908), joka on ollut Muikkulan Aapelin isäntä? Hänen jälkikasvustaan on selostus Vesivehmaan seudun kylien historia 2:ssa. s. 52-57. Itse herastuomarista ei löytynyt suuremmin tekstiä kyseisestä kirjasta.

SSHY:n hakemistot eivät tunne myöskään Aapeli-nimistä Muikkulan taloa. Voi olla, että kyse on osaamiseni puutteesta, joten mennään vaikeamman kautta. Hain Hiskistä Asikkalassa vuonna 1833 syntyneet Johanit, joista yksi on Särkjärven Mattilasta. Myöskään tätä ei näy kyseisen ajan SSHY:n hakemistosta, joten palasin Hiskiin ja hain pariskunnan muita lapsia. Kasteessa vuonna 1848 kylä on Särkijärvi ja isän sukunimenä Tommola. Tällä tilannimellä pariskunta ja hakuammuntapoikansa löytyi rippikirjasta 1838-1850 ja 1851-1862. Jälkimmäisessä pojalle muuttomerkintä, joka vei vävyksi Muikkulan Anttilaan. Huh.

Rippikirjat tästä eteenpäin tuskin tarjoavat kirjoitustaitoaan selventävää tietoa, mutta olisiko sitä vanhempiensa Michel Erikssonin (s. 1810) ja Maja Stina Bröijerin (s. 1811) taustassa? Heidät oli vihitty Asikkalassa 24.5.1831 kun Michel oli talonpojan poika ja Maja Stina Hillilän Tommolan rusthollarin tytär. 

Verkkohaku 'Hillilä tommola bröijer' vie m.m. SukuForumin keskusteluun, jossa todetaan Tommolan 1700-luvun alussa kuuluneen ratsumestari Carl Anton Bröijerille (1690-1761). Toinen hakutulos kertoo, että vaimonsa oli Anna Sofia Colliander (vanhemmat Padasjoen kirkkoherra Zakarias Colliander ja Anna Maria Lupaeus) ja poikansa kersantti Carl Anton Bröijer s. 1716, k. 27.11.1788 Asikkalan Hillilän Tommolassa.

Vielä on haastetta jäljellä. Vaikka pelkkä vuosiluku rippikirjassa antaa muuta ymmärtää, Maja Stinan eli Maria Christinan kaste löytyy Asikkalasta. Syntymäpäivä 20.10.1811 ja vanhempansa Gust. And. Bröijer ja Anna Johansdotter, mutta lisähuomautuksena kasteen yhteyteen piirretty risti. Rippikirjassa 1826-37 on Hillilän Tommolassa elävä Maria Christina, jonka syntymäpäivä 7/11 1811 ja isänä Carl Christoffer Bröijer. Kurkistus lastenkirjaan kuitenkin vahvistaa, että kasteen risti ei tarkoittanut lapsena kuolemista ja rippikirjaa ei pidä käyttää vanhempien tunnistamisessa.

Uudella verkkohaulla Asikkalan Bröijerit löytyvät Rosenbröijer-suvun aateliwikisivulta, jossa myös "Maria Christina, född 1811, död 1868. Gift 1831 med bonden Michel Eriksson från Särkijärvf." Aatelissuku ei tarkoita välttämättä luku- ja kirjoitustaitoa, mutta ainakin mahdollisuutta, että oppiminen ei tapahtunut "itsestään".

Täydennysosia

1) Toukokuussa mietin ohimennen sanan höyryvaunu merkitystä, mutta en huomannut, että minulla oli tallessa kirjasta Risto setän kirjeet, lasten hyödyksi (Åbo Akademin pdf ) kuvaleike, joka todistaa yhteyden junaan.

2) Luettuani Museoviraston blogista tekstin Kansallismuseo – korvaamaton, lumoava ja yllätyksellinen ymmärrän vielä paremmin Rahakabinetti-blogissa esitetyn valituksen. Kansallismuseo, jolla "on edelleen tärkeä tehtävä Suomen historian kertojana" laajentaa näyttelyohjelmistoaan taiteen puolelle, sillä "taide ja esinekulttuuri kuuluvat luontevasti samaan kokonaisuuteen". Kun taidemuseoita on Helsingissä paljon enemmän kuin kulttuurihistoriallisia, toivoa sopii, että nekin ryhtyvät laajentamaan ohjelmistoaan - jostain löytyvällä ammattitaidolla.

3) Vuonna 2010 julkaisemaani olutjuustokoosteeseen löytyi loppukaneetti Ampiaisesta 1909

4) Kaksi teräsbetonisiltaa nähtyäni aika mainita Tomi Karjalaisen ja Tuukka Mikkolan AMK-työ Vanhan teräsbetonisillan elinkaari : Esimerkkinä Kristiinankaupungin silta

5) Viime syksynä luin Arkistolaitoksen indeksointihankkeesta, joka herätti kaikenlaisia kysymyksiä. Näitä osittain selvensi viime joulukuun tiedote "Indeksointityössä kerätään kylien, talojen ja henkilöiden nimitiedot." ja tammikuinen blogiteksti.

6) Ruotsalaisten kuva-arkkien yhteydessä mietin 1700-luvun kuvakulttuuria. Osa sitä oli Kuwainen Biblia (1783). 

7) Amsterdamissa pari vuotta sitten tuli ajateltua Suomen yhteyksiä orjakauppaan. Laajemmin teemaa käsitteli äskettäin Holger Weiss blogitekstissään Slavhandel, slaveri och Finland – en ickehistoria?

Ensimmäisessä kohdassa mainitussa lastenkirjassa  Risto setän kirjeet, lasten hyödyksi sokerimaa ei näytä rankan työn paikalta.

Puhelu sekä uutiset länsirannikolta länsirannikolle

Toissa iltana puhelimeni taas kilahti ja kuten olen aiemmin todennut, nämä ovat historiallisia hetkiä kodissani. Ja yllättäviä. Tällä kertaa puhelussa selvisi, että Ihan Oikea Historiantutkija oli saanut rahoituksen ja löytänyt kustantajankin mummoni sedän S. A. Hariman (aik. Hohenthal) elämäkerralle. (Nuoruudenkuvansa löysin äskettäin Vaasan kirjaston digitoimasta painatteesta Osakeyhtiö Laurell & Lahtinen Aktiebolag. Kyseinen yhtiö taisi olla juuri se, jonka arkisto oli soittajalta toistaiseksi hukassa.)

Soittajan nimi ei sanonut minulle mitään, mutta hän vakuutti väitelleensä ja kirjoittaneensa useita kirjoja, minkä myöhempi googlailu vahvistikin, kiitosten kera. Oppiarvoa vakuuttavampaa oli puhelun aikana mainitsemansa arkistokartoitukset ja haastattelut, jotka antoivat kuvan kattavasta ja asiantuntevasta työstä. Jopa niin kattavasta, että hän siis otti yhteyttä minuun kirjan Hohenthalit painomusteessa 1762-1904 takia.

Kyseiseen kirjaan liittyen pieni jälkikirjoitus. Amerikkalaisen sukututkimusopastuksen perusteella eksyin Kalifornian digitoituihin sanomalehtiin, jotka ovat verkossa vapaasti saatavilla. Koska muutamia saksalais-amerikkalaisia Hohenthaleja asui osavaltiossa, kokeilin Hohenthal-hakua.

Se, että hakutulosten joukossa oli Kaliformiassa asuneiden nimiä sekä useita Lennart Hohenthalia koskevia uutisia, ei ollut minua yllättävää. Mutta se oli, että Vestkusten "liberal politisk vecko-tidning tillegnad svenskarne å Stillahafskusten" näki tarpeelliseksi julkaista uutisen Pietarsaaressa kuolleista kauppiaan vaimosta Rosalie (o.s. von Schantz) ja kauppiaasta K. J. Hohenthal (31.10.1890, 9.1.1891). Eivätkä nämä tietenkään olleet ainoita Suomen uutisia, jotka välitettiin Tyynen valtameren rannalla asuville. Esimerkiksi 21.2.1918 kerrottiin venäläisten Torniossa pysäyttämästä sähköjohdon salakuljetusyrityksestä, jossa oli mukana oululainen Hohenthal. Porukkaan kuuluneet 5 naista olivat kietoneet yhteensä 480 metriä johtoa ympärilleen!

Jälkeläisten paljous

Suurilla sukuselvityksillä ja merkittävillä esivanhemmilla kehuskellaan, mutta en muista koskaan nähneeni verkkokeskustelua, jossa olisi haettu eniten jälkeläisiä esim kolmannessa polvessa tuottanutta. Eivätkö sukututkimusohjelmat tue tälläistä tilastotietoa?

Pitkät perinteet tällaisella laskennalla kyllä olisi. Esimerkkejä on suomalaisten kirkonmiesten muistiinpanoissa ja sanomalehdissä.  Inrikes tidningar 29.4.1790 kertoo, että Pernajan Haddomin kylän talonpoika Gustaf Larsson Krogars, joka oli syntynyt vuonna 1695, oli kuollut 12.2.1790. Hän oli vain kertaalleen naimisissa, sai 9 lasta ja näki 40 lapsenlasta, 36 heidän jälkeläistään. Elossa oli vielä 5 lasta, 29 lapsenlasta ja 26 lapsenlapsenlasta.

Määrät eivät itse asiassa tunnu kovin korkeilta, mutta jostain syystä olivat uutisoimisen arvoisia. Kymmenen vuotta myöhemmin Inrikes tidningar 11.2.1800 kertoo Iijoen kirkkoherran lesken Maria Siniuksen (o.s. Aspegren) kuolleen Munsalan pappilassa. Hänellä oli 19 lasta, 52 lastenlasta ja 7 lapsenlapsenlasta.

Maamiehen ystävä uutisoi 16.2.1850, että "Maalahden pitäjäässä kuoli äskettäin talonpoika Anti Bengtin poika 100 vuoden ijässä ja jätti jälkeensä 4 lasta, 18 lapsen lasta, 71 lapsen lapsenlasta ja 10 lapsen lapsen lapsenlasta eli yleiseen 103 henkeä."

Sanomia Turusta julkaisi 1.2.1867 Eurasta kirjeen, jossa kerrottiin, että "Tämän kuun 14 p. kuoli täällä entinen torppari Juha Antinpoika Männistö Sorkkisten kylässä, joka oli syntynyt edellä mainittuna vuonna [1770] marraskuun 27 p:nä, niinmuodoin 96 vuoden, 1 kuukauden ja 17 päivän ijässä. Tällä oli eläissänsä 14 lasta yhdestä naimisesta, 80 lapsenlasta, 24 lapsenlapsenlasta eli yhteensä 118 perhettä, joista vielä hengissä ovat 9 lasta, 56 lapsenlasta ja 21 lapsenlapsenlasta, taikka yhteensä 86 henkilöä."

Historian popularisoinnista

Maanantaina kävi mäihä. En yleensä kuuntele radiota kuin autossa ja sielläkin hypin (epätoivoisesti) musiikkikanavien välillä. Mutta tämän kerran sormeni osui Ylen ykköseen hetkellä, jolloin sieltä kuului minulle tuttu Ella Viitaniemen ääni ja taisipa nopeasti tulla mainituksi Kokemäkikin. Ylen historiasarjat oli tehnyt Viitaniemen väitöskirjasta radio-ohjelman, jossa oli dramatisoituja kohtauksiakin!

En siis kuullut aivan alkua, mutta vaikutti siltä, että mukana oli pääkohdat sekä tapahtumista että Viitaniemen johtopäätöksistä. Siis mainio esimerkki historian popularisoinnista: akateemisesta tutkimuksesta muokattu kevennys tai tiivistys tai...

Niin, mitäs se popularisointi oikeastaan on? Mietintä on ajankohtaista, sillä eilen alkoi kesäyliopiston kurssi Utriosta Keskisarjaan: kuinka historiaa popularisoidaan menestyksekkäästi? Esittäymiskierroksella mainitsin blogini ja minulta kysyttiin, voisiko sitä esitellä kurssilaisille. Senkun, mutta onko tämä historiaa popularisoiva?

Ei ainakaan niin, että taustalla olisi suurempaa tutkimusta. Eikä niin, että tekisin itseäni lukijoille suuremmin tykö, mikä mielikuva minulla myöskin popularisoinnista on.

Pikkasen surullista olisi ajatella, että populaari historian esitys on mikä tahansa muu kuin akateemisen tutkimuksen tunnusmerkit täyttävä teksti. Että olennaisinta on siirtää alaviitteet loppuviitteiksi. Sekä suunnitella ulkoasu hyvin.

Ajatukset toivottavasti selkiintyvät kurssin myötä tai ainakin niitä tullee lisää. Ekasta kerrasta muistiinpanoni olivat melko olemattomat, mutta sain kuitenkin iltamyöhäisellä aikaiseksi melkein vaaditun mittaisen pätkän opintopäiväkirjaa. Taidan kuitenkin muokata sitä vielä ja ujuttaa mukaan pedagogisesti hauskimman pointin. Eilen nimittäin paljastui, että kurssilla läpikäytävät kirjat eivät olekaan luennoitsijoiden mielestä kaikki valiokappaleita vaan "joukossa on ihan karseita". Ihailu ei siis olekaan (koko ajan) oikea vastaus. Arvostan.

Opintopäiväkirjaan eivät linkit sovi, joten totean tänne, että keskustelussa vilahtanut aihe historioitsijan/kirjoittajan oman persoonan tuomisesta tekstiin toi mieleen HAik:in tekstistä julkisesti (!) käydyn verkkokeskustelun, johon on alkuperäisten kirjoittajien lisäksi osallistunut 3 (!) Ihan Oikeaa Historiantutkijaa. En muista avoimessa verkossa vastaavaa nähneeni aiemmin ja kyseessä on aihe, josta soisin näkeväni vielä enemmän keskustelua. Nimenomaan kirjoittajan häivyttäminen tekstistä tuottaa pseudo-objektiivisuutta, jonka seurauksena PBS Idea Channelin ohjelmaan What's The Difference Between History and The Past? tuli kommentti, jossa kuviteltiin, että historian oppikirjoissa esitetään Totuus.

Kuvat kirjasta Wild Women via Flickr Commons

Halpoja ja edullisia kesäjuomia

Vaikka kauran käyttö ajankohtaiselta kuullostaakin, juttu on otsikkoa myöten kopioitu Rauman lehdestä 14.8.1900.

On tunnettu, että kaurat nykyään ovat päässeet hyvin suureen merkitykseen ravintoaineena. Kaupassa onkin jos jonkunmoisia ulkomaalaisilla nimillä varustettuja kaurajauhoja.

Mutta kaurajauhoja voi käyttää myöskin kaurajuoman valmistamiseen. Sitä nautittiin suuressa määrin jo klassillisessa muinaisuudessa ja Hippokrates sitä hyvin ylistää.

Tämä juoma sammuttaa oivallisesti janoa, antaa kuluneet voimat takaisin ja on sen vuoksi maanmiehille elonkorjuun aikana erityisesti suositettava. Sitä valmistetaan seuraavalla tavalla:

Otetaan 4 litraa vettä neljänneskiloa kauroja. Kauranjyviä on niin kauvan keitettävä kunnes ne halkeevat. Kun vesi on puoleen määräänsä keitettynä, siivilöidään se puhtaan rievun läpi, asetetaan hiukan hunajaa tai sokuria lisäksi, pannaan se vielä kerran kiehumaan ja sitten viedään peitettynä saviruukussa tai vadissa kellariin. Sittemmin pannaan se varovaisesti pulloihin.

Vähemmän työtä vaatii kaurajauhoveden valmistus. Liikuttelemalla sekoitetaan 1/8 kiloa kaurajauhoja kylmään veteen, valetaan päälle 2—3 litraa liehuvaa vettä ja lisätään 75 grammaa jauhesokuria. Ennen juomista on vettä huljutettava.

Eräänlajista maukasta ja ravitsevaa juomaa voi kuka hyvänsä valmistaa nisunleseistä ja maidosta. Otetaan kuppiin kukkurallinen ruokalusikka nisunleseitä, pannaan vettä joukkoon ja sitten hiukkasen maitoa, keitetään sitten neljännestuntia ja lasketaan siivilän läpi.

Edellisten lisäksi suosittaa saksalainen aikakauslehti Volkswohl Venäjällä hyvin yleisesti läytettyä kvasnimistä juomaa. Sitä valmistetaan leivänpalasista, jotka saatetaan vedessä käymään, ja se maistuu makean happamalta. Hyvin tavallinen siellä on myös ohravesi, jota valmistetaan kiehuttamalla litrassa vettä 150 grammaa hyvin kasvaneita ohria tunnin ajan. Keitos on sitten siivilöittävä puhtaan valkoisen kankaan läpi, sokuria pantava lisäksi ja juomaa nautittava kylmänä.

Kuva Ampiainen no 23/1910

Purjehdusvapauden vaikutuksista

Georg Ståhlberg kirjassaan An history of the late revolution in Sweden, Which happened on the 19th of August, 1772. Containing, in three parts, the abuses, and the banishment of liberty, in that kingdom. Written by a gentleman who was a Swede kritisoi talonpojille (1765?) annettua purjehdusvapautta, joka toi joka kesä kasvavan määrän aluksia Tukholmaan. Vaikka valtakunnalle hyödyllisempää olisi ollut pitää talonpojat pelloilla.

Haitallisia olivat myös talonpoikien ostamat tuontitavarat. Oli hylätty esivanhempien tavat ja kotiin vietiin viiniä, sokeria ja kahvia koko talveksi.

Eikä tässäkään vielä kaikki, vaan Stählbergin mukaan Tukholmassa ramppaaminen oli alkanut vaikuttaa myös rahvaan vaatetukseeen.

Käsiteltyään monta muuta asiaa Ståhlberg vielä kertaa purjehduskäytännön turmiollisuuden.

Avainromaani ja asuntoni

Viikko sitten pidetyissä asunto-osakeyhtiön kesäjuhlissa osuin pitkäaikaisen asukkaan seuraan. Tämä mainitsi sukulaisensa muistelman, jossa kerrotaan oman asuntoni kokoisessa asumisesta talossamme. Luonnollisestikin tein kirjastovarauksen heti kun pääsin verkkoon.

Tarkalleen otettuna R. Palomeren 30-luvun kuvat (1953) ei ole muistelma. Mutta Wikipedia vakuuttaa lähdeviitteen kera, että salanimen takana ollut Raoul Palmgren "on kertonut romaanin päähenkilön Rolf Pahlmanin olevan tarkka kuvaus hänestä itsestään".

Talon rakentamisvuoden perusteella olisin voinut hypätä suoraan kirjan loppupuolelle, mutta selasin sen huvikseni läpi. Kirjastokappaleen oli joku 1930-luvun poliittisesta elämästä kiinnostunut lukenut ja alleviivannut. Sivulle 319 tämä oli kirjoittanut huomautuksen "miksi oikea nimi", kun tekstissä esiintyi Katri Vala. Kaikki muut ovat saaneet salanimen, joista ainakin kirjoittajan ja vaimonsa (Iris>Irja) muistuttivat totista vastinettaan.

Tosin omalla nimellään mukana on ilmeisesti myös professori (Yrjö?) Hirn, jonka luennoilla

Rolf tuntee sitä nauttivaa hartautta, mitä hän oli aavistanut yliopisto-opintoihin sisältyvän, sitä palvovaa oppilaan asennetta, jota herättää tunne siitä, että istuu todella suuren tiedemiehen ja persoonallisuuden jalkain juuressa. Kuulijakunta ei täällä ole niin lukuisa kuin historiassa tai valtio-opissa, mutta täällä on enemmän todellista kuulemisen hartautta, persoonallista harrastusta, aitoa atmosfääriä. Täällä tehdään vähemmän muistiinpanoja; kuunnellaan hartaassa kontemplatiossa, silmät ja korvat imien kulttuurisäteilyä, joka heijastuu kateederissa istuvasta vanhasta, valkotukkaisesta miehestä. (s. 147; Hirnin estetiikan seminaarista oli kuvausta sivulla 225)

Kirjoittaisiko joku nykyään vastaavasti?

Pietinen Aarne Oy, 1938. HKM, CC BY 4.0

Ilman kesäjuhlan tiedonantoa olisin tuskin a) kirjaan tarttunut tai b) taloamme sivulta 400 tunnistanut. Muuttovuosi edeltää talomme valmistumisvuotta ja asuinkerrosten määrä on väärä. Tekisi mieli käydä tarkistamassa poliisin osoitekortisto, mutta olennaisempaa on se, että Palmgren kuvaa puistonäköalaista keittiökomerotonta yksiötä, jollainen omanikin on ollut. (Siis asunnossa edelleen puistonäköala. Edellä mainitulta asukkaalta kuulin, että nämä on alunperin rakennettu lääkärien vastaanottohuoneiksi.)

Palmgren nuorikkoineen säilytti liinavaatteita kirjoituspöydän laatikossa ja "oven suussa, kirjahyllyrivistön jatkona miltei huomaamattomana sijaitseva pieni, mustaksi petsattu astiakaappi"

kätkee heidän mikroskooppisen ruokataloutensa, vähäiset ruoka-ainevarastonsa, astiastonsa ja myös sähkökeitinlevyn, joka käytettäessä nostetaan lattialle ovinurkkaan. Tämän astiakaapin neroutta ei voi lakata ylistämästä: kokoon laskettuna se on sananmukaisesti astiakaappi, pieni vaatimaton, melkeimpä ujo huonekalu, jota koristaa hedelmävati ja tyylikäs teekannupari, mutta levitettynä se onkin kahvi- ja ruokapöytä, jonka ääressä jakkaroilla istuen nuoripari voi nauttia vähäiset ateriansa.(s. 401)

Jotkut ateriat toi ruokalähettämön tyttö, joka kävi hakemassa astiat myöhemmin pois (s. 430). Tuo kuullostaa luksukselta, mutta mielummin nautin nykyisestä minikeittiöstäni kuin tuosta entisajan elämästä, jossa suihkusta tuli lämmintä vettä vain kerran viikossa eli astianpesuvesikin oli lämmitettävä edellä mainitulla sähkölevyllä.

Laskutaidosta 1800-luvun alkupuolella

Tämän aamun Hesarissa päiviteltiin matematiikan taitoja maassamme. Huokasin helpotuksesta saatuani täydet pisteet 9. luokan päässälaskutehtävistä ja muistin sitten tammikuussa kesken jääneen mietinnän entisajan laskutaidosta.

Selvitykseen digitoidut sanomalehdet eivät olleet kovin hyvä lähde, sillä laskutaito toi eteen enimmäkseen huolta laulutaidosta. Oliko luvunlasku laskemista vai kirjanpitoa? Melko varhain oli myynnissä Luvuunlasku eli Räkninkikirja, Suomallaiselle Talonpojalle (Helsingfors Tidningar 19.11.1836). Lönnrot esitti Mehiläisessä 1839 (s. 35-41, 49-59) luomaansa laskuopin suomenkielistä sanastoa.

Laskuoppi mainitaan kirjoituksen ohella kaupungin Sunnuntaikoulun tarpeellisena oppiaineena (Maamiehen Ystävä 14.3.1846). Maamiehen Ystävässä 5.12.1846 otsikon Onko talonpojalle hyötyä kirjoitustaidosta? alla puhutaan kirjanpidon tarpeesta ja todetaan, että "vuosilaskussa vaaditaan teiltä myös laskuoppia". Tähän oli tarjottu opastusta vuoropuheen muodossa Maanmiehen Ystävässä 27.1.1844. Siinä Matti kertoo, että "on äitivainajani minua opettanut selvästi lukemaan, vaan numeroita se ei osannut ittekkään laskea yhteen". Maanmiehen Ystävä vastasi, että "Ei tuo kumma oli. Eipähän sitä muutkaan talonpoikaiselle opettane."

Vesilahden maalaiskoulussa annettiin opetusta "puustaavientunnossa, tavuussa ja sisästäluvussa" eli ei kirjoituksessa eikä laskennossa (Suometar 2.6.1848). Sen sijaan Rantasalmella samaan aikaan käynnistetyssä pyhäkoulussa opetettiin "sekä kirjanlukuun että luvunlaskuun ja kirjoituksen taitoon" (Suometar 5.4.1850). Hämeenkyrön koulussa "luvunlaskennossa ei kukaan ollut edemmäs päässyt kun neljään ensimäiseen laihin" (Suometar 27.7.1855)

Antero Warelius toteaa kertomuksessaan Tyrvään pitäjästä 1853, että "laskutaitoa ei ole yhteinen kansa vielä saanut maistoakkaan" (Suomi 1/1854, s. 127). Kuitenkin Sanomia Turusta 8.1.1856 olettaa, että verolaskelman "taitaa kukin helposti tehdä itsellensä". Tämä lienee ollut epärealistista, sillä Oulun Wiikko-Sanomia julkaisi 25.7.1857 kirjoituksen, jossa katsotaan

millä kannalla luvun laskennon oppi on rahvaan seassa; niin täytyy sen tunnustaa vielä peräti huonolla kannalla olevan, ja kokonaan niin outoa, että se ikääskuin vasta tällä vuosisadalla olisi talonpoikaista paremmin oppineillakin ollut osattavana; vaikka se kyllä on hyyvin tarpeellista, niinkuin kirjoitus oppikin, ei ainoastaan kaupassa ja muussa toimessa, vaan myös kirjaakin lukiessa. Esim. jos sanomalehteä eli muita kirjoja silmäillään, ja niissä joku summa eli lukumäärä sattuu olemaan numeroilla pantuna (niinkuin se onkin tavallista) ja se tuhannesta eli varsinkin kymmenestä tuhannesta yli menee, niin siitäpä ei enää selvää tulekaan, vaan jääpi sillensä sanomatta. Ei olisi muuten kuin suureen tarpeesen, jos rahvas edes senkään verran harjaantuisi lukua laskemaan, että nekään neljä ensimäistä pää-laskua, nimittäin: yhteen-, vähennys-, kerto- ja jako-lasku osaisi, sillä niitä luulisi heidän joka aika tarvitsevan; ja olisihan tuo hyvä, että lukumäärästäkään edes selvän saisi, sillä se menisi liian pitkälle, että heidän eteensä lukumäärää aina ruveta kirjaimilla kokoon panemaan sanomalehdissäkin. 

Kauppakirjoissa aukikirjoitetut luvut olin tätä ennen ajatellut turvaamaan sen, ettei numeroita myöhemmin muuteta. Mutta käytännöllä olisi siis toinenkin tarkoitus?

Matemaattinen äly ei kai kansasta kuitenkaan täysin puuttunut. Kauppis-Heikki antaa tarinassaan Peltoniemen Paavo (kirjassa Savolaisia) ymmärtää, että lukemisen lisäksi kansan mies saattoi innostua laskemisesta:

Jonkun sattuman kautta oli Paavo päässyt tietämään, että nuo mitättömän näköiset numerot ovat ihmeellisiä urheilutovereita. Niistä saapi syntymään hirmuisia summia monenmoisella tavalla. Ja nyt ei Paavo enää valinnut tovereitaan hartiain leveyteen katsoen, vaan sen perustuksella kuka osasi laskea lukuja. Ja kun hän tiesi, että kaikki koulun käyneet osaavat laskea, niin ei Peltoniemen taloon yöpyneen virkamiehen, olipa hän nimismies tai rovasti, tarvinnut istua toimetonna haukotellen. Paavolta johtui puhe heti kohta laskentoon ja pian ilmestyi virkamiehen eteen kivitaulu tai liitupalanen ja kysymys, että miten tuollainen luku lasketaan. Sen täytyi olla kivestä, joka ei tarttunut asiaan, kun näki millä hartaudella Paavo odotti ratkaisua ja miten hänen joka jäsenensä liikahteli innostuksesta. Harva siitä kieltäytyikään, ja ken sen teki, olipa vaikka professori, hän kadotti kaiken arvonsa Paavon silmissä. Useampi huomasikin mitä nyt tarvitaan ja kaivoi esiin ainoatkin matematiikkavarastonsa. Ja jos tällä olikin annettavana jotain uutta, ennen kuulumattomia laskuongelmia ja tiesi antaa niihin selitykset, niin olipa tämä vaikka alhaisin siltavouti, olisi Paavo ollut valmis puolustamaan häntä vaikka kuvernööriksi. Rovastin apulainen, muiden käsityskannan mukaan keskinkertaista huonompi saarnamies, oli Paavon mielestä paras pappi, sillä hän oli kertonut ja antanut Paavolle laskettavaksi ihmeellisen laskun: miten eräs herra kengitytti hevostaan sillä palkalla että seppä saapi ensimäisestä naulasta pennin, toisesta kaksi, kolmannesta neljä ja niin aina viimeiseen naulaan asti kahdella kerrottuna. Ja kun siitä laskelmasta tuli miljooniin markkoihin nouseva summa, niin se sai Paavon haltioihinsa useaksi kuukaudeksi. Eikä tämä lasku enempää kuin muutkaan laskut jääneet salaisuudeksi, kyllä Paavo toimitti nämä ihmeet muidenkin tietoon ja olisi vaikka syömättäkin näyttänyt miten niitä lasketaan. Harvat sittenkään jaksoivat seurata mukana ja päästä jotain oppimaan. Paavo itse ei pysähtynyt näihinkään, vaan kiskoi yhdeltä ja toiselta tiedot myöskin murtolukujen laskuun ja lopuksi kuutiolaskut. 

Tunnelmakuva Walistuksen lasten lehti : Suomen lapsille ratoksi no 6/1909

Kustaa IV Adolf purjehti Suomeen kesäkuussa 1802

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.

On aika aloittaa kesän jatkokertomus, jotta se saadaan loppuun ennen ensilumia. Tarkoituksena on seurata Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Adolfin reissua Suomessa kesällä 1802. Oheisen viehättävän kuvan hänestä leikkasin maaliskuussa esittelemistäni kuva-arkeista (tarkemmin sanottuna kyseessä Kistebrev37_3).

Kymmenen vuotta myöhemmin Suomea kiertäneestä Venäjän keisari Aleksanterista olen blogissa välittänyt tari-noita ja niitä on löytynyt sitteemmin digitoiduista lehdistä lisää (Uusi Kuvalehti no 9, 10 ja 22/1900). Materiaalia on niin paljon, että Emil Nervander sai siitä aikaiseksi kokonaisen kirjan Kejsar Alexander I:s samtliga resor i Finland: Enligt äldre och nyare källor samt insamlade traditioner. Viimeisen Ruotsin kuninkaamme matkasta materiaalia on löytynyt niukemmin ja vaikeammin. Sillä ikävät asiat unohdetaan mielellään? Jopa Helsingin kaupunginmuseon näyttelyjulkaisussa Kuningas matkustaa (2000) vuoden 1802 vierailu ohitetaan lähes täysin. Myös useimmissa tarkistamissani paikallishistorioissa käynti on jätetty manitsematta.

Koossa on kyllä tarpeeksi kirjoitussarjaan, vaikka paras lähde eli Inrikes Tidningar jostain syystä puuttuu Kungliga Biblioteketin digitoinneista juuri vuodelta 1802. Eli aloitetaan. Pääasiassa ulkomaan uutisiin keskittynyt Posttidningar julkaisi 10.6.1802 samana päivänä Tukholmassa päivätyn raportin (kyseinen leike alla), jonka mukaan kuningas kuningattarensa kanssa saapuivat Skeppsholmenille kello 10 aamulla 9. kesäkuuta.

Kumpikin nousi omaan (!) jahtiinsa. Kuningattaren paatin nimi oli Esplendian ja kuninkaan Amadis. Nämä sisaralukset olivat Kustaa III:n aikaisia ja af Chapmanin piirtämiä. Ehkä muistuttivat Tukholman merihistoriallisen museon aulassa esillä olevaa Amphionia.

Kuva: Holger.Ellgaard - CC BY-SA 3.0, Wikimedia

Tietenkin mukana oli muutakin väkeä, jota luetellaan lehteen Journal de Francfort (leike alla) Tukholmasta lähetetyssä kirjeessä. Kuningattarella kaksi kreivitärtä hovirouvina ja kuninkaalla seuranaan kolme kreiviä, paroni ja pari muuta herraa.

Ankkuri nostettiin varttia vaille 11 ja oitis ammuttiin 128 kunnialaukausta suorituksen kunniaksi. Toiset 128 laukausta hieman myöhemmin saivat kuninkaan alukselta kahden laukauksen vastauksen. Matka oli alkanut.