Suomalaiset ja historia, kritiikkikertaus

 1a)

Hän näytti jälkimmäisestä puolesta graafia, jossa suunnaton/mieletön osuus vastaajista oli ilmoittanut katsoneensa historiallisia ohjelmia, lukeneensa kirjoja, käyneensä museoissa jne. Kun Torsti oli hetkeä aiemmin vilauttanut kyselytutkimuksen saatekirjettä, joka alkoi "oletteko käyneet museoissa?..." epäilykseni vastaajien vinoumasta historiasta kiinnostuneihin vahvistui.

Kaisa Kyläkoski: "Keskusteluja poliittisesta historiasta". 18.10.2012

1b)

...olen edelleen sitä mieltä, että kyselytutkimuksen otoksessa on todennäköisesti merkittävä vinouma. Pientä lisävahvistusta sain sivulta 25, jossa haastateltava toteaa kyselylomakkeen aiheen vaikuttaneen vastaushalukkuuteen. Dah?!

Kaisa Kyläkoski: Huomioita suomalaisista ja historiasta. 10.1.2013

2)

Tutkimusta voi tietenkin kritisoida siitä, että se ei tarkkaan ottaen kerro kaikista suomalaisista, vaan niistä, jotka ovat valmiit vastaamaan monisivuiseen kyselyyn historiaan liittyvistä aiheista.

Ilona Pajari: Suomalaiset ja historia. Agricolan kirja-arvostelut. 8.2.2013

3)

Olen itse aiemmassa ammatissani auttanut satoja elintarvikealan työttömiä täyttämään yksinkertaisia työttömyysturvahakemuksia ja törmännyt syvään kaavakekauhuun. Kysymys siitä, miten sellaisten ihmisten äänen saa kuuluviin, jotka eivät halua tai pysty antamaan sitä kirjallisesti, on aina ongelma. Ehkä Torstin tutkimusryhmän tapauksessa tilanne ei olisi parantunut isommalla otannallakaan. [...]
Suomalaiset ja historia-teoksen kyselykaavakkeessa ei kysytty yhteiskunnallista aktiivisuutta. Oman kokemukseni mukaan sellainen kuitenkin näyttäisi lisäävän kykyjä ja halua vastata kyselyihin.  [...]
... itselleni jäikin hienoinen epäily siitä, että vastaajien ryhmässä ovat yliedustettuina koulutetut ja yhteiskunnallisesti tai kulttuurisesti aktiiviset kansalaiset

Päivi Uljas: Suomalaisen historiatietoisuuden jäljillä. Ennen ja nyt 29.4.2013

 Kuvituskiitokset: Stefan Bucher/Flickr ja Dotpolka/Flickr

Kommentti talkoistamisesta ja pysyvistä linkeistä

Ahaa-blogissa julkaistiin äsken teksti talkoistamisesta, mutta sivusto sortui altani kun yritin kommentoida. Ulkona paistaa aurinko niin nätisti, etten viitsi jäädä odottamaan sivuston paluuta ruutuun vaan liimaan kommenttini muistaessani tähän:

"Toisen seikan" ymmärsin toivottavasti väärin. Jos syntyy talkoistettujen yhteisö ja talkoistaja heittää sen viikkojen/kuukausien/vuosien työt roskikseen, olisi kyse "ensimmäisen seikan" pahimman skenaarion extreme-versiosta. Tästä on eletyn elämän esimerkkinä SSS:n Hiski, jonka tallennustyötä tehneet eivät ole nähneet omaa tulostaan vuosienkaan jälkeen palvelussa ja kertovat turhautumisestaan säännöllisin väliajoin verkkokeskusteluissa.

Kuvailustandardien noudattamisen yhdistäminen talkoistukseen kuullostaa hankalalta yhtälöltä. Arkistolaitoksen ensimmäinen ohjeistus rippikirjahakemiston tekoon oli kaukana tutkijoiden tarpeista ja samankaltaisia ilmiöitä ilmennee muissakin aineistoissa. Niinpä arvokkain Arkistolaitoksen hankkeista on Outi Hupaniitun HAik 1/2013:ssa selostama pysyvä URN. Se tulee mahdollistamaan Kari Kujansuun Digihakemiston (http://digihakemisto.appspot.com/ ) ja yksityishenkilöiden tekemien pitäjäkohtaisien hakemistojen tekemisen ilman pelkoa linkkien tuhoutumisesta.

Hupaniitun artikkeli jätti itse asiassa minulle epäselvyyden siitä olivatko pysyvät linkit kuvatasolla vai arkistoyksikkötasolla. Uskoin Outiin kuitenkin sen verran, että jätin hänelle lähettämästäni tiedustelusta seuraavat perustelukappaleet pois.

En ole huolissani yksittäisen tilin tms. löytämisestä digitaaliarkistosta vaan siitä, että keräämäni linkit aineistojen sisälle toimisivat vielä sittenkin kun vihdoinkin saan aiheesta kirjoitettua. Nythän ollaan jo siinä tilanteessa, että Digitaaliarkiston ja Astian kautta URL:ien parametrit ovat erilaiset eivätkä yhteensopivat.

En ole hirveän paljon SVARia käyttänyt, mutta koin kätevänä, että a) oikealla kohdalla ollessa sai parilla klikkauksella sivukohtaisen viitteen ja b) ruotsalaiselta tutkijalta saamani vastaava auttoi löytämään oikean sivun vaivattomasti. Tuntuisi mielekkäämmältä myös jakaa SoMessa yksittäinen mielenkiintoinen voudintilien sivu vs. "avatkaapas tämä ja hakekaa kuva 100, tai ainakin se on kuva 100 just nyt".

Ja tietenkin kuvakohtaisilla URN:lla mahdollistuisi myös ulkopuolisten palvelujen/hakemistojen yms. tekeminen järkevästi. SukuForumin viestin tuhossa meni talvella löytämäni linkit yksityisten henkilöiden kokoamiin taulukkoihin yhden pitäjän esiintymistä tiliaineistossa. Upeaa jälkeä. On hienoa, että Arkistolaitos joku päivä tulee tekemään jotain indeksointinsa hyväksi, mutta se ei voi vastata kaikkiin käyttäjien tarpeisiin. [Vanha virsi, soita alusta loppuun uudelleen.]

Eikä Outi Hupaniittu uskoani pettänyt vaan vahvisti, että linkit tulevat olemaan kuvatasolla. Kyllä tämä tästä, vähitellen.

Kevätkylvökuva Nordiska Museet, Flickr .

Kun odotettavissa on lisätietoa

Linkitin aamun tekstin Twitteriin ja sain kommentin

@k_km_k Jotenkin epäilen, että SA-kuvissa saattaa olla aika monta lisätietoa prosessoitavana tällä hetkellä...
— Jyrki Ilva (@jyrki_ilva) May 10, 2013

Aivan. Ja siksi olisi hienoa/tarpeen, että sivustolta näkisi jo nyt, mitä tarjotuille lisätiedoille on tarkoitus tehdä ennen mahdollista julkaisua. Onko pitkäkin tarkistus- ja käsittelyprosessointi, hyväksyntäkokouksia vain kerran vuodessa tms. Näin loppukäyttäjä voisi asennoitua oikein odotukseen.

Asiaa sekuntia kauemmin ajatellessani alan kaivata etukäteistietoa myös lisätietoihin mahdollisesti tulevista "metatiedoista". Esimerkiksi Ylioppilasmatrikkelin palautelomakkeessahan annetaan jo tietoa antaessa mahdollisuus rastia kohta "En halua nimeäni mainittavan viittauksissa". Mutta rastittamattomissa tapauksissa merkitään nimi ja päivämäärä esiin, mikä on kannatettavaa.

Toivottavasti ei oteta mallia Arjen historia -portaalista, jossa oman kokemukseni mukaan editoitiin suoraan "Aihe"-kentän tekstiä niin että portaalin käyttäjälle editoinnin tekemisestä ei ole mitään jälkeä. Toivoa sopii, että sellainen on ylläpitäjien näkymässä.

Miten toimitaan, jos yhdestä kuvasta tulee keskenään ristiriitaisia lisätietoja? 

Mikä on Puolustusvoimiemme valmius sosiaalisen metadatan hyökkäykseen?

Talohistoriikin tilanne

Yllä oleva kuva vastaa mielikuvaani talohistoriikkini tilasta, kun laitoin ensimmäisen kokonaisen version lepoon viime viikolla. Elän siinä toivossa, että pienen tauon jälkeen reiät alkavat näyttää paikattavan kokoisilta.

Paikattuahan nuo pommituhotkin ovat tulleet. SA-kuva 148289 on kuvatekstinsä mukaan
"Eirasta. Kaunis rakennus raunioituneena, pommituksen jälkeen. Helmikuu 1944." Pienen mietinnän jälkeen kokeilin ensimmäistä kertaa lisätietolomaketta (jossa puhelinnumero pakollinen kenttä!) tekstillä

Kuvan etualalla on Armfeltintie 18. Tunnistus perustuu portin pielessä olevaan numeroon ja kuvaan http://www.korttelit.fi/rakennus.php/id/1332

Muihinkin Eiran kuviin voisin tarjota tarkempia osoitteita, mutta katsotaan miten tuon ensimmäisen tiedonannon kanssa käy. Kuvia voisi myös asetella HistoryPiniin?

Vuoden 1918 sodan vaikutusta talomme asukkaiden elämään olin hakenut proaktiivisesti, mutta talvi- ja jatkosodan pommitukset olin unohtaa täysin. Huomasin ne vasta lukiessani kaupunginosan inventaariota. Hupsista keikkaa. Talomme ei saanut osumaa, mutta viiden vuoden pommitukset kannattanee kuitenkin mainita. SA-kuvista löytyi tietoja myös lähiosumista, joista käyttämäni kirjat eivät kertoneet. Kuvasta 125072 sain poimittua myös toisenlaista sotatodellisuutta: halkopinoja.

Jatkoksi talohistoriikkia ajatellen poimimiani videolinkkejä Ylen sivuilta:

• Sota-Helsingin kasvot 
• Barn på 1950-talet (elämää Punavuoressa)
• Donner seurasi Helsingin heräämistä vuonna 1954
• Nunnien lastentarhassa kansainvälisyydellä on pitkät perinteet (Koulu toimi aluksi Eirassa, mistä (?) alussa pari kuvaa ja asiasana. Äitini opiskeli samojen nunnien johdolla sihteeriksi, mutta kyseinen toiminta on lakannut. Nunnia näkyy Eirassa edelleen toisinaan, sillä katolisella kirkon henkilökuntaa asuu alueella.) 
• 1960-talet
• 70-talet

Tiistain suorituspisteet

Ensimmäinen suorituspiste oli Kaisa-talon kirjasto, jossa poikkeamalla selvisi, että hissan gradut saa nykyään käsiinsä Helkan kautta tilaamalla. Ei siis minuuteissa niinkuin ennen vanhaan Topeliassa, joten jatkoin matkaa. Topelian ohi Rauhankadulle. Kuvitus Unioninkadulta heinäkuulta 1981, kiitos Berit Wallenberg via Riksantikvarieämbetet.

Kansallisarkiston kirjastossa oli vihdoin Faili 1/2013, joten saatoin tarkistaa, että siinä tosiaankin oli melkein neliösenttimetrin kokoinen kuva pärstästäni tammikuisessa Purku-klubissa. Mukavasti arkistoammattilaisten lehteen oli päästetty ääneen rautatieharrastaja arkistotarpeineen. Nopeassa selailussa noteerasin myös Pekka Henttosen arvio/esittelyn kirjasta Muistilla on kolme ulottuvuutta : Kulttuuriperinnön digitaalinen tuottaminen ja tallentaminen.

Aulasta nappasin mukaan Akti 1/2013:n, jossa sivulla 13 todetaan ettei tutkimus vielä ole löytänyt maatalouslaskenta-aineistoja. Eli vain sukututkijat ovat käyttäneet aineistoa. Seuraavalla aukeamalla otsikkona "Digitoitujen karttojen etsijä eksyy yhä helposti", mutta jutussa ei puhuta metatietojen lisäämisestä, vain "yhtenäistämisestä ja harmonisoinnista", joten harhailu jatkukoon. Myös Finnan haun piiriin kuuluvassa aineistossa.

Sitten kevään viimeiseen Annan salonkiin, jossa puhui Seija Johnson alusti aiheesta Mikrohistoria muodin paikallisuutta paljastamassa. Siinä yllätti suuresti tieto, että kansan pukeutumista oli kauan tarkasteltu erillisenä muotipuvuista, vaikka onhan kansankin pukeutuminen vuosisatojen aikana muuttunut. Mutta haluttiin nähdä muuttumattomana?

Alustuksen aikana tuli mieleen Johnsonin tutkimusajasta, -alueelta - ja aiheesta tehty gradu, jonka olen näköjään tänne vuonna 2009 linkittänyt. Onneksi, ennen kuin aloin sitä suosittelemaan, tuli ilmi, että se oli Johnsonin itsensä tekemä. Kokkolalaista 1700-luvun pukeutumista en kuvitukseksi löytänyt, joten paremman puutteessa yllä savolaista tyyliä. Kiitokset kuvasta saa Riksantikvarieämbetet, taas kerran.

Esityksen aikana palasi mieleen myös parin viikon takainen Panu Savolaisen esitelmä, jonka materiaali on sittemmin jaettu verkossa. Viime viikonloppuna suorittamassani blogiarkeologiassa löysin omat yritykseni esineiden löytämiseksi tekstistä: sateenvarjot ja räsymatot jälkikirjoituksella.

Ja lopuksi SMMY:n kevään esitelmäkauden päätökseen. Mika Lavennon otsikkona oli Sotakirveskulttuuri - Euroopan valtarakenteiden muuttaja. Ilahduttavasti esiteltiin kulttuuri tosiaan eurooppalaisesta näkökulmasta eikä Suomeen rajaten. Mutta muutenkin oltiin ylätasolla, oletuksissa ja johtopäätöksissä, joiden merkityksellisyyttä en osannut arvostaa. Mieleen jäi hypoteesi siitä, että kulttuuri olisi tullut Suomeen Baltiasta ja Ruotsiin Suomesta.

Vahvistusta tuohon saattaa tulla Helsingin yliopistossa käynnissä olevasta tutkimuksesta, jonka Lavento mainitsi vain ohimennen. Mutta kiitos Åsa Larssonin englanninkielisen blogikirjoituksen tiesin asiasta jotain jo etukäteen. Ja jäi mieleenkin.

Toisin kuin vuosimääre uutisesta, jossa kerrottiin Euroopan DNA-koostumuksen mahdollisesti muuttuneen radikaalisti keskellä esihistoriaa. Nyt tarkistettuna asia liittyi Lavennon aiheeseen. Kyseiset tutkijat olivat nimittäin ajoittaneet nyky-eurooppalaisten tulon vuoden 2500 eaa. paikkeille, eli Lavennon lopussa mainitsemaan itäisen vaunuaristokratian saapumisaikaan.

Henkilöhistoriaa koulukirjoissa

Samoissa laatikoissa kuin lasten- ja nuortenkirjani oli osa äitini ja minun koulukirjoista. Selailin äidin kirjoja miettien mitä ne kertoivat hänen koulutiestään.

Anti oli melko vähäinen, sillä useimmissa kirjoissa ei ollut ylenmäärin merkintöjä. Ja jos niitä oli runsaasti - kuten Oskari Manteren ja Gunnar Sarvan klassikossa Keskikoulun yleinen historia. Oppi- ja lukukirja keski- ja tyttökouluille sekä seminaareille. Uusi ja Uusin aika - oli kirja ollut sekä äitini että tätini käytössä eikä heidän käsialojaan voi erottaa. Eikä kynänjälkeä Kustaa III:n koristelussa.

Varmasti äitini tekoa on huomio siitä, että kirja oli hyväksytty ennen hänen syntymäänsä.

Suhteelliseen vanhuuteen nähden sisältö vaikutti niin kattavalta, että jos äiti olisi kaiken muistanut, olisin säästynyt monelta selityksen kehittelyltä. Omia historiankirjojani en ole vielä uskaltanut avata. Todennäköisesti nekin sisältävät kaiken sen, jonka olen aikuisiällä uudelleen opetellut.

Muita omia kirjoja selatessani häpeän puna ehti jo nousta poskille. Jo ala-asteen maantiedon kirjassa  oli vierasta asiaa ja lukion matematiikan ja fysiikan kirjat vaikuttivat aivan oudoilta. Olen oikeasti osannut tuollaista? Ihminen on mainio unohtaja, näköjään.

Kirjoissani oli huomiota herättävän vähän piirrustuksia - verrattuna esim. työelämän palaverimuistiinpanoihini - joten melkein jäi huomaamatta lukion fysiikan kirjojen marginaalinootit. Jotka voisivat olla kullankalliita elämänkertani kirjoittajalle? Kirjoitin kaikki puhtaaksi ja totesin, että lukioaikaisen ihastukseni nimen selvittäminen ei vaatinut kovin ihmeellistä analyysiä. Esiintymisfrekvenssi oli silmiinpistävä.

Luokan tunnelmista joitakin esimerkkejä

• Hyvätti tutkii yhtätoista, minä mietin omaa laskuani, jätkät seuraavat isohkon hyönteisen seikkailuja 
• Minna sinä nauttisit tästä. Kivääri ja luoti ja miten hauska keskustelu siitä seuraakaan. Hirvimetsästysasetuksen yksityiskohdat, en kai koskaan ole väittänyt ettei tämä koulu ole yleissivistävä. 
• Järjestäjä hakee sienen "No kastelleppas se ja kokeile miten se toimii"
• Älä kulta pieni keskity sanoihin ampua, ammus, luoti, kyseessä on yleinen tapaus
• Pyyhitäämpä taulu pois [Ilmeisesti lainaus opettajan puheesta]
• Ylivoimaisesti erikoisin fyssan tunti: oppilaita 3, minä, Antti, Samuli. Mun laskua tarkistetaan, tää on menoa, arvostelevia katseita riittää, hymyilkää jätkät; tämä ei toistu enää koskaan en enää koskaan jäljennä takaa laskua (Hups! sormet oli ristissä). 
• Eräät sitä vain tutkivat kalenteriaan
• Kyllä laaja fysiikka kannattaa - saa tietää kenelle on tullut minkäkinlainen kutsuntalappu
• Ensin minä ja Minna 15 min. Jani ja Antti tulivat juuri kellonsoiton jälkeen. Samuli parin minsan päästä. Helpotuksen huokauksia.
• Antti näyttää simahtavan just, pää pulpetille jne. Kohta alkaa kuulustelu (yllätys, sitä ei koskaan tullut)
• Mitä tekee kolmasluokkalainen poika taululle kirjoitetulle laskulle välitunnilla? Kätkee siihen rivon piirroksen
• Jätkät harjoittelee solmion solmua - onkohan oikea paikka ja aika
• Piristä päivääsi Nikkilän tapaan: 5-penninen tuuletuskanavaan

Vuonna 536

Svenska Dagbladetin verkkosivuilla ilmestyi huhtikuun lopulla mielenkiintoinen juttu Katastrofen år 536 visar sig i myterna. Kirjoitetut lähteet, puulustonäytteet ja jääkairaukset viittaavat kaikki siihen, että Euroopan taivas on vuoden 536 paikkeilla pimentynyt, todennäköisesti tulivuoren purkauksen takia.

Pohjois-Ruotsissa arvioidaan ilmaston kylmenneen kesäisin aiemmasta 3-4 astetta eli kyseessä on ollut merkittävä muutos. Muutos näkyy myös arkeologisissa löydöissä. Tähän aikaan on tehty paljon aarrekätköjä: joko jumalien lepyttämiseksi tai omaisuuden suojaan saamiseksi. Asuinpaikat vaihtuvat ja hautaustavat muuttuvat.

Artikkelissa haastatellut tutkijat ovat valmiita näkemään tapahtuneen myös skandinaavisessa mytologiassa, jossa Fimbul-talvi on (Wikipediaa lainaten) "kolmen poikkeuksellisen ankaran talven jakso. Lunta sataa tauotta kolmen talven ajan, eikä kesiä ole lainkaan. Puhkeaa lukemattomia sotia ja veljet kääntyvät toisiaan vastaan." Ohimennen todetaan, että jotain vastaavaa on myös Kalevalassa.

Muistin lukeneeni moista aikanaan Suomen lasten historiasta (2005) ja otin sen esiin hyllystäni. Jep, Kalevalan suuri tammi on yhdistetty todelliseen ilmiöön, mutta se on Saarenmaalle pudonnut meteoriittii. Kyseinen kirja ajoittaa sen 500 eKr ja satunnaiset verkkolähteet hieman pidemmällekin menneisyyteen. Vaikka puun muoto sopiikin meteoriitin nostamaan pölypilveen tuntuu amatööripohjalta tuoreempi ajankohta, vuosi 536, runon synnylle realistisemmalta. Siis yhden lehtijutun perusteella.

Jaa, että miten se runo kuului?

Ojenteli oksiansa, levitteli lehviänsä.
Latva täytti taivahalle, lehvät ilmolle levisi:
piätti pilvet juoksemasta, hattarat hasertamasta,
päivän peitti paistamasta, kuuhuen kumottamasta.

Ja tästäkin katastrofista joku selvisi kertomaan jälkipolville. Tapahtui se sitten milloin tapahtui. (Sateinen syksykin riitti nostamaan kuolleisuutta historiallisella ajalla.)

Kuvakiitokset Näystin/Flickr, Juanjo Arrebola/Flickr ja Mark Samsom/Flickr

Assosiaatioita radio-ohjelmasta

Vuodenajan kunniaksi kuva Ernst Ludwig Kirchnerin maalauksesta. Wikipaintings

Viime viikon Vetenskapsradion historia aloitti vadelmista, joita alettiin viljellä 1700-luvulla kruunun tuella. Suomi oli marginaalisesti mukana, sillä vadelman hyödyllisyydestä kirjoitti (vai esitti?) vuonna 1778 pohjanmaalainen Isak Wargelin opinnäytteen  Om nyttan af hallon i hushållningen. Mainittiinkohan moinen taannoin selaamassani marjahistoriikissa? Ehkä, ehkä ei.

Olikohan siinä hyödynnetty edes puutarhojen tilasta 1800-luvun alussa tehtyä tilastoa? Toisiin marjoihin näin siirtyen Hannu Salmen blogiteksti Oma maa mansikka kesältä 2010 päättyi toteamukseen "Mansikka on mansikka, ja mustikka tulee vasta kaukana perässä." Tästä tuli ensin mieleeni äskettäin lukemani lastenkirja, jossa omenat voittivat mustikat.

Ja sitten mieleen palasi viikonlopun bussilukemisena ollut Mikko Hiljasen pro gradu Kieleen kätketty katolisuus : suomalainen reformaation jälkeinen kansanuskontokulttuuri, jossa todetaan

Marjoista mustikan mielleyhtymät ovat negatiiviset. Tämä nousee esiin esimerkiksi edellä esitetyssä runossa, jossa mustikka tuo mustat sukat. Mustikan huonoutta kuvataan runoudessa myös seuraavasti...

Suomessa reformaatio ei tuottanut levottomuuksia, jotka olisivat jättäneet lähteisiin jälkiä. Mitä nyt kirkkohopeat hävisivät. Yksityiskohdat ks. Olle Källström: Medeltida kyrksilver från Sverige och Finland förlorat genom Gustav Vasas konfiskationer (1939) .

Toisin oli Saksassa, jonka tapahtumia Dan Carlin setvii tuoreimmassa HardcoreHistory-podcastissaan. Kestoa ohjelmalla on 4 ja puoli tuntia enkä ole päässyt kuin alkuun. (Apropoo, Saksassa on digitoitu Johan Adolf Lindeföfin Den kateketiska undervisningen i Finland ifrån reformationen intill den stora ofreden : Historisk teckning vuodelta 1858. Niin ja reformaatio vs. uskonpuhdistus -kysymyksestä kirjoitin viime vuonna.)

Loppuun pääsin Vetenskapsradio historian jaksossa. Puutarhasta siirryttiin sinkkumiehiin, joita käsittelevä Dan Lindströmin projekti Ensamma män i en övergångstid. Den ogifte mannen i det svenska samhället 1750-1870 on verkkosivun mukaan saanut rahoitusta jo 2009. Siitä tuli mieleen tietenkin Tiina Miettisen viime vuotinen väitöskirja Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun, jossa perehdyttiin naisten avioitumiseen.

Kalelan Making history, vihdoin

Sain muistaakseni läpiluettua Jorma Kalelan kirjan Making history. The historian and Uses of the Past (2012) alkuvuodesta, mutta sattuneista syistä blogiteksti jäi kirjoittamatta. Lukemisesta jäi jälkenä lukuisat tarramerkit, joiden pohjalta esitän nyt itselleni merkittäviä pointteja. Kokonaisvaltaisemman kuvan kirjasta saanee Sirkka Aholan kirjoittamasta arvostelusta lehdessä Kasvatus ja aika 1/2013.

Hätkähdyttävin Kalelan väitteistä oli se, että ammattihistorioitsijat eivät tunne maallikkojen historiakäsityksiä (s. 70). Ei kuitenkaan yllättävää kun ottaa huomioon, että niitä vasta äskettäin on alettu Suomessa kartoittamaankin. Mutta kun ajattelee, että kaiken kommunikaation pohjana pitäisi olla yleisön ymmärtäminen (s. 61)... Ai niin, ammattilaisten yleisö on ammattilaiset, eikä ole tarpeen ymmärtää mitä maallikot historialla tekevät (s. 149).

Kun ne pahukset jopa kuvittelevat tekevänsä historiaa (s. 60). Johon ei loppujen lopuksi vaadita maalaisjärkeä kummempaa (s. 59). Ja Kalelan sanoin "Only arrogance and privilege denies those who do not have academic training the status of 'real' historians: it is argument not authority that counts." - On ylimielisyyttä ja etuoikeuksiin nojautumista kieltää 'todellisen' historioitsijan status niiltä, joilla ei ole akateemista koulutusta: argumentti on merkityksellisempi kuin auktoriteetti (s. 71).

Raphael Samuelilta Kalela on lainannut hienon ajatuksen siitä, että sukututkijoita, paikallishistorioitsijoita ja kerääjiä inspiroiva menneisyys ei ole sattumaa, vaan yhteydessä johonkin merkitykselliseen ja tärkeään näille ihmisille (s. 62) Tätä sopii verrata Tikan taannoiseen vuodatukseen! Kuten edellisenkin kappaleen lainausta.

Mitenkään ei yllätä se, että ammattilaiset tyypillisesti katsovat vinoon ja väheksyvät amatöörien tuotoksia (s. 8, 68). Niitä on arvioitu ammattilaisten kriteereillä ja heikoiksi havaittu (s. 2). Amatöörit ovat ilmaisseet itseänsä näyttelyin, näytelmin, kulkuein, videofilmein... ja todennäköisesti astuneet muillekin herkille varpaille kuin historiantutkijoiden (s. 71).

Kalela kannustaa ammattilaisia ottamaan amatöörit mukaan, luopumaan holhoavasta asenteesta (s. 161-163). Ammattilaisella on edelleen sijansa laadukkaan (kestävän) tiedon tekijänä, vaikkakaan ei ole etuoikeutta tiedon merkityksen määrittelyyn (s. 30, 34, 36, 44). Yleisön valinta on Kalelalle tutkijan merkittävin ratkaisu: "Kun historiantutkija valitsee yleisönsä, hän konkretisoi yhteiskunnallisen tehtävänsä." (luentodiat Oulu 18.4.2012)

Mikkelin muistoja, Kokemäestä

Joka arkistoreissulta tuppaa jäämään käsittelemättömiä muistiinpanoja. Mutta kivahan se on nyt lumien hävittyä muistella pakkaspäivää Mikkelissä. Kuten aikanaan kerroin, maakunta-arkistossa käynti ei tuottanut tulosta äitini isän osalta. Koska en kuitenkaan ole aivan aloittelija arkistovierailijana, älysin ennen pois pyyhällystä katsella ympärilleni. Aina voi löytyä jotain yllättävää.

Kuten mikrofilmisalin reunalta "Museoviraston topografinen arkisto. Seurakuntia koskevat aineistot 1870-luku". Koko maasta tietoa, jota en ollut aiemmin missään nähnyt. Saakohan vastaavaan aineistoon pääkaupunkiseudulla edes koskea? Ja onko siitä mitään iloa?

Ainakin paikallishistoriasta kiinnostuneelle jälkimmäiseen kysymykseen vastaus on kyllä. Kokemäen osalta tuli heti vastaan sukuhistoriallisestikin mielenkiintoinen "Vanhojen muurihautojen tutkimus", josta annettiin viitteet Satakunnan kansa 29.4.1955, 28.6.1955 sekä "Kansakoulun opettaja A. Saarilehto Muinaistiet. toimikunnalle 9.5.1955". Jälkimmäistä ei valitettavasti oltu mikrofilmattu.

Verrataan. Museoviraston rekisteriportaalissa muurihautojen tutkimisesta on lyhyt kuvaus, jossa on monta epäselvää kohtaa, sillä varsinaista raporttia tutkimuksesta ei tehty. Raporttitiedoissa mainitaan samat Satakunnan artikkelit, mutta ei Saarilehdon kirjettä. 

Mikrofilmatussa aineistossa on sitten 1600-luvun tuomiokirjoista puhtaaksikirjoituksia, kopioita papintarkastuksista ja inventaarioista. Mielenkiintoista tuoretta historiaa edusti kirjeenvaihto 1930-luvulta, jossa majuri Hans Larsson Godhen jälkeläinen yritti lunastaa esi-isän vuonna 1645 lahjoittaman kynttiläkruunun jämiä. Mihinkähän ne ovat päätyneet?

Pidemmälle historiaan vei kesän 1956 luettelo esineistä, jotka oli "löydetty Kokemäen kivisakariston viereiseltä hautausmaalta nurmikon uusimistöiden yhteydessä". Siitä vaan oli poimittu 1100-luvulle ajoitettu ehjä hevosenkenkäsolki ja hopeinen miehen sormus! Ilmankos sakariston luona on aina tuntunut historian havinaa.

Verrataan. Ei tarvitse etsiä toista kohtaa rekisteriportaalissa, sillä jo linkitetyssä on lopussa maninta "Kesällä 1956 uusittiin kivisakariston viereisellä hautausmaalla nurmikkoa ja siitä otettiin talteen sekä esihistoriallisia että historiallisia löytöjä. Esihistoriallisiin löytöihin kuului esimerkiksi pronssinen hevosenkenkäsolki."

Hmm. Täydellinen esineluettelo oli paljon mielenkiintoisempi luettava. Puhumattakaan siitä jos voisi nähdä esineiden kuvat.

 Vanha postikortti Helmi-mummoni albumista.