Kurkistus kuvakokoelmiin

Museovirasto tiedotti pari päivää sitten, että "Kuvakokoelmat.fi -palvelussa on avattu tuhansia uusia kuvia". Ei toivoakaan, että vesileimoista ja maksullisuudesta oli päästy eroon, mutta päätin tarkistaa palvelun tilaa muilta osin haulla 'Kokemä*'...

... joka tarttui kymmeniin Porin keskustaa esittäviin kuviin. Ja ilokseni Knutsonin kuvaan Merstolan kylästä, joka oli täällä aiemmin esillä SLS:n puutteellisten metatietojen esimerkkinä. Museovirasto on saanut kylän paikannettua tarkasti (Harjavallan Merstolan kylä Kokemäenjoen Kilukanlahdella, luoto Suomisen myllyrakannuksineen) ja lähdeviitettäkin on mukana (Ks. Verifikaatit, sähköposti 22.12.2011 ja 3.1.2012). Jälkimmäisestä vähemmän iloa ja ensimmäisestäkin voisi korjata lyöntivirheen?

Kokemäeltä oli 1918 tapahtumien loppuvaiheissa otettuja kuvia: räjäytetty Pahankosken silta, sama kauempaa, uudelleenrakennettu Pahankosken silta, poltettu rautatieasema, suojeluskuntalaisten tulo, vangittuja punakaartilaisia, sillan palo. Tuttuja kuvia, mutta kieltämättä suurennus on hieno. Huomaa esimerkiksi Käräjämäen puuttomuuden ja pappilan rakentamattomat pellot:

Onkohan toisen kuvan taustalla väliaikainen silta poltetun paikalla? Jos tietäisin, missä valokuvaamo sijaitsi...

Kokemäeltä on lisäksi kaksi kuvaa lottapäiviltä marraskuussa 1927. Mietiskelin oliko toinen otettu vanhan yhteiskoulun edessä ja yritin hakea Googlella sisäpihakuvaa. En onnistunut, mutta löysin kivat yksityiset kuvakokoelmat Kokemäen yhteiskoulun 1950-luvusta:

• Koulu- ja luokkakuvia 
• Luokkakuvia
• Opettajia
• Penkkarit 1958
• Ylioppilaat 1958

Huhtikuuta

4.4.

• Suomen historian arvoituksiin etsitään vastauksia Venäjältä | Yle Uutiset | yle.fi

6.4.

• HS kuukausiliite julistaa blogikilpailun. Vähän kuin olisi kirjakilpailu, jossa sekaisin asia, proosa, runo, sarjakuvat ja päiväkirjat?

7.4.

• "...suddenly omnipresent and mockable egghead was a creature of its time, born of postwar anxieties..."
• Luen ekaa kertaa Ollin oppivuosia. Vaikuttaa tutulta tällä viikolla luettujen Sara ja Sarrin sekä Tottisalmen perillisen jälkeen.

 8.4.

• Norjalaiset ja ruotsalaiset kartoittivat kulkevaisensa, jotka eivät ilmeisesti ole eksyneet Suomen puolelle.
• Naiset ovat ahkeria puun koputtajia | Yle Uutiset | yle.fi
• Eteläpohjalaiset miehet ovat oma heimonsa | Yle Uutiset | yle.fi 
• Rakkaus elää myös sodan keskellä | Yle Uutiset | yle.fi
• So is it possible to truly eat like our ancestors?
• What was the first novel ever written on a word processor? 
• "Kulttuuriuutisia on joka päivä useita sivuja, tiedettä on pari sivua viikossa."
• Kiitos Hiiskuttua - taas sai yksi anonyymi historianopiskelijabloggaaja virallisen nimensä. 
• Varhaisille suomalaissiirtolaisille itsensä määrittely ihonvärin tai rodun käsitteiden kautta ei itsestään selvä.

 9.4.

• Suomen kielen tienraivaajasta [Jaakko Juteini] kertova dokumentti leikkausta vaille valmis | Yle Uutiset | yle.fi
• FB:n puolella tuttu kertoo tekevänsä yo-luokkansa kouluaikaisista valokuvista kirjaa. Hieno idea.
• Selkämeri meni verkkoon - virtuaaliopas rohkaisee retkelle | Yle Uutiset | yle.fi  
• Etusivun uutinen (Agricolan keskusteluissa): "Aleksis Kiven Turussa käynti varmistui"
• Melender:"..tinkimätön ajattelu ja näkemyksellinen kirjoittaminen taiteesta ja kulttuurista... siirtyvät... verkkoon"
• Värttinän Savoy-keikka alkoi kivasti akustisesti. Sitten liian kova vola ja liian tuttu setti. #minikritiikki

 10.4.

• Onnistuin saamaan Kesäyliopiston Ranskan matkalle itselleni paikan, mutta en aiotulle matkakumppanille. Täynnä, eli ainakin toteutuu.
• Ilmoittauduin myös kurssille Maaginen ajattelu, jolla toivottavasti parantuu uusateismista ja muuttuu kunnon kansalaiseksi.
• Kirja varastosta oli "III palkinto Kaisa Kyläkoskelle Kokemäen kaupunginkirjaston tietokilpailussa 1981" Kolmas?!

12.4.

• "...digital humanities project, the Grand Tour Travelers, ... unexpectedly close connections between intellectuals"  
• Löysin tulostettuna sähköpostini lukuvuodelta 90-91. Personal Internet Archive hankalassa muodossa.

14.4.

• Olisin nuorena lukenut Rauha S Virtasen 70-l koulukuvauksen Lintu pulpetissa ajatuksella, niin ay-toiminnan epädemokratia pienempi yllätys.

15.4.

• Perinnesanoja kerätään puuhun kaiverrettavaksi | Yle Uutiset | yle.fi  
• Arkadia bookshop (Helsinki) 22.4. Music for a While, Lute Songs and Fantasias from Renaissance Europe
• Is Digitizing Historical Texts a Bad Idea? ... losing an essential connection to the text as a historical artifact?

 17.4.

• SVT:n @oppetarkiv sisältää kokonaisia sarjoja (historiastakin), mutta 3 testattua ohjelmaa eivät lähteneet Suomessa pyörimään. Avoimuutta. 
• "Heinäveden Juojärveltä, Luutsalon saaresta, on löydetty uusi esihistoriallinen kalliomaalaus. "
• Kohti Ullanlinnan arkkitehtuurikierrosta. Mainittiin Hesarissa: väkipaljous?

18.4.

• Pääsin lukemaan eilisiä menneisyystwiittejä jälkijunassa. Storify-valikoima
• "Aineistojen avoimuuteen kytkeytyy [...] museoiden omarahoituksen kasvattamista painottava ansaintalogiikka.” 
• Kansalliskirjasto 1/2013 esittelee laajasti Finnaa ja myös digitointia  
• Lumemenneisyys, olisinpa tänään ja huomenna Jyväskylässä...  

19.4.

• Lumemenneisyys #2
• The First Baby Blogs, Over 100 Years Ago
• Turun yliopiston graduista "pyynnöstä noin sivun mittaisen selosteen ja yritämme löytää tekijän yhteystiedot." Saisko vähitellen verkkoon?! 
• Kouvolan museoiden Anu Kasnio konkretisoi esimerkein esineiden kontekstitietojen arvoa.  
• "Sulla ei siis oikeasti ole mitään sanottavaa tai jaettavaa kenellekään?" "Et halua kysyä keneltäkään mitään?"
• Lumemenneisyys #3, loppuja en ehdi seurata edes Twitteristä.

Auvoista kyläelämää Hämeessä

Lapsuuteni kirjojen lukeminen on ollut monella tapaa silmiä avaavaa. Yllättävimpiä lukukokemuksia olivat Anni Swanin kirjat Tottisalmen perillinen, Sara ja Sarri, Iris rukka sekä Ollin oppivuodet. Läpiluku kyllä onnistui, mutta juonien samankaltaisuus ja tekstin vanhanaikaisuus enemmän nauratti kuin kosketti. Ansaitseeko Swanin tuotanto klassikkoleimansa?

Suuremmalla ihastuksella luin Leena Härmän kirjat Pieni Tuittupää, Tuittupää ja salaperäinen Samu sekä Tuittupää ja pikku Totsi. Ne olivat alunperin ilmestyneet 40-luvun lopussa ja 50-luvun alussa, mutta saaneet uusitut painokset 1970-luvulla. Ehkäpä uusinnassa on karsittu vanhanaikaisempaa kieltä, sillä teksti tuntui kiitettävän ajattomalta.

Kuin myös tapahtumat, jotka vain Hämäläisten laulun maininta paikansi Hämeeseen. (Wikipedian perusteella oltiin lähellä Tamperetta.) Lasten elämän kuvaus tuntuu realistiselta ja voisi edustaa montaakin vuosikymmentä kansakoulujen ajalta. Melumäen lapsetkin tulevat vertailukohtana mieleen. Mutta onnikka kulkee, taloon tulee puhelin ja hevoskärryillä on käyttöä, joten ollaan siis todennäköisesti 30-luvun lopulla tai kirjoitusajassa, josta on pyyhitty pois sotainvalidit ja ostokortit.

Virtuaalinen historiamatkaaja törmäsi muutamaan mielenkiintoaan herättäneeseen yksityiskohtaan. Siinä missä nykyään omenapuiden haltijat jakelevat satoaan mihin vaan pystyvät, kirjassa omenavarkaus on vielä vakava rike. Nykyajan lapsen suuhun olisi vaikea sovittaa repliikkiä "Mustikat eivät ole yhtään mitään. Minä poika syön omenia niin paljon kuin maha vetää."

Ja vielä vaikeampaa kuvitella lapsijoukon ihastuvan nähdessään naurismaan niin, että lopuksi "Toiset seisoivat yhä naurismaalla, jokaisella syli täynnä meheviä nauriita. Kaisa ja Eila näkyivät jo nakertelevan niitä ahnaasti. Virpi aivan tunsi nauriin tuoksun ja vesi kihosi hänen kielelleen."

Ilmeisesti nykyelämästä poikkeavaa oli kuvauksessa myös toisaalta lasten vapaus ja toisaalta vanhempien juoksutyttönä toimiminen ekaluokkalaisen ikäisenä. Lapsettoman vanhanpiian näkökulmasta kun tuntuu, että vanhemmat juoksevat nykyään lasten asioilla enemmän kuin toisin päin. 

Ajankuvaa oli myös väkivallan käytössä. Päähenkilö sai äidiltään (joka oli kuvattu mukavan inhimillisenä) selkäsaunan joka kirjassa. Liekö sitten väkivallan kierrettä, että lapset tappelivat jatkuvasti myös keskenään?

Nuori metsästäjä

Lehdessä Uljas : urheuden ja reippauden edustaja julkaistiin  6.11.1886 Kustaa Kokon muistokirjoitus. Siinä minua kiinnostaa (jälleen kerran) nuoruus:

Kokko Kustaa syntyi 1818 Sääksmäen pitäjässä, Liuttulan kartanon Kokko-nimisessä torpassa, josta hänen nimensä. Jo 10 vuoden ijässä osti hän itsellensä rihlapyssyn piilukolla, ja käpälä-vieterillä. Tähän meni hänen koko omaisuutensa "kaks riksiä" ja puuttuvan "pankko tolvan" lainasi hänelle hänen enonsa. Ammuttuansa jo samana keväänä teerin ja metson soitimesta niin paljon lintuja, että hän sai velkansa maksetuksi, sallivat hänen vanhempansa hänen tuoda kotiinsa "Hektor" niinisen koiran, jonka hän oli saanut lahjaksi tuolta aikanansa mainiolta suukkaalta ja miehekkäältä kestikievarin emännältä, "Mullin Tinalta."

Jo ensimmäisenä Syksynä ampui hän tämän avulla paljon jäniksiä ja yhden ketun, jonka Hektor oli ahdistanut kiven alle, paitsi  koko joukon lintuja ja oravia.

Kokko Kustaa oli viisitoista vuotta, kun hänen isänsä kuoli, jolloin hän rupesi rengiksi Kärjänniemen kylään, mutta jo seuraavana vuotena, kun myös hänen äitinsä oli kuollut, muutti hän pieneen tupaan lähellä Valkeakoskea ja alkoi nyt pitää metsästystä elinkeinonansa. Kymmenen kokoon haalittua riksiä, Hektor ja pyssy olivat silloin hänen koko omaisuutensa. Tuomari Blåfjeld Lotilan  kartanossa osti häneltä kaikki, mitä hän ampui, ja antoi aina tuolle vilkkaalle pojalle kunnon aterian, mutta "ei koskaan ryyppyä", sanoi Kokko Kustaa; "luulivat muka minun ei taitavankaan ottaa ryyppyä."

Viimeinen lainaus on muodossa "he varmaankin luulivat etten minä sitä osannut ottaa." kirjoituksessa Kokko-Kustaa Otto Wetterhoffin kirjassa Saloilta ja vesiltä I-II. Metsästys- ja pyyntiretkiä. Siinä on lisätietona

Kysyttyämme, kuka oli herättänyt hänessä niin aikaisen metsästyshalun, sanoi hän: "Oikean veren olen perinyt äitini puolelta. Äitini isä oli kuuluisa metsästäjä, hän on ampunut 30 karhua, ja enoni olivat kaikki hyvät pyssymiehet. Juho-enolta oli vasempi sääri pahasti haavoittunut taistelussa karhun kanssa. Samalla kertaa haavoitti häntä vahingossa metsästyskumppani, jolla oli jäätuura keihäänä. Heidän verensä minä olen saanut", lisäsi hän. "Jos ei oikeaa verta, niin ei kelpaa metsämieheksi. Minun poikani esimerkiksi; jo lapsena pakotin minä hänet lähtemään kanssani metsään ja 10-vuotisena sai hän sen kiväärin, jonka minä ostin hänen ijässään, mutta ei hänestä tullut kelvollista metsämiestä, vaikka hän kyllä oli suuri ja vahva, yhtä suuri kuin minä ja reippain tukkimies koko paikkakunnalla. Mutta katsokaas hänellä ei ollut oikeaa metsästäjän verta, sillä kenessä sitä on hän ei voi luopua metsästyksestä eikä metsässä oleskelemisesta."

Lotilan kartano, johon Kustaa vei saalista tuli myöhemmin 1800-luvulla Magnus von Wrightin piirtämäksi. "Mullin Tinan" emännöimä kestikievari olisi mukava löytää...

Missä sä olet duunissa?

Viime perjantaina oli harvinaista hupia. Istuin iltaa aiemmin vain verkosta tuttujen ihmisten kanssa. Periaatteessa täysin sekalaista sakkia. Ainoa yhdistävä seikka oli Twitterin käyttö ja keskustelua kuunnellessani totesin, että sitäkin teen toisin kuin muut.

Vastarannan kiiskenä en myöskään suostunut vastaamaan keskustelunavaukseen duunipaikastani. Ei se ole mikään valtiosalaisuus, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi määritellä vapaa-ajalla persoonani työpaikallani, joka loisi herra-tietää-minkä-mielikuvan? Siksikö, että kuten Pekka Seppänen kolumnissaan (HS 24.3.) suomalaisten tittelinkipeydestä toteaa "Tittelitön kelpaa vain gallupien tavikseksi, jolta kysytään, kumman puolen hän voitelee näkkileivästään."?

Sukututkijoiden ja muidenkin historioitsijoiden tuloksissa menneisyyden ihmisten määritteeksi jää usein se yksi sana, jonka virkamies on päättänyt ylöskirjata: itsellinen, talollisen vaimo, kommisiomaanmittari. Jollei tutkija näe vaivaa ja onnistu lähteiden etsinnässä latistuu ihmisen elämä hyvin yksiuloitteiseksi. Sillä, työssäni (huom! seuraa paljastus!) mittauksen ja raportoinnin tekijänä sekä kehittäjänä, olen kantapään kautta oppinut, ettei mikään numero tai sana yksinään pysty kertomaan oleellista osuutta totuudesta.

Ajatellaan nyt vaikkapa 1600-luvun pappeja, joiden pariin minun pitäisi palata, kunhan saan talohistoriikkini valmiiksi. Heille on toki yhteistä koulutus ja viran vaatimukset, mutta eroja on kuitenkin kuin pullovesillä. Yksi jää ikuisesti kappalaiseksi, toinen kyynärpöi kirkkoherran viran ennen kuin edeltäjän ruumis kylmennyt. Kolmas jahtaa käräjillä taikakeinojen käyttäjiä ja neljäs on itse syytettynä huoraamisesta ja huolimattomasta viranhoidosta.

Ja ties mitä tekivät vapaa-ajallaan. Istuivatko ongella, kirjoittivatko runoja, harrastivatko koruompelua? Kasvattivatko lapsiaan kärsivällisyydellä ja kiinnostuksella vai kurilla ja koivunoksalla? Pitivätkö enemmän kalakeitosta vai ruisleivästä?

Hesarista repäistyjä

Yleisradiossa oli 10.3. äänitoivekonsertti, josta Sampsa Oinaala on tehnyt saman päivän Hesariin kivan jutun. Yleisradion tehostearkisto on pitkään kerännyt ääniä, mutta toiminta hiipui 90-luvulla:

"Esimerkiksi viimeinen kännykän soittoääni arkistossa on vuodelta 1996. Sen jälkeen ne ovat muuttuneet jo moneen kertaan." "Kyselläänköhän kohta jo kännyköiden äänilaitteissa aiheuttamaa tattara-tattara-tattara-ääntä? Se on nimittäin katoamassa. 3G-puhelimet eivät enää kyseistä ilmiötä aiheuta."

Hesarin arvostelussa 22.3. Kansallisteatterin Neljäs tie "tuo näyttämölle Suomen taloushistorian". FB-tuttu kävi jo katsomassa ja kommenttinsa mukaan näytelmä on poliittinen revyy, "joka jokaisen tulisi nähdä".

Hesarin Tänään-sivuilla 3.4. esiteltiin 1700-luvun eräelämää harrastava Riku Siiskonen, joka kommentoi "Tämä on sellaista historian elävöittämistä. Meidän porukoissamme on yksi intiaanikilvistä väitellyt historiantohtorikin." Toimittaja on malttanut tehdä asiallisen jutun, pisteitä. Infolaatikon mukaan lisätietoa on Classical Old Western Society of Finland -yhdistyksen sivuilla.

Tommi Uschanovin kolumni Kadonneista sanoista (HS 7.4.) loppuu faktaan: "Sanavaraston muutosten seuraaminen kertoo, miten kulttuuri on muuttunut."

Riku Rantala kommentoi lauantai-sivuilla 13.4.

"Mietin myös sitä seremoniallista viinan kittaamista, mikä aina liittyy pakanallisperäisiin juhlapyhiimme. Aivan kuin yrittäisimme takertua muinaisen peijaiskulttuurin rippeisiin, samanistiseen humalaan. Samaa olen havainnut muuallakin missä alkuperäiskansoja on kiskottu traumaattisesti juuriltaan: Siperiassa, Papua-Uudessa-Guineassa, Amazonjoella.

Ehkä meillä olisi hauskempaa, jos kansamme oopiumia olisi ollut väkipakolla iskostetun kristillisyyden sijaan kalevalainen usko."

Niinpä.

Tukholman perintöjä vuonna 1634

Thomas Anderssonin vaimon perintöä selviteltiin Tukholmassa 22.4.1634 ja samalla tuli todetuksi, että Thomasin perijät olivat Simon Arvidsson ja Valborg Arvidsdotter Suur-Lohjan kylästä "Kåsskyssby". Perintö oli tullut jaetuksi jo vuonna 1624?

Liedon miehillä oli ollut valtakirja kädessään oikeuden edessä 1.7.1634. Sigfrid Sigfridsson kylästä "Meijkelby" (Mäkkylä?) ja veljensä Jöns Sigfridsson kylästä "Tametackeby" (Tammentaka?) olivat tuolloin hakemassa sisarensa Dordi Sigfridsdotterin perintöä. (Liedon SAY:ssä miehiä ei näy.)

Lempäälän pitäjän "Wåyssiolyby"-kylästä saapui Tukholman oikeuden eteen 16.12.1634 Henrich Peersson kertomaan olevansa edesmenneen Margareta Markusdotterin siskonpoika. Henrich katsoi olevansa täten oikeutettu tämän perintöön. Mutta valtakirja puuttui.

Stockholms tänkeböcker från år 1592 utgivna av Stockholms stadsarkiv, Del XXII 1634 (2008) s. 274, 292-293, 341
Kuva: Peter Sillén SHMM

Blogikirjoituksen satoa

Viime torstainen voutikirjoitus ei ainoastaan poikinut omaa jatko-osaani sunnuntaina, vaan myös...

1) Sain Jussi Tolvelta kommentin, jolla täydennettiin Johan Martasen taustaa. Mies oli Kemistä asti!

2) Lähetin blogitekstin pohjalta Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliin pientä korjausta, joka tehtiin viikonloppuna Johan Avellanin tietoihin. Kotivuoren lähettämästä sähköpostista sain tietää, että ylioppilasmatrikkelissa on nyt näkyvissä viimeisin päivityspäivämäärä. Erinomainen lisä!

3) Pentti Kamberg innostui SukuForumilla selvittelemään tekstissäni mainitun Mats Pohlssonin taustoja. Kun SukuForumin tietojen säilymisestä on äskettäisen tuhon jälkeen epävarma olo, poimin tähän Kambergin löydöksiä.

Hiskin mukaan siltavouti Mats Pohlsson hukkui 56-vuotiaana entisenä siltavoutina ja haudattiin Mämminmäestä 24.8.1763.

Matsin kanssa 12.10.1740 oli mennyt naimisiin Mämminmäestä Lisa Henriksdotter Huttu. Hän on SAY:ssä 1738 lapsuudenkodissaan veljien Henrik ja Johan kanssa.

Perheettömälle siltavoudille Henrik on Kamberg löytänyt Hiskin kastetuista vuonna 1748 patronyymin Henriksson eli hän on mahdollisesti Lisan veli. Johan-veljestä tuli Lasse Iso-Iivarin luettelonkin mukaan Hutun seuraava isäntä.

4) Kambergin teksteistä tajusin Hiskin jääneen heikolle hyödyntämiselle. Harjavallassa oli 8.1.1743 haudattu Lammaisista nimetön jahtivoudin veli ja Pirkkalasta 30.3.1788 "gl: skallfogd: Jacob Koube" 78-vuotiaana. Ilmeisesti jälkimmäisestä kyse, kun Harjavallassa vihittiin 29.5.1748 "jacht:fogd: Jacob Rope" ja Vinnarin Tuiskulta "bd:d: Lisa Thomasdr:".

Jos teen blogitekstistä joskus artikkelin, täytyy tarkistella lisää.

Eva Stiina ja poikansa Herman

Eva Stina Matintytär syntyi vuonna 1823.  Jyväskylän maaseurakunnan rippikirjassa 1844-1853 hän näkyy Tourulan kinkerikunnan Erolassa isänsä taloudessa, mutta on vedetty yli ja merkitty kuulutetuksi avioliittoon Gustafin kanssa vuonna 1847. Aviopari on sitten merkitty uudelleen alla oleville riveille. Lasten kasteissa (Johan Henrik s. 9.9.1847, Karl Gustaf s. 25.1.1853, Carolina s. 23.2.1855, Maria Serafia s. 2.4.1857 ja Herman s. 7.7.1858) Gustafia kutsutaan ensin talollisen vävyksi ja keväästä 1857 talolliseksi Eerolassa.

Rippikirjassa 1854-68 kerrotaan Gustafin kuolleen vuonna 1859. Eva Stina avioitui tämän jälkeen Johan Puttosen kanssa ja synnytti lapset Johan Viktor 2.2.1862, Herman 1863 ja Moses 4.9.1865. Edellisen avioliiton pojista sivulla näkyy Johan Henrik. Myöhemmin kerrottu, että

"Herman oli äitinsä kahdestoista lapsi. Muut sisarukset olivat kaikki eri isää ja useimmat kuolleetkin, sillä keuhkotauti oli tehnyt tuhoaan heidän parissaan. Kaksi veljeä ja kaksi sisarta vain oli elossa, mutta hekin olivat saaneet lähteä maailmalle."

Rippikirjan sivun yläreunasta näkyy, että Eerolan tilan omistaa rippikirjan päivityksen loppuessa Matts Hannimäki. Mitä on tapahtunut? Herman-pojan myöhempien muistelujen mukaan

"Suurina nälkävuosina 1860-luvulla joutui moni varakaskin talo vasran alle ja talon asukkaat maailmalle. Niinpä kävi Eerolankin talon Jyväskylän maaseurakunnassa. Isäntä, Juhana Puttonen, joka Rautalammilta oli tullut kotivävyksi taloon, läksi silloin rautatietöihin, mutta hänen vaimonsa, Evastiina sai pienen Herman poikansa kanssa jäädä tuvan nurkkaan "kestiksi", eläkkeelle. Poika oli silloin 3 vuoden vanha."

Seuraavassa rippikirjassa Johan ja Eva ovat tosiaan Eerolassa loisina. Sivu ei kerro Johanin rautatietyöstä eikä Evan sairaudesta, jonka vuoksi hän joutui Jyväskylään sairaalaan. Herman jatkaa

"Uusi murhe tuli eteen, kun äiti pääsi pois sairaalasta. Isäntä ilmoitti näet heille, että heidän oli muutettava talosta. He läksivät nyt äidin sisaren mökille ja saivat luvan asua hänen saunassansa"  "Noin vuoden aikaa äidin sairastellessa poika kävi kerjuulla ja väliin myöskenteli luutiakin, joista hän laittoi yhdessä vaarinsa kanssa." "Ja kun äiti voimistui sen verran, että hän jaksoi käydä herrastaloissa apulaisena, otti hän pojan mukanaan. Hän sai kantaa puita, kiilloittaa kenkiö ja juosta asioilla. Hauskinta oli, kun hänen annettiin hiihtää uudet sukset sileiksi. Hän olikin mestari hiihtämään, lasketteli yhdellä suksella alas korkeastakin mäestä."

Vaikka Hermanin lapsuus ja nuoruus oli monella tavalla ankeaa, hän nostaa vuosista esiin muitakin suorituksia kuin mäenlaskun yhdellä jalalla. Hän kehuu kyytipoikana ollessaan tuoneensa hevosen takaisin seisoen sen selässä. Tukkitöissä hän tietenkin pysyi tukin päällä ja oli "erinomaisen taitava ja niin uhkarohkea, ettei hän pelännyt mitään, ja joutui siten monta kertaa suureen vaaraankin". Eikä tässäkään kaikki:

"Siihen aikaan ei ollut mies eikä mikään, jollei osannut luodikolla ampua, ja poika oppi niin taitavaksi, että hän ampui seinään asetetun puukon terään luodin halki. Usein ampumakilpailuissa hän voitti palkintoja. Talvisin hän pyydysti lintuja ansoilla ja kesäisin hän kalasti, jolloin hän saattoi ongella saada niin paljon kalaa, että riitti suolakalaa koko talveksi."

Lainaukset Helmi Krohnin kirjasta Kulissien takaa. 20 suomalaisen näyttelijän lapsuus- ja nuoruusmuistoja (1924), jossa Herman on mukana nimellä Hemmo Kallio. Kuvituksena Daniel Nyblinin mv-valokuva Sigfrid Keinäsen maalauksesta Karjapiika (1889).

Kalastettua

Kuvituksena Daniel Nyblinin mv-valokuva Gunnar Berndtsonin maalauksesta Lohenkalastusta. Sopii viikon yleisuutisten keskusteluaiheeseen, joka poiki Maa- ja metsätalousministeri Jari Koskisen sitaatin, joka oli klassikko-jo-syntyessään: "Ihmisillä on liikaa aikaa". Samaa on joku voinut tätä blogia lukiessaankin ajatella...

Mistä päästää Katleena Kortesuon hahmottelemaan jakoon asiantuntija- ja harrastajablogeista. Taas lisää raja-aitoja ja mietintää.

Mutta kesä lähenee. Vuoden 1881 rantamuotia esitteli Kungliga biblioteketin blogi Vardagstryck.

Anu Kasnio Kouvolan museoista esittelee hienon asiakirjasäiliön, josta löytyi torpparin papereita. Torpparisopimuksia voi olla missä vaan...

Anneli ajatteli rippilapsia 1860-luvulla.

Joensuun museoiden Ulla kommentoi viime viikonlopun Hesarin tekstiä museoiden kokoelmista. Isto Huvila raportoi in English muinaismuistojen merkittävyyden arvottamista miettineestä seminaarista.

Jens Nilssonin keräämät pitäjäkohtaiset linkit Arkistolaitoksen digitaaliarkistoon sisältyvään  Vanhan Suomen väestöluetteloon 1754 ovat saaneet ansioidun noston Suomen sukututkimuseuran blogiin. (Jostain syystä SSS:n blogissa on käytäntönä kutsua yksittäisiä blogikirjoituksia blogeiksi. Minulta menee aina hetki "käännökseen", kun toiverikkaasti ajattelen, että jossain on vielä löytämättömiä blogeja. Termeistä ks. Perttu Tolvasen ja Katleena Kortesuon tekstit vuodelta 2009.) 

Sanna teki "retken vuosien taakse tyhjentäessään käyttämättömänä ollutta saunaa". Norppa kehysti isoäidin ostokortin muistuttamaan " siitä kaikesta runsaudesta mitä ympärillä on".

Tuulentunto kertoi:

Vaikka gradunkirjoitus on välillä ihan kamalaa, aion silti hakea jatko-opiskelijaksi ja alkaa vääntämään väitöskirjaa. Kun en 1500-lukua käsittelevässä gradussani pääse väkevien alkoholijuomien yleistymiseen saakka, olisi mielenkiintoista jatkaa työtä ainakin vuosisadalla. Viina yleistyi yläluokkien piirissä 1600-luvulla ja talonpojat alkoivat sitä polttaa 1700-luvulla. Mutta tutkimuskirjallisuudessa tämä jää yleensä yksittäiseksi maininnaksi, eikä viinankäytön varhaisvaiheita ole oikein kukaan selvittänyt. Markkinarako siis!

Esa Hakala selvitti Nottbeck-perheen taustoja.

Jenni S. luki Anne Helttusen, Annamari Sauren ja Jari Suomisen kirjan Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja. Jaana luki Pentti Haanpään Kirjeet. Suketus luki Teemu Keskisarjan kirjan Kyynelten kallio – Tarinoita seksistä ja väkivallasta. Saara luki Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian. Juha Makkonen luki Juhani Ahon Rautatien.  Kirjavinkkien Heidi V. luki Kristiina Harjulan sodan jälkeiseen aikaan sijoitetun romaanin Pispalan kiviä. Kirjasfäärissä on luettu Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät, joka "kerii auki yhden perheen sukuhistoriaa kertojan pohtiessa suurta päätöstä elämänsä käännekohdassa". Pekka Vartiainen luki Alison Baverstockin kirjan Naked Author - A Guide to Self-Publishing ja mietti omakustanteita. Pekka Sauri luki Tuomas Hopun Vallatkaa Helsinki ja totesi

Erikoisia virheitä kaupunkituntemuksessa: "Tehtaankadun ja Pietarinkadun kulma", "Hietaniemeen johtava rautatie". Ja Pengerkadun poliisiaseman ikkunoista ei taatusti voinut nähdä Kone & Sillan tehdasrakennukselle nykyisen Siltasaaren Hilton-hotellin kohdalla. Mutta heti teki mieli kävellä Helsingin keskustassa kirja kourassa taistelukortteli korttelilta.

Ensiksi mainitusta kulmasta nipotin minäkin.

Talot eivät pysy paikallaan!

Aiemmin tällä viikolla julkaisin Kokemäen voutikirjoituksen ilman kuvitusta. Yritin löytää alkupuolella useaan kertaan esiintyneen Mämminmäen karttaa, mutta jouduin hankaluuksiin.

Arkistolaistoksen digitaaliarkiston sanahaku tarttui kyllä Uudistusarkiston Kaurulan, Köömilän, Hampulan, Laikon ja Palkolan kylien Kokemäen kunnassa sekä Hauvolan, Havingin ja Mämminmäen kylien Harjavallan kunnassa peltokarttaan 1770-1770 (A41:19/1-2), mutta harmittavasti siitä puuttuu selitysosio, jossa olisi talojen nimet.

Apua löytyi sata vuotta tuoreemmasta kartasta Hauvolan, Havingin ja Mämmimäen kylien pelloista ja laitumista 1869-1869 (A10:2/1-5), jossa on tarvittavat tiedot ja jonka sain rannan ja tien avulla huikaisevan tieteellisellä prosessillani vanhemman kartan kanssa rinnakkain. Tässä vaiheessa toivoisi, että olisi käytössä hieman edistyneemmät työvälineet.

Tuoreemmassa kartassa Hauvolan talot (Tupi, Uotila ja kolmas) ovat samassa paikassa kuin nykyäänkin. Mämminmäen Huttu on niistä itään, myöskin pohjoisrannan tien pohjoispuolella.

Mutta 1700-luvun kartassa...

Eli koko Hauvolan kylä on siirtynyt vuosien 1770-1869 välillä rannasta tien toiselle puolelle. Kyse ei ole isonjaon tapaisesta kylän jaosta vaan mahdollisesti tulipalon tai vastaavan tuhon tulosta?

Kertausoppitunti siitä, että mahdollisuuksien mukaan pitää käyttää kyseisen ajankohdan karttaa eikä ainakaan olettaa, että talot ovat aina olleet siellä missä nyt vaikka olisivat vanhankin näköisiä.