Hack4Fi-gaalasta ja arkistouutisista

Keskiviikkona pidettiin vuoden Hack4Fi-gaala SLS:n tiloissa. Alkupuheissa Sanna Marttila kertasi AvoinGLAM-toiminnan saavutukset neljältä vuodelta. Minulta oli mennyt ohi tuorein eli kouluille tarkoitettu työpajapaketti Kuvatus. Sen ohjeistuksessa on erinomainen kohta: "Jos haluat julkaista valmiin tarinasi netissä tai jakaa sitä eteenpäin: kirjoita alkuperäisiin kuviin niiden ottajan tai omistajan nimi sekä lisenssi, jos niin vaaditaan."

Kuviin liityi myös edellisen vuoden Hackathoniin osallistuneen Vahur Paikin Sift.pics-esittely. Selaimessa tai Android-sovelluksessa voi lisätä kuviin nopeasti yksinkertaista metadataa ja samalla saada eteensä uusia satunnaisia kuvia. Paikin oma huomio oli, että näin tulee tehtyä uusia huomioita ja metadatan valintakysymyksen perusteella kiinnitettyä huomiota johonkin uuteen asiaan, vaikka kuva olisi ennestään tuttu/nähty.

Esillä Eric Sundströmin kuva Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista. CC BY 4.0

Palvelusta saadaan tuotettu metadata alkuperäisen tarjoajan käyttöön. Ainakin Finnassa tämän mahdollisuutta selvitetään (FB-kommentin mukaan). Mielenkiintoista olisi nähdä ensimmäiset sosiaalisesti tuotetut metadatat valtakunnallisessa portaalissa. Palvelun rakenne takaa, ettei data ole "mitä tahansa", mutta en tiedä oliko siihen rakennettu päällekkäisyyttä, jolla varmistettaisiin laatua. Ehkä, sillä näin on Paikin päähankkeessa eli Ajapaikissa.

Tämän vuotisista projektiesittelyistä oma ja yleisön suosikki oli Ye Olde Giffes, jossa tekijänoikeusvapaista mykistä elokuvista oli poimittavissa / oli poimittu gif:jä, joista sai rakennettua yksinkertaisesti omia minifilmejä. Toistaiseksi vasta demo, mutta konsepti vaikutti freesiltä ja käytettävältä.

Hackathonin yhtenä tavoitteena (muistaakseni) on saada uusilta ihmiltä uusia ideoita. Esityksiä kuunnellessani tuli kuitenkin ajateltua, että uudetkin ihmiset "keksivät" juttuja, jotka ovat ennestään nähtyjä. Tai tuntuivat siltä.

Innostavin tilaisuuden anti tuli lopuksi kuohuviiniä juodessa kun Tomi Ahoranta Kansallisarkistosta mainitsi alkamassa olevasta projektista. Siinä suomalaisten kotiarkistojen asiakirjoja digitoidaan Arkistolaitoksen standardien mukaisesti (toivottavasti ei kuitenkaan tarpeettomasti harmaasävyisesti) aluksi viidellä paikkakunnalla ja kuvat viedään Europeanaan. Ikaalisissa aloitetaan. Ahoranta oletti, että olisin tästä kuullut, mutta en, enkä onnistunut Arkistolaitoksen sivuiltakaan lisätietoa tai edes projektin nimeä löytämään.

Mutta löysin arkistoasioiden uuden viestintäkanavan eli FB-ryhmän, jonka tiedotus oli myös mennyt ohi. Sieltä löytyi tällä viikolla julkaistu raportti helmikuisesta käyttäjäkyselystä koskien sähköistyvästä tutkimusprosessista tutkijoille esiin nousevia tarpeita. Itse en tähän vastannut, mutta kiitettävän lyhyen raportin mukaan vastaajista kolmasosa oli sukututkijoita.

Digitoitujen aineistojen tutkimuksessa vastaajien hyödyntämät työkalut "olivat tekstinlouhintaan tarkoitetut sovellukset sekä paikkatietoon ja georeferointiin tarkoitetut työkalut." Itse en olisi tähän osannut sanoa mitään, kun "työkaluni" on kuvalinkkien keräily, jota auttaisi varmasti pysyvät URLit. Ja ehkä joku työkalu ja/tai metodikin? Mutta raportin kirjoittaja oli yllättynyt siitä, että "vain harvalla vastaajalla oli kokemusta sähköisten tutkimustyökalujen käytöstä tai edes tietoa niiden tuomista mahdollisuuksista".

Käynnistyneeseen READ-projektiin liittyen "Kiinnostus automaattiseen käsinkirjoitetun tekstin tunnistamiseen on vastausten perusteella suuri. Tosin useampi vastaaja esitti samalla epäilyksensä kyseisen teknologian toimivuudesta." Yllä mainittu sosiaalinen metadata on myös esillä:

Seitsemännessä kysymyksessä kysyttiin tutkijoiden kiinnostusta omien tutkimusaineistojensa indeksointiin tai metatietojen rikastamiseen. Suhtautuminen sosiaalisen metadatan tuottamiseen oli hyvin myönteistä ja monissa vastauksessa nousi esiin sen tuomat hyödyt. Vastaajien mukaan toteutustavan täytyisi kuitenkin olla mahdollisimman yksinkertainen ja käytettävyyteen tulisi panostaa jo suunnitteluvaiheessa. Yksi kielteisen vastauksen antaneista tutkijoista muistutti, että tämänkaltaisesta työstä ei akateemisessa maailmassa valitettavasti saa tunnustusta. 

Eksegetiikkaa ja paleografiaa

Toissapäivänä olin Tieteiden talolla SKAS:n tilaisuudessa kuuntelemassa Andreas Koiviston esitystä Vantaan kylätonttitutkimuksista. Olin kuullut näistä aiemminkin (tässä, tässä, tässä), joten tällä kertaa ei syntynyt blogitekstiä. Aika siirtyä uusille urille.

Eli eilen samassa rakennuksessa poikkesin Välimeri-instituuttien ystäväyhdistysten yhteistilaisuuteen ensimmäisen esityksen ajaksi. Juha Pakkalan otsikkona oli Pakolaisuus ja muukalaisuus Vanhassa testamentissa. Sen (melko kevyessä) eksegeettisessä osuudessa Pakkala totesi, että VT:n tekstit on kirjoitettu, kun juutalaiset olivat menettäneet oman maansa ja prosessoivat omaa pakolaisuuttaan. Monimutkaisen syntyhistorian jäljiltä teksteissä on sekä empatian että pelon näkökulmat. Ensimmäinen näkyy muukalaisten rinnastamisessa köyhiin, joista pitää huolehtia. Jälkimmäiset taas käskyinä erottautua (ei saa noudattaa toisten tapoja, avioitua heidän kanssaan) tai jopa kehoituksina tuhoamiseen. Yllättävän tuttua ja Pakkala käytti aikaa myös kommentoiden nykytilannetta. Sopisi isommallekin yleisölle?

Sitten siirryin neljänteen kerrokseen, jossa Glossan tilaisuudessa Tapio Salminen otsikolla Tallinnan kaupunginkirjurin toimi ja kaupungin informaatiohallinnan tekstualisoiminen ennen vuotta 1460. esitti tiivistelmän (?) väitöskirjastaan Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460.

Tämän kirjoituksen otsikkoon nostamallani palografialla Salminen eroitteli ja tunnisti kaupungin asiakirjoihin kirjoittaneet kädet. Osalle löytyi nimikin.

Salmisen selittäessä informaationhallinnonkäsitettä informaation keräämisenä, järjestämisenä ja esittämisenä mieleni hypähti Sapiens-kirjan sivuille, joilla Harari kuvasi kirjoitustaidosta syntynyttä tarvetta säilyttää ja järjestää tietoa niin, että se oli myöhemmin löydettävissä. Hän puhui tietenkin ensimmäisistä sivilisaatioista ja kyseinen prosessi ehti siis Viroon 1300-luvun alkuun mennessä.

Kaupunginkirjurit olivat naimattomia ja jotenkin rinnasteisia pappeihin? Kulutin yleisökysymykseni raatihuoneesta erilliseen taloon, joten tämä jäi mietityttämään.

Itselleni esityksen tärkein anti oli Tallinnan papereista Salmisen löytämä käsialanäyte, joka osoitti, että vahatauluun tottuneen käsiala oli erilaista kuin "normaali". Olin ajatellut, ettei Nikolas Lloydin väitteelle vahataulun erityisistä kirjainmerkeistä voisi löytyä mitään todistetta, mutta onpas kuitenkin. Ja keskusteluosuudessa mainittiin jotain vastaavaa Ranskasta.

Keskusteluosuudessa puhuttiin myös Salmisen kokoamasta paperin ja pergamentin käytön aikajanasta, jossa käänne paperin hyväksi osuu suurien ruttovuosien kohdalle. Oliko Euroopasta laivattu ylimääräiseksi käänyt paperi Pohjolaan vai oliko paperi yleistynyt, koska sen tekeminen vaati vähemmän työtä? Pikaisella verkkohaulla löytyy lisää teorioita. kuten se, että ruttoa seurasi talouden nousukausi, joka sai ihmiset hylkäämään vanhat vaatteensa, joista oli näin halvempaa tehdä (entistä enemmän) paperia. Tai, että paperia tehtiin kuolleiden vaatteista. Pitäisikö lopettaa kliseellä "ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin" ja palauttaa mieleen alkupuolen pakolaiset?

Kuva ei ole tallinnalaista kaupunginkirjuria nähnytkään. Leikattu kirjasta Le costume historique : cinq cents planches, trois cents en couleurs, or et argent, deux cent en camaieu, types principaux du vêtement et de la parure, rapprochés de ceux de l'intérieur de l'habitation dans tous les temps et chez tous les peuples.... IV. Planches et notices 201 à 300

Kaksi puhelua

Puhelimeni soi tänään kahdesti. Mikä on epätavanomaista, joten dokumentatoitakoon.

Ensimmäinen puhelu koski tuoretta blogitekstiä ja soittaja oli ennestään tuttu ihminen. Oli ilo kuulla, että teksti oli hänestä hyvä ja saada lisänäkemyksiä aiheeseen.

Toinen puhelu äsken tuli oikein mukavan kuuloiselta ihmiseltä, mutta jäi melko hedelmättömäksi. Olin lähettänyt soittajan äidille "joskus jotain" ja esille tuli pari kokemäkeläistä talon nimeä. Luulin jonkin aikaa, että kyse oli vanhoista blogikirjoituksista.

Ei vaan, vuoden 2007 kirjaprojektistani Yli-Forsbystä Kyläkoskeksi. Olin tuolloin ilmeisesti/muistaakseni ryhdistäytynyt lähettämään seurakuntien sukuselvityksien eläviltä vaikuttaville henkilöille tiedusteluja, jotka muistetaan edelleen. Hyvin todennäköisesti kirjani siis sisältää kysyjälle relevanttia tietoa, mutta lähtötietojen olemattomuudella oli erittäin vaikea kertoa onko minulla "jotain lisää".

Ärsyyntymiseni taisi (taas) kuulua äänessäni ja minulla on treenattavaa. Aamun alussa kauppasin nimittäin itseäni Helsingin kaupunginmuseon vapaaehtoistoimijaksi - juttelemaan kävijöiden kanssa. Vielä ei annettu sopimusta allekirjoitettavaksi eli voivat muuttaa mielensä...

Opetuksellinen loppuyhteenveto:

1. yhteydenotto voi tuottaa tulosta vasta vuosikymmenen päästä
2. on ihan OK soittaa tuntemattomalle, mutta ehkä parempi tehdä se niin, että edessä on jo kootut tiedot niin, että niistä voi tarkistaa mistä puhuu. 

Museolla puhuttiin myös mahdollisuudesta esiintyä kansakoulunopettajana. Ehkä se olisi mulle sopivaa?

Kuva kirjasta The Funny Side of Physic

Huomioita häistä vuosilta 1839 ja 1840

Topelius mainitsee päiväkirjassaan (Kootut teokset XIII, 1932) häitä, joiden kaikki tavat eivät ole minulle tuttuja. Kuten kaupunkihäiden kuokkavieraat.

 "On Sundmanin ja Marie Bergerin häät. - Hienot huoneet ovat täynnä hienoa väkeä. Mutta eteisessä tungeksii sekalaista seurakuntaa - ja rahvaan joukossa myöskin kunniallisia ihmisiä vaipat kasvoille vedettyinä - jotkut laittautuneina tuntemattomaksi peruukkiin y.m. - Ja morsian näyttäytyy eläköön-huutojen kaikuessa - vaaleanpunaisessa silkkipuvussa - iloisena, onnellisena, kevytmielisenä, entistä kauniimpana. Toisella puolella loistaa Emelie Lidqvist, toisella puolella Evelina Kåhlman, molemmilla käsissään uhkeat kynttilänjalat, molemmat valkeita, hoikkia, sieviä."

Jatkon perusteella ylioppilas Topelius oli 26.9.1839 eteisessä eikä "hienoissa huoneissa".

Matkallaan Uudestakaarlepyystä Helsinkiin Topelius on 4.7.1840 todennut

Simonsin M-talossa näimme vielä suurien häiden jälkiä - 180 kutsuvierasta ja tanssia Keskiviikosta Lauantaihin - vielä surisi polska sittenkun kaikki ihanuus tunti sitten oli otettu pois seiniltä. Sulhanen - "kyllä hänellä jo on vuosia" - oli 20-vuotias - morsian 18 - kaunis ja rakastettava nuorikko, melkein pelkkä lapsi. Kukapa ihmetteli, että hän oli kalpea ja senvuoksi vieläkin kiintoisampi), kun tiesi hänen kantaneen morsiusasua 39 tuntia ja tanssineen niin päättömästi kuin on tavallista, sekä akkojen että tyttöjen kanssa - jollei otetakaan huomioon 3 yön valvomista - ja 20-vuotiaan sulhasen suudelmia - mitkä kaikki seikat kalventavat, ja viimeksimainittu kaikkein enimmin. Se oli kiinnostavaa kaikki se.

Annettuihin tietoihin sopii Oravaisissa 1.7.1840 vihityt "Nämnd.m.s. Johan Joh.s. Roukus" ja "Gästg.dr. Anna Gretha Jakobsdr. Simons". Tämä morsian oli syntynyt 26.7.1822 eli 18-vuotias häissään. (Kuva hääparista Pohjanmaalla kirjasta Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists via British Library ja Flickr Commons.) 

Tampereen ohitettuaan Topelius seurueineen oli 9.7.1840

kuokkavieraina talonpoikaishäissä - missä meidät otettiin vastaan vieraanvaraisesti - meidät opastettiin vierashuoneeseen, me töllistelimme morsianta ja sulhasta - kahta kilttiä pyntättyä olentoa, tout comme chez nous - meitä kestittiin siltavoudin ja ent. kaartilaisen soitolla, ja talon isäntä tarjosi meille viinaa, jota kiitollisesti maisteltiin, minkä jälkeen me toivotimme "Jumalan onni ja kaikiä hyviä"

 Näitä häitä vietettiin jossain Onkkalan jälkeisen Ilmolan ja Hämeenlinnan välissä.

Käsityöläiskortisto digitoitu

SSHY:n FB-ryhmässä kerrottiin eilen, että yhdistyksen vapaaehtoiset ovat päässeet kuvaamaan Turun yliopiston Käsityöläiskortiston. Pääsin kurkistamaan kortteja keväällä 2014 ja niitä oli aika paljon. Eli vapaaehtoiset ovat (taas) tehneet ison työn. Varsinkin kun vilaisemaani paikkakuntaan oli tehty myös täydelliseltä näyttänyt nimihakemisto.

[Korjaus 8:36. Olisi pitänyt käyttää partitiivia. Sari Ahoselta kommentti: "Vielä ei ole valitettavasti kaikkia kuvattu, puhumattakaan että kaikki olisi vielä verkossa, mutta pikkuhiljaa materiaalia saada sivuille lisää."]

Kuvien siirto palvelimelle on tätä kirjoittaessa vielä kesken, mutta muutamia paikkakuntia on esillä. Linkki (ainakin nyt) SSHY:n sivun vasemman reunassa Arkistot-otsikon alla eikä vaadi yhdistyksen jäsenyyttä. Omia kiinnostuksen kohteita odottaessa voi (Sari Ahosen opastuksen mukaan) lukea Aineiston esittelyn, josta selviää m.m. käytetyt lähteet, tulkinnan periaatteet ja aikarajaus "Ruotsin ajan loppupuolen vuodet 1721-1809".

Palautetta on FB-ryhmässä jo annettu kuvien liian isosta(!) koosta ja kieltämättä korttia on miniläppärillä hankala katsoa, kun selaimen zoomin minimiarvokaan ei näytä korttia kokonaan. Mutta tähän löytynee tekninen kohennus.

Korttien tulkintaankin kaipaisin lisätietoa. Vasemmalla perhetiedot kirkonkirjoista ja oikealla esiintymät läänintilien käsityöläisluetteloista? Joltain satunnaisilta otantavuosilta? Avaamani punkalaitumelaiskankurin Erkki Holmbergin kortin perusteella informaatiosisällöstä - erityisesti asuinpaikosta - olisi ehdottomasti apua sukututkijalle tai henkilöitä muuten jäljittävälle. Ja pitäjätasolla tietenkin paikallishistoriasta kiinnostuneille.

Kuva kirjasta Thakeryana via Internet Archive ja Flickr Commons 

Ulkomaisten laivojen varassa

Petter Sund -ähellykseni oli eilen hetkeksi niin raiteilla, että kirjoitin pari sivua käsikirjoitusta. Pääsin 1680-luvun tervakauppaan asti (eli olen aivan alussa). Siitä Seppo Aalto toteaa kirjassaan Kruununkaupunki. Vironniemen Helsinki 1640-1721, että "Helsingin kauppa Lyypekkiin ja Amsterdamiin oli täysin ulkomaisten kauppojen rahdin varassa. Kaupungissa ei ollut ainuttakaan vientiin ja tuontiin kelpaavaa alusta." (s. 143)

Mukavat neuvotteluasemat, jos/kun hollantilaisten laiva Helsinkiin rantautui. Tästä huolimatta "Helsingin satamassa kävi 1680-luvun loppupuolella säännöllisesti tervaa noutamassa vain yksi hollantilaisalus" (s. 145). Tälle virkkeelle ei anneta varsinaista lähdeviitettä ollenkaan, joten en tiedä, miten Aalto on käsityksen muodostanut.

Juutinrauman tullin monin tavoin puutteellisten (ks. isoviha) tilien mukaan Helsingistä lähti tervalastissa 1680-luvun loppupuolella vuosittain vaihteleva määrä laivoja.

Tullitilit stemmaavat Aallon toteamukseen "Helsinkiläiset alkoivat myydä jo 1691 palkkeja suoraan hollantilaisille" (s.363). Palkkikaupan volyymiä on tullitileistä vaikea hahmottaa erilaisten termien ja mittojen joukosta. Tervalästejä (joiden murto-osat jätin huomioimatta) on helpompi laskea.

Kuvaajaan en trendiviivaa uskaltaisi piirtää, joten luotan Aallon näkemyksiin tervan merkityksen hiipumisesta. (Tullattu terva ei välttämättä ole (kokonaan) Helsingistä, vaikka sieltä olisi Juutinraumaan lähdetty.)

Ja toivon, että joku vääntäsi minulle rautalangasta (ulkomaan)kaupan toiminnan. "Heidän asiamiehensä eli faktorinsa hankki kotimaassaan omalla kustannuksellaan suomalaisen yhteistyökumppanin tilaamat tavarat, lähetti ne Helsinkiin ja velat faktorille maksettiin paluulastilla." (s. 46-47)

• Siis laiva tulee Helsinkiin syksyllä. Ulkomaankauppaa aloittava Pete tarjoaa kyytiin jotain kamaa (?) ja pistää mukaan itselleen tuntemattomalle (?) Lodewijkille kirjeen, jossa toivoo jotain kivaa, kuten suolaa ja vähän reininviiniä. 
• Lodewijk saa aikanaan kirjeen, lukee ja päättää paperin kierrättämisen sijaan lähettää Petelle seuraavana keväänä lähtevässä laivassa ripauksen suolaa ja muutaman huopahatun. 
• Laivan saavuttua Helsinkiin Pete laittaa yhden hatuista päähänsä ja lähettää paluulastissa tervaa, joka kattaa suolan arvon, ja uuden tilauksen kirjeenä. 
• Mutta ennen kuin tämä ehtii Hollantiin, on Lodewijk perheineen kuollut kulkutautiin. 
• Ja sitten kukaan ei satu lähtemään Hollannista Helsinkiin seuraavana vuonna...

Paljonko olen käyttänyt Museokorttia?

Pikkulintujen laulu ei pettänyt ja Museokortin asiakassivu on avautunut. Eli ryntäsin oitis tekemään laskelmia. Olen näköjään ostanut kortin syntymäpäiväkseni ja 11 kuukauden aikana on kertynyt 34 käyntiä. Jo pelkästään Atskin viidellä käynnillä olen laskennallisesti kattanut kortin hinnan. Mutta olisinko käynyt vuodessa viisi kertaa ilman korttia?

Atskin jälkeen kakkoskohteena on ikkunastani näkyvä Kansallismuseo, jossa olen kuitenkin poikennut vain 3 kertaa ja näistä yhden ennen Töölöön muuttamista. Useita vaihtuvia näyttelyitä jäänyt näkemättä. Ei rahan eikä matkan vuoksi, joten missäköhän mättää?

Olen (ilmiselvästi) tehnyt kaksi museoretkeä Tampereelle enkä yhtään Turkuun. Sattumaa?

Blogissa raportoitua käyttöä:

• Vapriikki kesäkuussa
• Suomenlinna
• Riihimäki
• Pohjois-Karjalan museo
• Tampere marraskuussa

Museokortti on varmasti lisännyt museoissa käymistä jonkin verran, mutta niiden vetovoima ei ole varsinaisesti kasvanut. Kynnys astua sisään madaltunut, mutta askeleet suuntautuvat varsin harvoin kohti ovea.

Aurora Wykmanin testamentti

Aurora Wykmanin testamentti (suomeksi käännettynä) Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä 9.11.1875 oli pysäyttävä. Teksti täytti melkein kokonaisen sivun.

Se oli myös koskettava. Yksityiskohtaisesti 8.12.1869 ja 13.11.1872 Wykman jakaa yksittäisiä esineitä ystävilleen muistoksi. Niille, joille ei riittänyt Wykmanin käytössä olleita koruja

Teetetään niin monta sileätä, umpinaista sormusta kuin alempana olen maininnut henkiä (sormukset olkoot yhtä leveitä ja samanmuotoisia kuin levein niistä, joita aina olen pitänyt), kuhunkin pannaan kiherä hiuksiani, sisäpuolelle koverretaan: "muisto A. Wykmanilta", kuolinpäivä ja vuosi.

Kenenkään ei mainita olevan edes kaukainen sukulainen. Ainoa instituutio, joka saa lahjoituksen on "yliopisto". Ilmeisesti on tarkoitettu sen museaalisia kokoelmia, sillä annettavana oli

"lävistetyt saksit, joiden terään (slida) on koverrettu Ebba Cruse 1654, sekä von Hasenkampffin vaakuna, juokseva hevonen, hopearaha lyöty kuninkaan Kaarlo XI:n kuoltua sekä 2 vähempää vanhaa hopearahaa."

(Åbo Underrättelser 9.1.1872 kertoo Aurora Wykmanin lahjoittaneen yliopiston kansatieteellisiin kokoelmiin kuningatar Hedvig Eleonoran ompelemat ja Bonde- sekä Cruse-sukujen vaakunoilla kirjomat morsiuslakanat häihin 1654. Ne olivat säilyneet sukuperintönä yli 200 vuotta. Morgonbladet 25.9.1872 vertaa perimätietoa Anrepin aatelismatrikkelin esityksiin ja löytää eroavaisuuksia.)

Wykman toteaa, että jäämistönsä "omalla ahkeruudellani ja säästäväisyydelläni olen hankkinut sekä osaksi saanut enoltani lahjana".

Ravintolanpitäjä Aksel Teodor Beckmarckin perhe, joka aluksi on ainoa pesänjakajaksi määrätty, asettuu ikävään valoon, kun heille osoitettu toinen asiakirja alkaa

Mainitsen ensin mennyttä aikaa, jolloin ystävyytenne ja hyväntahtoisuutenne usein osoittihe työllä minua kohtaan. Nyt mainitsen sitä, jotta tietäisitte kuinka kipeästi minä heikkona ja kivuloisena yksinään kotonani monta kertaa kaipasin ja ikävöin sitä. [...] Viime aikoina, kuin teidän luonanne käydessäni kuulin teidän usein sanovan kuinka paljon toimitusta Teillä oli kotonanne e. pp., kuinka väsyneitä olitte j. pp.

Mutta he toimittivat asiakirjat oikeuteen ja julkisuuteen, joten niiden vaatimukset, kuten

Haudalleni (jonka haluan vanhalle hautausmaalle niin lähelle kuin mahdollista neiti Sernallin hautaa, niin että haudalleni asetettava muistokivi ainakin joksikin osaksi peittää hänenkin hautaansa) pyydän teitä heti toimittamaan hautakiven, johon olen tehnyt vähäisen piirroksen ynnäkirjoituksen kanssa.

tulivat varmaankin suurimmaksi osaksi toteuteutettua. Tosin, vaikka Wykman kirjoitti "Sanomalehtiin ei huoli mitään painattaa" julkaistiin Åbo Postenissa 20.5.1875 oheinen kuolinilmoitus. Siinä sukunimi on muodossa Wykman samoin kuin testamenttinsa sanomalehtiversiossa. Isänisänsä Casper Wijkmanin Wikipedia-sivu ja isänsä työpaikan Finströmin seurakunnan pappisluettelo käyttävät y:n sijasta ij:tä.

Finströmin haudattujen luettelon mukaan Auroran isä kuoli Tukholmassa 26.12.1808. Aurora on tuolloin ollut vain 3-vuotias.

Äitinsä kuolinilmoitus julkaistiin sanomalehdessä Åbo Underrättelser 5.10.1833 kun Aurora oli 28-vuotias.

Sauvon rippikirjassa 1831-1838 Ruonan isäntänä oli Adolf Ludvig Christiernin (s. 1765), jolla oli tyttäret Johanna Lovisa (s. 1797), Maria (s. 1802) ja Jacobina Sofia (s. 1807). Jacobina eli Jaquette antoi Aurora Wykmanille Marian kuoleman jälkeen muistoksi sormuksen, jonka tämä testamentissaan määräsi palautettavaksi. Jaquette Bastman sai muutakin, m.m.

taulun, jonka neuloin iloisina nuoruuden päivinä: taulun takasivulle on kirjoitettu muutamia ystävällisiä sanoja tälle niin rakkaalle lapsuuden ystävälleni.

SBL:n Christiernin-artikkelista selviää, että hänen ensimmäisen vaimonsa aiempi aviomies oli Didrik Georg Hasenkampff. Anrepin mukaan tämä oli Aurora Wykmanin äidin isä. Leskeksi jäänyt Magdalena Charlotta oli siis päätynyt isäpuolensa talouteen. Anrep ei nimeä hänen veljeään, joka olisi voinut jättää Auroralle perintöä eikä sellaista tunne myöskään Adelsvapen-wiki. "En son, som blev satt i kadettskolan i S:t Petersburg"?

Sauvon rippikirjan mukaan Aurora Wykman muutti Turkuun 1834. Dahlströmin kortiston mukaan hänet on on vuonna 1865 henkikirjoitettu tontille VII.10.6 (KA T86:2083v), mutta kortteja aiemmista henkikirjoituksista ei löydy. Eikä vihjeitä siitä minkälaisella ahkeruudella hän ansaitsi elantoaan. Miksi Turun köyhäinhoitolautakunta haastoi Aurora Wykmanin raastuvanoikeuteen (Åbo Underrättelser 24.11.1868)?

Ja kuka oli mamselli Sernall, jonka viereen Aurora Wykman halusi tulla haudatuksi? Emil Nervanderin kirjassa På skansen: till hågkomst af bortgångna och till vägledning bland deras grafvar på begrafningsplatserna i Åbo (1888) sivujen 22-23 vaihteessa mainitaan Wykmanin hauta, mutta ei Sernallia, joten välttämättä tätä testamentin kohtaa ei noudatettukaan.

Kulttuuriperintöä ja sukututkimusta, viikko 4

Omatoimiopiskeluna kävin eilen katsomassa Eurooppalaisen elokuvan viikkojen ohjelmistosta bulgarialaisen dokumentin Whose is this song? (2003). Filmintekijä vieraili Turkissa ja Balkanin niemimaalla jäljittämässä melodiaa, joka oli saanut erilaisia sanoja eri kielillä ja jota joka paikassa pidettiin "omana". Ensin haastattelut lähinnä naurattivat, mutta lopussa esiintyi ihmisiä, jotka uhkasivat väkivallalla sitä, joka väittää laulun olevan jostain muualta. Hyvä mutta pelottava filmi.

Helsingin Yliopiston MOOC:ssa viikon teemana oli kulttuuriperinnön tutkimisen menetelmät ja näkökulmat. Jälkimmäisiä suojelu, säilyttäminen ja hoitaminen, autenttisuus, instituutiot, arvo, politiikka, omistajuus, identiteetti, vaikea/synkkä kulttuuriperintö ja moderni tekniikka. Näkemääni filmiin liittyvästä omistamisesta Immosen kaikki esimerkit olivat materiaalisesta kulttuurista.

Omistajuuden olisi voinut linkittää myös moderniin tekniikkaan. Ajankohtaista nyt kun Kansallisgalleria on lisensoinut 10 (kymmenen!) teoskuvaa avoimilla lisensseillä ja ne on saatavana avoimesti korkealaatuisina kuvina Wikimedia Commonsissa. (Tämä liittyy Europeana Art Challengeen, jolla pyritään Wikipedian kohentamisen kautta johonkin.) Ehkä joskus lisää?

Ote Antti Kuivalaisen (Kansallisgalleria) valokuvaamasta Robert Wilhelm Ekmanin teoksesta Kreeta Haapasalo soittaa kannelta talonpoikaistuvassa. Wikimedia

Yllä linkitetty sivu väittää kuvan lisenssiksi CC BY 4.0 ja Wikimedia "Public domain". Korjaantunevat samaksi ja kumpikin antaa mahdollisuuden muokkaukseen, joka kuvannee luontaista kiinnostusta kulttuuriperintöön.

Lisäys myöhemmin samana päivänä.  Olivatkin tarkoituksella erilaiset. Wikimedia Suomen FB-ryhmässä sain vastauksen "Media viewer esittää vain alkuperäisteoksen tekijänoikeuden. Olen merkinnyt teokset kahden tason lisenssillä: itse teos on PD (ja se näkyy media viewerissä). Sen kuvakopio on CC BY 4.0. Yhdysvalloissa uskolliselle kopiolle kaksiulotteisesta teoksesta ei anneta tekijänoikeussuojaa, eikä Wikimedia Commonsiin tallennettavan teoskopion tekijänoikeutta kysellä. Suomessa kuvakopiokin on suojattu tekijänoikeuden lähioikeudella, ja tässä tapauksessa se on annettu avoimesti käyttöön avoimella lisenssillä. Näin kuvaa voi Suomessa vapaasti jakaa ja hyödyntää, kun mainitsee tekijän."

FutureLearnin sukututkimuskurssi käsitteli tällä viikolla lähdekritiikkiä ja päättelyn pitävyyskriteerejä. Genealogical Proof Standard

• Research has been reasonably exhaustive - lähdetutkimus on ollut järjellisen kattavaa
• Information has been analysed and correlated - tietoa on analysoitu ja vertailtu
• Conflicting evidence has been resolved - ristiriitaiset todisteet on selvitetty
• Sources have been cited or referenced - lähteet on merkitty
• A reasoned conclusion has been created - johtopäätös on luotu

oli minulle ennestään tuttu, vaikka en ole nähnyt siitä Suomessa mitään keskustelua. Nyt tuli siis esiin lähdevitteet, jotka minusta olisi voinut mainita jo edellisellä viikolla.

Todistamiseen liittyen esiteltiin  DNA-tutkimusta, johon en ole suuremmin perehtynyt. Uutta tietoa minulle oli se, että Y-DNA testaus tuottaa tarkempaa sukulaisuustietoa kuin mt-DNA.

Sapiensista

Kirjamarkkinointisessio tehosi. Kun Maltalla alkoi BBC Worldin itseääntoistavien uutisten katsominen kyllästyttää kirjakaupassa tartuin Yuval Noah Hararin kirjaan Sapiens. A Brief History of Humankind. Luettavaa riitti vielä kotimatkallekin.

Hararin kirja on paksu, mutta kirjoitettu erittäin luettavasti. Kirjan elementit ovat - lopun dystopisia tulevaisuusvisioita lukuunottamatta - tuttuja. Harari on kuitenkin onnistunut solmimimaan ne uuteen järjestykseen, joka toi uutta ajateltavaa, ainakin minulle.

Kirja jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä käsitellään noin 30000-70000 vuotta sitten tapahtunut kognitiivinen vallankumous, jonka jälkeen hopo sapiensilla oli käytössään kieli, jolla pystyi viestimään olemattomista asioista. Tämän seurauksena ihmisyhteisöt pystivät kasvamaan, sillä niitä sitoivat yhteen yhteiset "myytit". Myytit lainausmerkeissä, sillä niiksi Harari laskee myös nykyajan osakeyhtiöt ja rahan, joita ei yleiskielessä mielletä myyttisiksi.

Ihmiset pystyivät nyt muuttamaan elintapojaan ja välittämään ne seuraavalle sukupolvelle ilman evoluutiota tai ympäristömuutoksia. Osa jätti Afrikan ja levisi uusiin ympäristöihin, joista tuolloin oitis kuoli suuri osa eläinlajeista (kasveja Harari ei mainitse). Ei ollut enää mitään "luonnollista elämäntapaa" ja keräilijä-metsästäjä -yhteisöjen välillä oli todennäköisesti suuria eroja. Todennäköisesti monet niistä olivat animisteja eli uskoivat lähes kaikilla asioilla olevan hengen. Ihminen ei ollut näiden yläpuolella vaan joukossa.

Toisen osan maatalouden vallankumous on Hararin mukaan historian suurin huijaus, jonka seurauksena pääosa ihmiskuntaa teki entistä rankempaa ja tylsempää työtä syöden yksipuolisempaa ruokaa. Tämä oli tuttua, mutta uutta se, että antropolgisten ja arkeologisten tutkimusten mukaan maanviljelysyhteisöissä, joissa ei ollut kylää ja heimoa kummoisempaa poliittista rakennetta, kuolemista 15% johtui väkivallasta. Miesten osalta 25% (s. 93). Näin Suomessakin?

Maanviljelys pienensi elämänpiiriä, mutta vei ajatukset pidemmälle tulevaisuuteen. Alettiin huolehtia ja murehtia. Kerättiin veroja ja varastoja, joiden ylläpito synnytti kirjoituksen, byrokratian ja matematiikan. Syntyi yhteiskuntajärjestyksiä, joilla ihmiset asetettiin erilaisiin asemiin. Hierarkkioita on joka yhteiskunnassa, mutta ne ovat erilaisia. Olemassaolo "luonnollista", mutta perusteet eivät.

Kolmannessa osassa ihmisyhteisöistä tulee yhä suurempia ja monimutkaisempia. Harari argumentoi, että nykyään olemme yksi globaali yhteisö. Yhdentymistä ovat tukeneet rahan "myytti", imperialismi ja uskonnot.

Viimeinen ja pisin osa käsittelee 1500-luvulla alkanutta tieteellistä vallankumousta. Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että olisi ollut mahdollista, ettei tieteellinen ajattelu olisi koskaan syntynyt. Harari argumentoi, että tieteen edistys ja imperialismi ovat olleet linkissä, kuten myös tiede ja kapitalismi. Edistysajattelu on johtanut "jatkuvaan vallankumoukseen", jonka seurauksena voi olla ihmiskunnan loppu. Ei atomipommin laukaisun tuloksena vaan bioteknisenä kehityksenä.

Hararin mielestä tähän astisesta kehityksestä ei ole syytä olla ylpeä, sillä se ei ole luonut lisää hyvinvointia, ainakaan jos ottaa eläinkunnan huomioon. Kirjan elämänkatsomukselliset puolet voivat ärsyttää joitakin, mutta suosittelen lukemista. Saatavilla myös suomeksi käännettynä.