Tapahtui jouluna 1889 (2/7)

Edellisessä osassa esiteltiin Carl Johan Slotte, jonka palvelustyttö löysi joulupäivänä 1889 eteisestä Maria Slottelle osoitetun käärön.

Joulupäivänä ei sopinut liikkua, mutta tapaninpäivänä palvelustytöt lähettivät käärön isäntäväen joulunviettopaikkaan eli Slotten Otto-pojan kotiin. Siellä paketti tietenkin avattiin ja todettiin sen sisältävän 15 joulutorttua, 15 piparileivosta, 25 n. s. ranskalaista korppua ja puolen kilon purkki von Houtenin kaakaota. Käärössä ei ollut mitään lähettäjän nimeä, mutta sen arveltiin olevan jonkun sukulaisen tai ystävän lähettämä lahja. Perheessä oli kaakaon tai kuuman suklaan juominen tapana ja arvatenkin lähettäjä oli tämän tiennyt.

Heikoimmin säilyvät tortut pantiin heti esille ja ne maistuivat kaikille. 

Illalla nautittiin kaakaota. Koska talossa oli suklaata, juoma tehtiin siitä. Vaikka ajatuksena oli lahjaksi saadun kaakaon säästäminen, Slotte nosti purkin pöytään, avasi sen ja laittoi lusikankin esille niin, että kaakaota olisi voinut halutessaan lisätä omaan kuppiinsa. Koska Slotte itse ei näin tehnyt, ei kukaan muukaan viitsinyt.

Korppuja oli jo iltapäiväkahvillaan yrittänyt nauttia Slotten äiti. Niitä olivat maistaneet jossain välissä myös Slotte, vaimonsa, poikansa ja kolme palvelijaa. Kaikki pitivät makua katkerana ja sylkivät suupalan pois.

Kaikki seitsemän voivat pian pahoin. Jäsenet olivat jäykkinä, iho syyhysi, päätä huimasi ja oksetti. 

Eero Järnefeltin piirros kirjasta "Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.)"

Tapahtui jouluna 1889 (1/7)

Ch. Riis, ehkä 1870-luku
Museovirasto
CC BY

Carl Johan Slotte oli 1800-luvun lopulla Suomessa hyvin tunnettu henkilö. Kyläkirjaston kuvalehti 3/1882 esitteli hänet näin:

Herastuomari Carl Johan Slotte, joka nyt toistamiseen on kunnioitettavan talonpoikaissäädyn puhemies, syntyi Tammikuun 20 p. 1827 Slotten tilalla Alavetelin kappelissa Kokkolan pitäjästä. Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Johan Slotte ja tämän vaimo Margaretha, joka myötäjäisiksi antoi miehelleen vastamainitun tilan, jonka nykyinen omistaja talonpoikaissäädyn nykyinen puhemies on. 

Jo nuorena uskottiin C. J. Slottelle luottamustoimia hänen kotiseudullaan. V. 1856 valittiin hän laamanni-oikeuden jäseneksi, jona hän pysyi vuoteen 1868. Vuodesta 1864 on hän ollut puheenjohtajana ja kassanhoitajana eräässä hänen kotipaikallaan olevassa suoviljelyksen komiteassa ja vuodesta 1871 käräjäkuntansa lautamies. Tätä paitsi oli hän vuodesta 1867 vuoteen 1873 Alavetelin kunnallislautakunnan esimies, ja vuodesta 1875 on hän kuntansa kunnalliskokouksen puheenjohtaja. 

Herastuomari Slotte on edustanut kihlakuntaansa kaikilla, viimeisten 19 vuoden kuluessa olleilla valtiopäivillä. 1877 vuoden valtiopäivillä kutsuttiin hän ensikerran säätynsä puhemieheksi. Suomen ensimäisten valtiopäiväin muistoksi sääty-edustuksen uudistumisen jälkeen sai hän v. 1864 hopeametaljin; vuodesta 1878 on hänellä sitä paitse kulta-metalji. 

Taitoansa ja harrastustansa yleisissä asioissa on Slotte erityisiä kertoja saanut näyttää, esim. jäsenenä komiteoissa papiston palkkausta, metsälakia, veroitusta ja asevelvollisuutta koskevia kysymyksiä varten. 

Puhemies Slotten ulkokäytöksessä osottaiksen pontevaa vakavuutta, joka miltei painavasti vaikuttaa hänen ympäristöönsä. Että hän kokee puhemiestoimessansa olla puolueeton, on yleisesti tunnustettu. Puheessansa käyttää hän [..] yhtä sujuvasti suomen- kuin ruotsinkieltä. 

Seitsemän vuotta myöhemmin Slotten talo oli siirtynyt seuraavalle sukupolvelle eli Carl Johan Slotten Otto-pojalle. Carl Johan Slotte asui Maria-vaimonsa kanssa Murik-nimisessä talossa kahden ja puolen peninkulman päässä. (Näin asia kerrottiin. Rippikirjassa 1886-96 Carl Johan Slotte on kirjoilla Slottessa. Sekä Slotte että Murik (suom. Murikka) oli keskipohjalaiseen tapaan jaettu useisiin osiin ja muistuttivat muun Suomen kyliä.) 

Etäisyys Slotten ja Murikin välillä oli kuitenkin vain fyysinen, joten Carl Johan Slotte lähti vaimoineen jouluksi 1889 poikansa luo. Kotitaloonsa jäi vain kaksi palvelustyttöä, Karoliina Kråknäs ja sisarensa Sofia Kråknäs. He menivät jouluaattoiltana nukkumaan 9 ja 10 välillä illalla. Kun ajankohta tuli myöhemmin merkitykselliseksi, kävi ilmi, että talouden kellot olivat tavallisesti noin puoli tuntia edellä "rautatienajasta".

Sänkyyn päästyään sisaret kuulivat askelia pihalla, mutta he eivät nousseet tilannetta tarkastamaan. Joulupäivän aamuna toinen heistä löysi eteisen portailta Maria Slottelle osoitetun käärön.

Selailin leluluetteloa vuodelta 1830

Joulu lähenee, joten "vanhakin nyt nuortuu, kuin lapsi leikkimään". Ranskalainen Gallica heitti eilen eteen vuodelta 1830 saksalaisen leluluettelon, joka sai miettimään pikakirjettä Korvatunturille. Lähes 300-sivuisessa luettelossa oli yli 2200 kuvattua lelua eli rikkaus ylitti lapsuuteni Anttilan kuvastot, mutta painate on kai tarkoitettu jälleenmyyjien houkuttelemiseksi eikä lasten käsiin. Vastaavia esineitä on varmasti päätynyt Suomeen, ovat ne sitten täällä säilyneet tai eivät. Joitakin poimintoja alla.

Nukkeanatomia ei vastaa lapsuuteni muistoja

Näitä kuvia (?) en ymmärtänyt ollenkaan.

Nämä lelut ovat keinuneet hauskasti.

Näidenkään lelujen liikkeestä ei ole epäselvyyttä.

Eksotiikkaa pohjoisesta ja etelästä. Jälkimmäistä oli muutenkin luettelon sivuilla hämmentävissä määrin.

Näissä on liikkunut jotain, mutta mitä? Vai onko veivaus tuottanut vain ääntä?

Kuvien katselukoje, joka on tuottanut jotain lisäarvoa.

Suuri osa esinepaljoudesta lienee tarkoitettu nukkekoteihin tai vastaaviin pienoismaailmoihin. En ainakaan keksi muuta tarkoitusta krusifikseille.

Mukana oli myös miniatyyrilelukappa!

Nämä irtosilmät eivät ainakaan (?) olleet tarkoitettuja suoraan lapsille.

Täydennysosia

Ote Signe Branderin valokuvasta 1906
HKM CC BY

1) Kootessani mainintoja Kampin kallioista en älynnyt hakea kuva-aineistoa, mutta sitä tuli sittemmin esiin, joten esillä yllä.

2) Kun lainasin Maamiehen ystävän opastusta sanomalehden tilaukseen vuonna 1851 jätin tarkoituksellisesti pätkän, joka täydensi vanhaa katsaustani Kun sanomalehden liitteenä jaettiin romaani. Kirjoittaja vuonna 1851 kommentoi tätä tapaa kriittiseen sävyyn:

Suomettarelle erittäin sopii tässä saman tien muistuttaa, että se olisi parasta, jos se tulevana vuonna tulisi ilman lisälehdettä, sillä nyt se lisälehtinensä on kovin kallis. Sen lisälehti on kokonaista kirjaa ja loppuneeko tasan vuoden lopullakaan. Postirahoinensa tulee semmoisen kirjan paljaat lehdet maksamaan puoli viidettä kopeekkaa hopeassa kukin arkki, ja, nivomisen maksettua, nousee semmoisen kirjan hintaa arkin päälle kuusikin kopeikkaa. Parempihan se sitte on, että semmoinen kirja ostetaan kirjapuodista valmiina, niin sitte ovat lehdet siinä tuhrautumattomina ja kaikki tallella, kannet ovat hyvät ja hninta kuitenkin huokeampi.

Jotakin tahoa käytäntö kuitenkin palveli, sillä se jatkui vielä puoli vuosisataa. Mutta mitäköhän kirjaa Suomettaren tilaajat saivat vuonna 1850? Kansalliskirjaston digitoinneista se ei selviä, sillä lisälehtiä ei ole tallennettu samaan paikkaan kuin varsinaiset lehdet. 

Lehden tilaukseen saattoi kuulua myös "lahjoja", kuten Lördagsqvallens Jul- och teater-kalender, joka Kansalliskirjaston digiympäristössä näyttää täysin erilliseltä nimikkeeltä.

3) Vieläköhän joku ajattelee, etteivät naiset toimineet opettajina ennen 1800-luvun loppupuolta? Viimeisin vastaesimerkki tuli eteen Frans Michael Franzénin (s. 1772) omaelämäkerrallisissa muistelmissa (Suomentaneet Kai Kaila ja Eva Vaahtera, osa Atte Kalajoen kirjaa Franzénin matkassa. Kotona ja maailmalla. Oulu-seura r.y. 1990)

"Ensimmäisenä opettajanani toimi muuan vanha postimestarin leski. Opettaessaan lapsia lukemaan hän välillä kertoi heille kauheista kokemuksista, joita hän oli joutunut kestämään suuren Venäjän sodan aikana" (s. 127)

Postimestarin leski Oulussa ei tietenkään ollut välttämättä Oulun postimestarin leski. Heihinkin rajautuen on kuitenkin tarjolla yksi vahva vaihtoehto (Lähteenä Otto Mauritz Kugelbergin Postmästare i Sverige och Finland från äldre till närvarande tid : biografiska anteckningar, sillä olen liian laiska lähteäkseni lukemaan Grapea kirjastoon.).  Vuonna 1767 kuolleen postimestari Johan Wacklinin leskeksi jäi Maria Ansenius, joka oli syntynyt 1715 ja kuoli vasta 4.12.1793. Mutta olisiko hänellä ollut muistoja "suuresta" Venäjän sodasta, joka yleensä viittaa suureen Pohjan sotaan?

Ainakin Maria Ansenius Veikko Perttusen puhtaaksikirjoittamien rippikirjojen mukaan asui Oulussa.

4) Kun mietin kysymystä Kenen nimiin 1700-luvun väitöskirjat? heräsi tietenkin kysymys siitä, mitä järkeä koko systeemissä oli. Tätä ihmetteli myös aikalaiset, tai ainakin Johan Henrik Kellgren, jolta poimin talteen lainauksen - ilman lähdetietoja ("jonkun kirjan sivulta 135, todnäk se yksi vanha, joka oli ikuisuuden lainassa")

"Hvartil tjenar det, at utgifva Disputationer, då man nästan altid är försäkrad, at en annan är Auctor, än den som derföre är titulerad? Då en god och en oduglig äro lika gällande til at förskaffa den därmed påsyftade hedren? - Hvartil tjenar, at i Academien ventilera dessa Disputationer, då hvar och en förut vet, at Auctor och des Präses omöjligen kunna fela, och då en Opponens, som ej medger det, löper fara at ej blifva buden på Calaset?"

(Kiitos nykyajan varsinaiseksi lähteeksi voin kertoa Stockholmspostenin numeron 28.4.1779.)

Peruukkimaakarit (oppi)poikineen!

Eilen tuli tietooni toissa päivänä ilmestynyt Kustaa H. J. Vilkunan jättiteos Ruotsin peruukintekijät 1648–1810 (Suomen sukututkimusseuran vuosikirja 49. 2021). Sitä ei kannata ohittaa, vaikka peruukit eivät kiinnostaisi pätkääkään! 

Avattuani ensimmäisen osan "Peruukintekijät, kampaajat, hiuskauppiaat ja hiustenkäsittelijät sekä puuteritehtailijat Tukholmassa 1648–1810" nimittäin huomasin, että alun lähdekatsaus oli erinomaisen hyödyllinen katsaus 1700-luvun Tukholman tutkimiseen. Jossa en ole itsekään täysin kädetön, mutta Vilkuna mainitsi monta uutta lähdettä ja tutuista uusia ja erinomaisen relevantteja pointteja. 

Vastaava intro on neljännessä osassa "Peruukintekijät, kampaajat ja hiuskauppiaat Suomessa ja Virossa 1660–1810". Siinä hieman kakistelin virkkeitä "Valtakunnallisina pidetyt, Tukholmassa ilmestyneet sanomalehdet olivat kuitenkin ensisijaisesti tukholmalaisia varten toimitettuja, eikä Turussa ilmestyneissä sanomalehdissä ole montakaan peruukintekijän jättämää ilmoitusta. Siksi niiden anti jää laihaksi." Vilkuna on toki esittänyt minulle päin naamaa, että "valtakunnallisena pitämäni" ja tutkimani Inrikes Tidningar on tukholmalaisille tarkoitettu, mutta en ole vielä muuttanut mieltäni. 

Mitä tulee ilmoitusaineistoon, niin Tukholman lehdissä haettiin usein osaajia toisaalle (ks. esim. Kun Helsingistä puuttui ammattilaisia) ja jos joukossa ei ole peruukintekijöitä yms. on se omalla tavallaan mielenkiintoista. Viime kuussa vääntämässäni artsussa viittasin tukholmalaiseen ilmoitukseen, jolla haettiin kampaustaitoista palvelijaa pohjoiselle ruukille Suomessa. Olikohan tuollaisesta toimesta siirtymistä kaupunkikampaajaksi?

Aiemmat tutkimukseni eivät tulleet peruukkimaakareista mieleen, mutta Vilkuna oli löytänyt Petter Sund -kirjani sukutaulustosta Tallinnaan päätyneen Anna Maria Sundin, jonka kaksi aviomiestä olivat peruukintekijäoltermanneja. Olin ollut kyvytön löytämään Anna Marian kuolinaikaa, mutta Vilkuna oli sen selvittänyt sekä tietää aviomiehistä paljon enemmän kuin minä.

Ottaen huomioon, että teoksessa on yhteensä 1670 sivua, on ratkaisu

Viittauksista alkuperäisaineistoon on luovuttu. Tavanomainen viittausmenettely tekisi elämäkerrastosta kohtuuttoman raskaan. Tekstiyhteydestä selviää, mistä lähteestä tiedot on saatu.

ymmärrettävä, mutta aiheuttanee useita tuskaisia hetkiä monille. Esimerkiksi Sundin kohdalla ei mainita seurakuntaa, joten kuolinpäivä ei liene hautauslistasta, vaan jostain muualta. 

P. S. Jos peruukit ja niiden käyttäjät kiinnostavat tekijöitä enemmän niin kannattanee tarttua keväällä julkaistavaan Vilkunan tietokirjaan Liiat hiuxet –miesten muodin kulttuurihistoria.

Kuva Rijksmuseumilta: Passen van pruiken, Jacob Ernst Marcus, after Jacob Smies, 1784 - 1826

Iloisen Antin pitkä elämä

Kun Anders Johansson Ruutti kuoli Mäntyharjun Karankamäessä marraskuussa 1769 hänen laskettiin olevan 105-vuotias, sillä tiedettiin hänen syntyneen joitakin päiviä ennen Antinmessua 1664. Vuodenaikatieto ei näy kirkonkirjassa vaan Mäntyharjusta marraskuun lopulla Inrikes Tidningariin lähetetyssä kirjoituksessa. Suhtaudun tarkkaan vuosilukuun pienellä skeptisyydellä, mutta on mielenkiintoista, että syntymäpäivästä oli läpi elämän säilynyt noinkin tarkka tieto.

Kirjoittaja tiesi myös Andersin olleen kolmas seitsemästä sisaruksesta, mutta ei kertonut, missä perhe oli elänyt. Onneksi Genin profiilin tekijä(t) on koonnut joukon asiakirjalinkkejä, jotka vakuuttavat Andersin lähtökohdaksi Sysmän tai tarkemmin sanottuna Pertunmaan Ruuttilan. 

SAY:ssä (Sysmä 1694-1713 s. 122) Anders on veljensä taloudessa vuonna 1707 ja tuo sinne vaimon vuoteen 1710 mennessä. Mahdollisesti avioliittoa edeltäviin vuosiin liittyy sanomalehden tieto, että nuorempina vuosinaan Anders oli vaihtanut asuinpaikkaansa useasti ja "huvitellut" metsästyksellä. Andersin nuoruudessa paloviina ei ollut vielä yleistä ja hän oli juonut sitä ensimmäisen kerran vasta kolmekymppisenä. 

Sanomalehtitekstin mukaan Anders oli naimisiin mennessään "lähes 40-vuotias", mikä viittaisi myöhäisempään eli todennäköisempään syntymävuoteen 1672 tienoilla. Avioliitossa syntyi 9 lasta, joista kaksi tytärtä oli elossa Andersin kuollessa. Tämä täsmää Geni-profiileihin, joissa on läpi peruslähteiden seurattu Kerstiniä ja Karinia. Kerstin oli kuolinikänsä perusteella syntynyt vuonna 1710. 

Geni-profiilia edelleen ryöstöviljellen Anders ilmaantuu Mäntyharjun Karankamäkeen henkikirjassa 1725 (KA 8777:2359). Täällä hän asuu loppuelämänsä eli tähän kuuluu sanomalehtitekstin ilmaus "Bodde omsider skäligen wäl på et halft Rusthåll, som han efter förra Freden, med Ryssland sig tilhandlat, där han med sparsam hushållning ägde sin rikeliga utkomst." (Tämä ei ole ainoa Inrikes Tidningarin teksti, jossa förra kriget/freden viittaa suureen Pohjan sotaan eikä ajallisesti lähempään hattujen sotaan.)

Geni-profiilin mukaan Andersin vaimo kuoli vuoden 1752 paikkeilla. Tämä ei sovi kovin hyvin sanomalehden tekstin "lähes 60 vuotta" kestäneeseen avioliittoon, mutta pitkä avioliitto oli joka tapauksessa. Ja ehkä onnellinen, sillä kun Andersin käsivarret vanhoilla päivillään tärisivät, hän sanoi leikillään sen johtuvan siitä, että hän oli niin usein rutistellut vaimoaan.

Sanomalehtiteksti kuvaa Andersin tottuneen lapsesta asti työn tekoon ja inhonneen laiskottelua ja toimettomuutta elämänsä loppuun asti. Mielenlaadultaan hän oli iloinen ja pilaileva, tunnettu ystävällisyydestään ja uskollisuudestaan. 

Hän sai vanhentuessaan pitää näkökykynsä, kuulonsa ja ajatuksensa kirkkauden. Elämänsä loppuun Andersin voimat riittivät itsensä hoitamiseen, joten hän ei ollut tyttärilleen rasituksena. Kuolemaan johtanut sairauskaan ei ollut pitkällinen.

Luwunlasku Suomen Biblia-Seurain Jäsenistä Talonpoikasesta Säädystä (7/7)

Wiipurin Biblia-Seuran Läänissä:

• Fallen, Jacob Talon Isäntä, Pys. Jäs.
• Gratschoff, Wasilej Micheoff Talon Isäntä, Pys. Jäs
• Scharlin, Wasilii Talon Isäntä, Pys. Jäs
• Sonni, Petter Jahti-Wouti
• Suo-Anttila, Mikkeli Kristetinpoika Kihlakunnan Tuomari, Pys. Jäs.
• Tabunoj, Ign. Talon Isäntä, Pys. Jäs.